Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Oma elämä

  • Sisarussuhteen ensimetrit

    Tällä viikolla olen puhunut moneen otteeseen, usean eri henkilön kanssa sisarussuhteista ja erityisesti mustasukkaisuudesta suhteen alkumetreillä. Siitä mikä on tervettä ja ns. normaalia käytöstä, kun uusi perheenjäsen taloon tulee ja siitä mikä ei sitten ole ok. Asiaa on puitu niin neuvolakäynnillä kuin perheenjäsenten ja tuttujenkin kanssa. Aihe tuntuu herättävän paljon mielipiteitä ja siihen suhtautuminen riippuu todella paljon ihmisestä.

    Ennen kuopuksen syntymää en ole joutunut kauheasti miettimään kuinka itse suhtautuisin isomman lapsen mustasukkaisuuskohtauksiin, mutta nyt parin viikon aikana sitä on täytynyt löytää ne omat keinot luovia näiden tilanteiden läpi. Ja nimenomaan ehkä tuo sana luovia kuvastaa parhaiten omaa suhtautumistani. Taidan kuulua niihin, jotka kokevat, että ne mustasukkaisuuden ilmentymät, jotka ovat harmittomia ja lähinnä huvittavia menevät ajan kanssa ohi, eikä niihin kannata kiinnittää liikaa huomiota tai niistä stressata. Jos isompi lapsi tahtoo kokeilla kapaloon kääriytymistä ja testata sitä, miltä tuttipullosta (omasta sellaisesta) juominen tuntuu, niin kokeilkoot. Tässä parissa viikossa on tullut todistettua, että ne hulluimmatkin “taantumat” esikoisella menevät nopeasti ohi, kun hänelle antaa mahdollisuuden kokeilla eikä kiinnitä niihin liikaa huomiota. Ei siis tuomitse tai halveksu häntä niiden vuoksi, mutta ei myöskään kannusta niihin.

    Minkälaisia tempauksia mini on sitten harrastanut? Hän on mm. pukeutunut pari päivää ainoastaan uimapukuihin, koska on halunnut käyttää bodya kuin sisko. Kerran hän on nukkunut pinnasängyssä ja pari kertaa kokeillut miltä vaunukopassa makoilu tuntuu (vaunukoppa ollut maassa). Alushousuja kutsutaan nykyään vapoiksi ja puhe puuroutuu ajoittain vauvan jokeltelun tasolle. Tuttipullostakin litkittiin yhtenä päivänä vettä ja tutti on ollut nyt viimeisen vuorokauden ajan uusin mustasukkaisuuden ilmentymä. Saa nähdä unohtuuko se huomiseen päiväkotiaamuun mennessä. Todennäköisesti kyllä.

    Sen verran fiksu ja kypsä mini on ollut, että hän on säästellyt nämä kaikki hassutukset oman kodin sisälle ja ulos lähtiessään unohtanut ne tarkoituksella. Päiväkodissa hän on käyttäytynyt kuin ennenkin, eikä todellakaan ole ilmaissut tarvitsevansa vaippoja tai tuttipulloa. Ihan normaalit vaatteetkin hän on sinne päällensä pukenut. Luultavasti mini siis haluaa asettautua vauvan tasolle ainoastaan minun silmieni alla huomion toivossa. Enkä hän siitä moiti, tämä oli täysin odotettavissa.

    Viisi vuotta on nimittäin pitkä ajanjakso ja kun sen koko ajan on saanut elää täysin yksin omassa erityislaatuisessa asemassa ainoana lapsena (ja lapsenlapsena) on varmasti melkoinen shokki, kun vierelle tuleekin yhtäkkiä toinen tasavertainen tai alkuun jopa hänen ohitse huomion määrässä kiilaava otus. Kaikki se minkä ennen sai jakamattomana itselleen täytyy nyt jakaa pikkusiskon kanssa. Ei siis ole yhtään ihme, että miniä hieman tämä tilanne välillä potuttaa ja hän ilmaisee sen itselleen parhaaksi näkemällään tavalla eli taantumalla vauvan tasolle itsekin.

