Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 36.

Ajattelin päivitellä nyt vähän raskauskuulumisia tänne, kun kerran uusi viikkokin pyörähti taas käyntiin. Nyt mennään jo rv 36 eli enää ihan pieni hetki siihen, että voidaan alkaa puhumaan täysiaikaisesta vauvasta. Se huojentaa kyllä tässä kohtaa mieltä, sillä pieniä ja vähän suurempiakin ennakkomerkkejä etuajassa tulemisesta on tässä raskaudessa ollut.

Minin kanssa tässäkin suhteessa kaikki meni toisin. Porskutin täydellä vauhdilla ihan loppumetreille saakka ja kävin salilla koko viimeisen raskauskuukauden. Viimeisen reippaan kävelylenkin heitin alle 24 tuntia ennen minin syntymää. Mitään ennakkomerkkejä (muuta kuin tunne lähestyvästä synnytyksestä) ei minin kohdalla ollut. Yhtään ainutta supistusta en tuntenut ennen niitä oikeita, eikä mikään muukaan vaiva kehottanut lepäämään ja ottamaan iisimmin. Tällä kertaa tämä loppuraskaus ei ole mennyt ihan niin ruusuisesti.

Jo useamman viikon ajan olen potenut jos jonkilaisia vaivoja ja joutunut harmikseni perumaan/siirtämään työjuttuja. Totaalisia huilipäiviä on ollut pakko pitää ja muutenkin ottaa iisimmin. Se on ollut todella vaikeaa omalle aikaansaavalle ja tehokkaalle luonteelleni, mutta tässä kohtaa on pitänyt ajatella itseni lisäksi myös vauvaa. Pitää olla ja olenkin tyytyväinen, että missään vaiheessa en ole kuitenkaan joutunut ihan totaalilepoon, vaan olen saanut olla jalkeilla normaalisti ja voinut mm. muutaman kerran viikossa heittää kävelylenkin. Niidenkin kanssa on tosin pitänyt olla maltillinen, sillä vauhdin yhtään noustessa supistelu on alkanut välittömästi. Salitreeneistä olen tässä kuussa saanut enää vain haaveilla, mutta sen olen niellyt ihan mukisematta. Muutaman viikon takainen käynti päivystyksessä oli hyvä herätys itselleni ja sen jälkeen olen elänyt ihan päivä kerrallaan sekä ollut iloinen niistä asioista, joita pystyn yhä tekemään.

Vaikka ns. turvallisilla viikoilla mennään jo, on vauva kuitenkin edelleen suhteellisen pieni. Hän saisi siis mielellään kasvaa ja vahvistua masussani vielä muutamat viikot. Sormet ja varpaat ristissä olen toivonut, että vauva jaksaisi malttaa ainakin meidän muuton yli, joka muuten häämöttää alle kahden viikon päässä. Kun muutto on saatu hoidettua ja vauvasänky koottua, niin olen varmasti paljon rauhallisemmilla mielillä ja valmiina ottamaan uuden perheenjäsenen vastaan. Mutta kuka sitä tietää haluaako hän loppujen lopuksi edes tulla yhtään sen aikaisemmin, vaikka kovasti varoitteleekin. On ihan mahdollista, että pieni viihtyy masussa tammikuulle asti, vaikka ääni sisälläni jälleen kerran sanookin, että hieman etuajassa sitä oltaisiin tähän maailmaan syntymässä.

Onko se sen viikon verran kuten minin kohdalla, niin sitä en osaa sanoa. Ensi viikolla on taas luvassa kontrolliultra vauvan koosta ja siinä yhteydessä varmasti tsekataan myös tilanne muuten. Viimeksi mitään varsinaisia merkkejä lähestyvästä synnytyksestä ei luojan kiitos ollut, mutta sen jälkeen on kyllä supistellut, kolotellut ja vihlonut sen verran tiuhaan, että tilanne voi ensi viikolla olla jo ihan eri. Tai sitten ei. Se tässä loppusuoralla on kyllä “hauskaa” ja arvaamatonta, kun sitä ei voi oikeastaan mistään muusta kuin vesien menosta tai niistä oikeasti lamauttavista ja jatkuvista supistuksista tietää, että se on menoa nyt.

Tähän loppuun piti vielä kertoa, että näiden ennakkomerkkien lisäksi nämä viime viikot ovat olleet harvinaisen ailahtelevia myös mieleni osalta. Välillä olen iloinen ja pirteä oma itseni, mutta välillä sitten kaikki ottaa päähän, mikään ei kiinnosta ja olo on kurja. Hulluinta tässä on se, että nämä tunteet voivat vaihdella todella nopeastikin. Myös ruokahaluni tuntuu vaihtelevan ihan päivittäin. Välillä kaikki ällöttää ja välillä taas syön mielettömällä ruokahalulla isoja annoksia. Ota tässä nyt sitten selvää mitä haluaisit esimerkiksi huomenna tehdä tai syödä :D Todella arvaamattoja aikoja elellään.

Huomenna ajattelin kuitenkin lähteä ei niin arvaamattomasti Helsinkiin ensimmäistä kertaa sitten marraskuun alun ja olen siitä niin innoissani. Normaalisti pk-seudulla tulee käytyä pari kertaa viikossa, mutta nyt olen omien olojeni vuoksi joutunut perumaan menojani useammankin kerran. Vaikka Kotkassa nykyään asustelen, niin kyllä Helsingillä on edelleen iso paikka sydämessäni ja pidän sitä yhä toisena kotinani. Ehkä siitä syystä ikävä sinne tällaisten taukojen jälkeen onkin kova.

ps. Tänään sain aamulla kuulla, että minusta on tullut täti ♥ Voi tätä onnen määrää. Tätiys on kyllä täysin uudenlainen ja niin hieno tunne! En malta odottaa, että saan tavata pikkuruisen siskon poikani livenä :)

kuva: Alexa Dagmar, editointi: minä

0 comments
124 likes
Prev post: Loppuraskauden tyylinäytteitä viiden vuoden takaaNext post: Talvinen ruuturouva

Related posts

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *