Tietoa mainostajalle ›
  • Onko bloggaaminen yksinäistä?

    Viime aikoina on ollut paljon puhetta siitä, onko bloggaajan työ yksinäistä puurtamista? Minusta tähän ei ole mitään yksiselitteistä vastausta, sillä se riippuu niin monesta tekijästä. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että välillä kyllä ja välillä ei. Minun kohdallani yksin työskentely korostuu, koska asun nykyisin reilun sadan kilometrin päässä sieltä missä tapahtuu. Käytännössä kaikki työhön liittyvä on pääkaupunkiseudulla. Sieltä löytyvät niin asiakkaat, muut yhteistyökumppanit, kollegat kuin tapahtumatkin. Siitä syystä tätä väliä tulee sahattua useammankin kerran viikossa, mutta onneksi matka on sen verran lyhyt, että sen jaksaa päiväsiltään kevyesti heittää.

    Helsingissä työpäivät ovat kaikkea muuta kuin yksin pakertamista, sillä ne on aina buukattu niin täyteen, että riennän paikasta ja palavereista toiseen, kunnes on aika lähteä kotiin. Mutta miten sitten täällä Kotkassa? Ulkopuolisen silmillä katsottuna päiväni täällä ovat varmasti kovin yksinäisen oloisia. Teen silloin paljon hommia koneella tai puhelimella, suunnittelen tulevia projekteja ja kuvaan pienempiä juttuja kotona. Minusta on ihanaa tehdä asioita omaan tahtiin, jammailla välillä (huonon) musiikin soidessa taustalla ja laulaa kovaan ääneen samalla, kun muokkaan kuvia. Nautin siitä, että kukaan ei häiritse sekä mahdollisuudesta viettää työpäivä yöpuvussa, jos siltä tuntuu. Omasta mielestäni tällaiselta näyttää (yksin)yrittäjän arki ei yksinäisyys. Se miten ja missä kohtaa tämä eroaa yksinäisyydestä onkin sitten parempi kysymys.

    Meitä ihmisiä, työntekijöitä ja yrittäjiä on niin moneen junaan, että on vaikea sanoa missä kulkee normaalin yksinyrittäjän arjen ja yksinäisen puurtamisen raja. Se mikä toisille on ihan normaalia ja mukavaa, voi toisesta vaikuttaa ja tuntua yksinäiseltä. Nämä ovat niitä asioita, joihin ei löydy yksiselitteistä vastausta ja joista voi myös helposti tehdä nopeita johtopäätöksiä, usein vääriä sellasia.

    Heitetäämpä tähän väliin vastakysymys otsikolle. Miksi oletetaan, että bloggaaminen olisi yksinäistä? Johtuuko epäilyt siitä, että yksin puhelintansa näpräävä bloggaaja vaikuttaa olevan niin omissa oloissaan, että on takuuvarmasti yksinäinen? Vai johtuuko se siitä, että meidän oletetaan kirjoittavan postauksia aina oman kotisohvan nurkasta käsin? Tai kenties siitä, että ei oikein tiedetä tai muisteta mitä kaikkea muuta tähän työhön postauksien ja päivitysten ohella oikein kuuluukaan?

    Oli miten oli, minä koen, että yksinäisyys ja sen tunteminen on eniten kiinni henkilöstä itsestään oli kyse bloggaajasta tai jonkin muun alan työntekijästä. Esimerkiksi minä voisin kokea itseni paljon yksinäisemmäksi kuin nyt koen, jos asenteeni olisi erilainen, enkä olisi itse valmis tekemään mitään sen tunteen poistamiseksi. Ulkoiset tekijät, kuten omassa tapauksessani asuinpaikka, asettavat tiettyjä rajoituksia ja saattavat hankaloittaa asioita, mutta loppujen lopuksi kaikki on kiinni siitä, mitä olet itse valmis tekemään.

    Muuton jälkeen minulle on ollut alusta asti selvää, että kukaan ei täältä todennäköisesti tule minua hakemaan, vaan minun täytyy myös itse olla aktiivinen. Siksipä olen välttämättömien palavereiden ym. lisäksi sopinut Helsinki-päiville esimerkiksi kuvaus- ja lounastreffejä, joskus jopa yökyläilyjä. Suunnittelen viikot etukäteen ja pyrin jo hyvissä ajoin soittelemaan tutuille sopisiko treffit niinä päivinä, kun olen sinne päin muutenkin tulossa. Välillä suunnitelmat vaihtuvat kesken kaiken ja välillä taas onnistun järjestämään ekstemporee tapaamisen kesken Helsingissä olon. En ota stressiä siitä toteutuvatko kaikki ennalta suunnitellut jutut, vaan annan tilanteiden tarpeen mukaan elää.

    Sellaisina päivinä jolloin en fyysisesti Helsinkiin pääse, mutta tarvetta juttuseuralle olisi, olen ottanut yhteyttä muilla keinoin. Nykytekniikalla kun sitä pystyy viestittelemään miljoonalla eri tavalla aina ääniviesteistä facetime-puheluihin. Aina ei siis edes ole tarvetta päästä paikan päälle, vaikka on se toki aivan eri asia istua lounaalla ystävää vastapäätä kuin jutella facetimen välityksellä. Loppujen lopuksi tärkeintä on löytää se itselle sopiva tapa työskennelle ja tarpeen mukaan kehitellä keinot, joilla pystyy vähentää yksinäisyyden tunnetta ja sitä kautta keinon nauttia työstä entistä enemmän.

    Vaikka minullä näitä keinoja riittää ja yleisesti ottaen yksin työskentelystä pidän, niin välillä kuitenkin iskee tosi yksinäinen olo, jota ei saa ihan heti taltetutettua. Varsinkin lounasaikaan koen pientä haikeutta. Silloin olisi kiva pitää pieni breikki yhdessä jonkun kanssa, jutella ja irtautua hetkeksi kunnolla siitä, mitä oli juuri tekemässä. Näiden parin vuoden aikana olen syönyt 99% arkilounaista yksin. Satunnaisesti saan miehestäni seuraa, mutta usein aikataulut menevät päivisin niin ristiin, että emme ehdi samaan pöytään istahtaa. Kätevämpää olisi varmasti lounastaa samanlaista rytmiä elävän kollegan kanssa.

    Lounasajan lisäksi haasteellisemmat, lisäkäsiä kaipaavat projektit ja päänvaivaa tuottavat pattitilanteet ovat niitä, jotka saavat yksinäisyyden tunteen nousemaan pintaan. Silloin sitä aina miettii, että olisipa kiva, jos lähellä asuisi joku bloggaava ystävä, jolle voisi soittaa ja pyytää avuksi sekä saada hieman vertaistukea. Vielä en ole onnistunut houkutellemaan ketään tänne asti ihan vaan kuvailumielessä tai vertaistukea tuomaan, mutta eiköhän sekin joku päivä onnistu :D Toki täältä kotoisin olevat bloggaavat ystäväni aina välillä tulevat vierailulle vanhempiensa luokse ja nyt olemmekin esimerkiksi Saran kanssa yrittäneet alkaa hyödyntämään näitä visiittejä.

    Haasteita siis riittää kuin myös niitä ajoittaisia yksinäisyyden tunteen puuskia. Tasapainottelu on asia, johon luotan monessa asiassa, tässäkin. Hommat ja oma pää pysyy kasassa, jos vaan löydän asioiden välille hyvän balanssin.

    Nämä kuvat ovat peräisin maantailta, jolloin olin taas Helsingissä töissä. Aamupäivän toimistohommien jälkeen oli sopinut tapaavani pitkästä aikaa Metin ja käydä yhdessä lounaalla. Suunnitelmat kuitenkin vaihtuivat kesken päivän, mutta tällä kertaa hyvään suuntaan. Pikaisen lounaan sijaan vietimmekin yhdessä useamman tunnin ja saimme kuvattua molemmille paljon kaivattua sisältöä. Olisihan se ihanaa, että tällaiseen olisi mahdollisuus joka päivä tai edes joka viikko, mutta jollain tapaa sitä osaa arvostaa enemmän näitä hetkiä, kun ne eivät ole niin itsestäänselviä. Yhden ystävän kanssa syödyn lounaan jälkeen jaksaa taas tsempata seuraavat lounaat yksin.

    ps. Mikä tuuri, että juuri sinä päivänä kun julkaisen inspiraatiopostauksen vaaleista farkuista yhdistettynä punaiseen neuleeseen, niin Metti ilmestyy lounastreffeillemme vastaavassa asussa :D 

    kuvat minusta: Metti Forssell

    0 comments
    46 likes
  • Vaalea farkku talvella

    1. New Look (love these!) / 2. Weekday

    3. Levi’s / 4. Jennyfer (on sale)

    Valehtelisin, jos väittäisin, että minulla oli edes hitusen inspiraatiota pukeutumisen suhteen marraskuun pimeydessä. Rehellisesti sanoen aamulla vaatteita valitessa käsiin tarttuivat ne lämpöisimmät ja mukavimmat kuteet. Tuntui olevan aivan sama minkä näköisenä sitä ulos lähti. Ei siellä pimeydessä kukaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota, vaikka olisin pyjama päällä kulkenut :D

    Joulukuun koittaessa pukeutumisen suhteen on kuitenkin onneksi tapahtunut jokin pieni ryhtiliike, vaikka edelleen täällä pimeyden keskellä elellään. Nyt huomaan taas intoilevani puketumisesta normaaliin tapaan ja suunnittelevani asuja etukäteen. Mielessä pyörii vaikka millä mitalla uusia luovia yhdistelmiä. Yleensä nämä äkilliset inspiraatiopuuskat kumpuavat jostain uudesta vaatekappaleesta tai trendistä johon olen iskenyt silmäni. Tällä kertaa kyse on ensimmäisenä mainitusta, sillä menin ja hankin tuossa viikko takaperin itselleni pitkästä aikaa vaaleaksi pestyt farkut, joita olin ensin ihastellut muutamien ulkomaalaisten bloggaajien Instagramissa.

    Vaikka vaaleat farkut lukeutuvat aika perusvaatteisiin, niin eivät ne ole mitenkään tavanomainen näky päälläni, varsinkaan talvella. Kesäisin tykkään vaaleaa denimiä käyttää, mutta talvella suosin yleensä aina mustia tai tummanharmaita farkkuja. Nyt teki kuitenkin mieli hankkia jotain raikasta ja vaaleaa talven tummia asuja piristämään. Vaalea denim taipuu yllättävän hyvin talvisempiinkin kokonaisuuksiin ja sopii loistavasti yhteen esimerkiksi räväkän punaisen kanssa. Sitä ajattelinkin testata ihan ensimmäisenä, vaikka hyvin tuo näyttää mätsäävän myös hillitympien sävyjen kuten harmaan ja mustan kanssa.

    Vaaleita farkkuja ostaessa on kannattaa olla erityisen tarkka istuvuuden kohdalla, sillä aavistuksenkin epäimarteleva malli saattaa korostaa kroppaa ihan vääristä kohdista. Liian pinkeät vaaleat pillifarkut ovat kauhukuvani, mutta en myöskään välitä liian väljistä boyfriend-farkuista. Kiikarissani oli suoralahkeiset mutta kuitenkin hyvin istuvat housut, jotka onneksi löytyivät suhteellisen helposti. Niistä luvassa asukuvia mahdollisimman pian!

    (*postaus sisältää mainoslinkkejä)

    0 comments
    49 likes