Minua on puhutellut viime päivinä eräs aihe: koulukiusaaminen. Se nousi pinnalle, kun 15-vuotiaana itsemurhan tehneen Elisan tarina tuli julki. Elisan vanhemmille kiusaaminen tuli yllätyksenä ja selvisi vasta Elisan itsemurhan jälkeen hänen päiväkirjoistaan. Nyt kirjailija Minttu Vettenterä on kirjoittanut Elisan tarinaa kirjaksi hänen isänsä toiveesta. Joskus vielä kaduttaa-kirja ilmestyy kevään aikana. Elisan tapauksen myötä on syntynyt myös erillinen Elisa-projekti, joka kokoaa yhteen kiusaamista vastustavat. Projektilla halutaa myös muistuttaa, ettei itsemurha ole se oikea ratkaisu. Elämää on vielä paljon peruskoulun jälkeenkin ja se voi muutta milloin tahansa.

Elisan kiusaaminen oli lähinnä eristämistä ja haukkumista, mutta siihen liittyi myös fyysistä vahingoittamista. Hänet uhattiin useampaan otteeseen tappaa ja häntä potkittiin ja lyötiin. Myös hänen omaisuuteensa kajottiin. Eilen 45 minuuttia -ohjelmassa pohdittiin Suomessa surullisessa kasvussa olevaa koulukiusaamista ja sitä traagista tosiasiaa, että koulukiusaus voi oikeasti viedä hengen. Itse katsoin telkkaria kyyneleet silmissä.

Minä olen kokenut saman.

Sitä on niin vaikea selittää, miltä tuntuu olla yksin. Kun kaikki kääntävät selkänsä, etkä tiedä mitä pahaa olet tehnyt. Sinulle ei puhuta, sinuun päin ei katsota, sinua ei oteta mukaan enää. Sinua haukutaan, sinusta levitetään juoruja, sinua syytetään päätettömistä, sinulta viedää tavaroita. Ja kelle sitä nuori tyttö puhuisi. Kotona? Koulussa? Auttaviin puhelimiin?
Minä olen joka päivä kiitollinen rakkaasta perheestäni ja parhaimmasta ystävästäni, jotka olivat minun kanssa nämä hetket. Ilman heitä en tiedä missä olisin tänä päivänä. Vanhempani puuttuivat asiaan tarpeeksi ajoissa ja ystäväni tuki minua kaikella tapaa. He eivät kuitenkaan kukaan olleet lähelläni koulussa tai harrastusten parissa, joissa ainoa seurani olivat kiusaajat.
Tärkeimpänä asiana pidänkin sitä, miten vahva loppujen lopuksi itse olin. Kerroin asioista kotona ja niihin puututtiin. En pelännyt sitä, mitä kävisi, jos kertoisin asiasta aikuisille. Liian moni, myös Elisa, varmasti pelkää kertoa tilanteen vakavuudesta. Joskus käy niin, ettei siihen kukaan ymmärrä edes puuttua. Karmivin lopputulos nähtiin Elisan tapauksessa – hän päätti itse lopettaa sen. Minua puistattaa.
Muistan hetkiä kiusaamisestani, mutta vain sieltä täältä. Elin tämän reilun vuoden pätkän aivan omissa maailmoissani. Muistan hyvin asioita ennen sitä ja sen jälkeen, mutta pahimmat hetket ovat kuin harmaata mössöä päässäni. Olen kai halunnut unohtaa.
Unohtanut en kuitenkaan ole. En mieti enää asiaa kovinkaan usein, mutta välillä se palaa mieleeni. Elisan jutun myötä se on pyörinyt mielessäni taas. En vieläkään ymmärrä ketään joka kiusaa ja mikä on heidän motiivinsa. Oma kiusaamiseni päättyi vähitellen, mutta tein isoja ratkaisuja itsekin. Päätin vaihtaa urheiluluokalta tavalliseen kouluun, kun lukio alkaisi. Jätin urheilupainotteisen kouluni vain siksi, että saisin olla rauhassa. Uutta koulua kävi myös paras ystäväni ja siellä saisin aloittaa alusta, rauhassa.
Muutama vuosi kiusaamisen jälkeen kuljin bussilla kouluun. Katsoin miten kolme tyttöä syrji neljättä. Sama toistui iltapäivällä kotiin tullessa. Ja seuraavana päivä ja seuraavalla viikolla. Silloin minulla napsahti. Menin tyttöjen luokse (he olivat varmaan n.10 vuotiaita) ja pyysin heitä lopettamaan.  Seuraavaksi käännyin syrjityn tytön puoleen ja sanoin “kaikki on hyvin”. Hän sopersi kiitoksen ja näin pienen hymyn hänen kasvoillaa. Itse hymyilin todella leveästi sisimmässäni. Olin auttanut.

Nykyään olen entisten kiusaajieni kanssa hyvissä väleissä ja olemme sopineet asiat. Pidän itseäni vahvana ihmisenä, kun pystyin antamaan heille anteeksi. Ja henkinen vahvuus, onkin se mitä kiusaamisesta on jäänyt jäljelle. En ole katkera, en masentunut, en surullinen, eikä minulla ole huonoa itsetuntoa. Olen varma ja tiedän mitä haluan, mutta en tiedä olisiko näin ellen olisi kokenut kiusaamista. Se kasvatti minua, se opetti minulle ja ennen kaikkea se sai minut näkemään, kuka minä olen ja mitä haluan. Olen jälkikäteen miettinyt olisinko ylipäätänsä uskaltanut lähteä vaatetusalalle, jos en olisi ollut niin varma omista haluistani. Elämä on kiinni pienistä asioista.
Halusin kirjoittaa aiheesta, koska monet täällä kommentoivat miten positiivinen ja myönteinen elämänasenne minulla on. Niin ei aina ole ollut, mutta nykyään on. Jokainen päivä on kliseen mukaan uusi mahdollisuus ja minä uskon siihen. Uskon hulluihin asioihin ja minulla on päättömiä unelmia. En aio luopua niistä ennen, kuin olen ne saavuttanut. Koulukiusaamisen ei tarvitse kestää ikuisuuksia tai päättyä surullisiin uutisiin – se voidaa lopettaa ja siitä voidaan myös oppia. Yläaste on vain pieni vaihe elämässä, mutta silloin jostain syystä kiusaaminen on herkimmillään. Sen jälkeen voi avautua täysin uusi elämä ja jokaisella on mahdollisuus kokea itsensä hyväksi ja rakastetuksi.
Itse olen osoittanut minulle sekä muille mihin kaikkeen sitä voikaan kädellänsä kurkottaa. Minulla on kaikkea mitä olen aina halunnut, enkä koe menettäneenä mitään mihin olisin itse voinut vaikuttaa.
Minä haluan puhua kaikkien kiusattujen puolesta ja kaikkia kiusaajia vastaan. Haluan, että asioihin puututaan ajoissa ja rohkaisen kiusattuja puhumaan niistä. Kiusaamista ei ehkä kokonaan voida poistaa, mutta sen seurauksiin voidaan vaikuttaa aina.

Elisan vanhemmille jaksamisia ja kunnianosoitus kaikesta, mitä he ovat tehneet kiusaamisen poistamiseksi.

Kenenkään ei pitäisi joutua olemaan yksin. Ei myöskään tänään Naistenpäivänä. Joten muistakaahan kaikki miespuoliset henkilöt niitä ihania naisia ja tyttöjä ympärillänne. Hyvää naistenpäivää!

kuvat: we heart it

XOXO
signature

What do you think?

Your email address will not be published. Required fields are marked *

43 Comments
  • Katri
    March 8, 2012

    Hieno kirjoitus! Mun mielestä on tosi tärkeää, että kiusaamisesta puhutaan ja siihen puututaan. Oli rohkeaa ottaa asia esille.

    Mua kiusattiin ala-asteella. Alaluokilla kiusaaminen oli lumipesuja, repun viemistä ja tönimistä ja myöhemmin huutelua ja pilkkaamista. Pelkäsin esimerkiksi ihan hirveästi, että opettaja pyytäisi mua kirjoittamaan taululle, koska silloin kaikkien huomio kiinnittyisi muhun. Luulen että jännittäminen pahensi tilannetta vielä entisestään, kun naama punaisena kompuroiden ja änkyttäen yritin pitää esitelmää tai vastata kysymyksiin. Jossain vaiheessa sain jotain paniikkikohtauksen tapaisia, jolloin aloin hyperventiloida. Jostain syystä mua kiusasi aina pojat eikä niinkään tytöt. Koulussa opettajat tiesivät kiusaamisesta, mutta siihen ei jostain syystä ikinä puututtu. Samoin vanhempani tiesivät asiasta ja olivat yhteydessä kouluun, mutta asialle ei ikinä oikein saatu tehtyä mitään, koska kiusaaminen ei ollut myöhemmin enää fyysistä vaan enemmänkin juuri tuota huutelua.

    Yläasteella sain uusia kavereita ja kiusaaminen väheni, vaikka ala-asteen kiusaajat välillä jatkoikin ala-asteelta tuttua huutelua. En oikein vieläkään tiedä, että mistä kiusaaminen sai alkunsa. Ehkä olin vaan vähän erilainen kuin muut ja olin aika usein omissa maailmoissani eikä mulla ollut kauheasti kavereitakaan. Nyt olen jo 27-vuotias ja kiusaaminen on onneksi vaan huono muisto, olen saanut uusia ihania kavereita ja kivan poikaystävän. Vähän aikaa sitten pidin esitelmän yli sadalle ihmiselle mikrofoniin puhuen :) Joskus silti tuntuu, että joutuu todistamaan itselleen aina jotain. Olen myös edelleen tosi herkkä tilanteissa, joissa muita tai itseäni syrjitään tai puhutaan pahaa selän takana ja saatan jäädä pähkäilemään ikäviä asioita pitkäksi aikaa.

    Anteeksi tää avautuminen, mutta postauksesi herätti todella paljon ajatuksia omasta menneisyydestä. Kiusaaminen on vaan niin väärin!

    • Casey
      March 8, 2012

      Kiitos :) ja ihanaa,että kirjoitit oman tarinasi myös tänne. Toivoinkin aiheen herättävän keskustelua ja osoittavan miten valitettavan yleistä kiusaaminen on. Moni on aikuisiällä sanonut ettei olisi koskaan uskonut, että minua on kiusattu. Mutta kiusatuksi voi joutua kuka tahansa, myös aikuinen. Kauhulla olen kuunnellut, miten yleistä kiusaaminen koulujen lisäksi työpaikoilla. Kiusaaminen todellakin on vaan niin väärin!

  • Mira
    March 8, 2012

    Oot kyllä kirjoittanut tosi hyvän tekstin tästä aiheesta, ja samoin kuin sä, mäkään en voi ymmärtää kiusaajia, en nyt, enkä koskaan tule ymmärtämäänkään. Mua ei kai varsinaisesti ole koskaan kiusattu, tai miten sen nyt ottaa.. Joka tapauksessa, asiat lähtivät menemään paremmin kun vaihdoin porukkaa ja löysin ihmisiä, jotka välittää musta ihan oikeasti :) Ihanaa naistenpäivää myös sulle!

    • Casey
      March 8, 2012

      :) kiitos! Hienoa, että teit itse ratkaisut vaihtamalla porukkaa ja löysit hyviä ihmisiä ympärillesi.

  • annnsofi
    March 8, 2012

    kiitos erittäin hyvästä ja ajankohtaisesta tekstistä!

  • Jessi
    March 8, 2012

    Ne jotka kiusasivat sinua, voitko luottaa heihin 1000% ? :o

    itse olin kiusattu 1-6 lk asti ja itse en osaa oikein luottaa kiusaajiini vaikka olemme väleissä..

    ja itselläni on kaiken lisäksi edelleen huono itsetunto, vaikka on kulunut 3 vuotta jo siitä.

    mutta kiitos tästä kirjoituksesta !

    kiva kuulla muidenkin kokemuksia!

