Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Oma elämä

  • Synnytyskertomus

    En koskaan kuvitellut kirjoittavani tätä postausta, mutta tässä sitä ollaan synnytyskertomusta näpyttelemässä tuhansille silmäpareille. Ehkä jokin minussa on siis muuttunut näiden vuosien aikana. Ehkä joku osa minusta haluaa antaa sekä näyttää itsestään myös niitä hauraita ja henkilökohtaisempia asioita. Ehkä se on tämä muutoksen kourissa oleva blogimaailma (toivotaan/halutaan pyrkiä takaisin vanhaan, aidompaan sisältöön) tai ehkä olen vain itsevarmempi puhumaan näistä ääneen ja antamaan kasvot tällekin asialle, kuten olen antanut hiustenlähdölle ja keskenmenollekin. Mutta siirrytään nyt samantien tähän positiiviseen kokemukseen ja tarinaan, joka tosiaan kertoo kuopuksemme syntymästä.

    Aloitetaan siitä, että synnytys meni tällä kertaa paremmin (en tiedä onko tämä oikea sanavalinta, mutta en keksi muutakaan) kuin edellisellä kerralla. Ei ensimmäinenkään huonosti mennyt, mutta oli ehkä haastavampi kuin osasin ikinä odottaa. Yleisesti ottaen molemmat ovat kuitenkin menneet hienosti, sillä lopputulemana on ollut se ihanteellisin tilanne, eli olen itse kyennyt ottamaan vauvan rinnalle ja vauva on siinä voinut olla. En siis sano etteikö synnytykseni olisi menneet hyvin.

    Hyvistä kokemuksista huolimatta muutama asia jäi kaihertamaan mieltäni ensimmäisen jälkeen ja siksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa tätä toista onnistunutta raskautta otin asian esille neuvolassa. Ja hyvä, että otin! Se, että sain raskauden aikana puhua useammankin kerran peloistani ja huolistani synnytykseen liittyen auttoi minua valmistautumaan siihen koitokseen uudelleen. Ennen raskautta olin jo valmistautunut hankkiutumaan pelkopolille, mutta tosipaikan tullen siihen ei ollut enää tarvetta. Löysin mielenrauhan raskauden edetessä ja luotin taas siihen, että pystyisin käymään tämän hienon, mutta haastavan tapahtuman läpi toiseenkin kertaan. Ylimääräisten ultrien ansiosta tiesin, että en odottanut mitään jättivauvaa ja näin ollen alatiesynnytys olisi jälleen mahdollinen. Pelkäämäni pitkä ponnistusvaihekin olisi luultavasti toisella kertaa lyhyempi. Mitään erityisiä toiveita en tähän toiseenkaan kertaan halunnut kirjata. Halusin mennä tilanteen mukaan ja päättää siinä hetkessä mitä tekisin, minkälaiset kivunlievitykset valitsisin jne. Koen yhä edelleen, että synnytys on asia, jota ei voi suunnitella ja käsikirjoittaa etukäteen, joten paras tapa valmistautua siihen on ottaa avoin ja rohkea mieli mukaan ja hypätä virtaan. Luonto on todennäköisesti se, joka varmistaa, että nainen kuin nainen siinä kohtaa löytää ne parhaat ratkaisut ja keinot selviytyä.

    Mutta niin, minulla ei siis ollut listaa tai toiveita synnytykseen liittyen, mutta kätilö (joka oli muuten mahtava) minulta niitä joka tapauksessa tiedusteli. Kerroin, että toiveenani tai oikeastaan haaveenani oli ainoastaan se, että ponnistusvaihe olisi edes hieman lyhyempi kuin viimeksi ja että muistaisin tapahtumista jotain. Esikoisen synnytys meni totaalisessa sumussa, eikä minulla ole mitään muistikuvia 1h 40 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen siitä, kun esikoinen lopulta syntyi. En muista hänen ensihetkiään, enkä oikein seuraavaa vuorokauttakaan ja se surettaa välillä. Tämä konkretisoitui itse asiassa minulle paremmin vasta nyt kuopuksen synnytyksessä, kun kätilö kyseli kaikenlaista liittyen edelliseen kertaan. En osannut vastata itse lähes tulkoon yhteenkään kysymykseen vaan mieheni vastasi niihin puolestani. Tästä syystä hartain toiveeni oli muistaa jotain tästä toisesta synnytyksestä, edes vähän. Ja tiedättekö mitä? Minä muistan! Jokaisen hetken ja itse kuopuksen syntymän. Ilmoitin tämän myös ensitöikseni kovaan ääneen, kun kuopus oli maailmaan tullut :D

    Se miten siihen pisteeseen päädyttiin, onkin vähän pidempi tarina. Esikoisen kanssa synnytys eteni nopeasti vesien menon jälkeen, mutta tällä kertaa kävi toisin. Vaikka alkumetrit vaikuttivatkin ihan idettisiltä (vedet menivät siinä yöllä 3-4 aikaan), niin synnytyksen varsinaista käynnistymistä saatiin odotella kevyet 30 tuntia. Sinä aikana kävin kerran sairaalassa näytillä ja käyrillä istuskelemassa. Olisin saanut jäädä sinne odottelemaan, mutta päätin lähteä kotiin jatkamaan joulupuuhia, jotka olin keskellä yötä vesien menon jälkeen hermostuksissani aloittanut. Se, että tämän 30 tunnin aikana koristelin kuusen ja laitoin talon muutenkin joulukuntoon sekä paketoin kaikki lahjat on jälleen yksi kertomisen arvoinen tarina tulevaisuudessa. Kätilökin hieman naurahti, kun ilmoitin haluavani kotiin viimeistelemään jouluhommat. Veikkaampa, että olin tässä kohtaa jo siinä hieman sekopäisessä mielentilassa, johon moni synnyttäjä hieman tahtomattaan ajautuu. Tiedättehän se sellainen oma kupla, jossa kukin nainen tekee usein aika epäolennaisia asioita, jotka kokee sillä hetkellä tärkeäksi. Ulkopuolinen maailma hämärtyy ja siinä hetkessä vain muutamilla jutuilla (ja myös ihmisillä) on merkitystä. Jossain kohtaa sitä ei enää huvita kuunnella edes omaa miestään :D

    Mutta niin takaisin tuohon 30h puristukseen, joka ei kyllä ollut mikään puristus. Nimittäin ne heti alussa hyvin voimistuneet supistuksen lakkasivat lopulta lähes kokonaan (vaikka yritin umpihankijuoksullakin saada niitä palaamaan) ja sain nukkua seuraavan yön suhteellisen rauhassa kotona. Suhteellisen rauhassa siksi, että mieleni oli kyllä aivan valmis lähtöön, vaikka kroppa ja supistuksen muuta sanoivatkin. Kello 06.00 en sitten kestänyt enää ja päätin lähteä sairaalaan, johon meidät oli pyydetty palaamaan joka tapauksessa aamulla. Hyvä veto olisi ollut odotella vielä pari tuntia kotona, mutta minkäs ihminen malttamattomalle luonteelleen voi. Me nimittäin saimme odotella sairaalassa vuoron vaihtoa pari tuntia, eikä siinä odottelussa olisi muuten ollut mitään vikaa, mutta huone, johon pääsimme oli kylmä kuin mikä ja istuimme molemmat talvitakit päällä mieheni kanssa :D

    Sanottakoon tähän väliin, että tämä kylmä odotushuone oli ainut negatiivinen asia, johon törmäsin Koksissa koko raskausaikana ja nyt synnytyksessä, joten ei annetta sille kovinkaan paljon painoarvoa. Kaikki muu hoito ja apu oli nimittäin ensiluokkaista. Olen niin äärettömän onnellinen, että ylipäätänsä meillä on täällä Suomessa näin hieno neuvolajärjestelmä ja osaavat ammattilaiset neuvolantädeistä kätilöihin. Ja mitä kätilöihin tulee, niin siinä on kyllä ammattikunta, jonka edessä kummarran. Vaatii melkoista omistautumista ja paloa työtä kohtaan, että jaksaa tsempata jokaisen naisen käymään läpi ehkä sen elämänsä rankimman suorituksen. Ja vielä toipumaankin siitä. Arvostan monia ammatteja, mutta näin äitinä tämä yksi kipuaa kyllä korkealle.

    Ja mitä tulee näihin kätilöihin sitten yksilöinä, niin en usko, että huonoja kätilöitä onkaan. Minulla oli kuitenkin toive saada jämäkkä, huumorintajuinen tyyppi auttamaan minua tällä kertaa, sillä koin, että tarvitsin siihen jonkun, joka osasi olla tarpeen tullen tiukka ja neuvoa napakasti mitä tehdä, mutta myös heittää huulta siinä kohtaa, kun kipu yltyisi eikä mikään muu enää naurattaisi tippaakaan. Ensimmäiselläkin kerralla Kätilöopistolla synnyttäessä kohdalleni sattui tämän tyyppinen mieletön kätilö, mutta ehkä hatarien muistikuvieni tai sitten sen faktan, että hoito pk-seudulla oli huomattavasti “liukuhihnamaisempaa” kuin Kotkassa, jäi siiitä hieman erilaiset muistot kuin tästä toisesta. Kuopuksen synnytyksessä avustanut kätilö Hannamari oli niin mieletön, että synnytyksen jälkeen onnesta ja hormoneista sekaisin kiittelin häntä noin miljoona kertaa sekä toistelin miten ihanaa olikaan muistaa tästä mielettömästä tapahtumasta jotain.

    Varsinainen synnytys kesti nelisen tuntia ja siihen se vartin ponnistusvaihe päälle. Lukuina kuulostaa omaan korvaani todella inhimillisiltä ja sitä se olikin. Kivuton ei tämäkään kerta tietysti ollut, mutta jo se, että ponnistusvaihe lyheni naurettavaan 15 minuuttiin ja olin täysin kartalla tilanteesta alusta loppuun teki tästä kokemuksesta huomattavasti miellyttävämmän. Kivunlievityksestä sen verran, että päädyin tälläkin kertaa ottamaan epiduraalin, joka tosin jouduttiin laittamaan kahdesti ja se oli se ehkä ikävin asia koko neljän tunnin sessiossa. Ilokaasusta ei oikein ollut apua (ei ollut viimeksikään), mutta TENS-laite, joka oli minulle uusi tuttavuus, oli kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Sähkö kivunlievitykseni kuulosti alkuun hurjalta, mutta se oli yllättävän tehokas ja kätevä. Jos joskus vielä tähän tilanteeseen uudelleen päätyisin, niin harkitsisin kyllä TENS-laitteen käyttöä vakavissani.

    Koko synnytyksen ajan olin suhteellisen rauhallinen ja luottavainen (mitä nyt kiroilin ja tirautin pari kivun aiheuttamaa kyyneltä). Ponnistusvaiheessa minuun kuitenkin iski huoli, sillä näin kätilön ilmeestä, että vauva pitäisi pian saada ulos. Samalla tapaa kuin ensimmäisessä synnytyksessä sydänäänet alkoivat heikkenemään ja sen vuoksi episiotomia oli välttämätön. Nyt osasin tätä jo odottaa, joten en mennyt niin paniikiin, kun kätilö sanoi leikkaavansa samasta kohtaa uudelleen. Vasta jälkeenpäin olen hieman murehtinut miten tuo jo kertaalleen arpeutunut kohtaa arpeutuu ja paranee uudelleen, mutta ainakin tähän saakka olen välttynyt pahemmilta jälkikomplikaatioilta.

    Kokonaisuudessaan tämä 40 tunnin suoritus (vesien menosta laskettuna) oli vauvalle varmasti rankka koettelemus, joten hyvä, että hänet saatiin pikaisesti pienellä avustuksella tähän maailmaan. Ensimmäinen synnytykseni kirjattiin kestäneen 13 tuntia, mutta silti tämä toinen tuntui paljon lyhyemmältä urakalta. Hienoja, elämää mullistavia kokemuksia ne ovat kuitenkin olleet molemmat. Se mihin oma kroppa raskausaikana, itse synnytyksessä ja sen jälkeen pystyy on uskomatonta, vaikka tällainen lausahdus ehkä kliseinen onkin. Tätä kokemusta en kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vaihtaisi mihinkään, sillä jotenkin sitä kokee vain silkkaa ylpeyttä sekä jonkinlaista kiitollisuutta sitä kohtaan, että on kyennyt ja saanut synnyttää.

    Tähän loppuun haluan vielä sanoa erityiskiitokset Koksin synnytysosastolle ja 8. kerroksen lapsivuodeosastolle. Te teitte tästä toisesta synnytyskokemuksestani vieläkin paremman. Kaikki saamani apu sekä tuki tuntui oikeasti henkilökohtaiselta ja aidolta. Se on todella iso asia, ku tiedetään miten ylityöllistettyjä tässäkin ammatissa työskentelevät ihmiset ovat ja silti jostain he kaivavat sen energian ja positiivisuuden kohdata jokaisen potilaan yksilönä. Joten iso kiitos, teette hienoa työtä!

    6 comments
    314 likes
  • Raha ei kasva puussa

    Raha ja rahankäyttö on ollut aihe, josta olen halunnut puhua jo kauan. Minulla on ollut päässä visio siitä, mitä haluaisin sanoa, mutta en ole osanut kirjoittaa sitä järkevällä tavalla ulos. Tänään, hieman ironisesti Black Fridayn kunniaksi, mieleeni tuli tuo otsikossa näkyvä tuttu lause lapsuudesta. Äitini käytti sitä usein, jos vinguimme siskojen kanssa kaupassa jonkin ns. turhuuden perään. Tuo lause kiteyttää oikeastaan ajatusmaailmani nykyisinkin.

    Me kaikki tulemme hyvin erilaisista perheistä ja saamme erilaiset lähtökohdat elämäämme. Se on aina hyvä muistaa, kun puhutaan rahasta. Oma lapsuuteni oli onnellinen ja meillä oli kaikki se mitä tarvitsimme, joskus hieman enemmänkin. Mutta kotikasvatus takasi sen, että opin jo nuorena arvostamaan työntekoa ja sen avulla ansaittua rahaa. Raha ei kasvanut puussa, kuten äiti ja isä meille usein muistutti. Vaikka sitä lapsena haaveili aina kaikista hulluimmistakin jutuista kauko-ohjattavista autoista vesiliukumäkiin, ymmärsin pian ettei kaikkea tarvinnut omistaa. Joskus oli toki kiva saada ja hankkia uusia asioita, mutta niitäkään ei välttämättä tarvinnut ostaa uutena. Olen yhä edelleen vahvasti sitä mieltä, että niin vaatteita kuin muutakin materiaa voi tarpeen tullen myös lainata, vuokrata tai ostaa käytettynä kierrätyksestä.

    Olen viime aikoina ollut hieman surullinen ja huolissani siitä, miten vääristyneen kuvan some- ja blogimaailma antavat rahanmäärästä ja -kulutuksesta. Instagram-feedit täyttyvät kuvista, joissa pääosassa ovat matkustelu, ravintolaruoat ja uusimpien trendien mukaiset meikit sekä vaatteet ja merkkiasusteet. Otan tästä itse hartioilleni myös osan, sillä onhan blogini paino on aina ollut muodissa ja trendeissä. En ole koskaan halunnut tukea ylenpalttista kulutusta, mutta olen aina ollut kiinnostunut muodista ja sen vuoksi aikoinaan aloitinkin blogin, että sain mahdollisuuden jakaa ajatuksia intohimostani.

    Blogin alkuaikoina minulla ei kuitenkaan ollut varaa tai mahdollisuutta hankkia vaatteita sellaiseen tahtiin kuin mitä ehkä nyt olisi. Tämä ei silti estänyt minua olemasta (ainakin omasta mielestäni) trendikäs ja kokeileva muodin suhteen. Hyödynsin paljon kirppareilta löytyneitä vaatteita, tuunasin ja ompelin niitä jopa alusta alkaen itse. Nykyisin rahatilanteeni on toki parantunut siirtyessäni opiskelijaelämästä työelämään ja sitä kautta tuonut ulottuville mahdollisuuden shoppailla ja kuluttaa enemmän. Myös työni on mahdollistanut sen, että voin tarpeen tullen lainata esimerkiksi hetken trendivaatteita kuvauksia tai tilaisuuksia varten. Monesti minulla (ja muilla bloggaajilla/someammattilaisilla) on myös mahdollisuus pitää kaupallisten yhteistöiden yhteydessä nähdyt vaatteet ja tuotteet. Tämä on hyvä muistaa siinä kohtaa, kun lukee blogeja ja seuraa ns. vaikuttajia somessa.

    Tiedän olevani tässä tapauksessa etuoikeutetussa asemassa ja koen siitä ajoittain jopa huonoa omaa tuntoa, vaikka sisäistänkin sen, että se on toisaalta myös osa työtäni. Vielä vähän aikaa sitten tämä saattoi aiheuttaa jonkin sortin kateutta, mutta tällä hetkellä se aikaisemmin ehkä ihannoitu bloggaajan työ tuntuu olevan murroksessa ja ne ihailut ovat vaihtuneet ainakin osittain joksikin ihan muuksi. Itsekin on tässä joutunut tasapainoilemaan ja löytämään uusia keinoja toimia. Oma moraali ja periaatteet ovat nyt tarkastelun alla. Tulisiko niitä muovata? Mihin suuntaan haluan itse tätä skeneä ja omaa uraani viedä? Pienistä teosta kaikki lähtee ja olenkin yrittänyt tänä vuonna karsia pr-näytteiden määrää sekä lahjoittaa ne jo tulleet, mutta minulle tarpeettomat sellaisille, joilla oikeasti on tarvetta ks. tuotteille. Uralla etenemisestä ja kaikesta tässä vuosien aikana tapahtuneista asioista huolimatta en ole kuitenkaan unohtanut sitä nuorta luovaa opiskelijatyttöä sisälläni. Hänellä ei ollut varaa shoppailla viikottain, eikä hänelle kukaan lähettänyt kotiovelle yhtään pr-lahjaa. En halua unohtaa tätä, sillä menneisyyteni on paljon lähempänä tämän päivän nuorten aikuisten maailmaa kuin se, jossa bloggaajat ja vaikuttajat elävät.

    Harmillisen vähän tästä aiheesta kuitenkaan ääneen puhutaan ja luultavasti sen vuoksi asialle on tultu jopa hieman sokeiksi. Olen kuullut monia tarinoita, joissa teini tai nuori aikuinen on sokaistunut somemaailmasta ja rahanmeno on riistäytynyt käsistä. Vain siksi, koska on haluttu elää kuten “kaikki muutkin”. Suurin osa teineistä asuu vielä kotona ja vaikka sitä koulun ohessa kävisikin töissä, on rahavirta kuitenkin suhteellisen pientä. Monesti rahatilanne on vieläkin tiukempi parikymppisellä, joka on jo muuttanut kotoa pois, asuu omillaan, opiskelee ja siinä ohessa tekee töitä. Tällöin suuri osa rahoista ja opintotuista menee peruskulujen kuten vuokran maksamiseen, eikä ylimääräistä rahaa “hienoon some-elämään” ole. Jostain kumman syystä liian monet kuitenkin ajattelevat, että rahan pitäisi sellaiseen riittää. Riittäväthän ne muillakin.

    Somen perusteella ehkä kyllä, mutta uskaltaisin väittää, että hyvin harvassa ovat ne, jotka oikeasti pystyvät elämään sellaista elämää päivästä toiseen. Olen jo pitkään kuuluttanut medialukutaidon perään, jonka pitäisi mielestäni tänäpäivänä kuulua jo lähes osaksi opetussuunnitelmaa. Olisi hyvin tärkeää muistuttaa nuorille (mutta myös meille aikuisille), kuinka someen ja sen sisältöön olisi syytä suhtautua. Tämän päivän nuoret ovat eläneet täysin erilaisen lapsuuden kuin esimerkiksi minä ja kasvaneet ympäristöön, jossa somen voima on uskomaton. Meidän lapsuudessa äiti muistutteli rahankäytöstä ja siitä ettei se tosiaan kasva puussa lähinnä kauppareissujen yhteydessä, mutta nyt houkutuksia tulee lapsille ja nuorille sekä myös meille aikuisille aivan uudenlaisista tuuteista ja aivan erilaisella vyöryllä. Vaikka voisin itse omissa kanavissani varmasti tehdä enemmän läpinäkyväksi, mitä se arki todellisuudessa on ja mihin sitä oikein on itselläkin varaa, en usko, että kenelläkään meistä riittää aika olemaan koko ajan muistuttelemassa rahanarvosta. Kaikki lähtee lopulta kotikasvatuksesta, jota opetussuunnitelma voisi mielestäni tukea juurikin medialukutaidon osalta. Markkinointi ja sen keinot ovat muuttuneet valtavasti viimeisten vuosien aikana ja niihin mainoksiin on osattava suhtautua tarpeeksi kriittisesti, ihan meidän jokaisen.

    Tänään Black Friday:na kauppa käy jopa kuusi kertaa kivaammin kuin muina aikoina. Monet yritykset ovat lähteneet tähän Suomessakin isoksi nousseeseen ostojuhlaan mukaan omilla tarjouksillaan ja iso joukko kuluttajia tekee tänään ostoksia juurikin näistä tarjouksista. Poikkeuksiakin tosin löytyy niin yritysten kuin kuluttajienkin puolelta. On yrityksiä, jotka ovat ilmoittaneet, että eivät halua olla mukana Black Friday hulinoissa, sillä he ovat jo asettaneet hintansa sille realistiselle ja parhaalle mahdolliselle tasolle. Niistä ei ole varaa lähteä tinkimään ilman, että tingitää samalla jostain muusta; laadusta, tuotannon ekologisuudesta ja eettisyydestä, työntekijöiden palkoista sekä oloista jne. Näiden yritysten lisäksi myös osa kuluttajista on ilmaissut vastustavansa tätä kulutusjuhlaa viettämällä tänään Älä osta mitään -päivää.

    Nämä BF:n vastaiset tempaukset ovat mielestäni positiivinen esimerkki ja viesti siitä, että aina ei tarvitse mennä massan mukana. Tänään ei ole tarvetta hullaantua ja ostella päättömästi alennettuja tuotteita, joista osa ei edes todellisuudessa ole sen kummoisemmassa tarjouksessa, vaan punaiset hinnat ovat vain hämäystä. Näitä Black Friday tarjouksia tulisi lukea vähän samaan tapaan kuin somea. Katsella todella tarkat ja hyvin suodattavat lasit silmillä. Onko minulla oikeasti tarvetta jollekin?

    Itse en ole täysin tätä mustan puhuvaa alennuskampanjaa vastaan, mutta aidosti kyllä punnitsen ja mietin onko tuolla tuhansien verkkokauppojan ja liikkeiden joukossa joku, johon minun kannattaisi käyttää hetki aikaa. Alennetut hinnat eivät hurmaa minua, sillä vaikka en ole koskaan ollut mikään todellinen “tarkan markan vartija”, olen silti aina ollut hyvin tietoinen rahanmenostani ja harkitsevainen sen suhteen. Mietin ja prioirisoin ostoksiani hyvinkin tarkkaan. Tässä elämäntilanteessa minulla ei ole enää pakottavaa tarvetta punnita ja valita ostoksia samalla tapaa kuin opiskeluaikoina, mutta yhä edelleen pyrin toimimaan järkevästi.

    Esimerkiksi säästösyistä lomamatkat ja monet ns. turhat ostokset ovat vähentyneet viime vuosien aikana. Talo on ollut meidän prioriteettilistalla nyt viimeiset 15 kk ja siihen tulemme varmasti satsaamaan myös tulevina vuosina. Lastenvaatteet ovat olleet lapsen kasvaessa välttämättömiä hankintoja, mutta niistäkin olen osan onnistunut löytämään kierrätettyinä. Jos jotain tänä vuonna Black Fridayn viidakosta lähtisin metsästämään olisi se luultavasti ulkovaatteita lapselle tai sitten viimeisiä talojuttuja. Itse asiassa onnistuin eilen bongaamaan jo aikaisemmin harkinnassa olleet kylpyhuoneen valaisimet todella hyvässä tarjouksessa ja niihin sitten tartuin. Yksi BF ostos on siis tänä vuonna tehty, mutta koen sen olleen harkittu ja järkevä. Toivottavasti se osoittautuu sellaiseksi myös paketin saavuttua.

    Minkälaisia tunteita Black Friday teissä herättää? Entä miten koette somen vaikuttaneen rahankäyttöönne?

    Kiitos muuten siitä, että olette aktiivisesti viime aikoina ottaneet kantaa näihin pohdiskelevimpiin teksteihin. On tuntunut jotenkin luonnolliselta kirjoittaa niitä tänä syksynä ja ihanaa, että ne ovat saaneet ainakin tykkäysten ja kommenttien perusteella hyvän vastaanoton.

    10 comments
    148 likes