Miltä paniikkikohtaus tuntuu?

 

Tämän kappaleen avaamista teille elämästäni en todellakaan odottanut, saati varsinkaan toivonut. Ajattelin pitkään, että ne joskus kauan sitten koetut paniikkikohtaukset olivat vain menneisyyden haamuja, joista minulla ei olisi eikä tulisi koskaan olemaan mitään sanottavaa. Ei ennen viime marraskuuta. Silloin elämä heitti kuperkeikkaa ja paniikkikohtaukset palasivat elämääni. Ensin kohtauksia tuli yksi, heti perään toinen ja kolmas. Lopulta ne vakiintuivat ja niitä alkoi tulla joka viikko.

Nyt olen ymmärtänyt, että menneisyyden haamujen sijaan kärsin diagnosoimattomasta paniikkihäiriöstä ja nämä kohtaukset ovat tosiasiassa jotain, jotka tulevat kulkemaan rinnallani aina. Vaikka en niitä viikkoihin, kuukausiin tai jopa vuosiin kokisi, alttius niille on ja pysyy. Paniikkikohtaukset valtaavat kehon silloin, kun mikään muu aikaisempi varoitussingaali ei ole ollut riittävän tehokas. Ne pysäyttävät pakosta, tainuttavat voimalla ja toistavat itseään, kunnes uskomme, että asioiden on ihan oikeasti muututtava. Muututtava siksi, että jokin asia meissä on ihan oikeasti epätasapainossa, vaikka emme sitä itse huomaisi tai yrittäisimme sen kieltää.

Kuten moni muu ennen minua, myös minä etsin alkuun fyysisiä syitä kohtauksilleni. Se on luonnollista, mutta usein pelkkää harhaa. Paniikkikohtauksen lukemattomat oireet saattavat saada sinut uskomaan, että olisit fyysisesti sairas, vaikka oikeasti vika on useimmissa tapauksissa henkistä, ainakin pohjimmiltaan. Fysiologiset oireet heittävät kuitenkin vettä myllyyn sellaisella voimalla, että 99% ajasta olet täysin varma siitä, että jotain sellaista vikaa sinussa on oltava, johon apu löytyisi sairaalasta. Siksi aivan kuten minäkin, moni saattaa alkuun harhautua kulkemaan spesialistilta toiselle vastausten toivossa. Turhaksi en tätä missää nimessä kutsuisi, sillä ainakin itseäni auttoi ns. vaihtoehtojen poissulkemis -taktiikka. Sen avulla tunsin saavani edes pienen otteen tilanteesta, joka ei muuten tuntunut olevan hallinnassani laisinkaan.

Minkälaisista oireista sitten kärsin? Minulta on kysytty useaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana, että miltä se paniikkikohtaus oikein tuntuu? Olen ymmärtänyt, että tämä on hyvin yksilöllistä, vaikka pääpiirteet kohtauksissa ovatkin monilla samat. Siksi haluan korostaa, että seuraavat tuntemukset ovat minun henkilökohtaisia tuntemuksia, mutta jaan ne tässä kohtaa, jos niistä on vaikka apua teille jollekin.

Ennen itse kohtausta koen yleensä esioireita, joista varhaisimpien olemassaolon olen ymmärtänyt vasta nyt. Jopa viikkoja ja kuukausia ennen itse kohtausta näen toistuvia painajaisia, nukun huonosti ja herään aamulla väsyneenä. Koen myös päivisin erilaisia pelkotiloja, jotka tuntuvat hyvin todellisilta, vaikka ääneen kerrottuna ne olisivatkin aivan naurettavia. Puren hampaitani yhteen ja kärsin lihasjumeista.

Juuri ennen kohtauksen tuloa (n. 1-2h) kroppani kärsii todella voimakkaista fyysisistä reaktioista. Pelkotila pahenee ja vatsani menee sekaisin. Heikottaa ja tekee pahaa. Kun itse kohtaus ottaa vallan, luulen sekoavani. En pysy enää pystyssä, vaan minun on vähintään kyykistyttävä. Useimmiten pelkkä selällään makuu kovalla lattialla onnistuu. Silloinkin tunnen putoavani pohjattomaan syvään aukkoon. Pelkotilat muuttuvat sata kertaa pahemmiksi ja olen lähes tulkoon varma edessä häämöttävästä kuolemasta. Kuolemanpelko näillä hetkillä on ollut itselleni se pahin ja raastavin. Se tuntuu niin todelliselta, että alan vapista ja itkeä hysteerisesti. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Luulen saavani sydänkohtauksen. Päässä pyörii niin, että sydänkohtauksen lisäksi luulen sekoavani, lopullisesti.

Tämä mieltä ylentävä tila kestää yleensä parista minuutista jopa puoleen tuntiin. Sen jälkeen en enää tärise tai tunne putoavani. Sydämeni on rauhoittunut tästä taistele ja pakene -tilasta, mutta rintaa puristaa edelleen. Pahoinvointi on tallella ja sen kaveriksi olen saanut päänsäryn. Ne sinnittelevät luonani ainakin seuraavaan päivään. Hetken päästä minuun iskee todella kova väsymys, josta on aivan turha yrittää päästä ylitse vain hyvillä yöunilla. Tämän kauhujen talon maratonin jälkeen keho vaatii lepoa. Totaalista lepoa. Olen huomannut, että minua auttaa oleskelu ärsykkeettömässä tilassa. Se on usein haastavaa pikkulapsiarjessa, mutta esimerkiksi kävely yksin metsässä saattaa jo auttaa merkittävästi. Ensimmäisten kohtausten jälkeen en tosin uskaltanut ottaa askeltakaan sohvalta. Makasin siinä seuraavat seitsemän tuntia putkeen. Seuraavana päivänä jaksoin laahustaa takapihalle seisomaan. Kun parin päivän päästä jaksoin kävellä ensimmäisen kerran korttelin ympäri itkin vuolaasti. Se tuntui uskomattomalta.

Itselläni tämä ensimmäinen kohtaus ja sitä melko nopeasti seuranneet pari muuta olivat ne kaikista pahimmat. Niistä yli pääsemiseen meni aikaa, enkä osannut kontrolloida kohtauksia laisinkaan. Ne vain pyyhkäisivät ylitseni kuin tsunami. Olin niiden jälkeen niin hajalla, kuin ihminen olla ja voi. Olin epätoivoinen ja niin ahdistunut, etten uskonut enää koskaan pystyväni normaaliin elämään. Ahdistuneisuus onkin se pahin asia, jonka paniikkikohtaus jättää jälkeensä. Ahdistavasta olosta ei tunnu pääsevän millään, vaikka kohtauksesta olisi jo päiviä tai viikkoja. Samaan aikaan sitä pelkää uuden kohtauksen tuloa ja kierre on valmis.

Pikku hiljaa aloin kuitenkin löytää keinoja myötäillä kohtauksia. Tsunamin sijaan ne tuntuivat enää pieniltä hyökyaalloilta. Tärkein oppi oli ymmärtää olla taistelematta niitä vastaan raivokkaasti. Sanoa peilin edessä, että hei anna tulla vaan minä olen valmis. Kuulostaa järkyttävän typerältä, mutta toimii. Ainakin omalla kohdallani. Aloin psyykkaamaan itseäni kohtauksien varalle. Samaan tapaan kuin ennen urheilusuoritusta kävin pääni sisällä läpi vaihe vaiheelta mitä tulisi tapahtumaan ja tsemppasin itseäni. Sinä selviät, sinä pystyt tähän. Yhtäkkiä huomasin, että kohtausten tullessa minun ei enää tarvinnut maata lattialla. Pystyin hengittelemään niiden läpi kyykyssä. Kohtauksen päätyttyä olin jo tunnin sisällä ulkona kävelemässä. Melkoinen muutos ensimmäiseen kohtaukseen.

Sitten kului viikko, ettei kohtauksia tullut ja sitten kaksi. Välillä tuli takapakkia, josta ahdistuin alkuun, mutta sitten huomasin, että kokonainen kuukausi oli mennyt ilman ainuttakaan kohtausta. Juuri nyt tätä kirjoittaessa tarkalleen kuukausi ja yksi viikko. Yhä edelleen takaraivossani jyskyttää pelko siitä, että kohtaukset palaavat. Tosiasissa ne voivat hyvin sen tehdäkin, sillä kuten alussa sanoin taipumus ja alttius niille eivät tule koskaan katoamaan. Tämän olen jo jollain asteella hyväksynyt, mutta pelko on yhä läsnä. Sen työstäminen tulee viemään vielä aikaa, mutta ehkä jonain päivänä pääsen siitäkin eroon. Olen asian suhteen luottavainen, sillä olen jo todistanut itselleni omat kykyni. Kykyni nousta sieltä syvästä kuopasta pikku hiljaa askel askeleelta. Löytää omat keinoni ja toimintatapana paniikkikohtausten varalle.

Kuluneen kuukauden aikana olen muutamaan otteeseen kokenut lievää ahdistusta, mutta päässyt siitä eroon omin neuvoin. Hengitysharjoitukset, kehonhuolto ja liikunta ovat olleet avainsanoja. Säännölliset käynnit hierojalla ja muutenkin itsestäni huolehtiminen ovat auttaneet pitämään tilanteen vakaana. Tärkeintä on ollut ottaa aikaa itselle. Aivan eri tavalla kuin olen esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana ottanut. Olen ollut itsekkäämpi kuin moniin vuosiin.

Olen sanonut ääneen läheisille, että hei nyt en jaksa, vaikka entinen minä olisi väsymyksestä huolimatta paahtanut menemään. Olen sanonut kaipaavani omaa aikaa ja saanut sitä. Olen vahvistunut fyysisesti, kiitos liikunnan, josta olen oppinut taas nauttimaan ja se on nostanut viereystilaani selkeästi. Olen huomannut ahdistuneisuuden olevan osittain kytköksissä kuukautiskiertoon ja ollut itselleni vielä armollisempi tiettyinä päivinä. Olen tehnyt lukemattomia pieniä muutoksia arjessani, mutta en ole pakottanut itseäni mihinkään. En liikkumaan tai vaikka syömään terveellisesti. Olen tehnyt niin kuin hyvältä tuntuu. Olen kuunnellut, mitä minä ihan oikeasti tarvitsen.

Vaikka sitä ehkä luulisi, että kaiken kokemani ja alituisen pelon vuoksi vihaisin yli kaiken paniikkikohtauksia, niin todellisuudessa olen niille kiitoksen velkaa. Velkaa keholleni, joka osasi lähettää hätäsignaalin huolestuttavasta tilasta, jota en itse nähnyt tai halunnut nähdä. Kaikkien kehot eivät näin reagoi ja sen myötä osa ajautuu paljon syvempiin vesiin kuin minä. Jos siellä on siis joku toinen, joka kärsii paniikkikohtauksista ja tunnet vain silkkaa vihaa niitä kohtaan, niin yritä ajatella, että nämä ovat ehkä ne, jotka pelastavat sinut ennen kuin ehdit hukkua, vaikka ne h-hetkellä tuntuisivatkin hukuttavan sinut.

XOXO
signature

What do you think?

Your email address will not be published. Required fields are marked *

7 Comments
  • M-R
    February 19, 2021

    Täällä yksi, joka myös kärsii paniikkihäiriöstä. Voin hyvin samaistua kuvailemiisi oireisiin, jotka ilmenevät paniikkikohtauksessa. Kuolemanpelko on todella yksi niistä pahimmista. Minulla onneksi kohtauksia ei tule kovin usein ja silloin kun ne tulevat, ne tulevat yllättäen. Minulla kohtauksia on yleensä edeltänyt stressi ja liian kova suorittaminen. Paniikkikohtaukset todellakin herättävät ja pakottavat hidastamaan. Kiitos, että teet näkyvämmäksi paniikkihäiriötä, sillä meitä on paljon. Tsemppiä ja voimia.

    • kaisaturunen
      February 22, 2021

      Kiitos viestistä! Kuten sanoit, meitä on paljon, mutta vielä näkyvämmäksi aiheen voisi tuoda, jotta tietoisuus siitä kasvaisi ja ihmiset sekä häiriöstä kärsivät että esim heidän läheisensä saisivat vertaistukea.

      Mukavaa kevään odotusta sinne ja tsemppiä tämän kanssa <3

  • Ronja
    February 21, 2021

    Kiitos kun jaoit tämän❤️

    • kaisaturunen
      February 22, 2021

      Kiitos itsellesi <3

  • Mermar
    February 23, 2021

    Hei Kaisa,
    Annoin aikaa kulua pari viikkoa postauksestasi, halusin lukea mahdollisia kommentteja ensin. Kysymyshän kuului, miltä paniikkikohtaus tuntuu?
    Varmasti on paljon ihmisiä, joille paniikkikohtaukset ovat aivan arkipäivää. Niistä ei monikaan halua vaan puhua.
    Henkilökohtaisesti en voi kommentoida kohtauksia, koska minulla ei sellaisia ole ollut. Ainoa minkä koen ahdistavaksi on lentopelkoni, joka aiheuttaa jossain vaiheessa lentoa hengenahdistusta ja kylmän hien iholle sekä sydämentykytyksen. Se menee ohi syvään hengittelyllä, mutta on kokemuksena tosi epämiellyttävä.
    Et kerro tarkemmin, millä tavalla paniikkikohtausta ja ahdistusta on hoidettu? Ehkä et haluakaan avautua siitä. Kerrot, että olet saanut fyysisiä oireita, joita alkuun ei osattu tulkita oikein. Ajattelen ihmistä psykosomaattisena kokonaisuutena, jolloin henkinen puoli on vahvasti yhteydessä fyysiseen puoleen. Olen myös henkilökohtaisesti ja hoitotyössä tullut tästä täysin vakuuttuneeksi.
    Ahdistuneisuuteen on tarjolla terapia-ja lääkehoitoja, jotka auttavat, helpottavat ja estävät paniikkikohtauksen syntymistä. Hyvä, että olet ymmärtänyt olla armollisempi itseäsi kohtaan, se on varmasti auttanut asiassa. Toivon sinulle valoisaa kevättä ja muista ottaa aikaa itsellesi.

    • kaisaturunen
      February 24, 2021

      Heippa! Kiitos viestistä :) Tosiaan en avaa tähän sen kummemmin hoitohistoriaani (ainakaan vielä), katsotaan jos joskus tulee sen aika. Ihminen on tosiaan kokonaisuus, jossa lukemattomat asiat kytkeytyvät toisiinsa. Se on tässä tosiaan tullut huomattua :) Ja otettu myös huomioon!

      Kaikkea hyvää sinne ja kaunista kevään odotusta!

  • H. Q-A
    February 26, 2021

    Miulle jäi monta päivää soimaan sun ihanan armollinen tapa nähdä tätä häiriötä onnekkaana asiana. Sai uutta perspektiiviä asiaan. Usein kun paniikkikohtauksien kanssa vaan kestetään läpi ja taistellaan. Mut tää näkökulma et se onkin lahja et kroppa hälyttää ja osaa näyttää et nyt ois muutosten aika, on aika lempeä ja mukava tapa kohdata näitä. Sillä jotenkin tappaa sen mörön siitä ja kiittää sitä lähinnä viestin saattajaksi. Kiitos tästä armollisuudesta jonka jaoit ja opetit. Ja kiitos kun teet näitä näkyväksi. Tätä maailma tarvitsee 💖

Previous
Tammikuun kuulumiset ja 3 erilaista talviasua
Miltä paniikkikohtaus tuntuu?