En ole mikään superäiti – eikä mun tarvisekaan olla

Olen juuri se äiti,

joka luottaa siihen, että vauvalle riittää usein viihdykkeeksi päälläni oleva graafisella printillä varustettu paita.

jonka mielestä takapihalla on ihan yhtä jännittävää ja paljon tekemistä kuin kilometrin päässä leikkipuistossakin.

joka turvautuu useammankin kerran kuussa (tai viikossa) kaupan pinaattilettuihin ja lihapulliin, eikä häpeile sitä yhtään.

joka ei koe huonoa omaatuntoa, jos vietämme kolmatta päivää putkeen kotipäivää.

joka ei ota paineita tai stressaa siitä kuinka paljon ja hienoja kokemuksia olen lapsilleni järjestänyt.

joka myös epäonnistuu aika ajoin ja myöntää sen lapsiensa edessä.

En ole mikään superäiti, mutta ei mun tarvitsekaan olla.

Monesti saan kuulla tutuilta ja puolitutuilta, jotka ovat jonkin verran päässeet minua “tarkkailemaan ja seuraamaan” äitinä, että olen hyvin rento sekä maanläheinen. Ne kommentit lämmittävät mieltäni paljon enemmän, kuin kehut siitä kuinka tehokas olen tai esimerkiksi kuinka upeat lasten syntymäpäivät olen järjestänyt.

Vedän tähän väliin somekortin, vaikka oikeasti en haluaisi mollata ja syyttää sosiaalista mediaa kaikesta. Mutta totuus on kuitenkin se, että sitä kautta monille pienten lasten vanhemmille tai tuleville vanhemmille on tullut hieman vääristynyt kuva vanhemmuudesta. Siitä mitä se pitää sisällään, kuinka pitäisi toimia ja miten tehokas, luova ja idearikas sinun tulisi olla. Sen lisäksi, että teet työsi hyvin ja hoidat kodin pitäisi sinun mahdollisesti viedä lastasi useamman kerran viikossa harrastuksiin tai kerhoihin, järjestää jatkuvasti luovaa sekä lapsen kehitystä edistävää toimintaa kotona, laittaa erityisen ravinteista ja puhdasta ruokaa sekä olla intensiivisesti läsnä, pukea hänet hänen persoonallisuuten sopivalla tyylillä, kuunnella lastasi ja hänen tarpeitaan, toimia niiden ohjaamana, alituisesti. En sano, etteikö olisi hyvä toimia oman lapsensa parhaaksi ja pitää kiinni esimerkiksi omista periaatteistaan liittyen ruokaan tai vaikkapa liikuntaan, mutta tässä kohtaa olisi hyvä muistaa, että kaiken ja nyt siis tarkoitan aivan KAIKEN, ei tarvitse mennä oppikirjan ja suositusten mukaan, ihanteellisimmalla tavalla.

Liian intensiivinen kasvatustyyli uuvuttaa kenet tahansa. Et voi, etkä ehdi vaikuttamaan kaikkeen vaikka ajoittain tuntuisi, että siihen pystyt. Jos joku äiti siellä murehtii, että ei jaksa tai pysty ylläpitämään parasta mahdollista kasvatustyyliä koko ajan, niin ei hätää. Ei aina tarvitsekaan. On täysin ok mennä välillä siitä mistä aita on matalin. Vaikka viikon putkeen, jos siltä tuntuu. Kunhan lapsen perustarpeet tulee hoidettu, kasvaa hänestä varmasti erinomainen tyyppi ilman, että olet jatkuvasti vetämässä itseäsi vanhempana äärirajoille.

 

Olen miettinyt paljon omaa lapsuuttani ja omaa äitiäni, jota ihailen monessakin asiassa suuresti. Hän on varmasti se maailman rennoin äiti, mutta siitä huolimatta myös opettavainen ja oikealla tavalla jämäkkä. Oma tyylini kasvattaa lapsia on varmasti peruja sieltä ja toivon, että meidän tytöt ajattelevat aikuisena minusta samalla tavalla.

Uskallan väittää, että luovuuteni on pitkälti vanhempieni ansiota. Näen tyhjässä paperissa paljon mahdollisuuksia ja löydän keinoja, vaikkei niitä näyttäisi olevan ainuttakaan. Osaan loihtia jääkaapin jämistä gurmeeaterian ja keksin vanhoille vaatteille sekä tavaroille helposti uuden käyttötarkoituksen. Olen hyvä työssäni pitkälti luovuuteni ansiosta. En kuitenkaan usko, että kaikki se luovuus, joka sisältäni pursuaa on ollut minulla syntymästä lähtien. Uskon siihen, että lapsesta asti minun on annettu olla luova ja sitä on jopa jollain tavalla vanhempieni toimesta vaadittu.

Lapsuuden kesät tuli vietetty pitkälti saaressa. Kaukana leikkipuistoista ja kavereista. Oli vain minä, siskot ja serkut. Meri, kallio ja metsät. Ei meille siellä järjestetty taidepajoja tai muuta ohjattua toimintaa. Meille annettiin vapaus keksiä itse. Ja voi että minkälaisia leikkejä me keksittiinkään. Milloin huovutimme levästä taideteoksia ja milloin rakennettiin majoja. Järjestimme uimakouluja ja kokkasimme leikkiruokaa luonnonantimista. Kuljettiin avojaloin vaatteissa, jotka oli peritty vanhemmalta sisarukselta tai serkulta. Syötiin kalaa aivan liian monta päivää putkeen, mutta saatiin vastapainoksi myös litratolkulla jäätelöä.

Joku ehkä pyörittelee siellä päätään, että ei kaikki nykypäivän lapset todellakaan elele eivätkä edes voi elää kuin saaristonlapset konsanaan, mutta en tarkoitakaan, että pitäisi. Tarkoitan, että lapsella ei aina tarvitse olla järjestettyä, monimutkaista tekemistä. Lapsella ei tarvitse kaikki olla aina viimeisen päälle. Hän ei tarvitse kaiken maailman vempeleitä ja leluja, sitä taidepajaa tai ultimaattisia teemasyntymäpäiviä kasvaakseen täydelliseksi aikuiseksi. Hän tarvitsee vain rakastavan aikuisen, joka kuuntelee lastaan, tarjoaa hänelle turvaa ja läheisyyttä. Antaa lapsen itse kokeilla, joskus jopa vähän riehua ja uhmata rajojaan.

 

Minin leikkejä seuratessa huomaan hymyileväni eniten silloin, kun näen hänen käyttäneen omaa luovuttaan ennakkoluulottomasti. Keittiöleikissä hän on kerännyt kulhoon kasan naruja spaghetiksi ja tiputtanut napit kahvikuppeihin sokeripaloina. Yhtenä päivänä hän keksi käyttää kasassa olevia nuken rattaita rullalautana ja rullaili menemään pitkin taloa. Niinä muutamina hetkinä, kun hän on valittanut, ettei ole mitään tekemistä olen kehoittanut häntä katselemaan ympärilleen. Mitä voisimme tehdä? Ennen kuin olen ehtinyt alkaa virittelemään mitään hienoa aktiviteettia, on hän jo keksinyt itselleen tekemistä. Toki välillä meilläkin on taidepajat pystyssä ja synttäreihin panostetaan hieman enemmän, mutta olen huomannut, ettei lapsi tarvitse sitä intensiivistä omistautumista vanhemmalta joka hetki. Hän ei oleta minun olevan yli-ihminen, joten miksi minun itsenikään pitäisi olettaa?

Joskus eteen tulee niitä päiviä, jolloin huomaan tehneeni väärin, olleeni välinpitämätön, laiska tai jollain muulla tavalla “huono” äiti. Sitä epäonnistumista vanhempana haluisi varmasti herkästi piilotella, pidättäytyä näyttämästä lapsilleen tai varoa kertomasta julkisesti kenellekään aikuiselle, mutta itse olen päättänyt olla piiloutumatta tuohon huonon äidin kaappiin. Olen myöntänyt epäonnistumiseni ja seissyt lapseni edessä anteeksi pyytäen. Kertonut, että äiti on esimerkiksi väsynyt, mutta yrittää kyllä parhaansa. Todennut, etten ollut parasta seuraa äsken, mutta voisimme kohta ottaa leikit uusiksi. Näyttänyt lapselle, että inhimillinen olen minäkin, enkä mikään superäiti ja huomannut, että hän rakastaa minua ehdoitta siitä huolimatta.

Going gray gracefully – Harmaantuisitko tyylikkäästi?

Ei enää ombre, vaan Grombre!

Nyt olemme mielenkiintoisen aiheen äärellä, nimittäin ajattelin tänään puhua pari sanaa harmaantumisesta ja nimenomaan nuorten naisten harmaantumisesta. Aihe on vielä melkoinen tabu täällä Suomessa, mutta ulkomailla olen havainnut selkeän joukkoliikkeen, jossa nuoret, jo melkoisesti harmaantuneet naiset ovat päättäneet lopettaa vuosia kestäneen värjäyskierteen ja harmaantua tyylikkäästi. Harmaiden kasvatusprosessit dokumentoidaan häpeilemättä someen ja samalla ylistetään luonnollista kauneutta, luonnollista harmaantumista. Joukkoon mahtuu kaiken ikäisiä naisia, mutta eturintamassa tuntuvat olevan kolmenkympin molemmin puolin olevat nuoret aikuiset naiset.

Luonnollinen harmaantuminen yhdistetään yhä herkästi ikääntyviin ihmisiin eikä suinkaan pari-kolmekymppisiin, mutta itse asiassa yllätävän moni harmaantuu jo tässä iässä. Kuten osa ehkä teistä tietääkin jo, myös itse kuulun siihen mukamas harvaan joukkoon, jotka harmaantuivat jo vähän päälle parikymppisenä. Ensimmäiset harmaat bongasin hiuksistani jo alle 20-vuotiaana ja nykyisin harmaita taitaa olla aika lailla pää täynnä. Tähän asti olen sitkeästi peitellyt niitä värjäämällä tyven kerran kuussa, mutta viime aikoina katseltuani lukuisia kuvia ja tempauksia liittyen tähän “going grey cracefully” -teemaan, olen alkanut miettiä pitäisikö sitä itsekin luopua jatkuvasta värjäämisestä? Olisiko minusta siihen?

Omat hiukseni kasvavat aika hurjaa vauhtia, jopa 3 senttiä kuussa, joten tyveä saa olla värjäämässä koko ajan. Tämä nykyinen värini on aikoinaan sävytetty hyvin lähelle sitää omaa väriäni, mutta kuten tuossa jo totesin, se ei tänä päivänä oikeastaan enää ole oma värini, sillä ruskeat hiukset ovat harmaantuneet käytännössä kokonaan. Tietenkään en voi olla ihan varma minkälainen kuontalo sieltä paljastuisi, jos värjäyskierteen lopettaisin, mutta olettaisin, että melkoinen harmaahapsi, salt&pepper-hair olisin nykyiseen verrattuna.

Tällä hetkellä harmaiden esiin kasvattaminen tuntuu vielä ehkä hieman liian rajulta ja isolta jutulta itselleni, mutta ehkä tämän kanssa käy samoin kuin monien muidenkin trendien ja massailmiöiden. Luonnollinen harmaantuminen alkaa lopulta näyttää hyvältä ja jotenkin normaalilta? Instagramista löytyy lukuisia inspiraatiokuvia mm. hastageilla #grombre, #greyhairmovement, #youngandgrey, #girlsgonegrey, #silvertransition sekä #silversisters. Sieltä olen itsekin näitä ihastellut ja makustellut olisiko minusta tähän.

Värjäyskierteen lopettamisesta olisi paljon hyötyä, sillä se säästäsi selvästi rahaa ja aikaa, sekä varmasti myös omaa hiustakin. Toinen juttu on kuitenkin se, säästelisikö vai turmelisiko luonnollinen harmaantuminen omia hermojani, jos tuskailisin jäätävän juurikasvun kanssa vuositolkulla. Keskimäärin kun oman värin kasvattamiseen pitkissä hiuksissa menee se 4-5 vuotta! Totaalinen värjäysstoppi ei siis todennäköisesti olisi minua varten, mutta voisin harkita asiaa, jos siirtyminen tapahtuisi asteittain kampaajan avustuksella. Nykyinen kampaajani kyselikin jo olisinko kiinnostunut lähtemään tähän muutosleikkiin ja mm. raidoittamalla tuomaan pikkuhiljaa sitä omaa harmaahapseani esiin. Vielä en ole antanut ajatukselle vihreää valoa, mutta saa nähdä muuttuuko mieli jo tämä vuoden aikana.

Toisaalta en ole vielä valmis vapauttamaan harmaantuneita juuriani, mutta toisaalta olisi ihanaa puhua tämän asian puolesta ja antaa kasvot ilmiölle, joka on yllättävän yleinen, mutta aiheuttaa vielä jossain määrin häpeää ja kummastusta, vaikka sen ei todellakaan pitäisi.

Mitä mieltä te olette tästä #grombre trendistä? Löytyykö teiltä harmaita hiuksia? Ja jos löytyy olisitteko valmiita luopumaan hiusväreistä vai oletteko sen jo kenties tehneet?