Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

En ole mikään superäiti – eikä mun tarvisekaan olla

Olen juuri se äiti,

joka luottaa siihen, että vauvalle riittää usein viihdykkeeksi päälläni oleva graafisella printillä varustettu paita.

jonka mielestä takapihalla on ihan yhtä jännittävää ja paljon tekemistä kuin kilometrin päässä leikkipuistossakin.

joka turvautuu useammankin kerran kuussa (tai viikossa) kaupan pinaattilettuihin ja lihapulliin, eikä häpeile sitä yhtään.

joka ei koe huonoa omaatuntoa, jos vietämme kolmatta päivää putkeen kotipäivää.

joka ei ota paineita tai stressaa siitä kuinka paljon ja hienoja kokemuksia olen lapsilleni järjestänyt.

joka myös epäonnistuu aika ajoin ja myöntää sen lapsiensa edessä.

En ole mikään superäiti, mutta ei mun tarvitsekaan olla.

Monesti saan kuulla tutuilta ja puolitutuilta, jotka ovat jonkin verran päässeet minua “tarkkailemaan ja seuraamaan” äitinä, että olen hyvin rento sekä maanläheinen. Ne kommentit lämmittävät mieltäni paljon enemmän, kuin kehut siitä kuinka tehokas olen tai esimerkiksi kuinka upeat lasten syntymäpäivät olen järjestänyt.

Vedän tähän väliin somekortin, vaikka oikeasti en haluaisi mollata ja syyttää sosiaalista mediaa kaikesta. Mutta totuus on kuitenkin se, että sitä kautta monille pienten lasten vanhemmille tai tuleville vanhemmille on tullut hieman vääristynyt kuva vanhemmuudesta. Siitä mitä se pitää sisällään, kuinka pitäisi toimia ja miten tehokas, luova ja idearikas sinun tulisi olla. Sen lisäksi, että teet työsi hyvin ja hoidat kodin pitäisi sinun mahdollisesti viedä lastasi useamman kerran viikossa harrastuksiin tai kerhoihin, järjestää jatkuvasti luovaa sekä lapsen kehitystä edistävää toimintaa kotona, laittaa erityisen ravinteista ja puhdasta ruokaa sekä olla intensiivisesti läsnä, pukea hänet hänen persoonallisuuten sopivalla tyylillä, kuunnella lastasi ja hänen tarpeitaan, toimia niiden ohjaamana, alituisesti. En sano, etteikö olisi hyvä toimia oman lapsensa parhaaksi ja pitää kiinni esimerkiksi omista periaatteistaan liittyen ruokaan tai vaikkapa liikuntaan, mutta tässä kohtaa olisi hyvä muistaa, että kaiken ja nyt siis tarkoitan aivan KAIKEN, ei tarvitse mennä oppikirjan ja suositusten mukaan, ihanteellisimmalla tavalla.

Liian intensiivinen kasvatustyyli uuvuttaa kenet tahansa. Et voi, etkä ehdi vaikuttamaan kaikkeen vaikka ajoittain tuntuisi, että siihen pystyt. Jos joku äiti siellä murehtii, että ei jaksa tai pysty ylläpitämään parasta mahdollista kasvatustyyliä koko ajan, niin ei hätää. Ei aina tarvitsekaan. On täysin ok mennä välillä siitä mistä aita on matalin. Vaikka viikon putkeen, jos siltä tuntuu. Kunhan lapsen perustarpeet tulee hoidettu, kasvaa hänestä varmasti erinomainen tyyppi ilman, että olet jatkuvasti vetämässä itseäsi vanhempana äärirajoille.

 

Olen miettinyt paljon omaa lapsuuttani ja omaa äitiäni, jota ihailen monessakin asiassa suuresti. Hän on varmasti se maailman rennoin äiti, mutta siitä huolimatta myös opettavainen ja oikealla tavalla jämäkkä. Oma tyylini kasvattaa lapsia on varmasti peruja sieltä ja toivon, että meidän tytöt ajattelevat aikuisena minusta samalla tavalla.

Uskallan väittää, että luovuuteni on pitkälti vanhempieni ansiota. Näen tyhjässä paperissa paljon mahdollisuuksia ja löydän keinoja, vaikkei niitä näyttäisi olevan ainuttakaan. Osaan loihtia jääkaapin jämistä gurmeeaterian ja keksin vanhoille vaatteille sekä tavaroille helposti uuden käyttötarkoituksen. Olen hyvä työssäni pitkälti luovuuteni ansiosta. En kuitenkaan usko, että kaikki se luovuus, joka sisältäni pursuaa on ollut minulla syntymästä lähtien. Uskon siihen, että lapsesta asti minun on annettu olla luova ja sitä on jopa jollain tavalla vanhempieni toimesta vaadittu.