    • Casey
      March 8, 2012

      Kyllä luottamukseni heitä kohtaa on tällä hetkellä hyvinkin korkealla. Minulta pyydettiin henkilökohtaisesti anteeksi ja kiusaaja toivoi kovasti, että voisimme olla ystäviä. Olimme aikoinaan parhaat ystävä monen vuoden ajan, joten meillä on paljonkin yhteistä. Pidin itseäni arvossa, kun annoin heille anteeksi. Ehkä se anteeksi antaminen auttoi minuakin pääsemään irti asiasta lopullisesta. Ehkä sinuakin helpottaisi, jos puhuisitte asiat läpi ja saisitte sille päätöksen. Tiedän, ettei se ole helppoa, mutta yleensä puhuminen auttaa tämmöisissä asioissa :)

  • Nessu
    March 8, 2012

    Hyvä Kaisa! Kiitos tästä kirjoituksesta! Tästä aiheesta pitääkin puhua.

    • Casey
      March 8, 2012

      Jes hyvä minä! Kiitos itsellesi.

  • Minea/MFF
    March 8, 2012

    Vaikuttava ja ajatuksia herättävä postaus! Valitettavan moni on joutunut kiusaamisen kohteeksi tavalla tai toisella, mikä on todella väärin. Näihin tapauksiin pitäisi oikeasti puuttua, mutta joskus tuntuu, että ulkopuoliset ummistavat silmänsä kiusaamiselta eivätkä halua puuttua siihen. Kaikki on oikeastaan siitä kiinni, että on oikeat ihmiset ympärillä (perhe, kaverit ym.), jotka tukevat ja joihin voi luottaa. Itse tajusin yläasteen lopussa kuinka väärät ihmiset mulla olikaan ympärilläni; kaverit olivat niitä kiusaajia ja vähättelivät asioita, joista itse pidin ja jättivät välillä ulkopuolelle. Katkaisin välit heihin yläasteen loputtua, mutta näin muutamaa vuotta myöhemmin olen sopinut yhden kanssa ja kahta muuta en ole edes nähnytkään. Yläaste oli kyllä aika pepusta, mutta onneksi se aika on ohi. Oon itekin tyytyväinen vahvuuteeni ja siihen kuinka ite uskoin (ja uskon edelleen) niihin juttuihin, joista pidän, vaikka muut niitä vähättelivätkin. Sitä on vaan niin vaikea ymmärtää, mikä on kiusaajien motiivi ja miksi he kiusaavat. Mitä nekään sillä koskaan saavuttavat, pahaa mieltä toiselle? Aika sairasta, jos nauttii siitä, kun toisella on paha olla. Tuskin kiusaamista saadaan koskaan lopetettua, mutta ainakin siihen voidaan puuttua ja estää sitä.

    • Casey
      March 8, 2012

      Motiivia sitä on itsekin tullut mietittyä ja mietin välillä nykyäänkin. Toisaalta en jaksa vaivata sillä päätäni, koska en koe, että olisi olemassa mitään järkeen käypää selitystä kiusaamiselle. Kateus, huono itsetunto yms. ovat ilmeisesti kovin usean kiusaamisen takana. Toiset purkavat oman epävarman ja pahan olonsa muihin syyttömiin ihmisiin. Valitettavan usein kiusaaja on myös hyvin läheinen ihminen: paras kaveri, serkku tai vaikka työkaveri. Lähellä olevaan on kai helppo purkaa asioita, mutta sen ilmentymää ei oikein hallita. Yleensä kiusaaminen alkaa pikku jutuista ja leviää sitten räjähdysmäisesti eteen päin. Kiusaaja nauttii “puolelleen” haalituista kanssakiusaajista ja se tietysti vaan ruokkii toimintaa lisää. Äh. voisin jauhaa tästä ikuisuuksia, mutta kuten loppuun sanoit tärkeää olisi yrittää puuttua kiusaamiseen ja estää sitä, koska tuskin se kokonaan täältä katoaa…

  • Jessika
    March 8, 2012

    Mua kiusasi joskus ala-yläasteen vaiheeessa oma serkku jahänen paras kaverinsa. Me ollaan kyllä sovittu asiat jne, mutten esimerkiksi koskaan tule ottamaan kyseistä serkkua (jonka kanssa muuten ennen olin parhaita kavereita) esim. kaasoksi, lapselle kummiksi ym.. koska en todellakaan tahdo lapselleni kummiksi sellaista henkilöä joka kiusaa, varsinkaan omia sukulaisiaan.. Saman syyn takia lopetin koriksen, koska meidän joukkueessa mun mielest’ syrjittiin” ja mulla oli aina ulkopuolinen olo, se ei tuntunut enää kivalta…. Ja vaikkei mua olla kiusattu niin fyysisesti tai vakavasti kuin ehkä muita, en edelleenkään ole löytänyt kunnollisia ystäviä ,koskan pelkään aina vaan että mitä muut minusta ajattelevat.. se ajatus on tainnut jäädä korisajoilta.. Joten pienikin syrjintä ym. voi saada paljoa aikaa..

    • Casey
      March 8, 2012

      Mun mielestä sillä miten kiusataan ei ole “merkitystä”. Tai siis on turha vähätellä ettei itseä kiusattu “kovin pahasti”, koska se oli vain henkistä kiusaamista. Joskus henkinen väkivalta voi olla paljon tuhoisampaa kuin fyysinen. Kuten juuri sinun tapauksessa se on jättänyt pienen epävarmuuden jälkeensä. Ei aina tarvitse lyödä ja potkia satuttaakseen toista. Minun kiusaaminenkin oli lähinnä henkistä väkivaltaa, mutta se voi olla hyvinkin raastavaa ja jättää pitkä aikaisia vaikutuksia. Onneksi olet saanut sovittua asiat, jotta sukulointi yms. sujuu hyvin. Minusta tuntuu, että sinulle tekisi hyvää saada pari itsetunto buustia vaikka rakkaimmilta ystäviltä tai jonkun onnistumisen merkeissä. Semmoiset asiat auttavat pääsemään yli epäilevästä olosta :)

    • Tyttönen92
      March 9, 2012

      Minulla on ollut aivan sama tilanne oman serkkuni kanssa, kun menimme yläasteelle olimme kuin paita ja peppu, mutta hän sai uusia “siistejä” ystäviä ja lopulta jätti minut yksin ja käänsi ainoat ystäväni, meidän yhteisemme minua vastaan. He kiusasivat minua koko yläasteen ajan, enkä ole vieläkään päässyt asian yli. Olemme kyllä sopineet ja jutelleet asioista mutta eniten mietityttää miten oma serkku voi tehdä tuollaista. Haluaisin vielä jutella hänen kanssaan aiheesta, mutta tuntuu että siitä on liikaa aikaa. Haluaisin antaa anteeksi, miten itse olet pystynyt?

  • lotta
    March 8, 2012

    hyvä kirjoitus. itse olen ollut niin “onnekkaassa” (eikö olekkin kamalaa, sanotaan että on onni ettei kiusata, miksi kiusaamisesta on kasvanut normi?) tilanteessa ettei minua ole ikinä kiusattu. voin kyllä myöntää joskus katsoneeni vain vierestä toisen kiusaamista, ja kadun sitä kyllä kovin.

    • Casey
      March 8, 2012

      Kiitos! Luulen, että enemmistö on niitä joita ei ole kiusattu tai jotka eivät ole kiusanneet, vaan katsoneet juurikin sivusta. Se on hyvin vaikea rooli, koska “puolen” valitseminen on varsinkin teini-iässä todella vaikeaa ja ratkaisevaa. Sitä ei haluaisi kuulua kiusaajan leiriin, mutta sitä ei myöskään haluaisi olla kiusatun puolella, ettei itseäänkin aleta kiusaamaan. Paras vaihtoehto on ehkä yrittää kertoa nähdystä kiusaamisesta aikuisille tai ihmisille, jotka voivat puuttua asiaan :)

  • karita
    March 8, 2012

    Olen yllättynyt. En todellakaan ajatellut että sua oltais koskaan kiusattu :o rohkeaa ja kunnioitettavaa tuoda asia esille blogissa ! Koskettava postaus!

    • Casey
      March 8, 2012

      Tätä saan kuulla usein, ettei minusta olisi uskonut. Ei sitä enää päälle päin näy eikä varmasti jutuissa kuule, mutta se vain kertoo että ketä tahansa voidaa kiusata. Toivottavasti tästä irtoaa rohkeutta myös muille kiusatuille :)

  • Hanna
    March 8, 2012

    Oletko varma, ettei “auttamallesi” tytölle käynyt vielä pahemmin, kun menit kiusaajille sanomaan, että lopettaisivat? Sehän saattoi olla vain bensaa liekkeihin, jos kiusaajat oikein julmia olivat.

    • Casey
      March 8, 2012

      Toivottavasti ei. En ainakaa usko, koska kuljin heidän kanssaa joka aamu samalla bussilla, enkä ainakaan enää matkan aikana nähnyt mitään siihen viittaavaa. Ikinä en voi olla varma, mutta silti tein mielestäni oikein.

  • Nenna
    March 8, 2012

    Mua kiusattiin myös koko peruskoulun ajan. En uskaltanut kertoa kellekään, mun kiusaamiseen osallistui ala-asteella myös opettaja, mikä teki siitä vielä nöyryyttävämpää. Opettaja tosin kiusasi useampaakin ihmistä. Tänä päivä hänen käytöksensä ei menisi läpi, onneksi!

    Mulla on välillä ollut aikoja, jolloin olen tuntenut olevani vahvasti yli kiusaamisesta. Nyt just on menossa taas sellainen kausi, että kiusaamisen arvet sattuu ja pahasti. Uusi paikkakunta ja uusiin ihmisiin tutustuminen on yllättäen saanut mut tuntemaan itseni ujoksi ja araksi, enkä oikein uskalla tutustua uusiin ihmisiin.

    Mua huolestuttaa tosi paljon aikuisten suhtautuminen kiusaamiseen. Etenkin nyt pressavaalien aikaan tuntui pahalta kuunnella homokammoisten ihmisten juttuja. Haavisto oli monelle kuin se luokan ärrävikainen poika, jota on helppo kiusata ja haukkua. En tarkoita, että olisi pitänyt äänestää häntä, mutta se kuinka suuresti homoutta kauhistellaan, tuntui pahalta.

    • Casey
      March 8, 2012

      Se hämmentävää miten kiusaaminen ei ole vain nuorten yläasteikäisten keskuudessa ilmenevä ongelma. Aikuisetkin osaavat olla todella ilkeitä ja heillä on usein enemmän valtaa esimerkiksi työpaikalla tehdä isompiakin tuhoja. Työpaikkaa voi olla ehkä vaikeampi saada uutta, kun verrataan uuteen kouluun vaihtamiseen. Mutta oli ikä mikä tahansa, en vain ymmärrä mitä näiden ihmisten mielissä liikkuu. Onko se kateutta, onko se huonoa itsetuntoa vai mitä hittoa se on. Ymmärrän sinua täysin ja toivottavasti pääset vaiheesta yli. Muista, että uusi paikka on aina uusi mahdollisuus ja se voi tuoda elämääsi yllättävänkin ihania asioita :)

  • Miims
    March 8, 2012

    Itse koulumaailmassa työskennelleenä voin vain todeta miten karmaisevaa se kiusaaminen siellä on ja miten paljon sitä tehdään ja vielä niin pienten keskuudessa ! Monen monta tilannetta tuli nähtyä ja koettua ja se vaan on harmi että sellaista joutui päivittäin näkemään :(

    Oli ihana että uskalsit kirjoittaa tästä aiheesta :)

  • Hanna
    March 8, 2012

    Mahtavaa, että joku kiusaamista itsekin kokenut uskaltaa siitä julkisesti puhua ja nostaa vaikean asian esille.

    Minuakin on kiusattu.

    Se alkoi ylä-asteella, kun vaihdoin musiikkiluokalle. En ollut ainoa uusi oppilas luokallamme, mutta varmaankin olin helpoin kohde, sillä olin todella pienikokoinen ja hirveän ujo. Pahiten koko jutussa sattui se, muutamat kiusaajat saivat koko luokan kääntymään minua vastaan. Jopa ne ystävät, jotka tunsin jo ennestään. Tätä jatkui läpi yläasteen, ja siksi en enää halunnut jatkaa musiikkilukioon, vaan vaihdoin taas koulua.

    Tässä kohtaa voin vain kiittää rakasta äitiäni, joka jaksoi kuunnella itkuisia kertomuksiani siitä, muten minua oli huutaen kaukuttu ja mollattu koko koulun kuullen ruokasalissa ja syytetty asioista, joihin en ollut millään tavalla edes osallinen.

    Nyt kuuden vuoden jälkeen alan olla päässyt jo tästä kaikesta yli. Helppoa se ei ole ollut. Koulukiusaamisesta jääneet traumat alkoivat parantua onneksi pikkuhiljaa heti lukiossa, jossa sain todellisia ystäviä. Heille olen kertonut kiusaamisesta ja he ovat myös tukeneet minua aina kun olen sitä tarvinnut. Oli ihanaa saada viime keväänä kuulla heiltä, miten paljon eheämpi ihminen minusta on näiden vuosien saatossa tullut.

  • Lintu
    March 8, 2012

    Todella hyvin kirjoitettu teksti Casey!! Ja taas sai vähän suuremman palan sinustakin tänne ruudun toiselle puolelle. Valitettavasti itsekin voin jakaa joitakin noista tuntemuksista, ala-asteen ja yläasteen aikaista kiusaamista kun olen joutunut kokemaan minäkin. Onneksi tosin ei mennyt koskaan niin vakavaksi ja kierteestä päästiin ja päädyin minäkin jokseenkin hyviin väleihin kiusaajien (tai osan) kanssa. Noh, tärkeintä että kiusaus loppui. Mutta vaikka kuinka hirveää se olikin ja työnsi maahan silloin, koen minäkin, että se on todella vahvistanut ja siitä on oppinut. Ainakin sen, etten ikinä haluaisi itse toimia samoin, koskaan.

    Jokatapauksessa halusin vaan tulla sanomaan, että hienoa kun otit aiheen esille ja paljastit tämän palan itsestäsi. Tärkeä aihe, ehdottomasti. Harmi että itseltäni täältä Ruotsista käsin jäi tuo Elisaa koskeva dokumentti näkemättä, olisi ollut varmasti mielenkiintoista katsottavaa.

    • Casey
      March 8, 2012

      Kiitos Lintu :) harva puhuu asiasta ääneen vaikka niin monia se koskettaa. Toivottavasti tästä irtosi monelle muullekin jotain. Dokkarin näkee varmasti jostain netti tv:stä jos on kiinnostusta vielä. Itse ajattelin kyllä lukea tuon kirjan, kun se ilmestyy. Ironiaa ehkä, mutta olen itse kirjoittanut lukioaikoinani 50 sivun verran tekstiä omaa kirjaani varten, joka käsitteli tuota samaista aihetta päiväkirja muodossa. Omani joutuivat vain pöytälaatikkoon, mutta onneksi edes jonkun tarina tulee julki!

  • Mads
    March 8, 2012

    Hieno kirjoitus ja todella tärkeä aihe! Itsekkin olen joutunut kiusatuksi yläasteella. Vielä tänä päivänäkään en tiedä syytä kiusaamiselle (siitä on nyt noin 5½ vuotta). Minusta alettiin levittämään juoruja, minua alettiin haukkumaan ja syyttämään asioista joita en ollut tehnyt/sanonut. Lopulta tämä kiusaajajoukko oli saanut lähes koko koulun minua vastaan. Toiset osallistuivat suoranaiseen kiusaamiseeni ja toiset välttelivät ja syrjivät. Elämäni rankimmat muistot liittyvät juuri tuohon aikaan. Olen samaa mieltä siitä, että henkinen kiusaaminen voi olla yhtä pahaa kuin fyysinen tai jopa pahempaa. Nyt 5 ja puoli vuotta myöhemmin nuo arvet ovat edelleen tallella. Välillä on aikoja jolloin en ajattele kiusaamistani niin paljon ja se ei vaikuta elämääni mutta toisinaan mietin kuinka “normaali” olisin jos minua ei olisi kiusattu. Minulla on edelleen huono itsetunto ja minulle tulee usein ilman mitään syytä jopa täysin outojen ihmisten keskuudessa tunne siitä, että kyseiset ihmiset tuomitsevat minut ja välttelevät minua.. Kiusaaminen on hyvin tärkeä aihe josta puhutaan aivan liian vähän. Enkä usko että kiusaajat edes itse tietävät kuinka suurta tuhoa he voivat kiusatussa aiheuttaa. btw en olisi ikinä uskonut että sua on kiusattu:o vaikutat niiin mukavalta tyypiltä! :))

  • Susanna89
    March 8, 2012

    Tärkeä aihe ja hyvä että puutuit! minäkin olin koulukiusattu eskarista ylä asteelle saakka, yksi kiusaajistani myös rikkoi käteni eikä kukaan uskonut.. Pistin tuon uutisen entisille koulukiusaajilleni ja eräälle opettajalle myös, joka palkitsi eräänkin kiusaajan useana vuonna stipendeillä. Mutta loppujen lopuksi uskon karmaan ja siihen että kaikki saavat ansionsa mukaan, mm. koulun kiusatuin poika on nyt lentokentällä töissä! ja itse olen päässyt matkustamaan useisiin hienoihin paikkoihin :) eli vain ilkeällä ja katkeralla asenteella ei pitkälle pärjää, se on tullut nähtyä.

  • Marika
    March 9, 2012

    Olen itse kokenut saman nuorempana ja kiusaaminen jatkui vuosia. Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, jotka kasvattivat minut niin, että uskoin aina itseeni ja itsetuntoni oli aina hyvä. Sen takia uskon itse selviytyneeni voittajana enkä ole antanut kiusaamisen vaikuttaa enää itseeni enempää. Koskaan en itsemurhaa olisi voinut ajatellakaan, mutta melkoisen masentunut olin pidemmän aikaa. Onneksi muutimme uuteen kaupunkiin ja vaikka minut välillä jätettiinkin ulkopuolelle ja minusta puhuttiin pahaa selän takana ei se enää samalla tavalla vaikuttanut minuun, sillä sain hyviä ystäviä ja harrastuspiireissä meni kaikki hyvin. JoskusNyt aikuisena olen tavallaan onnellinen, että minulle sattui kaikenlaista nuorempana, sillä se on kasvattanut minusta paljon vahvemman, mutta myös empaattisemman ihmisen. Olen myös se, joka menee väliin jos jota kuta kiusataan, koska en voi sietää sitä. Joskus pienikin teko tai hymy kiusatulle voi auttaa jaksamaan ja uskomaan, etteivät kaikki ihmiset kuitenkaan ole pahoja.

    Halusin kirjoittaa aiheesta myös blogiini, toivottavasti ei haittaa, että vien aiheen sinulta. Kiitos postauksesta, ainakin minusta se oli loistava ja hyvin kirjoitettu kannanotto aiheeseen! :)

  • tytteli
    March 9, 2012

    Olen yläaste ikäinen tyttö ja olen aina ollut aivan tavallinen tyttö, kaikkien kanssa hyvissä väleissä ja ikinä minua ei ole kiusattu. Olin hyvin onnellinen ja monesti miettinyt sitä että kuinka iloinen saan olla siitä että minua ei ole kiusattu, sillä kohtasin luokallanikin lähstulkoon joka päivä kiusaamista. Ja jostain kumman syystä se meni niin aina että pojat kiusasivat tyttöjä. Voiko syy olla se että pojat tulevat hieman kehityksestä jäljessä? No jokatapauksessa se alkoi aivan yllättäen. Luokkalaiset poikani alkoivat nälviä minulle eräästä aivan turhasta ja kuitenki minulle erittäin arasta asiasta. Yritin olla ottamatta kommentteja huomioon, mutta enhän siihen kuitenkaa kyennyt. Parin viikon ajan joka ilta yksin huoneessani istuin ja itkin jutelleni muutamalle ystävälleni asiasta. He olivat aivan raivoissaan ja kehottivat tekemään asialle jotain. Eräs ystävä kehotti että menisit kuraattorille puhumaan jotta asiaan voitaisiin saada muutos. En kuitenkaan kyennyt, koska minusta se tuntui jotenkin kovin vastenmieliseltä. Kuitenkin yht’äkkiä minulla kolahti ja tuli vain sellainen olo että en välitä, aivan sama mitä ne minusta ajattelee, koska he eivät ole minulle tärkeitä ihmisiä ja näin oikeestaan kävikin. Lähestyi loma ja olimme sopineet kaverini kanssa että jos loman jälkeen kiusaaminen ei ole loppunut menemme yhdessä kuraattorin juttusille ja puhumme asiat selviksi. Loma loppui ja menin suorastaan peloissani kouluun. Kuitenkaan kukaan ei sanonut mitään. Ei seuraavana päivänä, ei ensi viikolla, ei ollenkaan sen jälkeen. Olin hieman ylpeä itsestäni, sillä olin jättänyt kaikki kommentit huomiotta ja sanomatta kiusaajille mitään. Ehkä siksi he lopettivat. Kiusaaminen kesti vain muutaman viikon ja meni ohi nopeasti. Kuitenki se satutti kovasti. Enää kiusaamista ei ole, mutta päivittäin elän pelossa että he taas sanoisivat jotain.

  • sini
    March 9, 2012

    Kiitos, että kirjoitit tästä aiheesta. Itsekin kyyneleet silmissä katsoin elisan tarinaa.

    Olen myöskin itse ollut koulukiusattu ja kiusattu/syrjitty myös koulun ulkopuolella, koska kiusaajani olivat kavereitani ja joukkuekavereita. Kiusaaminen ajoittui juurikin pahimmillaan yläasteaikaan. Niihin aikoihin silloinen kaveripiirini kääntyi kaikki minua vastaan. Kun sen aloitti yksi voimakas ja hallitseva persoona, niin muut seurasivat perässä. Hän ikään kuin hallitsi koko tilannetta ja muut kai pelkäsivät olla eri mieltä hänen kanssaan. Tuskaisen yläasteen jälkeen menin sitten eri lukioon kuin muut. Se helpotti tosi paljon, mutta olivathan kiusaajat silti osa arkipäivääni harrastuksen ýhteydessä. Mielestäni paras ratkaisu kiusaamistilanteissa on juurikin vaihtaa koulua ja hankkiutua uusiihin piireihin, sillä valitettava totuus on että kiusaamisesta on hyvin vaikea päästä kokonaan eroon. Ja vaikka se näennäisesti loppuisikin, niin jo pelkkä kiusaajien läsnäolo saa voimaan huonosti.

    Useinhan kiusatut ovat hieman erilaisia kuin muut. Itsekin kai sitten olin erilainen: olin menestynyt sekä koulussa, että urheilussa ja olin hyvä tosi monessa asiassa. Kai kiusaajien tarkoituksena oli saada minut henkisesti romahtamaan ja siinä he kyllä onnistuivat täydellisesti. Vielä tänäkin päivänä kärsin monista oireista, jotka vaikeuttavat jokapäiväistä elämääni. Tosin tähän on vaikuttanut myös eräs toinen epäonninen asia elämän varrella.

    Mutta ei voi muuta kuin ihailla miten olet itse asian käsitellyt ja miten se ei vaikuta elämääsi enää nykyään. Se osoittaa kyllä suurta henkistä vahvuutta. Go Kaisa!!

  • Hayley
    March 9, 2012

    Kiitos erittäin hyvästä ja varsinkin ajankohtaisesta kirjoituksesta. Tuntuu että nykyään enemmän on sääntö kuin poikkeus että jossain vaiheessa kouluaikaa kiusataan. Itseäni on kiusattu ala-asteesta asti lukion viimeiselle, vaikka luulisi että lukiossa saisi olla aika hyvin jo rauhassa. Ja aina kun tulin kotiin, siskoni jatkoi kiusaamistani, haukkumista ja tönimistä. Vaikea aloittaa jatko-opiskelua kun yhä pelkää että kiusataan. Ja kaikki räjähti käsiin vuosi sitten kun kokeilin aloittaa koulun, mutta päädyinkin jatkuvan paniikin takia pitkälle sairaslomalle ja terapiaan.

    Kaikesta kuitenkin onneksi selviää, positiivinen ajattelu auttaa! :)

    Tulin niin iloiseksi kun kerroit tekstissäsi että olit puuttunut kiusaamiseen bussissa. Uskon että todellakin teit yhden ihmisen elämän helpommaksi! Kunpa vain kaikki uskaltaisivat puuttua samalla lailla kun sinä :)!

