Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Synnytyskertomus

En koskaan kuvitellut kirjoittavani tätä postausta, mutta tässä sitä ollaan synnytyskertomusta näpyttelemässä tuhansille silmäpareille. Ehkä jokin minussa on siis muuttunut näiden vuosien aikana. Ehkä joku osa minusta haluaa antaa sekä näyttää itsestään myös niitä hauraita ja henkilökohtaisempia asioita. Ehkä se on tämä muutoksen kourissa oleva blogimaailma (toivotaan/halutaan pyrkiä takaisin vanhaan, aidompaan sisältöön) tai ehkä olen vain itsevarmempi puhumaan näistä ääneen ja antamaan kasvot tällekin asialle, kuten olen antanut hiustenlähdölle ja keskenmenollekin. Mutta siirrytään nyt samantien tähän positiiviseen kokemukseen ja tarinaan, joka tosiaan kertoo kuopuksemme syntymästä.

Aloitetaan siitä, että synnytys meni tällä kertaa paremmin (en tiedä onko tämä oikea sanavalinta, mutta en keksi muutakaan) kuin edellisellä kerralla. Ei ensimmäinenkään huonosti mennyt, mutta oli ehkä haastavampi kuin osasin ikinä odottaa. Yleisesti ottaen molemmat ovat kuitenkin menneet hienosti, sillä lopputulemana on ollut se ihanteellisin tilanne, eli olen itse kyennyt ottamaan vauvan rinnalle ja vauva on siinä voinut olla. En siis sano etteikö synnytykseni olisi menneet hyvin.

Hyvistä kokemuksista huolimatta muutama asia jäi kaihertamaan mieltäni ensimmäisen jälkeen ja siksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa tätä toista onnistunutta raskautta otin asian esille neuvolassa. Ja hyvä, että otin! Se, että sain raskauden aikana puhua useammankin kerran peloistani ja huolistani synnytykseen liittyen auttoi minua valmistautumaan siihen koitokseen uudelleen. Ennen raskautta olin jo valmistautunut hankkiutumaan pelkopolille, mutta tosipaikan tullen siihen ei ollut enää tarvetta. Löysin mielenrauhan raskauden edetessä ja luotin taas siihen, että pystyisin käymään tämän hienon, mutta haastavan tapahtuman läpi toiseenkin kertaan. Ylimääräisten ultrien ansiosta tiesin, että en odottanut mitään jättivauvaa ja näin ollen alatiesynnytys olisi jälleen mahdollinen. Pelkäämäni pitkä ponnistusvaihekin olisi luultavasti toisella kertaa lyhyempi. Mitään erityisiä toiveita en tähän toiseenkaan kertaan halunnut kirjata. Halusin mennä tilanteen mukaan ja päättää siinä hetkessä mitä tekisin, minkälaiset kivunlievitykset valitsisin jne. Koen yhä edelleen, että synnytys on asia, jota ei voi suunnitella ja käsikirjoittaa etukäteen, joten paras tapa valmistautua siihen on ottaa avoin ja rohkea mieli mukaan ja hypätä virtaan. Luonto on todennäköisesti se, joka varmistaa, että nainen kuin nainen siinä kohtaa löytää ne parhaat ratkaisut ja keinot selviytyä.

Mutta niin, minulla ei siis ollut listaa tai toiveita synnytykseen liittyen, mutta kätilö (joka oli muuten mahtava) minulta niitä joka tapauksessa tiedusteli. Kerroin, että toiveenani tai oikeastaan haaveenani oli ainoastaan se, että ponnistusvaihe olisi edes hieman lyhyempi kuin viimeksi ja että muistaisin tapahtumista jotain. Esikoisen synnytys meni totaalisessa sumussa, eikä minulla ole mitään muistikuvia 1h 40 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen siitä, kun esikoinen lopulta syntyi. En muista hänen ensihetkiään, enkä oikein seuraavaa vuorokauttakaan ja se surettaa välillä. Tämä konkretisoitui itse asiassa minulle paremmin vasta nyt kuopuksen synnytyksessä, kun kätilö kyseli kaikenlaista liittyen edelliseen kertaan. En osannut vastata itse lähes tulkoon yhteenkään kysymykseen vaan mieheni vastasi niihin puolestani. Tästä syystä hartain toiveeni oli muistaa jotain tästä toisesta synnytyksestä, edes vähän. Ja tiedättekö mitä? Minä muistan! Jokaisen hetken ja itse kuopuksen syntymän. Ilmoitin tämän myös ensitöikseni kovaan ääneen, kun kuopus oli maailmaan tullut :D

Se miten siihen pisteeseen päädyttiin, onkin vähän pidempi tarina. Esikoisen kanssa synnytys eteni nopeasti vesien menon jälkeen, mutta tällä kertaa kävi toisin. Vaikka alkumetrit vaikuttivatkin ihan idettisiltä (vedet menivät siinä yöllä 3-4 aikaan), niin synnytyksen varsinaista käynnistymistä saatiin odotella kevyet 30 tuntia. Sinä aikana kävin kerran sairaalassa näytillä ja käyrillä istuskelemassa. Olisin saanut jäädä sinne odottelemaan, mutta päätin lähteä kotiin jatkamaan joulupuuhia, jotka olin keskellä yötä vesien menon jälkeen hermostuksissani aloittanut. Se, että tämän 30 tunnin aikana koristelin kuusen ja laitoin talon muutenkin joulukuntoon sekä paketoin kaikki lahjat on jälleen yksi kertomisen arvoinen tarina tulevaisuudessa. Kätilökin hieman naurahti, kun ilmoitin haluavani kotiin viimeistelemään jouluhommat. Veikkaampa, että olin tässä kohtaa jo siinä hieman sekopäisessä mielentilassa, johon moni synnyttäjä hieman tahtomattaan ajautuu. Tiedättehän se sellainen oma kupla, jossa kukin nainen tekee usein aika epäolennaisia asioita, jotka kokee sillä hetkellä tärkeäksi. Ulkopuolinen maailma hämärtyy ja siinä hetkessä vain muutamilla jutuilla (ja myös ihmisillä) on merkitystä. Jossain kohtaa sitä ei enää huvita kuunnella edes omaa miestään :D

Mutta niin takaisin tuohon 30h puristukseen, joka ei kyllä ollut mikään puristus. Nimittäin ne heti alussa hyvin voimistuneet supistuksen lakkasivat lopulta lähes kokonaan (vaikka yritin umpihankijuoksullakin saada niitä palaamaan) ja sain nukkua seuraavan yön suhteellisen rauhassa kotona. Suhteellisen rauhassa siksi, että mieleni oli kyllä aivan valmis lähtöön, vaikka kroppa ja supistuksen muuta sanoivatkin. Kello 06.00 en sitten kestänyt enää ja päätin lähteä sairaalaan, johon meidät oli pyydetty palaamaan joka tapauksessa aamulla. Hyvä veto olisi ollut odotella vielä pari tuntia kotona, mutta minkäs ihminen malttamattomalle luonteelleen voi. Me nimittäin saimme odotella sairaalassa vuoron vaihtoa pari tuntia, eikä siinä odottelussa olisi muuten ollut mitään vikaa, mutta huone, johon pääsimme oli kylmä kuin mikä ja istuimme molemmat talvitakit päällä mieheni kanssa :D

Sanottakoon tähän väliin, että tämä kylmä odotushuone oli ainut negatiivinen asia, johon törmäsin Koksissa koko raskausaikana ja nyt synnytyksessä, joten ei annetta sille kovinkaan paljon painoarvoa. Kaikki muu hoito ja apu oli nimittäin ensiluokkaista. Olen niin äärettömän onnellinen, että ylipäätänsä meillä on täällä Suomessa näin hieno neuvolajärjestelmä ja osaavat ammattilaiset neuvolantädeistä kätilöihin. Ja mitä kätilöihin tulee, niin siinä on kyllä ammattikunta, jonka edessä kummarran. Vaatii melkoista omistautumista ja paloa työtä kohtaan, että jaksaa tsempata jokaisen naisen käymään läpi ehkä sen elämänsä rankimman suorituksen. Ja vielä toipumaankin siitä. Arvostan monia ammatteja, mutta näin äitinä tämä yksi kipuaa kyllä korkealle.

Ja mitä tulee näihin kätilöihin sitten yksilöinä, niin en usko, että huonoja kätilöitä onkaan. Minulla oli kuitenkin toive saada jämäkkä, huumorintajuinen tyyppi auttamaan minua tällä kertaa, sillä koin, että tarvitsin siihen jonkun, joka osasi olla tarpeen tullen tiukka ja neuvoa napakasti mitä tehdä, mutta myös heittää huulta siinä kohtaa, kun kipu yltyisi eikä mikään muu enää naurattaisi tippaakaan. Ensimmäiselläkin kerralla Kätilöopistolla synnyttäessä kohdalleni sattui tämän tyyppinen mieletön kätilö, mutta ehkä hatarien muistikuvieni tai sitten sen faktan, että hoito pk-seudulla oli huomattavasti “liukuhihnamaisempaa” kuin Kotkassa, jäi siiitä hieman erilaiset muistot kuin tästä toisesta. Kuopuksen synnytyksessä avustanut kätilö Hannamari oli niin mieletön, että synnytyksen jälkeen onnesta ja hormoneista sekaisin kiittelin häntä noin miljoona kertaa sekä toistelin miten ihanaa olikaan muistaa tästä mielettömästä tapahtumasta jotain.

Varsinainen synnytys kesti nelisen tuntia ja siihen se vartin ponnistusvaihe päälle. Lukuina kuulostaa omaan korvaani todella inhimillisiltä ja sitä se olikin. Kivuton ei tämäkään kerta tietysti ollut, mutta jo se, että ponnistusvaihe lyheni naurettavaan 15 minuuttiin ja olin täysin kartalla tilanteesta alusta loppuun teki tästä kokemuksesta huomattavasti miellyttävämmän. Kivunlievityksestä sen verran, että päädyin tälläkin kertaa ottamaan epiduraalin, joka tosin jouduttiin laittamaan kahdesti ja se oli se ehkä ikävin asia koko neljän tunnin sessiossa. Ilokaasusta ei oikein ollut apua (ei ollut viimeksikään), mutta TENS-laite, joka oli minulle uusi tuttavuus, oli kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Sähkö kivunlievitykseni kuulosti alkuun hurjalta, mutta se oli yllättävän tehokas ja kätevä. Jos joskus vielä tähän tilanteeseen uudelleen päätyisin, niin harkitsisin kyllä TENS-laitteen käyttöä vakavissani.

Koko synnytyksen ajan olin suhteellisen rauhallinen ja luottavainen (mitä nyt kiroilin ja tirautin pari kivun aiheuttamaa kyyneltä). Ponnistusvaiheessa minuun kuitenkin iski huoli, sillä näin kätilön ilmeestä, että vauva pitäisi pian saada ulos. Samalla tapaa kuin ensimmäisessä synnytyksessä sydänäänet alkoivat heikkenemään ja sen vuoksi episiotomia oli välttämätön. Nyt osasin tätä jo odottaa, joten en mennyt niin paniikiin, kun kätilö sanoi leikkaavansa samasta kohtaa uudelleen. Vasta jälkeenpäin olen hieman murehtinut miten tuo jo kertaalleen arpeutunut kohtaa arpeutuu ja paranee uudelleen, mutta ainakin tähän saakka olen välttynyt pahemmilta jälkikomplikaatioilta.

Kokonaisuudessaan tämä 40 tunnin suoritus (vesien menosta laskettuna) oli vauvalle varmasti rankka koettelemus, joten hyvä, että hänet saatiin pikaisesti pienellä avustuksella tähän maailmaan. Ensimmäinen synnytykseni kirjattiin kestäneen 13 tuntia, mutta silti tämä toinen tuntui paljon lyhyemmältä urakalta. Hienoja, elämää mullistavia kokemuksia ne ovat kuitenkin olleet molemmat. Se mihin oma kroppa raskausaikana, itse synnytyksessä ja sen jälkeen pystyy on uskomatonta, vaikka tällainen lausahdus ehkä kliseinen onkin. Tätä kokemusta en kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vaihtaisi mihinkään, sillä jotenkin sitä kokee vain silkkaa ylpeyttä sekä jonkinlaista kiitollisuutta sitä kohtaan, että on kyennyt ja saanut synnyttää.

Tähän loppuun haluan vielä sanoa erityiskiitokset Koksin synnytysosastolle ja 8. kerroksen lapsivuodeosastolle. Te teitte tästä toisesta synnytyskokemuksestani vieläkin paremman. Kaikki saamani apu sekä tuki tuntui oikeasti henkilökohtaiselta ja aidolta. Se on todella iso asia, ku tiedetään miten ylityöllistettyjä tässäkin ammatissa työskentelevät ihmiset ovat ja silti jostain he kaivavat sen energian ja positiivisuuden kohdata jokaisen potilaan yksilönä. Joten iso kiitos, teette hienoa työtä!

6 comments
331 likes
Prev post: Kaksi viikkoa vauvakuplassaNext post: Yläkerran kylpyhuoneen viimeistely

Related posts

Comments

  • Iina / MouMou

    January 9, 2019 at 13:23
    Reply

    Huh! Pidätin oikein hengitystä, kun luin tätä. Mä en luultavasti uskalla enää koskaan synnyttää, joten ihailen sua todella. Oot tästäKIN syystä supernainen, Kaisa!

    • Kaisa
      to Iina / MouMou

      January 10, 2019 at 11:28
      Reply

      Voi Iina tiedätkö niin mäkin luulin! Mutta jostain se rohkeus ja luotto omaan kroppaan taas tuli :) kiitos kauniista sanoista!

  • AnneMari

    January 11, 2019 at 15:36
    Reply

    Kiitos rohkeasta tekstistä. Itselläni oli myös vaikea synnytys ja episiotomia haava tuli. Olisimpa tiennyt tuolloin, että se ei ole vain se synnytyskipu vaan voit olla "rikki" sen jälkeenkin. Luulin, että kaksiviikkoa ja olen taas suunnilleen lenkkipolulla..hyvä, että pystyin edes istumaan ekaan viikkkoon. Vuosi siitä kohta jo takana ja aika kullannut hieman muistoja, kuitenkin mietin, että uskallanko synnyttää enää. "Mahtavaa" kuulla kuitenkin, että olet toisesta arvesta selvinnyt, ja se tehtiin samaan haavaan. Luo toivoa 😊

    • Kaisa
      to AnneMari

      January 13, 2019 at 11:56
      Reply

      Kiitos itsellesi kommentista :) Tässä postauksessa en ehtinyt vielä paneutua siihen synnytyksen jälkeiseen olotilaan niin paljon, mutta sekin postaus on tekeillä. Ja se käsittelee juurikin tuota vaiettua puolta vauvakuplasta. Äidin omaa olotilaa, joka ei välttämättä ole todellakaan kovin ruusuinen ensi viikkoina. Mutta palaan tosiaan sen kanssa myöhemmin, silläkin tarinalla on onneksi onnellinen loppu ja toivottavasti siitäkin postauksesta saavat monet äidit voimaa :)

  • Riikka

    January 11, 2019 at 22:36
    Reply

    Hurjasti onnea vauvasta ❤️! Vauvakupla-aika on niin järisyttävän ihanaa 🤗! Minulla paljon samoja ajatuksia ja kokemuksia kuin sinulla. Vaikea synnytyspelko Jorvista tuliaisena, todellakin homma oli liukuhihnamaista, eikä lainkaan kätilöiden ja muun henkilökunnan vikaa, että ovista ja ikkunoista puskee synnyttäjiä samaan osoitteeseen... Minäkin uskalsin kuitenkin vielä synnyttämään, sain (jo lakkautetussa) Tammisaaressa poikani ja kokemus oli aivan ihana.

    • Kaisa
      to Riikka

      January 13, 2019 at 11:52
      Reply

      Kiitos :) Ja siis ei todellakaan ole kätilöiden ja lääkäreiden vika, että liukuhihnamaiseksi pk-seudulla menee, vaan sen tosi asian, että synnyttäjiä on suhteessa henkilökuntaan liikaa. Harmillinen juttu, mutta todennäköisesti väistämätön. Onneksi esimerkiksi Kotkaan voi tulla vaikkapa Porvoosta synnyttämään, vaikka Helsinki logistisesti lähempänä onkin :)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *