Pukeutumisinspiraatiota pakkaskeleille

Ainakin täällä Kotkan suunnalla on pari ihanan kirpeää ja aurinkoista pakkaspäivää takana, mitenkäs muualla Suomessa? Pitkän sumuisen ja sateisen lauhan jakson jälkeen olen oikein nauttinut siitä tunteesta, että aamulla on pitänyt varustautua lämpöisen takin lisäksi myös pipolla ja hanskoilla (sekä aurinkolaseilla!!). Auton ikkunatkin raappasin tänään ensimmäistä kertaa sitten viime talven.

Pakkasia odotellessa kävin läpi kaikki talvitakit ja onnistuneesti myin niistä jo osan eteenpäin. Muuttokaaoksen keskellä olen pyrkinyt karsimaan kaikkea mahdollista ja on kyllä ollut ihana saada vaatekaapinkin puolelle tilaa. Vaikka näitä kaikkia vanhoja kuvissa näkyviä takkeja ei kaapeista enää löydykään, niin saa asuista silti kivasti inspiraatiota pakkaskelien pukeutumiseen.

Yhä edelleen tekoturkikset ja teddytakit viehättää, mutta paljon olen pitänyt myös mustaa sekä ruudullista villakangastakkia tänä syksynä. Nyt parina aamuna päälle on valikoitunut tuo ylempänä kuvissa vilahtava pitkä toppatakki ja se on kyllä yhä edelleen ylivoimaisesti paras takki suojaamaan viimalta ja purevalta pakkaselta. Jos yhdellä takilla pitäisi koko talvi vetää läpi, niin valitsisin kyllä tämän. Kiinnostaisiko teitä muuten nähdä sen ympärille koottuna erilaisia asuyhdistelmiä? Vai minkälaista sisältöä toivoisitte talvipukeutumiseen liittyen?

Tällä hetkellä raskaus hieman rajoittaa pukeutumista, mutta onneksi omat takit mahtuu vielä ja näillä näkymin mahtuvat ihan loppuun asti, niin ei tarvitse sen vuoksi uutta hommata tai miehen kaapille eksyä. Voisi kuitenkin olla ihan kiva ehtiä ikuistamaan muutamat talviasut vauvamasun kanssa, joten katsotaan jos saisin mieheni kameran taakse viimeistään ensi viikolla. Normaalisti kuvailen paljon ristiin bloggaavien kollegojen kanssa, mutta nyt en ole enää uskaltanut sopia kuvaustreffejä, sillä muutamat sovitut olen joutunut oman oloni vuoksi jo perumaan. Välillä olo on energinen ja tietyllä tapaa ihan normaali, mutta sitten tulee niitä päiviä kun kolottelee ja supistelee aamusta lähtien. Toivottavasti vauva malttaa kuitenkin pysyä masussa vielä muutamat viikot ja syntyä täysiaikaisena vasta sitten joulukuun puolen välin jälkeen.

Raskaus ja ulkonäkö

Olen saanut tämän raskauden aikana kuulla paljon kauniita sanoja niin teiltä (kiitos! ♥)  kuin tutuiltakin ulkonäöstäni ja siitä miten raskaus kuulemma sopii minulle, mutta millaiseksi olen itse näin toisella kolmannella kertaa tuntenut oloni? Onko olo sisälläni ollut yhtä viehättävä? Olenko tuntenut itseni kauniiksi? Entäpä naiselliseksi ja seksikkääksi?

Lähdetään liikkeelle siitä, että ensimmäinen raskaus ja minin syntymä mullistivat itsetuntoni täysin ja samalla myös elämäni. Ennen esikoistamme olin vielä hyvin epävarma omasta kehostani. Näin siinä paljon vikoja ja vain harvoin tunsin todella olevani sopusuhtainen ja kaunis. Minulla oli selkeästi itsetunnon kanssa ongelmia, vaikka en sitä missään vaiheessa myöntänytkään. Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt kuinka armoton olin omaa vartaloani ja ulkonäköäni kohtaa, sekä miten huonosti sitä välillä sen vuoksi kohtelin.

Ikä ja äitiys ovat kuitenkin tehneet minusta vahvemman ja itsevarmemman naisen. Enää en jaksa välittää pikkuasioista ja oikeastaan nautin siitä, että jokainen meistä on erilainen ja hieno oma yksilö. Toki minunkin elämääni mahtuu edelleen huonoja hius-, naama- ja vartalopäiviä, mutta en muserru niiden kohdalla. Hatut ja muut päähineet ovat huonojen hiuspäivien parhaita kavereita ja kasvotkin saa inhimillisen näköisiksi meikillä (tai sitten ei, mutta ei se haittaa).

Viime syksynä minulla oli elämäni isoimmat sekä tärkeimmät kuvaukset edessä ja onnistuin juuri pari päivää ennen niitä hankkimaan yskänrakkulan huuleeni, kiitos keskenmenosta syntyneen stressin. Joskus aikoinaan tuo olisi tuntunut maailman lopulta, mutta nyt lähdin rohkeasti kuvauksiin, joiden tuloksena syntyivät alkuvuodesta julkaistut Vilan SS18 kampajankuvat. Kukaan ei todennäköisesti niitä katsoessaan huomannut huulessani mitään vikaa, enkä rehellisesti itsekään muistanut koko rakkulaa kuvat nähtyäni.

Tämän nykyisen raskauden kohdalla minulta on monesti kysytty onko tämä poikennut minin raskaudesta. Kuten tekin varmasti olette jo raskauspostauksieni rivien välistä lukeneet, niin onhan se. Monellakin tapaa. Isoimmat eroavaisuudet ovat olleet juurikin ulkoisissa ja niissä “mitättömissä” esteettisissä ongelmissa. Minin aikaan ihoni oikein kukoisti ja hiukset kasvoivat sekä paksuuntuivat vauhdilla. Tällä kertaa kärsin erityisesti alkuraskaudessa minulle poikkeuksellisen suuresta määrästä epäpuhtauksia. Kasvoni kukkivat kuin teinillä ja yhä edelleen niitä epäpuhtauksia tupsahtelee tasaiseen tahtiin yön aikana ilostuttamaan päiviäni.

Lisäksi hiukseni rasvottuivat alussa rajusti ja tuntuivat lähinnä ohenevan kuin paksuuntuvan. Olen myös tässä raskauden aikana saanut riesakseni erikoisia veriluomia, joista yhden tyylikkäästi keskelle kasvoja. Kävin näyttämässä niitä jo kerran ihotautilääkärillä ja kuulemma poisto onnistuu heti raskauden jälkeen kätevästi laserilla, elleivät ne sitten katoa lapsen synnyttyä yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Kaikennäköistä inhottavaa esteettistä pikkuvaivaa on siis riittänyt, mutta yllättäen oloni on ollut paljon rennompi kuin minin raskausaikana.

Viime syksyn keskenmenolla on varmasti ollut osuutta asiaan ja olenkin ollut ainoastaan iloinen, että “oireita” on riittänyt ja vauva on voinut hyvin. Niinä hetkinä, kun olen kokenut oloni kaikkea muuta kuin viehättäväksi olen todennut, että “no jaa, nämä “ongelmat” todennäköisesti häviävät synnytyksen myötä tai jos eivät, niin se on sitten sen ajan murhe”. Ne ovat joka tapauksessa kaiken tämän arvoisia.

Mitä tulee painonnousuun ja turvotukseen, niin vaikka ulkoisesti muutokset ovat olleet pieniä ja kuulemma liikun yhä todella ketterästi, niin kyllä sitä omaa “normaalia” kehoa ja liikkumista on tässä ehtinyt jo tulla ikävä. Vatsa on sirohko, mutta tunne sisällä kaikkea muuta kuin siro :D Siksi aina naurattaakin, kun joku toteaa, että sinulla on varmasti helppoa, kun vatsa on noin pieni. Varmasti helpompaa kuin valtavan vatsan kanssa, mutta en tätä kuitenkaan ihan helpoksi sanoisi. Omat ongelmat ja vaivat meillä jokaisella odottajalla on, näytti se ulkopuolisen silmiin kuinka helpolta tahansa.

Olo ei siis ole ollut ainakaan näin viimeisinä kuukausina mikään kaikesta ketterin ja sulavin, mutta mitenkäs sen naisellisuuden ja seksikkyyden laita? Niiden suhteen tunteet ovat heitelleet näiden 8kk aikana todella pahasti. Välillä sitä on tullut ihasteltua peilistä alusvaatteisillaan, että vitsit näytän oikeasti aika kivalta, mutta sitten on ollut niitä päiviä, kun on jo valmiiksi tuntenut olonsa muumien möröksi ja peilistä vanhingossa oman kuvansa nähtyään on tehnyt mieli juosta peiton alle piiloon loppupäiväksi. Minulle raskaus ei tälläkään kertaa ole tuonut mitään upeita naisellisia muotoja, enkä koe olevani mitenkään järin ylpeä pyöreästä vatsasta (vaikka toki äärimmäisen onnellinen sisällä asuvasta tyypistä), joten siksi en oikein osaa ajatella, että joskus miettisin tätä aikaa taaksepäin ja ajattelisin, että vitsit näytin upealta tuolloin. En myöskään ole ollut erityisen innostunut vatsani koskettelusta tai halunnut sitä sen kummemmin pukeutumisella korostaa. Jotenkin en koe yhtään olevani se tyyppi, joka haluaa esitellä masuaan maailmalle, vaikka raskaana oleva nainen mielettömän kaunis näky onkin. Sisällä oleva minityyppi on se kaikista tärkein asia, enkä siitä syystä usko ikävöiväni vatsakumpua ja melskaavaa tunnetta sisälläni enää hänen sieltä poistuttuaan. En kokenut mininkään raskauden jälkeen mitään vauvamaha-kaipuuta, joten tuskin tulen kokemaan sitä tälläkään kertaa.

Jos tähän loppuun yrittäisin nyt hieman tiivistää ajatuksiani aiheesta, niin olen tässä raskaudessa kokenut oloni hyväksi, turvalliseksi ja onnelliseksi. Ulkonäön suhteen on mieli vaihdellut, mutta niinhän se vaihtelee raskausaikana muutenkin. Mitään mieletöntä euforista oloa sisältäni pursuavasta naisellisuudesta ja pyöristyvästä vatsasta en ole kokenut, enkä usko, että tulen kokemaankaan, mutta ei kaikkien mielestäni tarvitse sellaista raskausaikana kokea. Vaikka meille onkin taas suotu se yksi elämän hienoimmista lahjoista ei se tarkoita, että olisi jotenkin väärin hakailla tässä vaiheessa oman “normaalin” vartalon perään. Se on varmasti ihan luonnollinen reaktio, eikä se vähennä yhtään sitä onnellisuuden ja kiitollisuuden tunnetta, jota vielä syntymätöntä vauvaamme kohtaan tunnen.