Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Vertaistuen voima ja hienous

    Edellisen postauksen jälkeen tuli kyllä taas todistettua minkälainen voima vertaistuessa piilee. Kiitos ihan mielettömästi jokaiselle täällä blogissa ja IG:n puolella tykänneelle, kommentoineelle sekä sähköpostejakin lähettäneelle. Tekstin suosio yllätti, vaikka tiesin, että se varmasti monia koskettaa. Ihan liikutuin teidän tarinoista ja sain vertaistuesta voimia omiin vauva-arjen haasteisiin. Hienoa miten monet kokivat aiheen tarpeelliseksi ja käyttivät aikaa kommentin kirjoittamiseen.

    Useat teistä kiittelivät kovasti, että kirjoitin aiheesta ja niihin kiittelyihin vastasin kiitoksella. Nimittäin juurikin teidän kommenttien sekä täällä ja muissa kanavissani käytyjen vuoropuheluiden ansiosta rohkaistun näitä syvällisempiäkin postauksia julkaisemaan. Ilman teidän palautetta ne tuntuisivat mitättömiltä ja hyödyttömiltä. Nyt olen taas himpun verran rohkeampi puhumaan niistä vaikeammistakin asioista ja varmasti tulen jatkossakin julkaisemaan vastaavia postauksia sopivan aiheen tullessa eteen.

    Mutta siirrytäämpä vähän keveämpiin aiheisiin, nimittäin päivän kuulumisiin. Tänään ohjelmassa on ollut mm. yhdet kotikuvaukset, kampaamokäynti, kirjanpitoa ja kuvien muokkaamista. Paljon siis k-alkuisia hommia vauva-arjen lisäksi. Välillä työn yhdistäminen tähän elämäntilanteeseen tuntuu lastenleikiltä ja välillä taas maailman kaikkeuden huonoimmalta ja mahdottomimmalta idealta. Etukäteen on mahdotonta tietää millainen päivä on tiedossa, joten yksi päivä ja vuorokausi kerrallaan tässä täytyy mennä.

    Huomiseen olen kuitenkin jo henkisesti varautunut, kun pieni saa ensimmäiset rokotteensa. Voi olla, että päivä menee vahvasti sylitellen tai sitten ei. Mini ei kyllä aikoinaan saanut oikein mitään sen kummempia oireita rokotteista, joten toivotaan, että siskolla käy yhtä hyvä tuuri.

    ps. Tuntuupa ihanalta kulkea taas omissa farkuissa. Tämän asun olen halunut pukea päälleni loppusyksystä lähtien ja viimein se onnistuu, kun farkun nappi mahtuu kiinni :D Vaalea farkku ja ruskea teddytakki näyttää niin kivalta yhdessä!

    Nelly coat

    Gina Tricot jeans

    Gucci bag

    Rosemunde knit

    photos: Sara Vanninen, edit: me

    2 comments
    93 likes
  • Vauvakuplan vaiettu puoli

    Ensihetket vauvan kanssa, niin ihania ja maagisia. Ilo on ylimmillään, rakkauden määrä rajaton ja koko elämä keveää kuin hattara. Päivät ovat pelkkää vauvan tuoksuttelua ja ihastelua. Näin ainakin pintaraapaisu esimerkiksi meikäläisen somesta antaisi ymmärtää. Mutta sujuuko kaikki oikeasti näin? Ei, ei suju. Onko alkutaival vauvan kanssa yleisestikään näin ruusuinen? Ei, ei ole.

    Olen ihan tietoisesti antanut somessa kuvan positiivisesta vauvakuplasta ja näyttänyt ne parhaat puolet näistä ekoista viikoista vauvan kanssa kotona. Ihan vaan siitä syystä, että olen pysynyt tyylilleni ja tavoilleni uskollisena jättämällä liian negatiivisuuden pois blogistani ja somesta. Kätkemällä ne arat sekä vaikeat asiat oman kodin sisälle. Kriittisimmällä hetkellä en halua puhua niistä tuhansille tuntemattomille, mutta joskus, kun aikaa on hieman kulunut ja oma mieli tasaantunut sekä olen kokenut tarpeelliseksi jakaa näitä ikäviäkin asioita täällä, olen sen tehnyt. Nyt ajattelin puhua tästä vauvakuplan vaietusta puolesta, niistä ikävemmistä, vaikeimmista ja haastavemmista asioista, joita siihen monesti mahtuu. Niistä, joista harva ensi kertaa äidiksi tuleva edes tietää.

    Tuntuu, että mikään opas ei valmista siihen mitä synnytyksen jälkeen nainen joutuu käymään läpi, vaan aina puhutaan ainoastaan raskausajasta ja itse synnytyksestä. Sen jälkeistä aikaa kaunistellaan monesti ja siitä annetaan todella ruusuinen kuva. Ja onhan se ihanaa aikaa uuden perheenjäsenen kanssa, vauvan tuoksuttelua ym. mutta niiden kauniiden ja onnellisten tilanteiden väliin mahtuu myös muuta. Monien äitien ensiviikot pienen vauvan kanssa sisältävät niiden hyvin hetkien lisäksi myös paljon ei kivoja juttuja, joskus jopa surullisia, raastavia ja kivuliaita asioita. Joskus niitä positiivisia ei ole ollenkaan ja siitäkös mieli mustuu, vaikka sitä niin kauheasti haluaisi olla onnellinen ja nauttia juuri alkaneesta vauva-arjesta.

    Haluan rohkaista tällä kirjoituksella niitä äitejä, jotka ovat kokeneet tai juuri nyt kokevat näitä negatiivisia tunteita, että se on ihan normaalia eikä mitenkään tavatonta. Niitä tunteita ei tarvitse hävetä, ettekä te ole näiden asioiden kanssa yksin. Toki löytyy niitäkin äitejä, joiden synnytyksestä palautuminen tapahtui todella nopeasti, jonka imetys lähti käyntiin kuin unelma ja jonka vauva löysi siedettävän rytmin heti alusta sekä voi kaikin puolin hienosti. Mutta harvassa ovat ne, joiden tarina menee noin. Lähes poikkeuksetta heikompiakin hetkiä mahtuu mukaan, vaikka ulkopuoliselle tilanne näyttäisi aivan muulta. Siksi koen, että kaikkien niiden onnellisten ja kauniiden vauvahetkien lisäksi minun on hyvä avata myös tämä kortti. Näyttää teille, että inhimillisyys asuu täälläkin.

    En kuulu niihin harvoihin, jotka olivat päivä synnytyksen jälkeen elämänsä kunnossa tai joka ei kokenut yhtään ainutta synkkää hetkeä kotiin pääsyn jälkeen. En ole mikään superäiti joka jaksaa olla 24/7 yltiöiloinen ja onnellinen, tehdä töitä ja hoitaa samalla vauvaa sekä kotia, vaan minuakin ahdistaa, surettaa, väsyttää ja tekee vaikka mitä aika ajoin. Niin kuin monia muitakin. On täysin luonnollista kokea sekä fyysisiä että henkisiä koettelemuksia sen suuren, synnytykseksi nimitetyn tapahtuman jälkeen. Siitä palautuminen vaatii aikaa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän.

    On niin kovin väärin, että nämä vastoinkäymiset tulevat yleensä ensisynnyttäjille pienoisena shokkina, joten jos pystyn suutani avaamalla avartamaan edes jonkun maailmaa tulevan kannalta tai tuomaan vertaistukea muille samaa läpikäyville tai -käyneille, on tämä postaus arvoisensa. Uskallan väittää, että jokaisella äidillä on omat haasteensa pienen vauvan kanssa alkutaipaleella.

    ______

    Tässä muutama rivi omista haasteistani kuopuksen ollessa muutaman viikon ikäinen. Kirjoitin tämän, kun mieli oli todella musta ja halusin huutaa pahan olon pois.

    “On niin kylmä. Yritän vetää peittoa peiton päälle, mutta pienikin liikahdus saa kyyneleet kirpoamaan silmiini. Paikkoihin koskee ja episiotomia haava on niin kipeä, että tekisi mieli huutaa keskellä yötä. Mutta en voi, mies nukkuu vieressä ja vauva sylissä, joten nielen tuskani. Esikoinenkin on näköjään hiipinyt huoneeseemme patjalle nukkumaan. Saan onneksi uudelleen unen päästä kiinni, mutta vain herätäkseni hetken päästä likomärkänä hikilammikosta. En ole koskaan hikoillut näin. Tuntuu, että olisin tullut suoraan suihkusta sänkyyn. Hormonitko ne taas hikoiluttaa?

    Hivuttaudun ylös sängystä ja ajattelen, että ehkä tässä asennossa ylös nouseminen ei tekisi niin kipeää. Väärässä olen, tekee se. Tekisi mieli kiroilla ja polkea jalkaa, mutta nyt pitää toimia ripeästi. Raahauduin toista kertaa vessaan keskellä yötä. Jälkivuoto on niin runsasta, että pakko käydä vaihtamassa side useamman kerran. Veren näkeminen heikottaa, mutta nyt en ehdi keskittyä siihen. Kuulen, että vauva alkaa heräilemään. Minulla menee vielä hetki, mietin. Episiotomia haava pitäisi huuhdella, mutta miten? Yläkerran kylpyhuoneen suihku asennettiin vahingossa väärin eikä sitä ole vielä korjattu, joten pitäisi lähteä alakertaan. En ehdi, enkä jaksa. Antakaa minun kaikki kestää. Vauva huutaa jo ja mies hoputtaa minua syöttämään.

    Tuskainen olo valtaa minut taas. Päässä jyskyttää valvomisen vuoksi ja särkylääkkeiden teho alkaa hiipua, joten kaikkialle muuallekin koskee. Tuntuu kuin olisin jäänyt rekan alle. Käsiä pestessäni paitaan kostuvat maitotahrat. Helvetti, kiroilen. Rämmin takaisin rääkyvän vauvan luo ja yritän syöttää. Ensin toiselta rinnalta ja sitten toiselta. Ei kelpaa. Raivo yltyy vain. Yritän ohjeiden mukaan antaa pienen määrän maitoa pullosta taltuttamaan isoimman nälän ja sen jälkeen taas rintaa. Ei kelpaa. Huuto vain yltyy. Tätä jatkuu ikuisuudelta tuntuvan ajan. Mies on hereillä ja pian myös esikoinen. Ketään ei hymyilytä. Vauva parkuu nälkäänsä ja minä itken. Itken sitä, että koskee joka paikkaan fyysisesti ja myös henkisesti. Itken sitä, että väsyttää niin paljon. Itken sitä, että lukuisista yrityksistäni huolimatta vauva ei taaskaan huoli rintaa vaan kiljuu nälkäänsä niin kovaa, että alkaa pian kakomaan. Rintoja kuumottaa ja aristaa. Maitoa tihkuu hieman, mutta ei kai tarpeeksi. Lopulta annan vauvan juoda pullosta. Hän rauhoittuu, syö tyytyväisenä koko pullon tyhjäksi ja nukahtaa syliini. Myös muu perhe nukkuu, kaikki paitsi minä.

    Mietin, että mikä tässä taas meni pieleen? Eikö minua vain ole tehty rintaruokkimaan lapsiani viikkoa kahta kauempaa? Teenkö jotain väärin? Olen noudattanut ohjeita, mutta silti tämä ei toimi. Minä en toimi. Onneksi havahdun pian pois itsesäälien varjomaailmasta ja totean, että tärkeintä on, että pieni saa ravintoa. Hän hymyilee vahinkohymyjä unissaan ja siirrän hänet unipesään minun viereeni.

    Hetki sitten päässä kävi se järkyttävä ajatus, että miksi helvetissä olen ryhtynyt tähän toisen kerran, mutta sitten koen taas sitä suurta kiitollisuutta rakkaista lapsistani. En voisi enempää toivoa. He ovat jokaisen kivun ja säryn väärti. Heidän vuokseen valvon, vaikka välillä tuntuukin etten enää jaksa. Heidän vuokseen löydän itsestäni sellaisia fyysisiä ja henkisiä voimia, joita en tiennyt olevankaan. Olen vahvempi ja enemmän elossa kuin koskaan. He antoivat minulle elämän, eikä toisin päin.”

    Vaikka some siis antaa ymmärtää, että olen palautunut todella nopeasti ja vauvan kanssa kaikki on mennyt erittäin leppoisasti, on mukaan mahtunut myös kuvailemani tilanteen kaltaisia hetkiä useampikin. Silloin mieli on mustunut ja harhautunut ihan väärille teille, mutta hetken päästä olen taas saanut kiinni omista ajatuksistani. Löytänyt positiiviset asiat kivunkin keskeltä.

    Tosiasia on se, että meillä ei ole ollut mitään valtavan suuria haasteita kuopuksen kanssa, vaikka toipuminen onkin ottanut aikaa niin henkisesti kuin fyysisestikin ja univaje on ollut paljon suurempi kuin esikoisen aikaan. Loppujen lopuksi kaikki on mennyt suhteellisen hyvin. On varmasti monia, joiden alkutaival vauvan kanssa on paljon kivisempi. Siitä ei ole epäilystäkään. Toivon kuitenkin, että niin kuin minä löydän, löytävät nämäkin äidit sen pienen ilon kipinän sakean sumun keskeltä. Toisaalta toivon myös, että he osaavat olla armollisia itselleen niinä hetkinä, kun tuntuu vaikealta nauttia vauva-arjesta. On täysin ok tuntea välillä myös niitä negatiivisia tunteita. Viipyä muutama ylimääräinen minuutti suihkussa tai vessassa ihan vaan siksi, että saisi olla hetken rauhassa yksin. Huutaa tyynyyn ja tirauttaa pari kyyneltä.

    Vaikka omaa vauvaansa varmasti rakastaa ensihetkistä lähtien, se kiintymissuhde vahvistuu toisilla äideillä hitaammin kuin toisilla. Ainakin itse huomasin esikoisen vauvavuotena, että se todellinen suuri rakkaus sitä pientä olentoa kohtaa roihahti minun kohdallani pienellä viiveellä. Mutta kun se roihahti, ei sitä saanut eikä saa sammumaan mikään. Kaikki meistä ei todellakaan synny äideiksi samalla hetkellä kun lapsi syntyy, vaan siihen rooliin kasvetaan ja opitaan. Rakkaus lasta kohtaan saattaa syventyä vasta alun sumuisen ja synkänkin jakson hälvennyttyä. Oma vinkkini heille, joiden alkutaival vauvan kanssa takkuaa, on pyytää rohkeasti apua. Kaikilla ei välttämättä ole puolisoa siinä rinnalla tukemassa, mutta toivottavasti kaikilla olisi joku, jonka puoleen kääntyä synkimpinä hetkiä. Joku, joka voisi antaa äidille pienen hengähdys hetken ja tilausuudeen koota ajatuksensa taas ehjiksi.

    “Happy mom, happy baby” ei ole mikään tuulesta temmattu lausahdus. Äidin henkinen hyvinvointi heijastuu aivan varmasti vauvaan. On erittäin harmillista, miten vähän etukäteen puhutaan ja kerrotaan synnytyksen jälkeisistä haasteista sekä mahdollisista ongelmista. Niihin valmistautuminen voisi ehkä vähentää tuoreiden äitien ahdistusta ja auttaa heitä palautumaan nopeammin sekä sitä kautta nauttimaan alusta asti vauva-arjesta. Tärkeää olisi myös tuoda esille se, ettei ole tavatonta, katastrofaalista eikä millään tavalla hävettävää, jos mieli mustuu ajoittain. Vain harvoin se vaihe jää päälle tai kestää kauan. Aika kirkastaa kyllä mustuneen mielen ja tuo esiin ne vauva-arjen kauneudet, joita somekin on pullollaan. Niitä onnellisia kuvia katsella kannattaa kuitenkin muistaa, ettei some ja kaunisteltu vauva-arki ole aina koko totuus. Siksi tämän kirjoitin. Jotta näkisitte myös mitä niiden “täydellisten” vauvakuplakuvien taakse kätkeytyy.

    41 comments
    436 likes