    Niin kauan, kun mustasukkaisuus pysyy tällä harmittomalla (ja huvittavalla) linjalla annan tilanteen olla ja mennä omalla painollaan ohitse. Mielestäni tämä lasketaan vielä todella tervehenkiseksi mustasukkaisuudeksi, eikä todellakaan sellaiseksi, johon tarvitsisi sen kummempi puuttua tai siitä stressata. Neuvolassakin oltiin samaa mieltä ja naureskeltiin yhdessä neuvolatädin kanssa, että tämä on vielä pientä niiden graavien tarinoiden keskellä, jossa isompi sisar uhkaa leikellä vauvalta sormet ja heittää hänet kaatopaikalle tai oikeasti käyttäytyy väkivaltaisesti. Jos mini joskus alkaisi näyttämään agressiivista puolta pikkusiskoa kohtaan, niin siinä vaiheessa tilanteeseen tulisi kyllä puuttua ja keskustella pelisäännöistä.

    Tämän sisarussuhteen ensimetreillä ei kuitenkaan ole tällaiseen ollut tarvetta eikä toivottavasti ole tulevaisuudessakaan. Pienten, edellä mainittujen mustasukkaisuuskohtausten vastapainona mini on näyttänyt kuinka rakastava, auttavainen ja omistautuvainen isosisko hän onkaan. Mini suhtautuu innolla kaikkiin pieniinkin puuhiin vaipanvaihdosta, siskon pukemiseen sekä syöttämiseen ja on aina valmis auttamaan. Hänestä on niin paljon enemmän apua vauvanhoidossa kuin uskalsin ikinä odottaa. Eikä se apu ole todellakaan ainut positiivinen asia. Kaikki ne pienet hetket, eleet ja kosketukset näiden kahden välillä saavat silmäkulmani kostumaan. Välillä huomaan minin hiipineen pikkusiskon viereen ja kuiskivan hänen korvaansa, miten sisko on aina paikalla, jos hän vain tarvitsee. Siinä hetkessä hullunkuriset mustasukkaisuuskiukuttelut unohtuvat samantien.

    Olisi hauska kuulla muiden sisarusten välisiä mustasukkaisuustarinoita, jos teiltä sellaisia löytyy? Kauan se vaihe kesti? Miten suhde muuttui ajan myötä?

    baby’s body Lindex

    mini’s dress Lindex (*gifted)

    4 comments
    185 likes
  • Synnytyskertomus

    En koskaan kuvitellut kirjoittavani tätä postausta, mutta tässä sitä ollaan synnytyskertomusta näpyttelemässä tuhansille silmäpareille. Ehkä jokin minussa on siis muuttunut näiden vuosien aikana. Ehkä joku osa minusta haluaa antaa sekä näyttää itsestään myös niitä hauraita ja henkilökohtaisempia asioita. Ehkä se on tämä muutoksen kourissa oleva blogimaailma (toivotaan/halutaan pyrkiä takaisin vanhaan, aidompaan sisältöön) tai ehkä olen vain itsevarmempi puhumaan näistä ääneen ja antamaan kasvot tällekin asialle, kuten olen antanut hiustenlähdölle ja keskenmenollekin. Mutta siirrytään nyt samantien tähän positiiviseen kokemukseen ja tarinaan, joka tosiaan kertoo kuopuksemme syntymästä.

    Aloitetaan siitä, että synnytys meni tällä kertaa paremmin (en tiedä onko tämä oikea sanavalinta, mutta en keksi muutakaan) kuin edellisellä kerralla. Ei ensimmäinenkään huonosti mennyt, mutta oli ehkä haastavampi kuin osasin ikinä odottaa. Yleisesti ottaen molemmat ovat kuitenkin menneet hienosti, sillä lopputulemana on ollut se ihanteellisin tilanne, eli olen itse kyennyt ottamaan vauvan rinnalle ja vauva on siinä voinut olla. En siis sano etteikö synnytykseni olisi menneet hyvin.

    Hyvistä kokemuksista huolimatta muutama asia jäi kaihertamaan mieltäni ensimmäisen jälkeen ja siksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa tätä toista onnistunutta raskautta otin asian esille neuvolassa. Ja hyvä, että otin! Se, että sain raskauden aikana puhua useammankin kerran peloistani ja huolistani synnytykseen liittyen auttoi minua valmistautumaan siihen koitokseen uudelleen. Ennen raskautta olin jo valmistautunut hankkiutumaan pelkopolille, mutta tosipaikan tullen siihen ei ollut enää tarvetta. Löysin mielenrauhan raskauden edetessä ja luotin taas siihen, että pystyisin käymään tämän hienon, mutta haastavan tapahtuman läpi toiseenkin kertaan. Ylimääräisten ultrien ansiosta tiesin, että en odottanut mitään jättivauvaa ja näin ollen alatiesynnytys olisi jälleen mahdollinen. Pelkäämäni pitkä ponnistusvaihekin olisi luultavasti toisella kertaa lyhyempi. Mitään erityisiä toiveita en tähän toiseenkaan kertaan halunnut kirjata. Halusin mennä tilanteen mukaan ja päättää siinä hetkessä mitä tekisin, minkälaiset kivunlievitykset valitsisin jne. Koen yhä edelleen, että synnytys on asia, jota ei voi suunnitella ja käsikirjoittaa etukäteen, joten paras tapa valmistautua siihen on ottaa avoin ja rohkea mieli mukaan ja hypätä virtaan. Luonto on todennäköisesti se, joka varmistaa, että nainen kuin nainen siinä kohtaa löytää ne parhaat ratkaisut ja keinot selviytyä.

    Mutta niin, minulla ei siis ollut listaa tai toiveita synnytykseen liittyen, mutta kätilö (joka oli muuten mahtava) minulta niitä joka tapauksessa tiedusteli. Kerroin, että toiveenani tai oikeastaan haaveenani oli ainoastaan se, että ponnistusvaihe olisi edes hieman lyhyempi kuin viimeksi ja että muistaisin tapahtumista jotain. Esikoisen synnytys meni totaalisessa sumussa, eikä minulla ole mitään muistikuvia 1h 40 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen siitä, kun esikoinen lopulta syntyi. En muista hänen ensihetkiään, enkä oikein seuraavaa vuorokauttakaan ja se surettaa välillä. Tämä konkretisoitui itse asiassa minulle paremmin vasta nyt kuopuksen synnytyksessä, kun kätilö kyseli kaikenlaista liittyen edelliseen kertaan. En osannut vastata itse lähes tulkoon yhteenkään kysymykseen vaan mieheni vastasi niihin puolestani. Tästä syystä hartain toiveeni oli muistaa jotain tästä toisesta synnytyksestä, edes vähän. Ja tiedättekö mitä? Minä muistan! Jokaisen hetken ja itse kuopuksen syntymän. Ilmoitin tämän myös ensitöikseni kovaan ääneen, kun kuopus oli maailmaan tullut :D

    Se miten siihen pisteeseen päädyttiin, onkin vähän pidempi tarina. Esikoisen kanssa synnytys eteni nopeasti vesien menon jälkeen, mutta tällä kertaa kävi toisin. Vaikka alkumetrit vaikuttivatkin ihan idettisiltä (vedet menivät siinä yöllä 3-4 aikaan), niin synnytyksen varsinaista käynnistymistä saatiin odotella kevyet 30 tuntia. Sinä aikana kävin kerran sairaalassa näytillä ja käyrillä istuskelemassa. Olisin saanut jäädä sinne odottelemaan, mutta päätin lähteä kotiin jatkamaan joulupuuhia, jotka olin keskellä yötä vesien menon jälkeen hermostuksissani aloittanut. Se, että tämän 30 tunnin aikana koristelin kuusen ja laitoin talon muutenkin joulukuntoon sekä paketoin kaikki lahjat on jälleen yksi kertomisen arvoinen tarina tulevaisuudessa. Kätilökin hieman naurahti, kun ilmoitin haluavani kotiin viimeistelemään jouluhommat. Veikkaampa, että olin tässä kohtaa jo siinä hieman sekopäisessä mielentilassa, johon moni synnyttäjä hieman tahtomattaan ajautuu. Tiedättehän se sellainen oma kupla, jossa kukin nainen tekee usein aika epäolennaisia asioita, jotka kokee sillä hetkellä tärkeäksi. Ulkopuolinen maailma hämärtyy ja siinä hetkessä vain muutamilla jutuilla (ja myös ihmisillä) on merkitystä. Jossain kohtaa sitä ei enää huvita kuunnella edes omaa miestään :D

    Mutta niin takaisin tuohon 30h puristukseen, joka ei kyllä ollut mikään puristus. Nimittäin ne heti alussa hyvin voimistuneet supistuksen lakkasivat lopulta lähes kokonaan (vaikka yritin umpihankijuoksullakin saada niitä palaamaan) ja sain nukkua seuraavan yön suhteellisen rauhassa kotona. Suhteellisen rauhassa siksi, että mieleni oli kyllä aivan valmis lähtöön, vaikka kroppa ja supistuksen muuta sanoivatkin. Kello 06.00 en sitten kestänyt enää ja päätin lähteä sairaalaan, johon meidät oli pyydetty palaamaan joka tapauksessa aamulla. Hyvä veto olisi ollut odotella vielä pari tuntia kotona, mutta minkäs ihminen malttamattomalle luonteelleen voi. Me nimittäin saimme odotella sairaalassa vuoron vaihtoa pari tuntia, eikä siinä odottelussa olisi muuten ollut mitään vikaa, mutta huone, johon pääsimme oli kylmä kuin mikä ja istuimme molemmat talvitakit päällä mieheni kanssa :D

    Sanottakoon tähän väliin, että tämä kylmä odotushuone oli ainut negatiivinen asia, johon törmäsin Koksissa koko raskausaikana ja nyt synnytyksessä, joten ei annetta sille kovinkaan paljon painoarvoa. Kaikki muu hoito ja apu oli nimittäin ensiluokkaista. Olen niin äärettömän onnellinen, että ylipäätänsä meillä on täällä Suomessa näin hieno neuvolajärjestelmä ja osaavat ammattilaiset neuvolantädeistä kätilöihin. Ja mitä kätilöihin tulee, niin siinä on kyllä ammattikunta, jonka edessä kummarran. Vaatii melkoista omistautumista ja paloa työtä kohtaan, että jaksaa tsempata jokaisen naisen käymään läpi ehkä sen elämänsä rankimman suorituksen. Ja vielä toipumaankin siitä. Arvostan monia ammatteja, mutta näin äitinä tämä yksi kipuaa kyllä korkealle.

    Ja mitä tulee näihin kätilöihin sitten yksilöinä, niin en usko, että huonoja kätilöitä onkaan. Minulla oli kuitenkin toive saada jämäkkä, huumorintajuinen tyyppi auttamaan minua tällä kertaa, sillä koin, että tarvitsin siihen jonkun, joka osasi olla tarpeen tullen tiukka ja neuvoa napakasti mitä tehdä, mutta myös heittää huulta siinä kohtaa, kun kipu yltyisi eikä mikään muu enää naurattaisi tippaakaan. Ensimmäiselläkin kerralla Kätilöopistolla synnyttäessä kohdalleni sattui tämän tyyppinen mieletön kätilö, mutta ehkä hatarien muistikuvieni tai sitten sen faktan, että hoito pk-seudulla oli huomattavasti “liukuhihnamaisempaa” kuin Kotkassa, jäi siiitä hieman erilaiset muistot kuin tästä toisesta. Kuopuksen synnytyksessä avustanut kätilö Hannamari oli niin mieletön, että synnytyksen jälkeen onnesta ja hormoneista sekaisin kiittelin häntä noin miljoona kertaa sekä toistelin miten ihanaa olikaan muistaa tästä mielettömästä tapahtumasta jotain.

    Varsinainen synnytys kesti nelisen tuntia ja siihen se vartin ponnistusvaihe päälle. Lukuina kuulostaa omaan korvaani todella inhimillisiltä ja sitä se olikin. Kivuton ei tämäkään kerta tietysti ollut, mutta jo se, että ponnistusvaihe lyheni naurettavaan 15 minuuttiin ja olin täysin kartalla tilanteesta alusta loppuun teki tästä kokemuksesta huomattavasti miellyttävämmän. Kivunlievityksestä sen verran, että päädyin tälläkin kertaa ottamaan epiduraalin, joka tosin jouduttiin laittamaan kahdesti ja se oli se ehkä ikävin asia koko neljän tunnin sessiossa. Ilokaasusta ei oikein ollut apua (ei ollut viimeksikään), mutta TENS-laite, joka oli minulle uusi tuttavuus, oli kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Sähkö kivunlievitykseni kuulosti alkuun hurjalta, mutta se oli yllättävän tehokas ja kätevä. Jos joskus vielä tähän tilanteeseen uudelleen päätyisin, niin harkitsisin kyllä TENS-laitteen käyttöä vakavissani.

    Koko synnytyksen ajan olin suhteellisen rauhallinen ja luottavainen (mitä nyt kiroilin ja tirautin pari kivun aiheuttamaa kyyneltä). Ponnistusvaiheessa minuun kuitenkin iski huoli, sillä näin kätilön ilmeestä, että vauva pitäisi pian saada ulos. Samalla tapaa kuin ensimmäisessä synnytyksessä sydänäänet alkoivat heikkenemään ja sen vuoksi episiotomia oli välttämätön. Nyt osasin tätä jo odottaa, joten en mennyt niin paniikiin, kun kätilö sanoi leikkaavansa samasta kohtaa uudelleen. Vasta jälkeenpäin olen hieman murehtinut miten tuo jo kertaalleen arpeutunut kohtaa arpeutuu ja paranee uudelleen, mutta ainakin tähän saakka olen välttynyt pahemmilta jälkikomplikaatioilta.

    Kokonaisuudessaan tämä 40 tunnin suoritus (vesien menosta laskettuna) oli vauvalle varmasti rankka koettelemus, joten hyvä, että hänet saatiin pikaisesti pienellä avustuksella tähän maailmaan. Ensimmäinen synnytykseni kirjattiin kestäneen 13 tuntia, mutta silti tämä toinen tuntui paljon lyhyemmältä urakalta. Hienoja, elämää mullistavia kokemuksia ne ovat kuitenkin olleet molemmat. Se mihin oma kroppa raskausaikana, itse synnytyksessä ja sen jälkeen pystyy on uskomatonta, vaikka tällainen lausahdus ehkä kliseinen onkin. Tätä kokemusta en kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vaihtaisi mihinkään, sillä jotenkin sitä kokee vain silkkaa ylpeyttä sekä jonkinlaista kiitollisuutta sitä kohtaan, että on kyennyt ja saanut synnyttää.

    Tähän loppuun haluan vielä sanoa erityiskiitokset Koksin synnytysosastolle ja 8. kerroksen lapsivuodeosastolle. Te teitte tästä toisesta synnytyskokemuksestani vieläkin paremman. Kaikki saamani apu sekä tuki tuntui oikeasti henkilökohtaiselta ja aidolta. Se on todella iso asia, ku tiedetään miten ylityöllistettyjä tässäkin ammatissa työskentelevät ihmiset ovat ja silti jostain he kaivavat sen energian ja positiivisuuden kohdata jokaisen potilaan yksilönä. Joten iso kiitos, teette hienoa työtä!

    6 comments
    270 likes
1 2 3 71