Suunta ylöspäin

SI MODA 10-2-2015 1

Puoli vuotta sitten se iski pahiten. Ahdistus, turhautuminen ja lievä masennus. Kaikki mitä yritin kaatui niskaan. Ensin hieman suuremmat asiat ja sitten ne kaikki pienimmätkin.

En ollut kuin 15-vuotias, kun tiesin tarkalleen mitä tulisin tekemään isona. Haave urasta vaatteiden ja muodin parissa kasvoi mielessäni jo varhain ja kuljin päättäväisenä sitä kohti läpi lukion. Melko lahjakkaana opiskelija moni oletti minun hakevan ihan muualle, mutta itse pysyin tiukasti päätöksessäni hakea kulttuuripuolelle opiskelemaan vaatetusalaa. Lukion jälkeen vuoden pukuompelijaopinnot vahvistivat tunnettani ja päästyäni sisään ensimmäisellä yrittämällä vestonomi-linjalle olin onneni kukkuloilla.

Kouluaikana haavelin urasta vaatesuunnittelijana, ison brändin sisäänostajana, muotitoimittajana jne. Tiesin olevani oikeassa paikassa ja uskoin vahvasti siihen, että koulusta päästyäni ura lähtisi nousukiitoon ja matkaisin sen viemänä ympäri maailmaa eri muodin mekkoihin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen suuri käännekohta “urallani” oli viimeinen harjoittelujakso opiskelujen loppupuolella. Ihana Katri Niskanen otti minut assarikseen ja teki minulle suuren palveluksen ollessaan mitä avoimin ja ystävällisin “pomo”, mitä minulla on koskaan ollut. Katrin opissa opin ehkä enemmän kuin koulussa neljän vuoden aikana yhteensä. Enkä nyt tarkoita vain oppia vaatesuunnittelusta tai muusta vastaavasta, vaan elämästä yleensä. Löysin ensimmäistä kertaa itseni pohtimasta, olivatko ne viisitoistavuotiaan tytön unelmat enää todellisia unelmiani? Halusinko todella lähteä työstämään omaa vaatebrändiä?

Valmistumisen kynnyksellä aikaisempi aikomukseni perustaa oma yritys sai hetkeksi väistyä muiden asioiden tieltä. Koin tarvitsevani kokemusta niin työelämästä kuin elämästä yleensäkin. En ollut valmis pyörittämään omaa bisnestä ja näin jälkeen päin ajatellen olen erittäin tyytyväinen, etten siinä kohtaa lähtenyt kokeilemaan siipiäni. Sain onnekseni jo ennen virallista valmistumispäivää työpaikan ostopäällikön assarina eräästä suomalaisesta vaatetusalan yrityksestä ja aloitin siellä samantien.

Työura jäi kuitenkin siltä osin lyhyeksi, kun sain tietää odottavani miniä. Sillä hetkellä muistan ajatelleeni, että tuleva vauva oli parasta mitä elämällä oli minulle sillä hetkellä annettavana (siis tietenkin oli, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan). Se oli tietyllä tapaa oma pieni pelastusrenkaani. Koin nimittäin olevani valmistumisen jälkeen todella hukassa ennen niin selkeiden tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa ja ajattelin, että ehkä tuleva lapsi antaisi minulle aikaa miettiä asioita. Ja ennen kaikkea, ehkä se pieni ihmisenalku auttaisi minua löytämään oman polkuni.

Reilun puolen vuoden jälkeen jäin äitiyslomalle, joten kovin pitkään en ehtinyt varsinaisesti työelämässä olla. Toki tämän kaiken ohella olin blogannut jo pidemmän aikaa ja blogista oli kasvanut vuosien aikana minulle työ. Äitiyslomalle jäin siis luottavaisin mielin ja olin iloinen, että voisin vauvan ohella keskittyä hetken aikaa vain bloggaamiseen. Uskoin vahvasti siihen, että muutamassa vuodessa saisin taas kiinni urasuunnitelmistani ja hommat lähtisivät kunnolla pyörimään.

Vauvavuosi meni pienessä sumussa ja välillä tuntui, että pelkkien blogihommienkin pyörittäminen vei minulta niin paljon energiaa, että en yksinkertaisesti edes kyennyt miettimään tulevaa. Olin itselleni kuitenkin sen verran armollinen, etten siinä kohtaa edes vaatinut muuta. Mutta vaikka elämä äitinä ja bloggaajana sujui aika-ajoin loistavasti ja nautin suunnattomasti siitä mitä minulla oli, tiesin, että tämä ei todellakaan olisi kaikki tässä. Olen aina ollut luonteeltani kunnianhimoinen ja halusin jotain lisää.

SI MODA 10-2-2015 3

Elämä Helsingissä ilman läheisten tukiverkkoa ja kaksi muuttoa vuoden sisään imivät minusta kuitenkin ne viimeisetkin mehut. Viime syksynä olin henkisesti enemmän rikki kuin koskaan aikaisemmin. Muutto Kotkaan oli monella tapaa tunnerikas. Sain vihdoin tuntea paljon kaipaamani läheisten tukiverkon turvan ympärilläni ja palata tuttuihin lapsuuden maisemiin, mutta samanaikaisesti jouduin myös hyvästelemään Helsingin, jota edelleen pidän tietyllä tapaa kotinani. Vaikka monena päivänä koin tehneeni oikein ja olen ollut äärimmäisen onnellinen päätöksestäni, syksyllä tuli kuitenkin niitä iltoja, jolloin raivosin ja itkin miksi koskaan olin päättänyt lähteä.

Meni monta viikkoa, kuunnes ymmärsin, miksi olin niin vihainen ja surullinen. Syy ei ollut Kotkassa, eikä siinä, että Helsinkiin oli nyt reilun tunnin matka. Eikä myöskään siinä, että meitä odotti hermoja koetteleva taloprojekti. Syy oli yksinkertaisesti se, että koin olevani täydellisen epäonnistunut omalla urallani. En ollut saavuttanut mitään niistä asioista, joista viisitoistavuotiaana unelmoin. Ennen niin vahva itsetuntoni tuntui murenevan jokaisesta pienestäkin kolhusta, jonka sain. Kaikki asiat, joita halusin tehdä tai yritin menivät pieleen. Epäonnistumisien sarja kasvoi kasvamistaan ja loppujen lopuksi olin niin väsynyt ja surullinen, että halusin jo luovuttaa ja “tyytyä kohtalooni”.

Miksi sitten puhun teille tänään tästä? Kävin ystäväni kanssa muutama päivä sitten keskustelun, jonka olisin toivonut jonkun käyvän minun kanssani puoli vuotta sitten. Ystäväni purkasi minulle ahdistustaan, kuinka koki epäonnistuneensa monessakin asiassa elämässään ja kuinka ympärillä olevat ihmiset eivät tuntuneet tätä ymmärtävän vaan enemminkin vaativat ystävääni ryhdistäytymään. Hän kertoin miten asiat tuntuivat vain olevan hänen saavuttamattomissa ja nekin asiat, jotka hän oli kerran jo saavuttanut olivat menneet pieleen syystä tai toisesta.

Hän ei meinannut heti uskoa, kun kerroin rypeneeni ihan samanlaisessa suossa viime syksynä. Ulkopuolisen silmiin elämäni oli ehkä vaikuttanut olevan kaikin puolin reilassa uusine ihanine taloprojekteineen ja muineen. Juttelimme pitkän aikaa ja viestittelimme vielä perään. Iso kysymys kuului, miten tästä pääsee sitten yli ja eteepäin?

SI MODA 10-2-2015 2

Yhtä ainoaa oikeaa keinoa nousta tällaisesta suosta ei varmasti ole, mutta annoin hänelle parhaat vinkkini. Minut pelasti “future map” eli eräänlainen mind map, aarre-/haavekartta, johon olin koonnut kuvia, jotka kertoivat mitä toivoin tulevaisuudeltani. Katselin tekemääni tulevaisuuskarttaa päivittäin ja mietin keinoja toivomani asioiden saavuttamiseksi. Olin vuosien varrella sulkenut elämässäni tiettyjä ovia tarkoituksella, mutta aloin pikku hiljaa uskoa siihen, että uusia, yhtä hyviä ellei parempia ovia avautuisi pian.

Hoin myös itselleni muutamia kliseisiä lauseita, joiden uskon toimivan sellaisiin ihmisiin, jotka ovat tottuneet olemaan melko ankaria itselleen ja saavan voimaa ns. ota tai jätä-fraaseista. Itse olen kasvanut kilpaurheilun parissa ja olen nimenomaan sellainen henkilö, jonka saa liikkeelle hieman napakammilla sanoilla.

Kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan.

Mitään et voi saada, jos et koskaan yritä.

Jos et sinä sitä tee, niin joku muu tekee kyllä.

Näiden lauseiden voimalla aloin hiljalleen rakentaa palapeliä uudelleen. Aika oli rajallista, joten päätin hetkeksi nipistää aikaa muualta saadakseni aikaa asioiden suunnitteluun ja alkuun saattamiseen. Pikku hiljaa palaset alkoivat hahmoittua ja nyt ne ovat alkaneet loksahdella myös paikoilleen. Vielä ei olla siellä missä haluan olla, mutta suunta on nyt ylöspäin. Uskon vahvasti, että hienoja asioita tulee tapahtumaan muutamien vuosien sisään ja loppupeleissä kaikki on kiinni minusta itsestäni ja halusta yrittää. Tärkeintä on löytää ne omat vahvuudet, uskoa omaan tekemiseen ja olla välittämättä mitä muut ajattelevat.

Monet teistä toivoivat postausta tulevaisuuden suunnitelmistani, joten toivottavasti tämä oli mukava “pieni” alkusoitto sille. Varsinaisia suunnitelmiani en tässä vielä paljastanut, mutta yhdestä aion avautua heti huomenna. Tiivistelmänä tähän loppuun voisin todeta, että olen erittäin tyytyväinen tämän hetken tulevaisuuden suunnitelmiini, jotka eivät kylläkään ole sellaiset kuin 15-vuotiaana oletin, mutta ehkä juuri siksi erityisen mielenkiintoiset.

ps. Nämä kuvat on otettu juurikin siinä käännekohdassa puoli vuotta sitten ja tulevat varmasti aina muistuttamaan minua siitä. Säästin näitä tarkoituksella tätä hetkeä varten, kun voin vihdoin todeta päässeeni askelman tai jopa kaksi ylöspäin.

XOXO
signature

What do you think?

Your email address will not be published. Required fields are marked *

14 Comments
  • Taija
    May 3, 2016

    Kiitos tästä tekstistä! Mulla on viime aikoina ollut vähän samanlaisia fiiliksiä – ainakin osittain. Oma nykyinen elämä turhauttaa ja ahdistaa enkä ole onnellinen. Tuntuu juurikin siltä että olen vain epäonnistunut kaikessa. Joskus sitä kuvitteli mitä kaikkea olisi saavuttanut tiettyyn ikään mennessä, enkä itse ole saavuttanut siitä oikein mitään. Tai ehkä enemmänkin ahdistaa se, että tuntuu että muut ovat edenneet elämässä eteenpäin, mutta minä en ole edennyt kymmeneen vuoteen oikein mihinkään enkä saavuttanut yhtään mitään. Elämä junnaa samaa rataa kuin kymmenen vuotta sitten – onko mitään kamalampaa kuin hukata oma elämänsä niin että jo about kolmekymppisenä voi sanoa ettei ole edennyt mihinkään tai saavuttanut yhtikäs mitään kymmenessä vuodessa!!

    Tietynlainen edistysaskel on tietysti se että tiedostan tämän ja että olen edes tässä vaiheessa herännyt tähän tosiasiaan. Ongelma on vain niinkin “pikkujuttu” kuin että en tiedä mitä haluan. Koko tulevaisuus näyttää vaan mustalta aukolta. Mulla ei ole mitään, siis ei yhtään mitään tulevaisuuden tavoitteita tai muuta. Näillä eväillä on vähän vaikea lähteä kasaamaan mitään mind mapia tai tavoitelistaa jota voisi alkaa toteuttaa.

    Tahtoisin sitoutuneen parisuhteen mutta siihen en oikein itse voi vaikuttaa. Tahtoisin edetä uralla mutta kun en tiedä mikä se oma urani olisi, nykyinen työpaikka on mukava ja ihan ok ja siksi olenkin sinne jämähtänyt, mutta haluaisin siihen jotain muutosta, kun vain tietäisin mitä. Tahtoisin ihanan, isomman kodin mutta yksin se ei houkuttele eikä taloudellisesti ole mahdollistakaan yksistään. Tiedän ettei kukaan voi antaa minulle näihin pulmiin vastausta, vaan minun pitäisi jotenkin onnistua tekemään sellaista itsetutkiskelua että löytäisin sen suunnan mitä haluan. Se on kuitenkin vaikeaa kun on jo niin jumiutunut tähän tiettyyn elämään.

    Että sellainen purkaus täältä suunnalta… Meinasin kirjoittaa että ei auta kuin odotella parempia aikoja, mutta nyt ainakin mun kohdalla nimenomaan on kyse siitä että pitäisi ottaa ohjat omiin käsiin ja alkaa järjestää sitä omaa elämää. Millähän sitä vaan keksisi että mitä haluaa?!

    • Kaisa
      May 3, 2016

      Yksi iso askel oli varmasti myös se, että kommentoit tänään tähän tekstiin. Ei jokaisella ole pokkaa kertoa omaa tarinaa julkisesti, iso hatunnosto siis sinulle siitä ja kiitos, että näit tämän vaivan minunkin vuoksi :)

      Lukiessasi sinun tekstiä tajusin, että eräs tärkeä pointti jäi postauksesta uupumaan. Uskon, että hyvin monet kamppailevat samantyylisen ongelman kanssa kuin sinä. He eivät siis tiedä yhtään mihin suuntaan haluaisivat lähteä. Minä tiesin, mutta huom. nimenomaan tiesin. En tiennyt enää syksyllä 2015. Halusin siis muistuttaa tekstillä, että myöskään he, jotka kuvittelivat tietävänsä, eivät välttämättä tule koskaan pääse alkuperäisiin tavoitteisiinsa ja saattavat eksyä polulla.

      Uskon, että tämä “hukassa-olo” on erittäin yleinen ongelma juurikin 25-30 ikävuoden haarukassa ja asiaa hankaloittaa se, ettei siitä puhuta tarpeeksi. Päin vastoin, lisää vettä myllyyn lyö yhteiskunta, somet yms., joista leviää koko ajan kovempia paineita suoriutua “elämän etapeista” paremmin ja nopeammin.

      Itse olen oppinut, että kaikki ei vain mene niin kuin on suunnitellut ja yhtä oikeaa polkua ei ole olemassakaan. Uskon, että sinäkin pystyt nousemaan tästä ahdistavasta suosta ja löytämään oman mahtavan tiesi. Se tuleeko se olemaan sellainen kuin kuvittelit viisi vuotta sitten tai kuvittelet nyt on vielä arvoitus, mutta sitä ei kannata murehtia sen kummemmin.

      Ajattelin postata vielä erikseen muita apukeinoja, joista osa voisi ehkä sopia omaan tilanteesi. Sen verran haluan sinulle kuitenkin jo nyt sanoa, että jos sinulla on nyt tunne, että tätä on jatkunut liian pitkään, niin tee mahdollisimman pian joku päätös. Lähde tavoittelemaan jotain, joka saattaisi kiinnostaa sinua edes hieman. Oli se sitten uusi harrastus tai mikä vaan. Sitä kautta voit ehkä löytää sen todellisen unelmasi. Kukaan ei tosiaan tule meitä kotoa hakemaan, vaan siksi on parempi ottaa asiat omiin käsiin ja aloittaa se elämän rakentaminen heti huomenna :)

  • Anna
    May 3, 2016

    Pystyn niin samaistumaan, kiitos siis kirjoituksesta. Tunnen olevani niiiin hukassa itseni kanssa, etten mä tunne löytäväni mitään tarttumapintaa mistään. Oon ollut kotona lasten kanssa reilut 6 vuotta ja töitä pitäisi jostakin löytää, mutta vuoden olen etsinyt tuloksetta. Ilmeisesti tämä pitkä kotona oleminen ei näytä cv:ssä hyvältä, huoh. Ja vielä kun tietäisi, mitä todella tahtoo tehdä “isona”. Kunpa mäkin voisin jonain päivänä sanoa, että olen päässyt askeleen eteenpäin.

    • Kaisa
      May 3, 2016

      Monella meistä on varmasti ollut vastaava tilanne jossain kohtaa elämässä :) Tämä on vaan jonkin sortin tabu, eikä näistä asioista puhuta mielestäni tarpeeksi. Uskon myös, että vastaavassa elämäntilanteessa sinun kanssasi on ollut moni äiti. Ei varmasti ole helppoa pyrkiä takaisin työelämään pitkän kotona vietetyn ajan jälkeen, varsinkaan tässä taloustilanteessa! Mitä suurimmat tsemppaukset sinne siis <3 Toivon todella, että se uusi, mieluinen työpaikka avautuu sinulle pian :)

    • Taija
      May 4, 2016

      Kiitos vastauksesta Kaisa!

      Yhteiskunta nimenomaan on se pahin paineiden luoja. Kaikkien pitäisi mennä sitä samaa polkua – opiskelu, ura, parisuhde, kihlat, naimisiin, lapset – ja nykyään vielä vähän suorituskeskeisemmin niin että olisi hyvä jos siinä lapsia pyöräytellessä lukisit vielä pari maisteria lisää tutkintoosi. Huhhuh! Ja heti jos poikkeat jossain kohtaa tästä kaavasta niin tunnet olevasi epäonnistunut.

      Mutta kuten todettu niin nyt suunta ylöspäin ja omaa polkua luomaan, pitäisi vaan olla välittämättä siitä mitä muut ajattelee tai miten yleisesti “pitäisi” asiat tehdä ja keskittyä etsimään se oma juttu.

      • Taija
        May 4, 2016

        Ja klikkasin sitten väärää reply-painiketta mutta aiempaan vastaukseesi vastauksena oli tämä :)

  • Minni
    May 4, 2016

    Kiitos kun avasit meille vaikeaa asiaa ja kerroit omia mietintöjäsi siihen liittyen. Osa niistä kuulosti kovin tutulta. Itse painin saman ongelman kanssa puolitoista vuotta sitten, kun isojen irtisanomisten myötä omatkin työt loppuivat siinä työssä, minkä piti olla unelmien täyttymys ja avata aivan uusi suunta uralle. Olin toki onnekas kun koulutukseni takia löysin uuden työn hyvin nopeasti, mutta koko viime kevään kärvistelin työssä, jossa en viihtynyt ja itkeskelin vanhan työni perään. Ala, jolla hetken olin, on muutoksen kourissa, joten tuntui etten ikinä enää työllisty sinne vaan “joudun” työskentelemään tehtävissä, joissa en viihdy ja jokainen sunnuntai koen suurta ahdistusta alkavasta työviikosta. Viime vuoden lopulla eteen tuli kuitenkin eteen uusia mahdollisuuksia ja lopulta löysin itseni perustamasta yritystä. Ei tämä kulunutkaan puoli vuotta ole ollut helppo, mutta ainakin saan rakentaa uutta alalla, jota rakastan ja toivottavasti yrityksemme on raiteilla kohti vakaata kasvua. :) Jos vain tämän olisin tiennyt puolitoista vuotta sitten ja jaksanut uskoa, että kaikella on tarkoituksensa, olisi viime vuosikin varmasti tuntunut helpommalta.

    Toivottavasti siis sinäkin pääset kohti tavoitteitasi ja kiitos vielä kun uskalsit kertoa kokemuksistasi. Uskon, että ne auttavat monia samojen asioiden kanssa painivia. Niistä ei todellakaan kirjoiteta liikaa, vaan esimerkiksi sosiaalinen mediakin buustaa lähinnä menestystarinoita ja onnistumisia, joiden rinnalla oma tilanne voi tuntua vieläkin kurjemmalta.

  • Katariina
    May 4, 2016

    Kiitos tästä postauksesta <3 Niin hienoa, että myös näistä asioista kirjoitetaan.

  • pilvi
    May 4, 2016

    Melkein kyyneleet silmissä luin tekstiäsi. Kuvatkin olivat niin täydelliset tähän postaukseen.
    Olen sinua vanhempi, hyvin samanlaisessa tilanteessa ollut koko viimeisimmät 1,5 vuotta. On ollut ylä- ja alamäkiä, mutta vieläkin oma ura/työ hakusessa. Välillä todella vaikeita hetkiä, mutta sitten myös niitä parempia.
    Aarrekartta vinkkiä aion kokeilla kun loma alkaa kesäkuussa. Kun on liikaa töitä ja kaikkea, ei ehdi eikä pysty ajatella, ekin vaatii tilaa ja aikaa. Kiitos koskettavasta postauksesta. Jään odottamaan jatkoa. Kaikkea hyvää sinulle <3

  • Maria
    May 5, 2016

    Niin samastuttava teksti! Mulla on välillä ihan sama fiilis kuin sun ystävällä nyt on ollut. Paljon asioita, joita ajattelin, että mulla olis tähän mennessä, ja niitä samoja asioita lähipiirikin tuntuu odottavan. Se on välillä raskasta. Pitäis varmaan itekin tehdä joku aarrekartta. Pari kuukautta sitten mulla olikin seinällä lista suurimmista haaveista niin, että muistaisin, mitä haluan, mutta turhautuneena revin sen palasiksi, kun asiat ei taaskaan menneet niin kuin Strömssössä.

  • Senja
    May 10, 2016

    Wau! On kivaa kun välillä on tämmöisiä henkilökohtaisia postauksia, mikä kertoo, että ei bloggaajallakaan kaikki ole täydellistä ja ihmistä alkaa arvostamaan enemmän. Tsemppiä sulle!

    • Kaisa
      May 14, 2016

      Nojuu ei kaikki todellakaan ole aina niin ruusuista miltä näyttää. Kiitos :)

  • Mikaela
    May 29, 2016

    Kiitos tästä tekstistä. Mä oon “vasta” 22 vuotta ja kaikki on periaatteessa ihan hyvin. Opiskelen ihan mielenkiintosta alaa, kasvatustieteitä, mut samalla tykkään kaikesta esteettisestä, leipomisesta ja urheilusta/hyvinvoinnista. Mun koulusta ei valmistuta mihinkään tiettyyn ammattiin, joten senkään kohdalla ei oo selviä säveliä. Toisaalta se on myös kiva, kun voi tehdä monipuolisemmin asioita. Kuitenkin tuntuu, et se oma paikka on hukassa ja etten tiiä, mitä just mä haluun. Oon myös huomannu, että ajatukset on muuttunu muutamien vuosien sisään ja tuntuu et muuttuu kokoajan nytki. En tiedä mun mielipiteitä ja ajatuksia ja haluisin tietää ne :D Ehkä mäkin kokeilen tota aarrekarttaa, kun oon muistaki blogeista sitä nähny, jospa se vähän auttais.

    • Kaisa
      May 31, 2016

      Voi ihan prikulleen samoja fiiliksiä on täällä käyty läpi ja käydään välillä vieläkin. Tuntuu, että toisena ilta oon täysin varma mun jutuista ja toisena taas en. Mun mies näytti tänään mulle hauskan kuvan, jossa luki englanniksi, että “yleensä ne kaikista luovimmat tietävät vähiten mitä haluaisivat tehdä”. Koen kyllä olevani luova ihminen eli ehkä tuossa on perää ;) Tsemppiä sinne aarrekartan tekoon, suosittelen lämmöllä. Se voi alkuun tuntua vähän tyhmältä (?), mutta pikku hiljaa alkaa toimimaan :)

Previous
Summer hair