Tietoa mainostajalle ›

Mielipiteet

  • Väliinputoaja

    Tämä maanantai on sisältänyt paljon pohdintaa, joten luvassa olisi pitkästä aikaa hieman syvällisempää tekstiä.

    Valmistumispäivän lähestyessä minun pitäisi kai olla riemun kukkuloilla. Koulu ohi ja elämä edessä. Minulta ovat monet tutut ja puolitutut kysyneet lähiaikoina saman kysymyksen “mitäs nyt?”. Voi huokaus. Haluaisin antaa tähän täsmällisen ja jämäkän vastauksen. Olen aina ollut se, joka tietää mitä haluaa elämässään. Tiesin haluavani opiskella vaatetusalaa jo yläasteella. Tiesin haluavani tehdä töitä muodin parissa. En kai koskaan ajatellut asiaa loppuun asti. Sitä mitä todella tekisin työkseni. Vuosien varrella erilaiset suunnittelmat ovat käyneet mielessäni, mutta olen luottanut siihen, että paikkani löytyy siihen mennessä, kun koulu loppuu. Niin ei käynyt. Olen valmis, mutta minulla ei ole tietoa mitä tarkalleen haluisin tehdä. Aika harva tosin tietää tismalleen mitä “isona” haluaa tehdä. Minullakin on mielessä työtehtäviä, jotka olisivat erityisen mielekkäitä, mutta suunnan valitseminen on tuottanut päänvaivaa.

    Olen jopa kironnut vaihtoehtojen liian suurta määrääkin. Jos olisin lukenut opettajaksi olisin opettaja, jos olisin lukenut lääkäriksi olisin lääkäri. Nyt minulla on useita eri vaihtoehtoja mihin suuntaan lähteä. Vaikka koulutukseni olisi hyvä pohja useisiin erilaisiin työtehtäviin, ovat alan työpaikat kiven alla. Suurin osa niistä avautuvista paikoistakin menee suhteiden kautta ennen kuin kukaan ulkopuolinen edes kuulee niistä. Tästä syystä olen jättänyt suunnan valitsemisen hieman taka-alalle ja keskittynyt hakemaan vain töitä. Vielä ei ole natsannut, mutta ajat ovat vaikeat, sen tiedän.

    Minulle on tullut olo, että olen eräänlainen väliinputoaja. En ole opiskelija, mutta en ole vielä löytänyt paikkaani työelämässäkään. Luotan omaan ammattitaitooni ja siihen, että paikka vielä löytyy, mutta välillä asia ottaa suuresti päähän. Niinä hetkinä pyrin miettimään, miten onnekas olen, kun sain aikoinaan opiskelupaikan ja olen nyt  25-vuotiaana saanut opintoni jo päätökseen. Nämä asiat kun eivät ole itsestäänselvyyksiä. Pitäisi opetella olemaan tyytyväinen. En elä pilvilinnoissa ja luule, että unelmieni työpaikka on se, johon ensimmäisenä koulun jälkeen päädyn. Olen jo kauan sitten sisäistänyt, että sen saavuttamiseen voi mennä tovi. Se voi vaatia vuosien työn ja monta sellaista työpaikkaa, jotka ovat “vähän sinne päin”.

    SI MODA RANDOM WORKOlen kevään aikana saanut konkreettisesti huomata, että työelämään siirtyvän nuoren ei ole todellakaan helppoa löytää edes sitä ensimmäistä paikkaa. En ole nirsoillut paikkoja hakiessa, mutta olen pyrkinyt, että ne vastaisivat koulutustani. Moniin työpaikkoihin, myös niihin assistentin assistentti-paikkoihin, odotetaan työkokemusta vastaavista tehtävistä. Tänään sain kuulla, miten minulla on vain “harjoittelutyökokemusta” alalta. En tiedä kuinka olisin onnistunut koulun aikana keräämään kokemusta näistä tehtävistä muuten kuin harjoittelun muodossa. Vaatetusalan työt ovat pääsääntöisesti kokopäivätöitä, eikä mitään iltahommia, joita voisit tehdä opintojen ohessa. Meillä harjoittelut tehdään kouluajan ulkopuolella eli suomeksi sanottuna kesällä. Kesät olisivat ehkä olleet ainut mahdollisuuteni tehdä näitä päivätöitä, mutta silloin oli suoritettava harjoittelut. Eikä meidän alalla paljon kesätyöntekijöitä palkata. Koulun ohessa tehdään esimerkiksi vaatemyyjän hommia. Tietysti poikkeuksiakin löytyy sekä oppilaista että yrityksistä.

    Minun olisi tehnyt mieli kysyä rekrytoinnista vastaavalta, kuinka minunlaiseni uraansa aloitteleva nuori voisi koskaan saada sitä ensimmäistä työpaikkaa, ellei saisi sitä “pelkästään” työharjoittelusta saadun kokemuksen nojalla. Minusta työharjoittelut ovat nimenomaan sitä varten, että sieltä saadaan kokemusta alan tehtävistä, joita muutoin on mahdotonta päästä tekemään. Itse olen tehnyt kaksi mainiota työharjoittelua ja myös työnantajani ovat molemmissa paikoissa olleet erittäin tyytyväisiä. Itse koin saavani harjoitteluista erittäin paljon ja olevani valmiimpi tekemään kyseisiä työtehtäviä. Toivoisin, että työharjoitteluita arvostettaisiin yleisesti ottaen työnantajien puolelta enemmän.

    En usko, että työnhakuni loppujen loppuksi tyssähtäisi työkokemuksen puutteeseen, sillä ansioluettelossani on kuitenkin työpaikat-osion alla useampikin arvostettava kohta. Myös työnantajia on varmasti monenlaisia ja toiset todella ymmärtävät vasta valmistuvien tilanteen ja ovat siitä huolimatta valmiita palkkaamaan heidät ja antamaan heille sitä kipeäasti kaivattua kokemusta. Tarvitaan vain lisää yritystä sekä ripaus onnea, niin se sopiva sauma löytyy minullekin. Löytyykös täältä muita samassa tilanteessa painivia?

    (kuvat satunnaisia otoksia viime vuodelta)

    41 comments
    12 likes
  • Paljon puhetta hiuksista

    Vaikka miellänkin Si Modan ennen kaikkea muotiblogiksi ja postausten sisällöt liittyvät yleensä tavalla tai toisella tyyliin/vaatteisiin/muotiin, niin olen tehnyt joidenkin kirjoitusten kohdalla poikkeuksia. Ne ovat mielestäni antaneet tälle hommalle syvyyttä ja noh, ne ovat ehkä olleet välttämättömiä toteuttaa. Tämäkin tuntui loppujen lopuksi juuri siltä. Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista jo useamman kuukauden ajan. Ei varmasti ole mitään yksittäistä syytä, mikä on jarrutellut minua tämän julkaisemisessa, mutta nyt se on viimein tehty. Pitkä siitä tuli, joten kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea loppuun asti.

    Tästä voi helposti tulla ylilyömisen maku suuhun, joten sanon jo alkuun, että olen tosissani miettinyt näitä asioita ja kyllä, olen aivan perillä siitä, mitkä asiat ovat oikeasti elämässä suuria ja murehtimisen arvoisia. Olin syksyllä pitkään sairaana ja minulla epäiltiin vaikka mitä, joten osaan kyllä arvostaa terveyttä ja ymmärtää, että toiset asiat ovat loppujen lopuksi vain pieniä kosmeettisia haittoja. Ne voivat kuitenkin olla henkisesti hyvin ahdistavia ja siksi niitä on turha vähätellä. Itse asiassa olen tätä kyseistä asiaa puidessa huomannut erään jutun. Ihmisille eri asiat ovat eri aikoina niitä suurimpia murheita. On ihan turha lähteä arvostelemaan kenenkään asioiden pienuutta tai suuruutta. Aina nimittäin löytyy joku, jolla on asiat vielä huonommin. Kyllä sitä itseäkin suututtaa välillä pikku jutut ja se on ihan okei, tiettyyn pisteeseen asti. Tämä asia on tällä hetkellä minun suurin murheeni, mutta toisaalta se on myös suurin haasteeni ja tiedän jo nyt, että se tulee opettamaan minulle paljon ja olen vielä jollain tavalla kiitollinen, että näin kävi.

    Olen täällä kirjoittanutkin joskus, että olen kärsinyt hiustenlähdöstä aika ajoin ja käyttänyt satunnaisesti hiusten kasvua tehostavia shampoita ja syönyt biotiinia. Viime joulukuussa sain todeta, ettei aikaisempi hiustenlähtöni ollut mitään verrattua siihen mitä oli tulossa. Ensi alkuun en hätääntynyt vaan ajattelin, että sulkasato loppuu pian. Kuukauden katseltuani sitä, miten suihkukaivo tukkeutui ja hiukset jäivät kirjaimellisesti käsiini aloin huolestua.

    Syksyn sairasteluni oli selkeässä yhteydessä aikaisempaan suhteellisen hillittyyn hiustenlähtöön, mutta lääkäri uskoi sen silloin helpottavan heti kun elimistöni olisi palautunut. Marraskuussa kuvittelinkin tukkani kasvavan taas kohisten ja palaavan pian normaaliksi. Kävikin päinvastoin. Joulun jälkeen läheisenikin huomasivat, että hiuksia oli tosiaan lähtenyt melkoisesti, eikä se enää ollut normaalia. Hiuksia irtoili pelkästä pienestä kosketuksesta ja aamuisin heräsin sänky täynnä hiuksiani. Asia alkoi todella ahdistaa minua.

    Tässä välissä on hyvä kertoa, etten aio koko sairaskertomustani kertoa, joten tiivistän asiaa aika rutkasti. Seuraavina viikkoina kävin useilla eri lääkäreillä, koska minulla oli myös muita oireita. Minua syksyllä hoitanut lääkäri epäili, että hiustenlähtö voisi olla oire jostain sairaudesta ja huomasin taas istuvani labrajonossa 3 sivuinen lappu kädessäni. Siinä istuessani mietin miten tuskaista onkaan epätietoisuus. Viime syksynä sain kärsiä epätietoisuudesta monta viikkoa ja kun kyse on omasta tai läheisen terveydestä se on todella pelottavaa ja raskasta aikaa.

    Tuloksien tultua sain kuitenkin terveen paperit ja valtavan sulkasatoni takana epäiltiin olevan viime syksyinen sairastelu. Joskus erittäin kova fyysinen tai henkinen rasitus voi nimittäin aiheuttaa dramaattista hiustenlähtöä ja yleensä se tulee vasta jälkikäteen. Minä olin kyllä ollut kovilla sekä henkisesti että fyysisesti, mutta silti olin huolissani kaljuuntuisinko lopullisesti.

    Tammikuun puolessa välissä hiuksia oli jäljellä ehkä puolet ja latvojen paksuus oli ohuen lyijykynän luokkaa. Teillä varmaan herää nyt kysymys miksei sitä ole täällä näkynyt sen ihmeellisemmin. Noh on ollut talvi, pipokelit ja niin hiuksenpidennykset on keksitty. Pidennyksistä en ole kyllä kovinkaan innoissani ollut. Ostin hiustukusta klipsit ja olen rehellisesti sanoen käyttänyt niitä alle 10 kertaa. Ahdistun joka kerta, kun aion laittaa ne ja pelkään jatkuvasti jonkun huomaavan, että käytän pidennyksiä.

    Helmikuun alussa päätin luopua viimeisistä pitkistä hiuksistani ja kävin leikkaamassa polkkatukan. Kampaajalle meneminen jännitti niin paljon etten saanut edellisenä yönä unta. Enkä kyllä muutenkaan ollut viime aikoina nukkunut hyvin, sillä kuten monet muutkin hiustenlähdöstä kärsivät myös minä koskettelin yöllä päätäni ja tarkistin oliko hiuksia enää jäljellä. Aloin olla jo pahasti vainoharhainen.

    En pitänyt polkkatukasta ja se oli sitä paitsi jo niin ohut, että ei sitä kehdannut pitää auki. Ohut ainakin omasta mielestäni, koska minulla on kumminkin ollut suhteellisen paksu tukka aina. Hyvä vaan, koska jos tällä tahdilla olisi lähtenyt hiuksia ohuemmasta kuontalosta, niin olisi kalju tullut vastaan hyvinkin pian. Kaljua minä todella pelkäsin. Eräänä iltana itkin äidilleni miten en halua olla kalju. Äiti lohdutti ja lupasi (hieman sarkastisesti) ostaa minulle peruukin jos niin kävisi. Kävin vielä hiuksiin erikoistuneella ihotautilääkärillä ja hän oli sitä mieltä, ettei kyseessä ollut Alopecia eikä perinnöllinen kaljuuntuminen.

    Joku ehkä miettii nyt, että eiväthän naiset voi kaljuuntua. Oi voi kyllä voivat. Perinnöllinen kaljuuntuminen on heillä hyvin erilaista kuin miehillä. Naisista tulee harvoin ihan kaljuja, mutta sekin on mahdollista. Olen lukenut monia tarinoita nuorista naisista, jotka kärsivät hiustenlähdöstä. Minua helpottaa jollain tavalla tieto, etten ole ainut. Naisten hiustenlähtö on paljon yleisempää mitä ehkä luullaan.

    Women-Hair-Loss

    Miksi naisten hiustenlähtö on sitten niin suuri tabu? Jos olisi normaalia, että naisetkin kaljuuntuisivat tai olisivat kaljuja, niin asia ei olisi varmasti itsellenikään sen kummoisempi. Pitkään asiaa pohtineena tulin siihen tulokseen, että ainakin omalla kohdallani pitkät tuuheat hiukset ovat olleet iso osa minua ja ehkä juuri se osa, joka on saanut minut tuntemaan itseni naiselliseksi. Niiden pitkien suortuvien valuminen viemäriin ei ole ollut helppo pala niellä. Välillä asia on ahdistanut niin paljon, että olen tuskastunut ja saanut jopa muutaman paniikkikohtauksen. Ahdistuksen jälkeen olen miettinyt, kuinka hölmö olenkaan, kun murehdin hiuksia. Niin juuri hiuksia! Kuollutta suortuvaa, joka kasvaa päästäni. Olen minäkin hölmö.

    Monien tutkimusten mukaan hiustenlähtö voi olla joillekin naisille jopa traumaattinen kokemus. En siis välttämättä ole hölmö, koska onhan se ihan ymmärrettävää, että niin suuri muutos omassa ulkonäössä aiheuttaa ahdistusta. Minä olen kuvaillut muille olotilaani pelkona, mutta en oikeastaan tiedä miksi minä sitä niin kauheasti pelkään. Olen miettinyt mikä vaikutus tällä blogilla on ollut mielentilaani. Olisinko ollut yhtä hysteerinen, jos en olisi kirjoittanut muotiblogia ja ollut tottunut ottamaan itsestäni useita asukuvia viikossa? Luulen, että asia olisi ollut helpompi niellä.

    Monet ovat kysyneet, että ”mitä sitten jos sinulta lähtee hiuksia, mikset voisi ottaa kuvia samaan tapaan kuin ennenkin?”. Niin totta, miksen voisi? Ei se varmaan keneltäkään lukijalta ole pois eikä kukaan tuomitse minua, jos minulla ei ole ”kauniit hiukset”. En tiedä kuvittelinko oikeasti, että blogiani ei enää luettaisi, jos minulla ei olisi enää samanlaisia hiuksia kuin ennen. Siinä ei olisi kyllä mitään järkeä. Aikaisemmin blogeissa kuvattiin asuja niin ettei päätä näkynyt. Sillä ei ollut ehkä niin suurta merkitystä minkä näköinen kirjoittaja oli, vaan asut olivat se juttu. Nyt kun miettii maailman suosituimpia muotibloggareita, niin kyllähän he yleensä näyttävät hyvältä päästä varpaisiin. Pelkkä asu ei ole ”arvostelun” kohteena vaan kokonaiskuva ratkaisee. Vaatteiden lisäksi bloggaajat ovat huoliteltuja muutenkin. Heillä on upea tukka, mielekkäät kasvonpiirteet ja heidän kroppansa näyttävät hyvältä, vaikka heillä olisi jätesäkit päällä. Noh tämä nyt on karmeaa yleistystä, mutta periaatteessa näin on. Minä en nyt sano, että näytin mega hyvältä pitkissä hiuksissani ja jos ne olisivat pysyneet päässäni niin minusta olisi tullut suosittu bloggaaja. Siihen tarvitaan kyllä paljon muutakin.

    Blogin sisällöllä on tietysti merkitystä ja kerronhan minäkin muodista paljon muutenkin kuin omalla pukeutumisella. Aluksi minua ahdisti pelkkä asukuvien ottaminen, mutta pahimmassa vaiheessa en halunnut katsoa mitään ulkonäköön liittyvää ja se näkyi blogissa. On aika vaikeaa kirjoittaa muotiblogia, jos muotikuvien, nettikauppojen ja inspiraatiokuvien katsominen tekee pahaa.

    Minä aloin miettiä onko bloggaaminen ja samalla osa elämästäni oikeasti näin ulkonäkökeskeistä ja pinnallista? Eihän se ole normaalia, että kun astuu peilin eteen ja sieltä näkyy aivan eri näköinen tyttö kuin syksyllä, niin minä alan parkumaan. Hiukset ovat aika iso ulkonäköä, sen olen huomannut, mutta ei se saisi hallita elämää. Vaikka puhun tässä kohtaa vain hiuksista niin tätä voi verrata moneen muuhunkin kosmeettiseen ”haittaan”. Hiukset ovat suhteellisen vaikea tapaus siinä mielessä, että niiden puuttumista on aika vaikea peittää. Onhan näitä pidennyksiä ja tuuhennoksia, mutta aina ei ole mahdollista laittaa niitä, jos tilanne menee todella pahaksi. Tietysti voi laittaa hatun tai huivin,  mutta periaatteessa hiukset ovat näkyvillä koko ajan. Itselläni pysyvien tuuhennosten laitto ei tullut kysymykseen, koska hiuksia lähti koko ajan niin paljon. Ne olisivat sitä paitsi voineet vielä pahentaa asiaa. Hattua käytin ja käytän edelleen useasti. Olen myös suosinut erilaisia sykerökampauksia, joista oli mahdoton sanoa minkä pituiset tai paksuiset hiukseni ovat.

    Hiustenlähtö ei ole vieläkään loppunut. Minulta lähtee pääasiassa pitkiä hiuksia ja tällä hetkellä niitä on jäljellä varmaan 20% alkuperäisestä. Edestä melkein kaikki pitkät hiukset ovat jo lähteneet ja jäljellä on itsestään syntynyt harva otsatukka. En aio ainakaan vielä laittaa mitään ”todistusaineistokuvia”, koska asia on edelleen itselleni aika arka, mutta voitte mielessänne kuvitella tilanteen. Suureksi ilokseni minulle kuitenkin kasvaa uusia hiuksia, mikä viittaisi nimenomaan siihen, että kyseessä olisi ns. akuutti telogeeninen hiustenlähtö. Siinä hiukset lähtevät äkillisesti jonkin kovan fyysisen rasituksen esimerkiksi vakavan infektiotaudin tai synnytyksen aiheuttamana. Yleensä hiustenlähtö alkaa muutaman kuukauden kuluttua tapahtumasta ja hiukset alkavat kasvaa samantien takaisin. Minulla ei myöskään ole syntynyt kokonaan kaljuja läikkiä vaan hiukset ovat ohentuneet tasaisesti. Vielä niitä löytyy sen verran, ettei päänahka paista läpi.

    Tiedän olevani tässäkin kohtaa onnekas, koska on monia naisia, joilla hiustenlähtö on paljon pahempaa. Mutta kuten alussa puhuin, aina ei voi aina ajatella, että jollakin on vielä huonommin asiat ja siksi minun tulee olla murehtimatta omia murheitani. Viime syksyn sairastelu oli tuhat kertaa ”vakavampi” asia kuin tämä hiustenlähtö (joka ironisesti kyllä liittyy siihen), joten tiedän, että minun on oltava onnellinen siitä, että olen muutoin terve. Syksyn sairasteluni ei näkynyt ulospäin kovinkaan paljon ja siitä sai tietää ehkä pari kymmentä ihmistä. Ja tietysti te nyt, kun siitä teille kerron. Mutta ei teistä kukaan vieläkään tiedä, mitä olen tarkalleen käynyt läpi ja hyvä näin. Hiustenlähdöstä ”vakavaa” tekee ehkä juuri se, kuinka näkyvää se on. Tiesin, että jos se menisi pahaksi, siitä saisi tietää moni. Eihän siinä periaatteessa mitään pelättävää ole, mutta minua se ahdisti. Jos jatkaisin normaaliin tapaan asukuvien postaamista blogiin, siitä saisi tietää ne monet kymmenet tuhannet ihmiset. Eräs nainen sanoi, että hiuksista näkee yleensä kuinka terve ihminen on ja minusta tämä kuvastaa ehkä parhaiten ajatuksiani. Harventuneet huonokuntoiset hiukseni herättäisivät ihmisissä ajatuksen, että olen sairas. Oikeastaan olen sata kertaa paremmassa kunnossa mitä syksyllä ja ehkä siksi en halunnut kenenkään luulevan, että olisin kovin sairas.

    Viimeiset kaksi viikkoa tuli vietettyä Meksikon auringon alla ja siellä päätin, että kotona aion ottaa härkää sarvista ja lopettaa tämän pelleilyn. En halua, että hiustenlähtö rajoittaa elämääni enää millään tavalla. Minä tiedän, että minulle tulee vielä niitä huonoja päiviä, jolloin oma ulkonäkö ärsyttää suunnattomasti. En koe, että olen ollut äärettömän pinnallinen ihminen koskaan, mutta tämä tapaus on kyllä ravistellut minusta kaiken pinnallisuuden pois, mitä minussa on koskaan ollutkaan. Olen havahtunut siihen miten paljon ihania asioita minun elämässäni onkaan ja nauttinut täysillä monista jutuista, joita pidin aikaisemmin ehkä kovin arkipäiväisinä juttuina. Minulle tämän blogin kirjoittaminen on iso osa elämää ja haluan jatkaa sitä tästä eteenpäinkin. Olen vaikka sitten Suomen ensimmäinen kalju muotibloggaaja, jos tarve vaatii (tämä oli sarkasmia, eikä millään tavalla pilkkaavaa niitä kohtaan, jotka ovat tahtomattaan kaljuja). En jaksa, enkä halua enää peitellä tätä, vaan aion jatkaa hommaan niin kuin olen sitä nämä vuodet tehnyt. Tietysti tulee niitä päiviä, jolloin ei tee mieli ottaa asukuvia, mutta tulee varmasti muillakin ”huonoja hiuspäiviä”. Tosin itseäni tällä hetkellä huvittaa kaikki ”huonot hiuspäiväjutut”, koska jos tukkani tästä vielä palautuu normaaliksi, olen luvannut olla valittamatta huonoista hiuspäivistä. Tämä on taas se sama asia ”jollain on asiat aina huonommin kuin toisilla”, joten toisaalta ymmärrän, että huonoista hiuspäivistä valitetaan, valittaisin varmasti itsekin. Blogin sisältö tulee pysymään aikalailla samanlaisena, mutta ajattelin keskittyä enemmän esim. tuunaus ja ompelujuttuihin, joista te olette myös ymmärtääkseni tykänneet.

    Blogini on tällä hetkellä ehdolla Aussien blog awardseissa ”Vuoden muotiblogiksi” ja olen siitä tietysti otettu. Aluksi ehdokkuus oli enemmänkin ahdistava kuin iloinen asia, mutta nyt aion todella yrittää taas olla tuon ehdokkuuden arvoinen. Tämän postauksen tarkoitus ei ole kerätä säälipisteitä ja pyytää äänestämään, mutta mikäli haluatte niin Si Modaa voi äänestää reader’s choice kategoriassa täällä. “Best fashion blog” kategorian voittajan valitsee tuomaristo, jolla on varmasti vaikea tehtävä, kun katselee keitä kaikkia upeita tyyppejä siellä on mukana. Minä en oleta saavani kyseisestä gaalasta mitään palkintoja, vaan olen onnellinen, että saan tehdä tätä hommaa. Olen myös ylpeä itsestäni, etten aio jäädä murehtimaan ulkonäköäni, vaan jatkaa blogia edelleen.

    Kukaan lääkäri ei voi sanoa varmasti kasvavatko hiukseni takaisin, mutta ainakin nyt näyttää lupaavalta. Tosin uusien hiuksien väri on hieman erikoinen. Hiukset ovat paljon vaaleampia (sellaisia kuin minulla joskus 2-vuotiaana, kun mustat hiukseni muuttuivat vaaleiksi) ja osa niistä on jopa valkoisia. Tämä on ihan normaalia, sillä joillakin uudet hiukset kasvavat eri värisinä tai jopa värittöminä. Voi olla, että ne muuttuvat vielä ”normaalin värisiksi”, mutta tällä hetkellä en ainakaan aio niitä värjätä. Tämä tekee tukastani ehkä vielä hiukan ”rumemman” tai ainakin epäsiistimmän näköisen. Nyt siinä on juuressa tämä uusi väri, keskivaiheilla erilaisten shampoiden ja vahvojen aineiden haalistama värjätty hius ja lopussa tuttua tummaa. Huvittavin liukuvärjäys, jonka olen ikinä nähnyt. Lisäksi suurin osa hiuksistani on nyt 2-4cm pituisia, jotka eivät meinaa pysyä mitenkään ojennuksessa. Aamulla herään kivan pystärin kera. Tärkeintä minulle on kuitenkin, että herään hiukset päässä ja uutta kasvaa. Saan vielä muutamien pitkien haituvien ansiosta hiukset kiinni ja niin ne näyttävät jopa ihan kivalta. Hattu päässä ei edes saata huomata asiaa, paitsi että pitkät hiukset puuttuvat.

    Palautumisprosessi tulee ottamaan paljon aikaa ja vaatimaan kärsivällisyyttä. Ennen kuin hiustenlähtö loppuu, on mahdotonta ennustaa mikä on lopputulos. Siihen, että minulla olisi yhtä pitkä ja tuuhea tukka voisi mennä jopa 2-3 vuotta, jos se edes toteutuu. Nyt keräilen rohkeutta siihen, että leikkaisin ehkä poikatukan. Lyhyissä hiuksissa ei ole mitään vikaa, mutta se tuntuu taas ”pelottavalta”. Olen aina pitänyt pitkistä hiuksista, mutta maailma on täynnä myös upeita lyhythiuksisia naisia esimerkiksi bloggaajakollegani Nata ja Veera! Täytyykin udella tytöiltä kampaajavinkkejä. Toivon kyllä jossain vaiheessa saavani vielä pitkät hiukset (ja nimenomaan omat, enkä pidennykset), mutta nyt toivon vain saavani pitää edes jonkinlaisen pehkon päässäni. Jotta tämä palautumisprosessi olisi mahdollinen, täytyy minun lopettaa asiasta murehtiminen.

    Minulla on nyt suhteellisen hyvä ja paljon stressittömämpi fiilis kuin kuukausi sitten. Ehkä olen jollain tasolla hyväksynyt asian viimein, enkä ole enää murheissani, että tämä tapahtui minulle. Se on äärimmäisen tärkeää, koska stressi tunnetusti aiheuttaa hiustenlähtöä ja voi tässä tapauksessa siis pahentaa asiaa huomattavasti. Asian jakaminen teidän kanssa lieventää stressiäni myös oleellisesti. Minulla ei enää kulu energiaa siihen, että pohtisin huomaako joku tämän. Se olikin syy, miksi halusin kirjoittaa aiheesta. Tämä postaus tiputti minun harteiltani suuren kiven. Halusin kirjoittaa myös toisesta syystä. Luulen, että tästä voi olla hyötyä myös jollekin muulle. Minä olen itse asiassa saanut sähköpostia nuorilta naisilta, jotka kärsivät hiustenlähdöstä ja toivon omalla tekstilläni tukevan muita kohtalontovereita. Tästä voi ehkä saada tukea myös muihin murheisiin elämässä. Meillä kaikilla on varmasti omat murheemme, mutta uskon, että jokaiselta löytyy elämästä myös niitä onnellisia asioita. Elämä on liian lyhyt jäädä murehtimaan asioita paikalleen. Minä uskon, että minunkin sisälläni on se pieni urhea nainen, josta Pupulandian Jenni puhui viime viikolla blogissaan. Hänen tekstinsä sai omat silmäkulmani kostumaan, mutta tunsin olevani sen jälkeen itsekin hieman vahvempi. Tänään olen ollut iloinen siitä, että minulla on ihana mies, mahtava perhe, aurinko paistoi, söin pitkästä aikaa ihanaa kotiruokaa ja pääsen nukkumaan omaan sänkyyni. Tänään on hyvä päivä, myös hiuksillani.

    Kommenttiboksissa on nyt tilaa kaikenlaisille ajatuksille, omille tarinoille, kommenteille ja kysymyksille. Parhaani mukaan yritän vastata kysymyksiin, jos niitä tulee. Mikäli joku haluaa lähettää sähköpostia niin sekin sopii (caseymoda@gmail.com).

    xx Casey

    (kuva Sports Illustrated)

    102 comments
    19 likes