    Hauskaa kevään jatkoa! :)

  • nini
    March 9, 2012

    jep! oon aika varma et tosi moni tyttö on joutunut tämän kohteeksi! itselläni “syrjintää” tapahtui ala-asteen 4. luokalla kun olin muuttanut takaisin ulkomailta ja se oli aikamoinen järkytys! liikuntatunneille ei huvittanut mennä vaikka silloin aika urheilullinen olinkin koska siellä piti aina olla pari ja en tuntenut ketään eikä kukaan halunnut olla parini tai joukkueet joihin en tosissaan ollut myöskään ykkösvalinta! sitten kuitenkin pääsin luokkaan “sisään” ja olin osa jengiä… monta vuotta meni hyvin kunnes jälleen 9. luokalla koin kiusaamisen. ja tällä kertaa se oli paljon raaempaa. ei koskaan mitään fyysistä väkivaltaa mut tosi pahaa ilkeilyä kuitenkin! olin 2 vuotta hengannut semmosen tyttöporukan kanssa johon kuului itseni lisäksi neljä tyttöä kunnes ihan out of the blue, ilman mitään syytä, he alkoivat syrjimään minua. lopettivat juttelun aina kun istuin pöytään. tai jos ruokalassa nousin hakemaan jotain niin silloin he puhuivat kunnes tulin takaisin ja puhe lakkasi. jos kysyin jotain kysymyksiini ei vastattu. mut jätettiin kaiken ulkopuolelle ja haluttiin nähdä kuinka mä kärsin. jaksoin katella touhua muutaman kuukauden ja sitten mulla olikin kaksi vaihtoehtoa: 1) joko alkaa hengailemaan seuraavat puoli vuotta mitä yläastetta oli jäljellä yksikseni tai 2) nöyristellä ja valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. eräänä päivänä en enää mennytkään tyttöporukan luokse istumaan luokassa enkä ruokalassa. valitsin mieluummin sen yksinolon! ja koko koulu huomasi sen mun valinnan. mulle ei koko puolen vuoden aikana lopulta tullutkaan yksinäinen olo! vaan kaikki rinnakkaisluokilta asti tulivat taputtelemaan selkään ja juttelemaan mulle. joten se todellakin kannatti! ja voin uskoa miltä niistä tytöistä tuntui kun ne eivät pystyneetkään murtamaan mua henkisesti!!! lukiossa koittivat hieroa uudelleen ystävyyttä mutta takaisin en ole huolinut, i dont need “friends” like that. ja oon ylpeä et mulla oli jo 15 vuotiaana pokkaa tehä noin eikä alistua. uskon et se on myös tehnyt musta paljon vahvemman ihmisen ja empaattisemman. ja osaan kulkea nykyään omia polkujani välittämättä siitä mitä muut musta ajattelee. en myöskään hyväksy kiusaamista missään muodossa!! voimia kaikille jotka joutuu asian kanssa painimaan.

  • Mariia
    March 9, 2012

    Mulla on kokemusta tästä kiusaajien että kiusatun näkökulmasta. Meillä oli ala-asteelta lukioon aika tiivis tyttöporukka. Kuitenkin jossain vaiheessa taivalta lähes jokaista on syrjitty jollain tavalla – enemmän tai vähemmän. Muistan miten itseäni syrjittiin muutamia kertoja jo ala-asteella (mm. mun puheluihin ei vastattu tai jos kysyin voisiko muut tytöt olla kanssani koulun jälkeen, he valehtelivat olevansa kaikki yksin kotona, mutta kuitenkin näin heidät porukassa kylällä illemmalla). Tällaiset loppuivat aina n. viikon jälkeen ja sitten oltiin taas parhaimpia kavereita.

    Ja vaikka itseäni syrjittiin, olen ollut nuoruudessa niin typerä, että jälkeen päin yläasteella lähdin itsekin mukaan tähän syrjintään. Yhden entisen hyvän kaverin kanssa juttu meni niin pitkälle, että muu porukka syrji tyttöä ja lopulta tyttö “putosi” pois porukasta. Nyt vuosien jälkeen olemme yrittäneet selvitellä välejä, mutta olemme kasvaneet ja muuttuneet täysin erilaisiksi, joten mitään yhteistä ei oikeen enää ole. Harmittaa, mielettömästi. Ja kaduttaa ja hävettää vielä enemmän.

    Tämä meidän porukka hajosi lopullisesti ihan viimeisen vuoden sisällä. Ja nyt mua syrjittiin jälleen. Eli olen kokenut tämän syrjinnän uudestaan vielä näin vähän vanhempanakin. Luulin, että syrjintä oli jo loppunut, sillä ikää oli tullut lisää ja luulin kaikkien kasvaneen henkisesti. Mutta: Olin jo muutaman vuoden tuntenut, ettei mun seurasta pidetä, olen erilainen ja outo, ja minusta puhuttiin paskaa selän takana. Kun kaikki tämä tuli esille viime keväänä, päätin ottaa ohjat käsiin ja keskustella asiat selviksi. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä muut eivät haluneet puhua. Siinä vaiheessa päätin, että okei nyt on aika päästää näistä vanhoista “ystävistä” irti.

    Jälkeen päin olen tajunnut, että porukassamme oli yksi tietty tyttö, jota ei koskaan syrjitty, kaikki halusivat olla hänen kavereita ja hän oli aina se, joka lietsoi syrjinnässä. En syytä pelkästään häntä, vika oli tietenkin kaikissa. Mutta kyllä hän oli jollain tapaa aina keskipiste ja se “porukan johtaja”. Nyt tässä viimeisimmässä minuun kohdistuneessa syrjinnässä nimenomaan hän oli se, joka levitteli minusta ihan päättömiä juttuja eikä halunnut puhua asioita selviksi. Ja kyseinen tyyppi oli joskus aikoinaan paras ystäväni…

    Onneksi tästä kierosta kaveriporukasta mulle on jäännyt myös käteen jotain hyvääkin: Paras ystäväni. Olemme molemmat kokeneet syrjinnän ja olemme molemmat olleet mukana syrjinnässä. Nykyään ymmärrämme kuinka väärin olemme tehneet ja olemme keskenämme puhuneet asiat halki. Olemme lähtentyneet aivan mielettömästi viimeisten vuosien aikana ja olen onnellinen, että hän on pysynyt vierelläni koko ajan.

    Kyllä oikean ystävän tunnistaa. :-)

  • memmi
    March 9, 2012

    Hienoa, että kirjoitit aiheesta, koska siitä täytyykin puhua. Enkä olisi kyllä minäkään uskonut, että sinua olisi kiusattu:o koskettava teksti!

  • Jesse
    March 9, 2012

    toi on kyllä vaikea asia. Mutta miten kiusaamisen voisi estää? Ite oon koittanu miettiä, mutta en kyllä ole keksinyt vastausta.

    Itse kävin yläasteen 10 vuotta sitten. Silloinkin kiusaamisesta puhuttiin samalla lailla ja kaikki sanoi, että se pitäis lopettaa ja oli kaiken maailman kampanjoita. Mutta kukaan ei saa sitä koskaan sitten loppumaan. Syytetään vaan opettajia, jotka ei varmasti voi asialle mitään. Syytetään lapsia, jotka varmasti vaan oireilee pahaa oloaan. Ala-asteen lopussa joku pari vuotta vanhempi poika ampui itsensä, koska häntä kiusattiin. Siitä puhuttiin silloin samoin kuin nyt tästä tytöstä. Mutta mikään ei muutu. Mitä sille voisi tehdää?

    Ei kiusaajia kukaan opeta kiusaamaan. Kaikki normaalit ihmiset varmasti ymmärtää, että se on väärin, mutta silti kiusaajia tulee aina lisää ja lisää uusista sukupolvista. Ei sitä opita jostain, vaan se tuntuu oleva ihmisillä luonnostaan. Surullista kyllä ihmiset on laumaeläimiä ja toimii varsinkin nuorena eläimellisesti.

    • Casey
      March 9, 2012

      Ei sitä oikein pystytäkään estämään ja siksi puhuin, että on tärkeää vaikuttaa sen seurauksiin. Niihin voidaa vaikuttaa puuttumalla, puhumalla, selvittämällä jne. Kiusaus voidaa kääntää jossain tapauksessa päälaelleen, josta täälläkin on kirjoitettu hyviä esimerkkejä. Kiusatun oma voima ja tahto on tärkein. Tahdoinkin teksillä rohkaista kiusattuja puhumaan ja kiusaamista nähneitä puuttumaan. Ongelman syntyä ei voida estää, mutta siihen voidaan saada aikaan muutos!

  • Jesse
    March 9, 2012

    Joo se ois kyllä tärkeä siitä puhua. Kun monesti ulkopuolisilla tai edes perheellä ei ole mitään käsitystä miten asiat on, eikä uskalla kertoa jostain syystä.

  • emma
    March 10, 2012

    Toivottavasti ei ole liian henk.koht. kysymys ja ymmärrän hyvin, jos et halua vastata tähän.:) Mutta jos voisit kertoa, millä kaikin tavoin sun kiusaaminen/syrjiminen ilmeni?

    • Casey
      March 10, 2012

      Koko aihe on tietysti hyvin henkilökohtainen ja olenkin valinnut aivan itse mistä asioista täällä blogissa puhun ja mistä en. Tässä tapauksessa vedän rajan siihen, etten kerro ketä kiusaajat olivat ja mitä se kaiken kaikkiaan kattoi. Sen verran voin sanoa, että en kuitenkaan joutunut kokemaan mitään ikävää fyysistä väkivaltaa yms. Kiusaaminen painottui henkiseen satuttamiseen, mutta se oli hyvin monisäkeinen juttu, jota en sen enempää lähde erittelemään.

      • emma
        March 10, 2012

        Ymmärrän täysin, kiitos vastauksesta! :)

  • Nanne
    March 10, 2012

    Mun mielestä on tosi upeaa, että jaoit oman kokemuksesi meidän muidenkin tietoon. Hieno postaus tärkeästä asiasta. Kiitos tästä!

  • Katya
    March 10, 2012

    Muakin kiusattiin periaatteessa koko ala-aste, enkä todellakaan tajua, että miksi. Olin niin ujo ja rauhallinen, etten varmasti tehnyt kellekään mitään pahaa. :D

    “Sitä on niin vaikea selittää, miltä tuntuu olla yksin. Kun kaikki kääntävät selkänsä, etkä tiedä mitä pahaa olet tehnyt. Sinulle ei puhuta, sinuun päin ei katsota, sinua ei oteta mukaan enää. Sinua haukutaan, sinusta levitetään juoruja, sinua syytetään päätettömistä, sinulta viedää tavaroita. Ja kelle sitä nuori tyttö puhuisi. Kotona? Koulussa? Auttaviin puhelimiin?”

    Toi kohta kertoo niin hyvin siitä, miltä musta silloin pienenä 6-vuotiaana eskarilaisena tuntu. Eikä mulla ollut koulussa ketään, kelle oisin voinut kertoa jotain, ilman että sitä juorutaan eteenpäin kiusaajille. Ehkä senkin takia mun on vielä tänäki päivänä tosi vaikee luottaa, ku on ihan pienenä luottanu niin sokeesti. Tällä hetkellä varmaan poikaystävä (joka ensin oli paras ystävä) on varmaan ainoa, jolla uskallan kerroa ihan joka asian.

    Iteki vastustan siis koulukiusaamista, ja mun mielestä siihen puututaan ihan hirveen huonosti kouluissa, sitä vähätellään. Omassa blogissa kirjoitinki, että jos kiusattu tuntee olonsa uhatuks ja pelkää tulla kouluun, niin silloin se on pirun vakavaa. Ja ku yleensä kiusatut on niitä ujoimpia, rauhallisimpia tms., jotka ei varmasti tee mitään pahaa, niin en tajua miks niitä aletaan kiusata.

    Elisan tarina on surullinen ja viimeistään siitä pitäis tajuta, miten koulukiusaaminen vaan pahenee koko ajan. Siitä uutisoidaan niin kamalasti, eikä koulujen opettajat tai rehtorit vaan tunnu välittävän tarpeeksi! Mä toivon, että yksikään koulukiusattu ei enää koskaa joutuisi kokemaan Elisan kohtaloa.

Previous
Cap saves the day
Kun olin yksin