Lapsuuden kesät tuli vietetty pitkälti saaressa. Kaukana leikkipuistoista ja kavereista. Oli vain minä, siskot ja serkut. Meri, kallio ja metsät. Ei meille siellä järjestetty taidepajoja tai muuta ohjattua toimintaa. Meille annettiin vapaus keksiä itse. Ja voi että minkälaisia leikkejä me keksittiinkään. Milloin huovutimme levästä taideteoksia ja milloin rakennettiin majoja. Järjestimme uimakouluja ja kokkasimme leikkiruokaa luonnonantimista. Kuljettiin avojaloin vaatteissa, jotka oli peritty vanhemmalta sisarukselta tai serkulta. Syötiin kalaa aivan liian monta päivää putkeen, mutta saatiin vastapainoksi myös litratolkulla jäätelöä.

Joku ehkä pyörittelee siellä päätään, että ei kaikki nykypäivän lapset todellakaan elele eivätkä edes voi elää kuin saaristonlapset konsanaan, mutta en tarkoitakaan, että pitäisi. Tarkoitan, että lapsella ei aina tarvitse olla järjestettyä, monimutkaista tekemistä. Lapsella ei tarvitse kaikki olla aina viimeisen päälle. Hän ei tarvitse kaiken maailman vempeleitä ja leluja, sitä taidepajaa tai ultimaattisia teemasyntymäpäiviä kasvaakseen täydelliseksi aikuiseksi. Hän tarvitsee vain rakastavan aikuisen, joka kuuntelee lastaan, tarjoaa hänelle turvaa ja läheisyyttä. Antaa lapsen itse kokeilla, joskus jopa vähän riehua ja uhmata rajojaan.

 

Minin leikkejä seuratessa huomaan hymyileväni eniten silloin, kun näen hänen käyttäneen omaa luovuttaan ennakkoluulottomasti. Keittiöleikissä hän on kerännyt kulhoon kasan naruja spaghetiksi ja tiputtanut napit kahvikuppeihin sokeripaloina. Yhtenä päivänä hän keksi käyttää kasassa olevia nuken rattaita rullalautana ja rullaili menemään pitkin taloa. Niinä muutamina hetkinä, kun hän on valittanut, ettei ole mitään tekemistä olen kehoittanut häntä katselemaan ympärilleen. Mitä voisimme tehdä? Ennen kuin olen ehtinyt alkaa virittelemään mitään hienoa aktiviteettia, on hän jo keksinyt itselleen tekemistä. Toki välillä meilläkin on taidepajat pystyssä ja synttäreihin panostetaan hieman enemmän, mutta olen huomannut, ettei lapsi tarvitse sitä intensiivistä omistautumista vanhemmalta joka hetki. Hän ei oleta minun olevan yli-ihminen, joten miksi minun itsenikään pitäisi olettaa?

Joskus eteen tulee niitä päiviä, jolloin huomaan tehneeni väärin, olleeni välinpitämätön, laiska tai jollain muulla tavalla “huono” äiti. Sitä epäonnistumista vanhempana haluisi varmasti herkästi piilotella, pidättäytyä näyttämästä lapsilleen tai varoa kertomasta julkisesti kenellekään aikuiselle, mutta itse olen päättänyt olla piiloutumatta tuohon huonon äidin kaappiin. Olen myöntänyt epäonnistumiseni ja seissyt lapseni edessä anteeksi pyytäen. Kertonut, että äiti on esimerkiksi väsynyt, mutta yrittää kyllä parhaansa. Todennut, etten ollut parasta seuraa äsken, mutta voisimme kohta ottaa leikit uusiksi. Näyttänyt lapselle, että inhimillinen olen minäkin, enkä mikään superäiti ja huomannut, että hän rakastaa minua ehdoitta siitä huolimatta.

13 comments
235 likes
Prev post: Going gray gracefully – Harmaantuisitko tyylikkäästi?Next post: Tasaisempi iho ja ennaltaehkäisevät keinot tulevaan kevääseen

Related posts

Comments

  • Sanna

    February 28, 2019 at 17:00
    Reply

    Meilläkin tyttö on aina tykännyt askarrella ja paremmat leikit on saanut tehtyä tyhjästä pahvilaatikosta kuin valmiista barbin talosta. Pienempänä lähes jokaisesta värikynästä ja pillistä askarteli merenneitoja ja prinsessoja. Edelleenkin vaikka on jo koulussa askartelee leluilleen rekvisiittaa.

    • Kaisa
      to Sanna

      March 1, 2019 at 15:17
      Reply

      Tämä leluille rekvisiitan askartelu alkaa meilläkin juuri olla se kuumin juttu. Nyt kun on itse opittu leikkaamaan ja liimaamaan niin tuntuu, että on vain taivas rajana :D Pitää vaan muistaa suojata pöydät ja tarkkailla ettei ihan kaikkea silppua :D Kivaa kevättä sinne

  • StiinaP

    February 28, 2019 at 19:34
    Reply

    Ihana kirjoitus!

    • Kaisa
      to StiinaP

      March 1, 2019 at 15:15
      Reply

      Siis juurikin tämä, että sitä ekstraa saa ja pitääkin olla, mutta ei mahan täydeltä :) Kiitos sinulle

  • Pauliina

    March 1, 2019 at 10:25
    Reply

    Minulla ei ole vielä omia lapsia, mutta voin samaistua näihin mietteisiisi! Itse oon sitä mieltä, että nykyajan lapsilla on liian harvoin tylsää. Aina on jotain virikkeitä saatavilla. Se on hyvä, että joutuu myös itse keksimään tekemistä ja käyttämään luovuuttaan, eikä se todellakaan tee vanhemmasta laiskaa. Kasvatustyylisi kuulostaa nimenomaan sopivan rennolta, tuollainen minäkin toivottavasti tulen joskus olemaan vanhempana :-)

    • Kaisa
      to Pauliina

      March 1, 2019 at 15:14
      Reply

      Kiva kuulla, etten ole ajatuksieni kanssa yksin. Itse olen ainakin kiitollinen vanhemmilleni siitä, etteivät he ole koko ajan olleet viihdyttämässä meitä ja keksimässä ohjelmaa. Olen varmasti paljon oma-aloitteisempi juurikin tästä syystä!

  • Aino

    March 1, 2019 at 14:05
    Reply

    Ihana kirjoitus ja mielestäni tärkeä aihe. Lapset tarvitsevat tylsiä, virikkeettömiä hetkiä oman luovuuden löytämiseksi. Ja lapsuutesi kuulostaa olleen ihana ja rento. Sellaisen sitä haluaa omillekin lapsille ilman liian kiireisiä aikatauluja koulujen ja harrastusten kanssa.

    • Kaisa
      to Aino

      March 1, 2019 at 15:13
      Reply

      Juurikin näin :) Kesät olivat kyllä hyvää vastapainoa lapsuuden talviarjella, kun silloin käytiin koulun lisäksi jos jonkinlaisissa harrastuksissa monta kertaa viikossa :) Harrastukset ovat hyvästä, mutta ei niitä tarvitse aloittaa liian aikaisin eikä liian suurella intensiteetillä. Lapsi kyllä löytää omat mieltymyksensä ja hakeutuu ahkerammin harrastusten pariin iän myötä. Ainakin näin itse uskon!

  • Hanna

    March 1, 2019 at 22:11
    Reply

    Kiitos tästä! Samaistuin todella ja hienoa, että vaikuttajana nostat aiheen esille

  • Laura / Nordic Wife

    March 1, 2019 at 22:25
    Reply

    Aivan ihana kirjoitus ja tärkeä aihe! Meillä lapsia ei vielä ole, mutta toivon, että vielä joskus minusta tulee tälläinen äiti: rento ja maanläheinen.

  • Tiina

    March 2, 2019 at 11:27
    Reply

    Todella hyvä kirjoitus tärkeästi aiheesta. Koen itsekin, että olen tällainen rento äiti mitä äitiyteen noin yleisesti tulee. Kasvatuksessa olen ehkä hiukan tiukka ja kodin siisteys on mulle tärkeää, mutta se nyt ei liity äitiyteen, muuten kuin, että joskus se sotkuinen koti saa työviikon jälkeen hermot kiristymään ja sen takia tulee joskus tiuskittua sitten muulle perheelle. Mutta muuten olen aina suhtautunut aika rennosti äitiyteen ja ajatellut aina, että teen parhaani ja se saa riittää. Olen äiti lapselleni, en kenellekään muulle, joten minun ei tarvitse taipua sosiaalisen median antamien paineiden alla ja yrittää suorittaa äitiyttä. Lapseni on syönyt purkkiruokaa pienenä ja syö valmisruokaa välillä edelleen. En ole käyttänyt kestovaippoja. Yritin, mutta lapsen allergiat ja sairastelut tekivät arjesta sen verran haastavaa, etten enää jaksanut säätää kestovaippojen kanssa. Hetkittäin olen potenut niistä huonoa omaatuntoa, mutta muistanut sitten, että tärkein tavoitteeni äitinä on, että lapseni kokee olevansa rakastettu ja hänestä kasvaa ystävällinen, hyväkäytöksinen ja toisia kunnioittava ihminen joka uskoo itseensä. Äitinä on väistämätöntä, että tuntee välillä itsensä huonoksi, tekee huonoja päätöksiä ja hermostuu lapsilleen ajoittain. Siksi meilläkin niin aikuiset kuin lapsetkin pyytävät anteeksi huonoa käytöstä ja sitä jos toiselle on aiheutettu pahaa mieltä esim. korottamalla ääntä aiheettomasti. Mitä täydelliseen äitiyteen tulee, olen seurannut vierestä joidenkin ystävieni yrittävän suorittaa sitä täydellistä äitiyttä. Olen yrittänyt vihjata kauniisti, että itselleen pitää muistaa antaa myös lepoa ja vähän löysää siinä mielessä, että jos se vauvan soseen valmistanen itse tuntuu jonain päivänä ylitsepääsemättömän raskaalta ja päiväunet olisi sillä hetkellä tarpeellisemmat, niin kyllä sille lapselle voi joskus sitä purkkiruokaa antaa. Ehdottomuus kaikessa tekee elämästä aika raskasta.

  • Huong Quach-Alastalo

    March 2, 2019 at 22:12
    Reply

    Täydellinen postaus juuri sen realistisuuden ja rehellisyyden takia. Kiitos!

  • Johanna

    March 3, 2019 at 09:18
    Reply

    Aivan mahtava kirjoitus, kiitos!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *