Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vuosi sitten

Sain lääkäriltä puhtaat paperit. Vaikka tiesin tasan tarkkaan mitä lääkäri tällä tarkoitti ja kaikki oli sujunut kuten pitikin, ääni sisälläni huusi, että eihän ollut.

Keskenmeno oli sujunut kuten pitikin, suorastaan “oppikirjamaisesti”, mutta paljon toivottu raskaus ei. Siinä kohtaa, kun kaikki raskausmateriaali oli poistunut kehostani oikeaoppisella tavalla oli sinne kuitenkin jäänyt musta aukko, tyhjiö. Sitä lääkäri ei nähnyt eikä tuntenut, mutta minä tunsin sen. En alkuun osannut pukea sitä sanoiksi, enkä sen vuoksi puhua siitä täälläkään. Alun tyhjiön jälkeen tuli suru, josta en sitten enää halunnut puhua. Lopulta tuli se oudoin tunne, etten enää kehdannut. Yhden keskenmenon kokenut ei ollut se oikea ihminen puhumaan aiheesta, ajattelin.

Viime sunnuntaina ystäväni linkkasi minulle Lauran tekstin aiheesta ja avasin sen kesken siskoni vauvajuhlavalmistelujen. En malttanut olla lukematta sitä, joten annoin sanojen viedä. Siinä hetkessä taas tajusin, ettei suruja voi mitata tai verrata keskenään. Olen joskus aikaisemminkin täällä hiustenlähtöepisodini yhteydessä todennut, että kaikilla meillä on aina omat murheemme, toisessa hetkessä pienemmät ja toisessa suuremmat. Murehdimme myös niitä pieniä ja “vähäpätöisempiä” asioita, vaikka tiedämme, että suurempiakin ongelmia ja suruja maailmasta löytyy. Mutta se on ihan ok, sillä kaikilla meillä on oikeus olla surullinen.

Minin kohdalla pelkäsin keskenmenoa aivan vietävästi. Jännitin ensimmäistä kolmannesta niin paljon, että vatsani oli enemmän kipeä jännityksestä kuin pahoinvoinnista. Kaikki meni kuitenkin paremmin kuin hyvin. Viime syksynä olin toista kertaa elämässäni raskaana. Se alkoi hyvin eri tavalla kuin minin raskaus ja suurimmat huolenaiheeni olivat mm. se kuinka jaksaisin vetää läpi juuri alkaneen taloprojektin ja miten järjestelisin yrittäjän työkuviot, jotka rullasivat sillä hetkellä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Edes sekunnin murto-osan ajaksi en pysähtynyt miettimään, että mitä jos tätä raskautta ei olisikaan tarkoitettu sujumaan onnellisesti loppuun asti.

Alkuviikot vierähtivät nopeasti, positiivinen jännitys kasvoi viikko viikolta ja suunnittelin kertovani raskaudesta parhaalle ystävälleni ja perheelleni. Mietin sitä hetkeä, kun saisin kertoa minille ihanat uutiset. Hän oli toivonut pikkusisarta jo niin pitkään. Monta kertaa olimme istuneet iltaisin sängyssä ja jutelleet aiheesta. Hän oli kertonut minulle, että haluaisi pikkusiskon tai -veljen, ihan niin kuin hänen parhaalla ystävällään ja useammalla tarhakaverillakin oli. Minut teki äärimmäisen onnelliseksi se ajatus, että voisin pian antaa hänelle sen yhden hienoimman lahjan, mitä elämässä voi antaa.

Se lahja kuitenkin mureni syliini aika tarkalleen vuosi sitten. Sitä ei koskaan kerrottu tai annettu. Ja juurikin tämä osa keskenmenossa sattui ehkä kaikista pahiten. Tiedostin kyllä miten yleisiä ensimmäisen kolmanneksen keskenmenot ovat, mutta ei se yleisyys siinä kohtaa lohduttanut. Enkä voinut käsittää, että niin moni yritti sillä keinoin lohduttaa. Toki vaikeassa tilanteessa on helpompi ehkä katsoa tilastoja ja perustella niillä ikäviä tapahtumia, mutta tässä kohtaa tilastojen merkitys oli olematon. Varmasti jokainen keskenmenon kokenut tietää miten yleisiä ne varsinkin alkuraskaudessa ovat, mutta silti jokainen epäonnistunut ja menetetty raskaus tuntuu kuin norsu olisi istunut päällesi.

Joillekin se suuri suru iskee heti, joillekin ehkä myöhemmin. Minulla on tapana suhtautua tällaisissa tilanteissa aika kylmän viileästi. Käyn läpi faktat, suoritan tarvittavat asiat parhaani mukaan ja annan tunteiden nousta pintaan vasta sitten. Näin kävi nytkin.

Olin hyvin käytännöllinen. Noudatin lääkärin ohjeita kuuntelemalla omaa oloani, mutta jo seuraavana päivänä ikävien uutisten saamisesta jatkoin töitäni normaaliin tapaan. Kuvasin kampanjakuvat, vastasin meileihin ja kirjoitin blogiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toki kerroin ikävät uutiset läheisilleni, mutta vielä en osannut surra. Se tuli vasta myöhemmin. Monesti avasin blogissani uuden luonnoksen kirjoittaakseni todellisesta olostani, siinä kuitenkin onnistumatta. Tuntui pahalta, etten pystynyt kertomaan täällä tunteistani, vaan blogiminä jatkoi elämää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Onneksi tänään vihdoin pystyn ja haluan tämän teidän kanssanne jakaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana en ole ehtinyt surra ja pohtia viime syksyä enää samalla tapaa kuin ennen, kiitos uuden ihanan mahdollisuuden ja kiireisen elämänvaiheen. Viime viikolla jokin kuitenkin pysäytti minut. Ihmettelin miksi olin niin alakuloinen, vaikka kaikki oli paremmin kuin hyvin. Syytin hormoneja ja pimeneviä kelejä, kunnes kalenteria vilkaisemalla tajusin, että keskenmenosta oli kulunut tasan vuosi. En tiedä onko tässä mitään perää, mutta tuli olo, että jokin sisällä suri ehkä vielä sen viimeisen kerran. Kirjoitin alkuvuodesta menneisyyden haamuista, ikävistä asioista, jotka tulevat mieleen jonkin tietyn paikan, laulun tai vaikkapa päivämäärän kohdalla. Mitä luultavammin keskenmenosta syntynyt haamu oli luonani viime viikon.

Sen ymmärrettyäni ja tuon minulle linkatun tekstin luettuani mieleni valtasi jotenkin rauhallisempi olo. Annoin itselleni aikaa ja tilaa olla hetken alakuloinen. Annoin myös sanojen tulla täällä blogissa ja aloin kirjoittamaan tätä postausta. Koin vihdoin olevani valmis kertomaan, kuinka viime syksy oli kaikista positiivisista jutuista huolimatta yksi elämäni hirvein.

Mutta kuten te kaikki jo hyvin tiedätte, me olemme olleet onnekkaita. Onnekkaita, että saimme vielä uuden mahdollisuuden ja kaikki on mennyt tähän asti hyvin. Nyt raskausviikolla 32 sitä miettii jo hieman jännityksellä synnytystä ja vauvan kohtaamista. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki menee hyvin loppuun asti. Näin olen sanonut koko raskauden ja välillä olen saanut siihen hieman outoja vastauksia. Jos minulta on esimerkiksi tiedusteltu onko minulla aavistusta vauvan sukupuolesta olen vastannut, että eipä sillä väliä onko tyttö vai poika, kunhan kaikki menee hyvin. Siinä kohtaa olen saanut kuulla, että sehän on ihan selvää. Siis, että toivoo kaiken menevän hyvin. Mutta onko se?

Minusta lasten saamisessa mikään ei ole selvää. Ei ole selvää, että haluaa tai ei halua lapsia. Ei ole selvää, että tulee raskaaksi. Ei ole selvää, että raskaus alkaa ja jatkuu loppuun asti normaalisti. Ei ole selvää, että lapsen ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet sujuvat hyvin. Lapsen saaminen on kaikkea muuta kuin selvää. Toki sitä jokainen lähtökohtaisesti haluaa ajatella, että kaikki sujuu hyvin, mutta selvää se ei ole.

Viime syksy muutti monia asioita, myös omaa suhtautumista lasten saamiseen. Toki olen aina pitänyt sitä isona lahjana, enkä mitenkään itsestäänselvänä asiana, mutta keskenmenon jälkeen asian herkkyys ja ainutlaatuisuus korostuivat entisestään. Koen olevani todella onnekas, että olen ylipäätänsä saanut mahdollisuuden, oikeastaan kolme, olla raskaana. Olen äärimmäisen onnekas, että minulla on yksi terve, ihana tyttö ja toinen pian tulossa. Tällä kertaa en ole murehtinut taloasioita tai työjuttuja, vaan keskittynyt olennaiseen.

Valitettavasti tätä nykyistä raskautta on ymmärrettävästikin varjostanut kova pelko ja huoli, mutta toisaalta myös tietynlainen ymmärrys ja kunnioitus. Meitä kaikkia äitejä ja äidiksi haluavia koetellaan monilla eri tavoin. Toisia kovemmin, toisia hellemmin. On monia asioita, joihin emme pysty itse vaikuttamaan millään tapaa ja siksi onkin tärkeää, että ne asiat joihin voimme, hoidamme niin hienotunteisesti ja ajatuksella kuin vain pystymme. Olemme toisiamme ja itseämme kohtaan ymmärtäväisempiä ja kunnioitamme sekä omia että toisten valintoja. En ole koskaan käsittänyt äitien keskinäistä kilpailua tai arvostelua enkä myöskään niitä ulkopuolisten kohtuuttomia uteluita.

Raskaus ja lasten saaminen on herkkä, yksi herkimmistä aiheista mitä naisen ja äidin/äidiksi haluavan elämään mahtuu. Annetakaamme siis sille tarvitsemaansa tilaa ja kunnioitetaan sekä tuetaan sitä. Niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

20 comments
388 likes
Prev post: Hankintoja vauvalle ja vauvanhuoneen kohtaloNext post: Lämmin kiitos

Related posts

Comments

  • Henrika

    November 5, 2018 at 08:25
    Reply

    • Kaisa
      to Henrika

      November 5, 2018 at 10:06
      Reply

      Kiitos itsellesi, että kommentoit tähän! Merkitsee minulle paljon, että teksti saa lämpöisen vastaanoton, vaikka aihe rankka onkin

  • Miia

    November 5, 2018 at 08:32
    Reply

    ❤️❤️

  • Varpunen

    November 5, 2018 at 09:16
    Reply

    Hei, en ole aiemmin sinulle kommentoinut, mutta nyt halusin tulla kiittämään tästä tekstistä eli kiitos!

    • Kaisa
      to Varpunen

      November 5, 2018 at 10:12
      Reply

      Olen pahoillani puolestasi, tiedän tarkalleen nuo tunteet, kun sitä pikku hiljaa siitä alkurysäkästä selvitä ja toivoa saavansa uuden mahdollisuuden. Silloin suru yleensä iskee pahiten. Tai ainakin minulle iski. Itselläni meni kroppa aivan sekaisin viime syksystä ja vasta keväällä palasi kierrot suhteellisen normaaliksi. Yhtään aikaisemmin ei siis todennäköisesti olisi ollut edes mahdollista saada toista tilaisuutta, mutta eipä se paljon siinä suossa rämpiessä lohduttanut. Yritä antaa kehollesi aikaa, vaikka se vaikealta tuntuukin. Minä toivon sydämeni pohjasta, että teille se uusi mahdollisuus suodaan ja mahdollisesti piankin

      • Soile
        to Kaisa

        November 5, 2018 at 21:05
        Reply

        Rohkea kirjoitus koskettavasta aiheesta. Voin hyvin samaistua ajatuksiisi. Vaikka sen alkuraskauden herkkyyden tiedostaakin, konkretisoituu se aivan erilailla koettuaan keskenmenon. Pelko menetyksestä kulkee koko raskauden ajan mukana enemmän tai vähemmän. Toivon sinulle hyvää loppuraskautta ja ihanaa joulun odotusta.

        • Kaisa
          to Soile

          November 6, 2018 at 11:39
          Reply

          Juurikin näin, sitä on vaikea selittää ennen kuin se osuu kohdalle. Kuten monessa muussakin asiassa. Kiitos kun kommentoit ja ihanaa joulun odotusta sinnekin

  • Chatte

    November 5, 2018 at 11:48
    Reply

    Kiitos tästä tekstistä. Olin jotenkin todella iloinen, kun kuulin raskausuutisenne, mutta nyt entistä iloisempi puolestanne. Onneksi saitte uuden mahdollisuuden. Parhainta onnea loppuraskauteen ja synnytykseen!

    • Kaisa
      to Chatte

      November 5, 2018 at 12:10
      Reply

      Kiitos itsellesi :) ja ihanaa syksyn jatkoa sinne

  • Elisa

    November 5, 2018 at 13:17
    Reply

  • Laura

    November 6, 2018 at 09:26
    Reply

    Kiitos koskettavasta tekstistäsi! Ymmärrettävästi näin arasta aiheesta ei ole helppoa kertoa lukuisille tuntemattomille silmäpareille, mutta taatusti todella moni sai tästä voimaa ja vertaistukea. Minä mukaanlukien

    • Kaisa
      to Laura

      November 6, 2018 at 11:38
      Reply

      Ja se olikin se suurin syy avata suu. Meitä on niin monia muitakin, joita sama tai vastaava suru on koskettanut. Kiitos, että kommentoit

  • Katya

    November 8, 2018 at 21:30
    Reply

    Kiitos tekstistä! Tärkeä aihe nostaa esille. Ja toki osui ja upposi koska itselläni samankaltainen tarina takana... Esikoinen 4 vuotta sitten ja sitten kaksi keskenmenoa, joista toinen raskaus ehti jo toiselle kolmannekselle saakka. Tottakai tiesi että keskenmenot ovat yleisiä, mutta kukapa siihen osaisi omalla kohdalla varautua - tai ainakaan siihen suruun ja niistä mielikuvista luopumiseen, jotka tulevasta perheenlisästä ovat jo ehtineet syntyä. Nyt olen superkiitollinen siitä, että näiden kokemusten jälkeen saimme tänä kesänä kuopuksemme ❤,mutta odotusaika ja tuo nimenomainen kuvailemasi pelko seurasi itsellä ihan synnytykseen saakka. Onneksi kaikki meni hyvin! Mutta edelleen tulee mietittyä ajoittain että meillä olisi nyt sen ja sen ikäinen lapsi/ lapset, jos kaikki olisi mennyt hyvin.. kyllä se vaan syvän jäljen jättää ihmiseen.😏 Onnea loppuodotukseen!❤

    • Kaisa
      to Katya

      November 9, 2018 at 11:00
      Reply

      Kiitos tarinasi jakamisesta! Ja ensimmäisenä onnea kuopuksesta :) Yllättävän monen tarina on mennyt juurikin kuin teillä ja meillä, esikoisen kanssa kaikki meni hyvin, mutta sitten tuli vaikeuksia, eri asteisia ja mittaisia. Mutta onneksi niin monien, teidän ja toivottavasti meidänkin tarina kuitenkin saa lopulta sen onnellisimman päätöksen. Toki on mieletön lahja, että yksi lapsi on jo siunaantunut, mutta liian vähän puhutaan myös niistä, joilla on sitten vaikeuksia toisen lapsen kanssa. Itsekin olen tässä monta kertaa miettinyt, että nyt olisi puolivuotias vauveli jo kotona ja kuljettaisiin yhdessä nelihenkisenä perheenä kohti ensimmäistä joulua. Toisaalta olen sitten taas hyväksynyt sen, että näin luonto asian tarkoitti. Ehkä en ollut valmis puristamaan taloprojektia pienen vauvan kanssa loppuun. Mutta kuten sanoit, kyllä ne jokaiset epäonnistuneet ja keskeytyneet raskaudet syvät jäljet jättävät. Mukavaa joulun odotusta teidän perheelle

      • Katya
        to Kaisa

        November 10, 2018 at 08:32
        Reply

        Uskon myös siihen, että asiat menevät kuten on tarkoitettu. :) Nyt olisi tosi outoa ajatella, että meillä asuisi kukaan muu kuin tämä perheeseemme kuin nenä päähän istuva pikkusisko. ;) Vertaistuki ja samankaltaiset tarinat tuovat toivoa, joten hienoa, että näistä uskallat kirjoittaa ja puhua. Mutta kiitos ja ihanaa joulun (ja nyytin) odotusta myös teille! :)

  • Varpunen

    November 9, 2018 at 11:45
    Reply

    Kiitos vastauksestasi ja kauniista sanoista

    • Kaisa
      to Varpunen

      November 9, 2018 at 13:42
      Reply

      Useimmiten ne ihanat ihmeet tapahtuu silloin kuin niitä vähiten odottaa :) En tiedä mitä kikkoja olet ehtinyt kokeilla, mutta itse sain plussan juuri silloin, kun olin kitannut kierron ajan sitä greippimehua :D En tiedä onko siinä greippijutussa mitään perää, mutta tässä sitä nyt ollaan. Iso halaus sinne vielä

  • Kaima

    November 10, 2018 at 15:50
    Reply

    Kiitos kun kirjoitit tästä! Aihe koskettaa henkilökohtaisesti, sillä odotettu, mutta yllätyksenä tullut plussa raskaustestissä muuttui kuukauden jälkeen suureksi suruksi. Vaikka kaikki olikin vielä aivan alussa, löi kokemus tylysti vasten kasvoja ja jätti ikuiset arvet. Nyt vain toivotaan uutta mahdollisuutta. Olen valtavan iloinen, että teitä onnisti näin pian uudelleen. Toivon sydämeni pohjasta, että myös loppuaika menee hyvin. Keskenmenon kauheuden ja siitä aiheutuvan surun voi ymmärtää vaata kun sen on itse kokenut. Jo ennen omaa kokemusta toteamukset lasten hankkimisesta kalskahtivat omissa korvissa, nyt vielä entistä pahemmin. Mikään ei ole itsestään selvää. Toisaalta huonojen kokemusten myötä oppii arvostamaan sitä, mitä itsellä jo on: ihana puoliso, perhe ja ystävät, jotka kaikki tukevat vaikealla hetkellä. Siitä jos mistä on syytä olla onnellinen. Koen siis, että keskenmeno on yksi mutka elämässäni, mutta joka samalla opetti ja muistutti pitämään kiinni niistä jo saavutetuista hyvistä asioista. Tästäkin selvitään ja jatketaan matkaa, kun sopivalta tuntuu. Kaikkialla muistetaan mainita, että 1. kolmanneksen keskenmenot ovat yleisiä. Niistä kuitenkin puhutaan aivan liian vähän. Toki asia on kipeä, mutta kuitenkin koen, että asiasta tulisi puhua enemmän julkisesti ja tätä pyrin itsekin toteuttamaan. Kiitos kun teet samoin❤

    • Kaisa
      to Kaima

      November 12, 2018 at 16:09
      Reply

      Kiitos viestistäsi! Olen aivan samaa mieltä tuosta, että keskenmeno kuten moni muukin surullinen asia elämässä saa usein ihmismielen heräämään ja katselemaan ympärilleen ihan uudella tavalla sekä arvostamaan jo olemassa olevia ihania asioita entistä enemmän. Itsekin olen nauttinut tästä vuodesta minin kanssa ehkä eniten ikinä. Esikoinen on tuonut valoa pimeimpiinkin päiviin ja olen laittanut hänet etusijalle aina kun mahdollista. Olen pitänyt enemmän lomaa, joka näin yrittäjänä tarkoittaa palkatonta, kuin vuosiin, vain jotta olen voinut olla hänen kanssaan enemmän. Joten kyllä, vaikka tuo suru kohtasi meidätkin ja pisti mielen todella matalaksi, opetti se myös paljon ja muistutti elämän tärkeimmistä asioista :) Toivon sydämeni pohjasta, että tekin saatte uuden mahdollisuuden ja mahdollisesti piankin! Ihanaa syksyn jatkoa sinne

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *