Vauvakuplan vaiettu puoli

Ensihetket vauvan kanssa, niin ihania ja maagisia. Ilo on ylimmillään, rakkauden määrä rajaton ja koko elämä keveää kuin hattara. Päivät ovat pelkkää vauvan tuoksuttelua ja ihastelua. Näin ainakin pintaraapaisu esimerkiksi meikäläisen somesta antaisi ymmärtää. Mutta sujuuko kaikki oikeasti näin? Ei, ei suju. Onko alkutaival vauvan kanssa yleisestikään näin ruusuinen? Ei, ei ole.

Olen ihan tietoisesti antanut somessa kuvan positiivisesta vauvakuplasta ja näyttänyt ne parhaat puolet näistä ekoista viikoista vauvan kanssa kotona. Ihan vaan siitä syystä, että olen pysynyt tyylilleni ja tavoilleni uskollisena jättämällä liian negatiivisuuden pois blogistani ja somesta. Kätkemällä ne arat sekä vaikeat asiat oman kodin sisälle. Kriittisimmällä hetkellä en halua puhua niistä tuhansille tuntemattomille, mutta joskus, kun aikaa on hieman kulunut ja oma mieli tasaantunut sekä olen kokenut tarpeelliseksi jakaa näitä ikäviäkin asioita täällä, olen sen tehnyt. Nyt ajattelin puhua tästä vauvakuplan vaietusta puolesta, niistä ikävemmistä, vaikeimmista ja haastavemmista asioista, joita siihen monesti mahtuu. Niistä, joista harva ensi kertaa äidiksi tuleva edes tietää.

Tuntuu, että mikään opas ei valmista siihen mitä synnytyksen jälkeen nainen joutuu käymään läpi, vaan aina puhutaan ainoastaan raskausajasta ja itse synnytyksestä. Sen jälkeistä aikaa kaunistellaan monesti ja siitä annetaan todella ruusuinen kuva. Ja onhan se ihanaa aikaa uuden perheenjäsenen kanssa, vauvan tuoksuttelua ym. mutta niiden kauniiden ja onnellisten tilanteiden väliin mahtuu myös muuta. Monien äitien ensiviikot pienen vauvan kanssa sisältävät niiden hyvin hetkien lisäksi myös paljon ei kivoja juttuja, joskus jopa surullisia, raastavia ja kivuliaita asioita. Joskus niitä positiivisia ei ole ollenkaan ja siitäkös mieli mustuu, vaikka sitä niin kauheasti haluaisi olla onnellinen ja nauttia juuri alkaneesta vauva-arjesta.

Haluan rohkaista tällä kirjoituksella niitä äitejä, jotka ovat kokeneet tai juuri nyt kokevat näitä negatiivisia tunteita, että se on ihan normaalia eikä mitenkään tavatonta. Niitä tunteita ei tarvitse hävetä, ettekä te ole näiden asioiden kanssa yksin. Toki löytyy niitäkin äitejä, joiden synnytyksestä palautuminen tapahtui todella nopeasti, jonka imetys lähti käyntiin kuin unelma ja jonka vauva löysi siedettävän rytmin heti alusta sekä voi kaikin puolin hienosti. Mutta harvassa ovat ne, joiden tarina menee noin. Lähes poikkeuksetta heikompiakin hetkiä mahtuu mukaan, vaikka ulkopuoliselle tilanne näyttäisi aivan muulta. Siksi koen, että kaikkien niiden onnellisten ja kauniiden vauvahetkien lisäksi minun on hyvä avata myös tämä kortti. Näyttää teille, että inhimillisyys asuu täälläkin.

En kuulu niihin harvoihin, jotka olivat päivä synnytyksen jälkeen elämänsä kunnossa tai joka ei kokenut yhtään ainutta synkkää hetkeä kotiin pääsyn jälkeen. En ole mikään superäiti joka jaksaa olla 24/7 yltiöiloinen ja onnellinen, tehdä töitä ja hoitaa samalla vauvaa sekä kotia, vaan minuakin ahdistaa, surettaa, väsyttää ja tekee vaikka mitä aika ajoin. Niin kuin monia muitakin. On täysin luonnollista kokea sekä fyysisiä että henkisiä koettelemuksia sen suuren, synnytykseksi nimitetyn tapahtuman jälkeen. Siitä palautuminen vaatii aikaa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän.

On niin kovin väärin, että nämä vastoinkäymiset tulevat yleensä ensisynnyttäjille pienoisena shokkina, joten jos pystyn suutani avaamalla avartamaan edes jonkun maailmaa tulevan kannalta tai tuomaan vertaistukea muille samaa läpikäyville tai -käyneille, on tämä postaus arvoisensa. Uskallan väittää, että jokaisella äidillä on omat haasteensa pienen vauvan kanssa alkutaipaleella.

______

Tässä muutama rivi omista haasteistani kuopuksen ollessa muutaman viikon ikäinen. Kirjoitin tämän, kun mieli oli todella musta ja halusin huutaa pahan olon pois.

“On niin kylmä. Yritän vetää peittoa peiton päälle, mutta pienikin liikahdus saa kyyneleet kirpoamaan silmiini. Paikkoihin koskee ja episiotomia haava on niin kipeä, että tekisi mieli huutaa keskellä yötä. Mutta en voi, mies nukkuu vieressä ja vauva sylissä, joten nielen tuskani. Esikoinenkin on näköjään hiipinyt huoneeseemme patjalle nukkumaan. Saan onneksi uudelleen unen päästä kiinni, mutta vain herätäkseni hetken päästä likomärkänä hikilammikosta. En ole koskaan hikoillut näin. Tuntuu, että olisin tullut suoraan suihkusta sänkyyn. Hormonitko ne taas hikoiluttaa?

Hivuttaudun ylös sängystä ja ajattelen, että ehkä tässä asennossa ylös nouseminen ei tekisi niin kipeää. Väärässä olen, tekee se. Tekisi mieli kiroilla ja polkea jalkaa, mutta nyt pitää toimia ripeästi. Raahauduin toista kertaa vessaan keskellä yötä. Jälkivuoto on niin runsasta, että pakko käydä vaihtamassa side useamman kerran. Veren näkeminen heikottaa, mutta nyt en ehdi keskittyä siihen. Kuulen, että vauva alkaa heräilemään. Minulla menee vielä hetki, mietin. Episiotomia haava pitäisi huuhdella, mutta miten? Yläkerran kylpyhuoneen suihku asennettiin vahingossa väärin eikä sitä ole vielä korjattu, joten pitäisi lähteä alakertaan. En ehdi, enkä jaksa. Antakaa minun kaikki kestää. Vauva huutaa jo ja mies hoputtaa minua syöttämään.

Tuskainen olo valtaa minut taas. Päässä jyskyttää valvomisen vuoksi ja särkylääkkeiden teho alkaa hiipua, joten kaikkialle muuallekin koskee. Tuntuu kuin olisin jäänyt rekan alle. Käsiä pestessäni paitaan kostuvat maitotahrat. Helvetti, kiroilen. Rämmin takaisin rääkyvän vauvan luo ja yritän syöttää. Ensin toiselta rinnalta ja sitten toiselta. Ei kelpaa. Raivo yltyy vain. Yritän ohjeiden mukaan antaa pienen määrän maitoa pullosta taltuttamaan isoimman nälän ja sen jälkeen taas rintaa. Ei kelpaa. Huuto vain yltyy. Tätä jatkuu ikuisuudelta tuntuvan ajan. Mies on hereillä ja pian myös esikoinen. Ketään ei hymyilytä. Vauva parkuu nälkäänsä ja minä itken. Itken sitä, että koskee joka paikkaan fyysisesti ja myös henkisesti. Itken sitä, että väsyttää niin paljon. Itken sitä, että lukuisista yrityksistäni huolimatta vauva ei taaskaan huoli rintaa vaan kiljuu nälkäänsä niin kovaa, että alkaa pian kakomaan. Rintoja kuumottaa ja aristaa. Maitoa tihkuu hieman, mutta ei kai tarpeeksi. Lopulta annan vauvan juoda pullosta. Hän rauhoittuu, syö tyytyväisenä koko pullon tyhjäksi ja nukahtaa syliini. Myös muu perhe nukkuu, kaikki paitsi minä.

Mietin, että mikä tässä taas meni pieleen? Eikö minua vain ole tehty rintaruokkimaan lapsiani viikkoa kahta kauempaa? Teenkö jotain väärin? Olen noudattanut ohjeita, mutta silti tämä ei toimi. Minä en toimi. Onneksi havahdun pian pois itsesäälien varjomaailmasta ja totean, että tärkeintä on, että pieni saa ravintoa. Hän hymyilee vahinkohymyjä unissaan ja siirrän hänet unipesään minun viereeni.

Hetki sitten päässä kävi se järkyttävä ajatus, että miksi helvetissä olen ryhtynyt tähän toisen kerran, mutta sitten koen taas sitä suurta kiitollisuutta rakkaista lapsistani. En voisi enempää toivoa. He ovat jokaisen kivun ja säryn väärti. Heidän vuokseen valvon, vaikka välillä tuntuukin etten enää jaksa. Heidän vuokseen löydän itsestäni sellaisia fyysisiä ja henkisiä voimia, joita en tiennyt olevankaan. Olen vahvempi ja enemmän elossa kuin koskaan. He antoivat minulle elämän, eikä toisin päin.”

Vaikka some siis antaa ymmärtää, että olen palautunut todella nopeasti ja vauvan kanssa kaikki on mennyt erittäin leppoisasti, on mukaan mahtunut myös kuvailemani tilanteen kaltaisia hetkiä useampikin. Silloin mieli on mustunut ja harhautunut ihan väärille teille, mutta hetken päästä olen taas saanut kiinni omista ajatuksistani. Löytänyt positiiviset asiat kivunkin keskeltä.

Tosiasia on se, että meillä ei ole ollut mitään valtavan suuria haasteita kuopuksen kanssa, vaikka toipuminen onkin ottanut aikaa niin henkisesti kuin fyysisestikin ja univaje on ollut paljon suurempi kuin esikoisen aikaan. Loppujen lopuksi kaikki on mennyt suhteellisen hyvin. On varmasti monia, joiden alkutaival vauvan kanssa on paljon kivisempi. Siitä ei ole epäilystäkään. Toivon kuitenkin, että niin kuin minä löydän, löytävät nämäkin äidit sen pienen ilon kipinän sakean sumun keskeltä. Toisaalta toivon myös, että he osaavat olla armollisia itselleen niinä hetkinä, kun tuntuu vaikealta nauttia vauva-arjesta. On täysin ok tuntea välillä myös niitä negatiivisia tunteita. Viipyä muutama ylimääräinen minuutti suihkussa tai vessassa ihan vaan siksi, että saisi olla hetken rauhassa yksin. Huutaa tyynyyn ja tirauttaa pari kyyneltä.

Vaikka omaa vauvaansa varmasti rakastaa ensihetkistä lähtien, se kiintymissuhde vahvistuu toisilla äideillä hitaammin kuin toisilla. Ainakin itse huomasin esikoisen vauvavuotena, että se todellinen suuri rakkaus sitä pientä olentoa kohtaa roihahti minun kohdallani pienellä viiveellä. Mutta kun se roihahti, ei sitä saanut eikä saa sammumaan mikään. Kaikki meistä ei todellakaan synny äideiksi samalla hetkellä kun lapsi syntyy, vaan siihen rooliin kasvetaan ja opitaan. Rakkaus lasta kohtaan saattaa syventyä vasta alun sumuisen ja synkänkin jakson hälvennyttyä. Oma vinkkini heille, joiden alkutaival vauvan kanssa takkuaa, on pyytää rohkeasti apua. Kaikilla ei välttämättä ole puolisoa siinä rinnalla tukemassa, mutta toivottavasti kaikilla olisi joku, jonka puoleen kääntyä synkimpinä hetkiä. Joku, joka voisi antaa äidille pienen hengähdys hetken ja tilausuudeen koota ajatuksensa taas ehjiksi.

“Happy mom, happy baby” ei ole mikään tuulesta temmattu lausahdus. Äidin henkinen hyvinvointi heijastuu aivan varmasti vauvaan. On erittäin harmillista, miten vähän etukäteen puhutaan ja kerrotaan synnytyksen jälkeisistä haasteista sekä mahdollisista ongelmista. Niihin valmistautuminen voisi ehkä vähentää tuoreiden äitien ahdistusta ja auttaa heitä palautumaan nopeammin sekä sitä kautta nauttimaan alusta asti vauva-arjesta. Tärkeää olisi myös tuoda esille se, ettei ole tavatonta, katastrofaalista eikä millään tavalla hävettävää, jos mieli mustuu ajoittain. Vain harvoin se vaihe jää päälle tai kestää kauan. Aika kirkastaa kyllä mustuneen mielen ja tuo esiin ne vauva-arjen kauneudet, joita somekin on pullollaan. Niitä onnellisia kuvia katsella kannattaa kuitenkin muistaa, ettei some ja kaunisteltu vauva-arki ole aina koko totuus. Siksi tämän kirjoitin. Jotta näkisitte myös mitä niiden “täydellisten” vauvakuplakuvien taakse kätkeytyy.

XOXO
signature

What do you think?

Your email address will not be published. Required fields are marked *

45 Comments
  • Marika
    February 3, 2019

    Kiitos kun nostit tämän tärkeän aiheen esiin! Oma pikkuiseni on nyt 3 kuukautta, mutta marraskuun ensihetket ovat vielä mielessä. Itsellä moni hyvä ystävä onneksi kertoi myös tästä puolesta ensimmäisiä viikkoja, mutta silti se mielialojen heilahtelu, väsymys ja uupumus yllättivät. Onnea on oma puoliso ja läheiset ystävät, jotka tukivat yli sen alun ja onhan tuo oma pieni rakas sen kaiken arvoinen. Silti toivoisin että asiasta puhuttaisiin enemmän neuvolassa ja synnärillä. Kiitos siis kun nostit asian esille ja jaksamista vauva-arkeen ❤️

    • Kaisa
      February 3, 2019

      Kiitos sinulle tuoreen kokemuksen jakamisesta! Teidän kommentit kyllä todistavat sen, että tämä tosiaan on hyvin yleinen, mutta jopa vaarallisen vaiettu asia. Puhukaamme siis äidit ja odottavat. Se valmistaa meitä paljon paremmin ja auttaa jaksamaan vaikeimpien hetkien yli <3

  • Kaisa-Maria
    February 3, 2019

    Joka sana niin totta. Toivottavasti mahdollisimman moni tuleva äiti lukisi tämän. Ja yhtä lailla toivon, että mahdollisimman moni pienokaisensa jo saanut äiti lukisi tämän. Niin moni kun soimaa itseään jopa vuosia kun ensimetrit ja -kuukaudet, jopa vuodet eivät menneet niin kuin oppikirjoissa.
    Tsemppiä ja voimia niihin kurjiin hetkiin. Ja ihanaa oloa niihin valoisampiin 😊

    • Kaisa
      February 3, 2019

      Kiitos kauniista sanoista. Minäkin toivon, että moni lukee tämän ja löytää siitä lohtua, vertaistukea ja apua omaan vauva-arkeensa tai tulevaan sellaiseen.
      Mukavaa talven jatkoa sinne <3

  • Rbka
    February 3, 2019

    Ihanaa lukea välillä näitä ” Ei niin hehkeitä” asioita. Kaikkea kun ei aina ääneen kehtaa sanoa, ja herkästi just jää siihen luuloon että on yksin näiden ajatusten ja asioiden kanssa.

    Itse oon välillä potenut huonoa omatuntoa siitä, että sydän ei tunnu pakahtuvan kun katson meidän vauvaa. Jotenkin pelkään etten tunne riittävän vahvasti vauvaa kohtaan. Tosi tyhmää, koska kuitenkin rakastan vauvaa ja olisin valmis tekemään hänen vuoksi mitä vaan. Jotenkin vaan soimaan itseäni tämmösellä järjettömällä ajatuksella että kun se pakahtumisen tunne puuttuu niin en tunne riittävän vahvasti.

    Tunnen välillä myös huonoa omatuntoa siitä, että oon päässyt liian helpolla. Toisilla vauva-arki on niin älyttömän rankkaa ja meillä ei. Välillä sitten kuitenkin hoksaan, että ehken olekaan päässyt sen helpommalla, vaan olin vaan etukäteen varautunut niin paljon pahempaan. Meillä oli pitkään vastoinkäymisiä useammassa asiassa (työ, terveys, perhe yms), ja olin varma että meidän vauva-arki tulee olemaan täyttä helvettiä koliikin ja allergioitten ja jonkin vakavan sairauden kanssa, mutta toisin kävi. Tavallinen vauva, tavalliset itkut. Välillä helpompia päiviä ja välillä päiviä jolloin mikään määrä kahvia ei anna virtaa, eikä yksikään asia onnistu ennen kolmatta yritystä.

    Kaikesta mahdollisesta sitä voikin itseään syyllistää kun on väsynyt ja hormonit antaa oman potkunsa.

    • Kaisa
      February 3, 2019

      Siis juurikin tuo viimeinen lause. Kaikesta sitä voikin itseeään syyllistää. Tämän varmasti allekirjoittaa moni äiti. Ja ainoa joka tuntuu ainakin omaa syyllisyyden tuskaani helpottavan on se vertaistuki. Tieto siitä, että joku muukin kamppailee samojen asioiden kanssa. Siksi näitä syvällisempiä raapaisuja haluan välillä myös kirjoittaa. Kiitos, kun jaoit tarinasi. Sillä oli enemmän merkitystä minulle kuin ehkä uskotkaan <3

  • Veera
    February 3, 2019

    En osaa pukea kiitollisuuttani riittäviksi sanoiksi, joten sanon vain; nöyrin KIITOKSENI, että kirjoitit tämän rehellisen tekstin. Hurjan tärkeästä asiasta, josta vaietaan.
    Terveisin esikoistaan odottava

    • Kaisa
      February 3, 2019

      Kiitos teille! Ilman teidän kommentteja ei minulla olisi pokkaa näitä kirjoittaa. Joten kiitos, että kommentoitte ja osoitatte tukenne. Merkitsee minulle aivan mielettömän paljon <3

  • Henrika
    February 3, 2019

    Kiitos Kaisa tästä tekstistä! Olen melkeinpä sanaton, kuinka tärkeän aiheen nostit juuri pinnalle. Vuosi sitten sain toisen lapseni ja muistan juuri nuo tunteet. Nyt meidän vauva viettää 1-vuotispäivää ja aika on kullannut muistot. Ihanaa vauva-aikaa ja paljon voimia myös haastaviin hetkiin <3!

    • Kaisa
      February 3, 2019

      Kiitos itsellesi kommentista, juurikin teidän kommenttien ansiosta minä rohkaistun avaamaan suuni täällä! Mukavaa talven jatkoa ja onnea 1-veelle :) Nopeasti tämä aika kyllä menee, ennen kuin huomaan niin ollaan taas joulussa…

  • siru
    February 3, 2019

    Erittäin hyvin kirjoitettu. Hyvä, että tätäkin puolta tuodaan nykyisin enemmän esille.

  • Jonnz
    February 3, 2019

    Tärkeä aihe! Kiitos, että jaksat jakaa ilot ja surut 😍

  • Tea
    February 3, 2019

    Niin kauniisti ja totuudenmukaisesti kirjoitettu 🙌🏻 Tähän lapsiarkeen kun mahtuu kaikenlaisia tunteita ja tapahtumia ❤️ Mutta kuulosti niin samaistuttavalta ja tutulta 🥰 Voimia niihin hetkiin kahden kanssa, kun tuntuu että kädet, eikä mikään riitä ❤️

    • Kaisa
      February 4, 2019

      Kiitos sinulle :) ja mukavaa talven jatkoa teidän perheelle <3

  • Viola
    February 3, 2019

    <3
    Kiitos jakamisesta ja voimia ja iloa, kaikkea tavallista uuteen ihmeelliseen arkeenne. Olen kuullut, että imetysohjaajasta voi olla apua (siis jos sellaista haluaa harkita), en tuputa, nostan esille. Valtavan suuri hatunnosto, että avaat latuja vaiettuihin aiheisiin. Virtuaalihalaus!

    • Kaisa
      February 4, 2019

      Kiitos sinulle! Imetyksen suhteen kokeiltiin taas kaikenlaista niin neuvolan kuin sairaalan toimesta, mutta valitettavasti se jäi tälläkin kertaa lyhyeksi iloksi. Ehkä avaan tätäkin aihetta erillisessä postauksessa enemmän, kun aika on kypsä niin sanotusti.

      Mukavaa talven jatkoa sinne <3

      • Viola
        February 4, 2019

        <3

  • Sara
    February 3, 2019

    Niin tuttuja tunteita. Mulla kaks lasta ja mulle ne ekat viikot on ollu molemmilla henkisesti ja fyysisesti vaikeita. Parin kuukauden jälkeen alkaa tasoittua. Imetys on ollu vaikeaa, lapsi on ollu uusi ja tuntematon, uus elämäntilanne ahdistaa, itse on fyysisesti kipeä. Mää kyllä jo ihan tiedostan sen, et ne alkuajat pitää vaan jaksaa jotenki. En varsinaisesti nauti niistä. Sitten ku oma pää (ala- ja yläpää :D) alkaa olla vähä selvinny alkuhärdellistä, vauvaanki alkaa tulla isoimmat kiintymyksen tunteet. Toivottavasti teillä imetys lähtisi sujumaan!

    • Kaisa
      February 4, 2019

      Niin hyvin (ja hauskasti :D) sanottu tuo, että sitten kun oma (ylä- ja ala) pää on selvinnyt alkuhärdellistä voi kiintyminen vauvaan syventyä. Se on juurikin näin. Vaikea siinä on nauttia ja kokea suuria rakkauden tunteita, kun oma keho tuntuu olevan niin fyysisesti kuin henkisestikin sirpaleina. Ja vaikka sitä itsekin kuvitteli tällä kertaa olevan valmis tähän koitokseen, niin silti se tuli shokkina. Olin yrittänyt tsempata itseäni imetyksenkin suhteen ja valmistautunut sen olevan haasteellista, mutta jälleen kerran se totuus, kun se ei vaan lähtenyt kovasta yrityksestä huolimatta toimimaan kirpaisi jossain sisällä. Kuopusta imetin ehkä viikon kauemmin, mutta lyhyeksi se leikki silti jäi. Todella harmillista, mutta yhden korvikkeella kasvaneen lapsen äitini tiedän, että kelpo kansalainen tästä kuopuksestakin tulee :) Mukavaa talven jatkoa sinne! <3

  • Ansku
    February 4, 2019

    Kiitos että kerroit tästä! Tärkeä aihe! Meillä juuri 2-vuotissyntymäpäiviä vietetään, mutta en ole unohtanut muutaman vuoden takaista rankkaakin vauva-aikaa. Tyttö näin jälkeen päin ajateltuna oli melko ”helppo”, mutta siinä väsymyksessä ja äitiyden alkutaipaleella, kun kaikki oli täysin uutta, koin monia epätoivon hetkiä ja soimasin itseäni. Rakkaus tyttöä kohtaan tuli myös vasta ajan kanssa. Mutta se on lohduttavaa tietää, että ei ole ainoa joka on käynyt samanlaisia tunteita läpi. Ja aina haastavemman elämänjakson jälkeen tulee myös helpompia hetkiä. Hirveästi voimia sinne! <3

    • Kaisa
      February 4, 2019

      Siinä alun mullerryksessä voi juurikin olla vaikea ymmärtää, että miksi se rakkaus ei roihahdakkaan ja miksi sitä kokee itsensä niin onnettomaksi, vaikka sen pitäisi olla elämän hienointa aikaa. Onneksi siihen on ihan järkeenkäypiä selityksiä ja onneksi, kuten tästä kommenttikentän avautumisistakin huomaa, emme ole asian kanssa yksin. Kiitos kun kommentoit :) ja onnea sinne 2veelle ja ihanaa talven jatkoa! <3

  • Minni
    February 4, 2019

    Olisinpa lukenut tämän 5kktta sitten, ennen esikoiseni syntymää :-D Synnytyin lokakuussa (myöskin koksissa, homma pelitti siellä kuin rasvattu ;)) ja täytyy sanoa että synnytyksen jälkeiset kipuilut, mielialan vaihtelut ja totisesti se väsymys tuli yllätyksenä – vaikka tyhmäkin sen tietää, että vauvan kanssa saa valvoa! Liikkuminen oli tuskaa pari ensimmäistä viikkoa, nukkumis/syömisrytmit vauvalla ovat ihan häkkyrällä ja kaikki kyselevät samaan aikaan että onko nyt ihanaa. Teki mieli sanoa että no helvetti ei ole! Niin paljon kuin sitä omaa nyyttiä rakastaakin, on ensimmäisen lapsen tuoma arjen muutos niin radikaali, että itselläni meni totutellessa. Nyt muutaman kuukauden jälkeen ei edes muista aikaa ennen vauvaa ;-) Edelleen meillä valvotaan öitä, raivotaan ja itketään, mutta se että pystyy syöttämään, heijailemaan ja nuuskimaan vauvaa ILMAN KIPUJA, on jo ihanaa!
    Kiitos tästä postauksesta siis todella paljon, huojentavaa lukea, että on sitä “ahdistusta” ollut myös muissa kodeissa.

    • Kaisa
      February 4, 2019

      Se on kyllä jännä miten tuon ajan ennen vauvaa unohtaa aivan tyystin. Myös siitä rankasta vaiheesta tulee jossain vaiheessa rutiinia ja sitä pystyy pärjäämään murto-osalla niistä yöunista mihin oli ennen vauvaa tottunut. Alku tuli kyllä shokkina taas täälläkin, vaikka toisen lapsen kohdalla siihen oli muka jo hyvin varautunut. Kuitenkin sitä oli 5 vuodessa jo aika kullannut muistot ja olin tottunut ns. “helppoon” elämään, että jälleen kerran sitä oltiin puulla päähän lyötyjä, kun vauva-arjen realiteetit iski vasten kasvoja. Onneksi nyt, kuten sanoit, nämä haasteet ja univajeet tuntuvat ihan siedettäviltä, kun oma olo ei enää ole kuin jyrän alle jäänyt. Tsemppiä sinne ja mukavaa talven jatkoa! :) kiitos vielä kovasti, että kommentoit! <3

  • Katya
    February 4, 2019

    Kiitos Kaisa! Ihailen tätä rohkeutta avata näitä synkempiä ja raskaampia aikoja ja ajatuksia uuden vauva-arjen ensihetkistä ja vähän myöhemmistäkin hetkistä. Pystyin samaistumaan KAIKKEEN (episotomiahaavaa myöten). Meillä oli raskas alku oman palautumiseni kanssa (joka jatkuu edelleen, tyttö nyt n.7,5kk) ja vauva oli itkuinen ja imetys takkuili jne jne. Ne epätoivon tunteet etenkin väsyneenä on tuttuakin tutummat – ja kyllä olen samaa mieltä siitä, että näistä puhutaan liian harvoin ääneen, joten kiitos, että kirjoitat myös näistä!

    Hyvää jatkoa koko teidän perheelle.❤

    • Kaisa
      February 4, 2019

      Kiitos itsellesi! Teidän kommenttien ansiosta näitä tekstejä uskallan kirjoittaa. Tsemppiä sinne vauva-arkeen ja mukavaa talven jatkoa koko perheelle <3

  • Jonna
    February 4, 2019

    Sain esikoiseni viime vuonna, ja voi kuinka nyt toivon että olisin saanut lukea tämän kirjoituksen ennen lapsen syntymää. Kaiken sen rakkauden, onnen ja kiitollisuuden lisäksi tunsin ensimmäisinä viikkoina myös ahdistusta, pelkoa ja väsymystä. Itkin monet kerrat väsymystä, sekä sitä kun imetys ei sujunutkaan. Ja synkimpinä hetkinä minäkin ajattelin juuri niin, että miksi ihmeessä halusin tähän ryhtyä. Tunsin valtavaa syyllisyyttä negatiivisista tunteista, ne todellakin yllättivät minut täysin. Olisin vaan toivonut, että joku olisi kertonut minulle, että negatiivisiakin tunteita saattaa tulla, ja että se on ihan normaalia, ne menevät kyllä ohi. Tämä kirjoitus antaa varmasti monelle paljon kaivattua vertaistukea, ainakin minulle antoi myös näin jälkikäteenkin. Kiitos siitä❤ arvostan suuresti, että kirjoitit asiasta näin rehellisesti ja aidosti.

    • Kaisa
      February 4, 2019

      Kiitos sinulle myös, että jaoit tarinasi. Nämä teidän kommentit vain kertovat sen, ettei tämä ole millään tapaa harvinaista, vaikka toki ikävää onkin. Toivon, että tekstin lukineet saavat myös teidän kommenteistanne voimaa. Vertaistuella on mieletön voima ja ehkä juuri se auttaa kulkemaan tuon sumuisen vaiheen läpi. Tieto siitä, että on ok olla välillä myös surullinen ja onneton helpottaa varmasti monen äidin mieltä. Joten kiitos vielä ja mukavaa talven jatkoa teidän perheelle <3

  • Anne-Mari
    February 4, 2019

    Hei, kommentoin silloin synnytyskertomus tarinaasi, että mahtavaa kun kirjoitat myös siitä miten kipeä voi olla synnytyksen jälkeen. Rehellisesti itku tuli, kun tätä tekstiäsi luin. Olisimpa oikeasti tiennyt nämä vuosi sitten (8.pv tätä kuuta tulee vuosi täyteen esikoisella). Nuo yön synkät tunnit nimittäin saivat mielen välillä niin maahan. Kirjoitin blogiini pari kuukautta sitten, ” asioista mitä olisin halunnut tietää tuoreena äitinä” ja tämä tekstisi olisi vastannut osaan kysymyksiin täydellisesti.

    Tekstisi nosti myös muistot pintaan. Juuri alkuaikoina, kun rinnat olivat verillä imetyksestä, episiotomia haava kipeä ja nousin myös yöllä vessaan. Tuntui, että valuin kaikkialta verta. Piti yrittää kiirehtiä, koska vauva alkoi pitämään nälkä ääntään. En kuitenkaan pystynyt, kun kaikki oli niin hel****n kivuliasta. Mies kävi siivoamassa aina veret lattialta, kun itse ajatsus kyykkyyn menemisestä sai oksennuksen nousemaan kurkkuun. Muistan, kun ajattelin, että vauva on niin rakas, mutta miksi kaikkia on niin tuskallista . Ajattelin myös silloin, että onko muilla niin helpot synnytykset vai olenko itse vain “heikko”, kun koskee niin. Olen kuitenkin tajunnut ja ystävien kanssa myöhemmin jutellut, että sitä mielummin “piilottaa” omat negatiiviset kokemukset. Ensimmäisinä viikkoina mieli on niin herkillä, että jos alkaa niistä puhumaan, niin ilman itkua ei niistä pysty kertomaan.
    Pariviikkoa oli sitä kivuliainta aikaa, sitten hiukan helpotti. Pari kuukautta kuitenkin melkein meni, että mihinkään ei enää koskenut, jos nousin “väärin” ylös sohvalta.

    Kiitos vielä tästä tekstistä<3

    • Kaisa
      February 4, 2019

      Kiitos sinulle kun kommentoit! Tarinasi kuulosti hyvinkin tutulta. Pari viikkoa oli minullakin sitä pahinta aikaa ja nyt vauvan ollessa 7 viikkoa olo alkaa olla ns. normaali. Pari todella synkkää hetkeä ja yksi päivystyskäyntikin mahtui noihin ensimmäisiin viikkoihin, mutta sitten yhtenä päivänä sitä vaan tajusi, että olo olikin mennyt paremmaksi eikä huonommaksi niin kuin sitä edellisenä päivinä oli tapahtunut. Pikku hiljaa sitä sitten sai taas kiinni niistä iloisista asioista ja pystyi alkaa oikeasti nauttimaan vauva-arjesta.
      Mukavaa talven jatkoa sinne ja onnea tulevalle 1veelle! <3

  • jeni
    February 4, 2019

    Ihanan rehellinen, mutta silti niin kaunis postaus. Onnea, iloa ja paljon tsemppiä teidän arkeenne. :)

    • Kaisa
      February 11, 2019

      Voi kiitos! Jotenkin niin mieletöntä kuulla, että näinkin synkkäaiheinen kirjoitus voi olla myös kaunis. En ole koskaan mieltänyt itseäni hyväksi kirjoittajaksi, vaan olen enemmän puhujatyyppiä, joten kaikki tällainen palaute postauksista tuntuu todella hyvälle. Mukavaa talven jatkoa sinnekin! <3

  • Titta
    February 4, 2019

    Kiitos Kaisa kun uskallat rohkeasti kirjoittaa myös negatiivisista asioista ja olla esikuvana muille. Minulle ei ole omia lapsia, enkä tiedä vauvakuplasta mitään, mutta tekstisi antoi myös minulle paljon. Ihailen todella rehellistä otettasi kirjoituksissa, toivottavasti blogit menisivät enemmän taas tähän suuntaan.

    • Kaisa
      February 11, 2019

      Kommenttisi puolestaan antoi minulle paljon. ISO kiitos, kauniita kauniita sanoja! <3

  • Riikka
    February 4, 2019

    Ihana kun kirjoitat myös tästä vauva-arjen toisesta puolesta! Täällä odotellaan esikoista parin viikon päästä saapuvaksi ja tunteet vaihtelee mielettömästä innostuksesta jännitykseen. Mietin mitä jos en heti alusta asti kiinnykään vauvaan tai rakasta silmittömästi? Miten osaan unohtaa omat kivut ja murheet jos kroppa on ihan sekaisin ja nukkuakaan ei juuri voi? Raskaus kestää onneksi sen 9 kuukautta ja senkään jälkeen ei tarvitse olla valmis äiti. Sain kirjoituksestasi lisätsemppiä, kiitos! Ja kokemuksiasi imetyksestä olisi myös mielenkiintoista lukea mikäli aihe tuntuu sinulle luontaiselta kirjoittaa:)

    • Kaisa
      February 11, 2019

      Ihana kuulla, että lisätsemppiä sait. Paras palaute mitä voin saada :) Onnea sinne tulevasta (vai jo tulleesta?) vauvasta <3

  • Julia Toivola
    February 5, 2019

    Upea kirjoitus Kaisa <3 Luin kahteen kertaan :) Niin aito ja herkkä, mutta samalla vahva. Ihana!

    • Kaisa
      February 11, 2019

      Iso kiitos Julia :) <3

  • Pauliina
    February 5, 2019

    Kiitos Kaisa tästä kirjoituksesta! En ole vielä äiti, mutta toivottavasti joku päivä saan sen ilon kokea. Sun kirjoituksen jälkeen olen ehkä vähän valmiimpi kohtaamaan ne mahdolliset vaikeudetkin, sitten kun sen aika on. Tai ainakin tiedän, että myös vauvan ensihetkillä kaikenlaiset tunteet ovat ihan normaaleja. Kiitos että olet niin aito, rohkea ja rehellinen <3

    • Kaisa
      February 11, 2019

      Voi kiitos kauniista sanoista! ja toivotaan, että tällä tekstillä oli apua :) ihanaa talven jatkoa sinne! <3

  • Eeva
    February 13, 2019

    Voi miten tärkeä aihe! Kiitos, kun kerrot myös varjopuolista. Minun oli pakko vielä palata tähän. On täysin normaalia kokea koko tunneskaala lapsen syntymän jälkeen ja keho tarvitsee aikaa palautua, mutta sitten jossain kohtaa menee myös raja, jolloin nämä tunnemyrskyt, hikoilut tai kivut eivät ole enää normaalia. Jännittää sanoa tämä ääneen, mutta haluan kertoa tarinani ja myös rohkaista hakemaan tarvittaessa apua.
    Olen 7- ja 3-vuotiaan lapsen äiti ja kokenut kaksi hyvin erilaista synnytystä. Molemmat lapset ovat oikeastaan ihmeitä endometrioosini takia. Esikoista odotimme pari vuotta ja tulin yllättäen raskaaksi puolisen vuotta laparoskopian jälkeen. Hän oli yllätys perätilassa ja syntyi kiireellisenä sektiona. Toipumiseni kesti pitkään ja perätilan takia lapsella oli lonkka sijoiltaan ja sitä hoidettiin lonkkalastalla 6 viikkoa. En ole ikinä itkenyt niin paljon ja ollut niin yksin (vaikka toki puoliso ja perhe auttoi, minkä pystyi, mutta vertaistuki puuttui). Se aika oli fyysisesti ja henkisesti rankkaa. Yritin pärjätä ja häpesin. Sitä, että lapsi ei voi hyvin, ehkä siksi, koska minä en voinut hyvin. Syyllistin itseäni ja varmaan kaikkia muitakin. Lapsi oli jo reilun vuoden, kun hain apua perheneuvolasta.
    Sektion takia seuraavaa raskautta ei saanut yrittää heti perään. Endometrioosi ei odottele vaan se etenee ja seuraavaa lasta odotellessa kävi ilmi, että minut oli taas leikattava endometriumin takia. Tämä leikkaus infektoitui ja valitettavasti meni pari kuukautta eri syiden takia ennen kuin minut leikattiin uudestaan. Infektio riudutti minut täysin ja rautavarastot tyhjenivät. Lääkärin tuomio oli, että seuraavaa lasta ei ehkä tule. No, vain 4 kk leikkauksesta olin kuitenkin raskaana.
    Jälkimmäinen synnytys alateitse oli voimauttava; kaikki meni niin hyvin kuin voi mennä. Olo oli kuin jyrän alle jäänyt, mutta onnellinen <3. Vauva tilasi maitoa ensin 12 tuntia, sitten pienen tauon jälkeen taas 6 tuntia. Siinä kohtaa iski se täysin normaali babyblues “et mihin tän tyypin voi palauttaa…” ja seuraavassa hetkessä sitä oli ihan äärettömän onnellinen tuo nyytti sylissään. Kuopus oli ihan eri lailla helppo hoidettava kuin lonkkalastassa vatsakipuja itkevä (kirkuva) esikoinen. Vauvalla oli kaikki hyvin, mutta minä hikoilin itseni öisin lätäkköön ja päivisin olin viluissani. Neuvolan mukaan se oli normaalia mm. imetyshormonien takia. Mutta, kun se jatkui aina vaan. Ja minä väsyin ja masennuin pikku hiljaa enemmän. Vasta, kun kuopus oli melkein 2 vuotta, hain vihdoin apua lääkäriltä ja kävi ilmi, että rautavarastoni (ferritiini) olivat edelleen hyvin alhaiset ja minulla oli piilevä kilpirauhasen vajaatoiminta. Näin jälkikäteen ei voi tietää kuinka kauan olen kärsinyt raudan puutteesta. Itse näen vuodet taaksepäin ja luultavasti endometrioosini takia raudan puute on ollut läsnä jo liki 10 vuotta. Olin vuosien varrella ehtinyt tottua huonoon olooni… Raudan puute vaikuttaa mm. kilpirauhasen toimintaan. Minulla saattoi olla myös synnytyksen aiheuttama kilpirauhasen tulehdus, mikä on aika yleistä. Se aiheuttaa ensin kilpirauhasen liikatoiminnan, jonka jälkeen tulee vajaatoiminta, joka taas aiheuttaa mm. masennusta, lihomista, aggressiivisuutta jne jne.
    Haluan sanoa äideille ja äitiydestä haaveileville, että pitäkää huolta itsestänne <3 Sinä olet tärkein. Ottakaa selvää mm. rauta-arvoista (hemoglobiini ei ole koko totuus). Jutelkaa neuvolassa, että mikä olo tai oire on normaalia ja mikä ei. Kysykää ja kyseenalaistakaa. Olkaa armollisia itsellenne (tätä vielä itsekin opettelen).

    • Kaisa
      February 18, 2019

      Ensinnäkin pahoittelut, että julkaisen tämän vasta nyt (oli melkoinen viikko takana, enkä ehtinyt avata konetta) ja toiseksi ISO kiitos, että jaoit tarinasi meille kaikille! Tämä todistaa hyvin sen miten erilaisia niin raskaudet, synnytykset kuin vauvavuosikin voi samalla ihmisellä eri lapsien kohdalla olla. Hyvä, että olet viimein saanut apua ja helpotusta vaivoihisi. Tunnistin tuosta kohdasta myös itseni, nimittäin minäkin pitkitin lääkäriin menoa melko tavanomaisten oireiden vuoksi (päänsärky, väsymys yms) ja syytin vain kiirettä ja stressiä. Lopulta flunssan yhteydessä lääkärissä selvisi että hemoglobiinini oli 66. Jäätävä lukema ja siitä alkoi kova selvitystyö missä vika. Lopulta vyyhti purkautui ja tuloksena juurikin vain tuo, että olin tottunut aina vain matalempiin rauta-arvoihin. Anemia uhkasi myös jättää meidän lapsettomiksi ja silloin päätin, että jatkossa pidän kyllä itsestäni parempaa huolta. Joten olen kanssasi todellakin samaa mieltä. Sinä itse olet tärkein ja omaa terveyttä tulee vaalia vaikka välillä joutuisikin laittamaan lapsen hetkeksi etusijalle :) Kiitos vielä ja mukavaa kevään odotusta sinne teidän perheelle <3

  • Ebba
    March 4, 2019

    Ihmettelen vähän, että miksi siellä somessa pitää antaa se kuva että on niin täydellistä kaikki mm vauva arki, kun se ei sitten ole se totuus. Miksi ei voi sitä aitoa elämää näyttää.

    • Kaisa
      March 4, 2019

      Juurikin tuossa selitin, että oma tyylini ei ole riepotella niitä negatiivisia juttuja pitkin somea. Joskus on kuitenkin hyvä muistuttaa esimerkiksi tällaisella postauksella, että ei kaikki ole niin nättiä ja ihanaa. Joku tykkää tästä tyylistä ja joku ei. Kaikkia ei valitettavasti voi miellyttää :)

  • Martta
    June 2, 2019

    Kiitos, kun kirjoitit tästä aiheesta! Minusta tuntuu, että moni keskittyy aina vain hehkuttamaan vauva-aikaa ja pikkulapsiarkea. Jos nostaa esille mahdolliset ongelmat, heti hyssytellään. Ajatellaan, että lapset ovat paras asia maailmassa. No tavallaan ovathan ne. Ja vaikka olihan se vauva-aika ihanaa ja somaa, niin hitto uudestaan en ala. Nyt jo melkein 5-vuotias tyttöni ei nukkunut ensimmäiseen puoleentoista vuoteen ja aloin itse muistuttaa zombia jossain kohtaa todella paljon. Ympäriltä tuleva paine vaati “täydellistä äitiyttä” enkä osannut löytää omaa ja minulle sopivaa äitiyspolkua. Tuntuu, että siitä ajasta ovat jääneet mieleen ainoastaan ne polviin ulottuvat silmäpussit. Onneksi nyt on helpompaa ja oma äitiyskin on löytynyt. Kasvava lapsi on ihanaa seuraa :)

    • kaisaturunen
      June 4, 2019

      Uskoisin, että tämän päivän äideillä on paljon haastavampaa, kun some saattaa antaa niin vääristyneen kuvan äitiydestä. Shokkina tulee se, ettei pikkulapsiarki ollutkaan niin ihanaa ja leppoisaa. Toki se joskus on, mutta uskaltaisin väittää, että kaikkien äitien elämään mahtuu niitä synkempiä ja uuvuttavia hetkiä myös. Mutta onneksi monet löytävät äitiyden ilon jossakin kohtaa. Toiset rakastavat vauvavuotta ja toisille taas se äitiyden ihanuus avautuu vasta lapsen kasvettua. Itse taidan olla enemmän samoilla linjoilla kuin sinä, sillä huomaan nauttivani koko ajan enemmän, kun lapset kasvavat. Kyllä se pieni nyyttikin ihana on, mutta itselleni selkeästi mieluisampi vaihe on se, kun lapsi puhuu ja on jo omatoimisempi. Mukavaa kesää teidän perheelle <3

Previous
Tapahtui tänään
Vauvakuplan vaiettu puoli