Kun se oma paikka löytyy

Olen ollut viime aikoina erityisen onnellinen. Siihen on monta syytä, mutta ehkä se isoin ja merkittävin asia on ollut tunne siitä, että olen vihdoin löytänyt sen oman paikkani.

Tasan kaksi vuotta sitten kirjoitin teille muutostamme Kotkaan. Kuinka stadi olisi taas hesa ja niin edespäin. Se oli ja on edelleen ollut yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä. Tiesin jo etukäteen, ettei se tulisi olemaan minulle helppoa, mutta en olisi uskonut millaisen tunteiden vuoristoradan tulen käymään parin vuoden aikana läpi.

Alussa kaikki oli ihanaa, uutta ja mullistavaa. Arki tuntui helpottavan mm. tukiverkoston ja lyhyiden välimatkojen ansiosta, mutta mitä pidemmälle syksyyn mentiin, sitä ahdistavammaksi oman oloni koin. En oikein tiennyt mitä ikävöin Helsingissä tai oliko se edes ikävää, joka ahdistavan olon sai aikaiseksi. Luulen, että oloni oli vähän samanlainen, kun silloin aikoinaan kirjoitin täällä “väliinputoajasta“, joka ei valmistumisen jälkeen ollut vielä löytänyt paikkaansa työelämässä. En oikein tiennyt miten päin olisin, mitä tekisin, miltä elämäni näyttäisi esimerkiksi puolen vuoden saati vuoden tai viiden päästä. Toisaalta olen sellainen tyyppi, joka ei välttämättä tarvitse tarkkaa viiden vuoden suunnitelmaa, mutta jos asiat ovat aivan liian levällään ja epäselviä ahdistun.

Minulla meni hetki tajuta, että Helsinki-ikävän lisäksi mieltäni painoi kysymys omasta urastani ja tulevaisuudesta. Olin toki tiedostanut työtilanteen tänne muuttaessa, mutta kuitenkin uskonut jollain tasolla asioiden järjestyvän ja kulkeutuvan omiin uomiinsa itsekseen. Minin aloitellessa päiväkodissa puolipäiväisenä päätin, että nyt olisi aika ryhtyä tekemään muutosta. Räpiköin pari kuukautta puoli vuotta työurameressä. Välillä tuntui siltä, että hukun siihen paikkaan ja välillä taas näin jonkun heittävän pelastusrenkaan, josta sain otettua kiinni. Pelastusrenkaita tuli ja meni, mutta jossain kohtaa totesin, ettei tämä voisi jatkua näin. Tarvittaisiin pysyvä muutos.

Reilu vuosi sitten kirjoitin postauksen “Suunta ylöspäin“, jossa kerroin nimenomaan tuosta tunnerikkaasta syksystä, työurameressä räpiköimisestä ja sitten siitä halusta tehdä asialle jotain. Kerroin kuinka minut oli pelastanut “future map”, tulevaisuuden kartta, johon olin koonnut kaikki unelmani. Ne muistuttivat minua joka päivä siitä mihin olin matkalla ja mitä varten olin valmis paiskimaan töitä enemmän kuin koskaan. Olin jo tuolloin saanut pieniä muutoksia aikaa, mutta tiesin silloin, että parempaa olisi tulossa:

“Uskon vahvasti, että hienoja asioita tulee tapahtumaan muutamien vuosien sisään ja loppupeleissä kaikki on kiinni minusta itsestäni ja halusta yrittää. Tärkeintä on löytää ne omat vahvuudet, uskoa omaan tekemiseen ja olla välittämättä mitä muut ajattelevat.” 3.5.2016

Ja tiedättekö mitä? Noudattamalla viimeisen lauseeni ohjeita, minä todellakin sain aikaan muutoksen, joka on nyt viimeisten kuukausien aikana konkretisoitunut sellaisella tahdilla, että saa nähdä pysyykö tässä itse edes perässä. Määrätietoinen tekeminen ja asioihin uskominen on tuottanut tulosta ja tästä syksystä on tulossa heittämällä yrittäjäurani paras. Mitään ei ole saatu ilmaiseksi, mutta ehkä siksi se maistuukin niin makealta.

Ja mitä asuinpaikkaamme tulee, niin sen suhteen tunteet ovat myös rauhoittuneet ja samalla tavalla koen löytäneeni paikkani myös tällä osa-alueella elämässä. Ikävä on yhä siellä, mutta se on muuttanut muotoaan. Olen onnistunut löytämään tasapainon kahden eri elämäntyylin ja kahden eri kaupungin välillä. Nykyisin teen keskimäärin 1-2 päivää viikossa Helsingissä töitä ja se riittää useimmiten taltuttamaan ikävän. Jos aikaisemmin ikävöin Helsinkiä itsessään, niin nykyisin tulee ehkä ikävöityä vain siellä asuvia ystäviä, joista monet ovat myös kollegoitani. Joskus tulee toki fiilis, että kahden kaupungin välillä ravaaminen on aika rankkaa ja että esimerkiksi blogityöt olisi helpompi toteuttaa siellä, missä kuvausapua ym. vertaistukea on lähellä tarjolla. Toisaalta taas koen, että etäisyys on tehnyt minulle hyvää.

Olen joutunut etsimään oman polkuni, olemaan luovempi ja tekemään enemmän töitä. En ole enää vihainen tai surullinen siitä, että asumme Kotkassa, vaan oikeastaan aika kiitollinen. Olen nimittäin löytänyt täällä itsestäni sellaisen työmoraalin, jota en tiennyt edes olevan. Uskon vahvasti, että nimenomaan tänne muutto ja sitä seurannut alamäki ovat tehneet sen, että minusta on tullut entistäkin sinnikkäämpi. Toki täällä asuminen on antanut meille paljon muutakin, mutta urani kannalta koen, että se pieni suuri koettevampi ajanjakso teki minulle vain hyvää.

Vieläkään en osaa sanoa miltä elämäni näyttää vuoden tai viiden päästä, mutta jos jaksan puurtaa samalla tavalla kuin mitä olen nyt viimeisen puolentoista vuoden ajan puurtanut, niin olen varma, että tilanne vain paranee. Unelmia nimittäin tulevaisuuden kartaltani löytyy vielä kourallinen, enkä todellakaan ole valmis luopumaan niistä.

Aika paljon kliseitä mahtui yhteen postaukseen, mutta usein ne kliseet ovat totista totta. Halusin pitkästä aikaa avautua kunnolla teille ja näköjään aika reippaasti sitä asiaa tänään olikin. Kovalla työllä voi saada paljon aikaiseksi, mutta menestymisessä ja unelmien saavuttamisessa on kyse myös siitä, mitä ajattelet ja miten ajattelet. Tämä on tietynlainen mind game, jossa voi voittaa vain, jos sekä keho että mieli ovat molemmat valmistautuneet siihen ja tekevät töitä yhdessä.

Hard work pays off as long as you believe in yourself.

ps. TALO-BLOGI PÄIVITETTY!

Lastenhuone ja lapsen mietteitä rakentamisesta

Meillä on puhuttu kotona paljon rakentamisesta ja mini on hyvin tietoinen siitä, että uusi koti on rakenteilla. Hän on muutenkin hyvin sanavalmis tyttö, mutta erityisesti nämä rakentamiseen liittyvät jutut ovat olleet ihan mainioita. Vanhaa taloa purkaessa tyttö oli äärimmäisen huolissaan miten meidän käy, kun talossa ei ollut enää kattoa. Ja se vasta järkytys oli, kun sitä taloa ei ollut enää ollenkaan. Vaikka olimme toki monta kertaa selittäneet, että vanha puretaan ja sitten tulee uusi talo. Nyt kun uuden talon perustukset ovat nähtävillä, on neiti ilmeisesti oivaltanut, että sieltä se uusi koti pian kohoaa. Tällä hetkellä hänellä on kova tarve kertoa minkälainen ja erityisesti minkä värinen meidän talosta tulee. Hänellä on mitä ilmeisimmin siihen aika paljon päätösvaltaa.

Kuulemma talosta tulee joulunpunainen, kuten hänen huoneen seinistäkin. Portaissa saisi mielellään olla liukumäki ja hänen huoneessaan prinsessan linna, kiipeilypaikka, uima-allas ja PALJON leluja. Muutoin ei kuulemma niin väliä, kunhan talosta vessa löytyy sekä äitin ja isän huone on suhteellisen lähellä hänen omaansa. Ainin ja pihalle täytyy rakentaa ensimmäisenä kirkkaan pinkki leikkimökki.

Itse olin ajatellut lastenhuoneesta yllä olevan kollaasin tyylistä, mutta ehkä me pääsemme näistä asioista kompromissiin?