Mummoneule ja myöhästynyt kolmenkympin kriisi

Posted on

Viime viikolla sivusin tätä aihetta Instagram Storien puolella, kolmenkympin kriisiä nimittäin. Hassua sinänsä puhua kolmenkympin kriisistä, sillä en kokenut sellaista täytettyäni ne maagiset kolmekymmentä vuotta. Se ikä vain tulla tupsahti, eikä mikään oikein muuttunut. En kriiseillyt mistään sen enempää kuin normaalistikaan. Huonoja hius- ja kasvopäiviä tuli ja meni, mutta niinhän meillä kaikilla.

Tänä vuonna, kun mittariin kilahti 31 vuotta jokin muuttui. Mitään radikaalia ei tapahtunut, enkä oikein osaa sanoa miksi ja milloin tarkalleen mielelleni kävi kuten kävi. Ehkä olin vain elänyt kolmekymppisvuoteni onnellisuuden kuplassa, kun 9 kuukautta siitä vierähti raskaana ja vuosi huipentui satumaisella tavalla. Sen rinnalla tämä unettomien öiden ja vähän murheidenkin täyttämä vauva-arki on sitten tuntunut melko raskaalta sekä saanut mielen matalaksi. Olen melko varma, että moni kriiseilyn aiheeni juontaa juurensa juurikin tästä.

Pienen vauvan äitinä sitä on vain useampana päivänä enemmän tai vähän hukassa. Mikään ei oikeastaan ole vialla, mutta siinä väsymyksen, kiireen ja turhautumisen keskellä kaikki vaan tuntuu olevan vähän pielessä. Useampana päivänä sitä näyttää omasta mielestään lähinnä variksen pelättimeltä, kuin varjolta entisestä itsestään. Olo ei siis ole hehkeimmästä päästä, eikä sinulla myöskään ole liiaksi aikaa paikkailla tilannetta. Oma aika on kortilla, joten monesti sitä tehdään vain välttämättömimmät jutut, eikä itsensä puunaamiseen niin sanotusti ole kovinkaan montaa minuuttia. Yövalvomiset ja ylipäätänsä vauva-arki verottaa, joten ei ihme, jos se näkyy myös kasvoilta. Helpottavaa on tietää, että se tulee muuttumaan ja loppujen lopuksi aika pian. Vauvavuosi ei kestä kuin sen yhden vuoden ja vaikka alkuun se tuntuu tahmaiselta rämpimiseltä ikuisuuden suossa, niin loppumatka menee yleensä pikajunan lailla.

Jollain tapaa helpottavaa on myös se tieto, että monesti nämä asiat ovat kriisejä vain pääsi sisällä, eivätkä oikeasti edes näy ulospäin. Mökkihöperöitymisilmiö on sekin melko tavanomainen vauvavuotena. Varsinkin alkuaikoina sitä tulee vietettyä paljon aikaa neljän seinän sisällä vauvan kanssa. Siinä, jos jossain sitä “homehtuu” ihan huomaamattaan. Kun sieltä turvallisesta kotipesästä pitäisi sitten poistua, niin tuntuu ylitsemääsemättömän vaikealta saada itsestään ihmisen näköistä, kun on tottunut asumaan nuhjuisissa kotiasuissa, hiukset mutsiponnarilla ja kasvot meikittä. Herkästi sitä jää vellomaan tähän tilaan, mutta voin vakuuttaa, että useimmissa tapauksissa kotikuoresta ulos tuleminen ja pieni laittautuminen tuntuu siltä, kuin feenikslintu olisi syntynyt uudelleen.

Mutta palataampa vielä siihen, mitä olen oikein kriiseillyt? Jotain tyhjänpäiväistä ja vähän turhaa? Oi kyllä. Olen harmitellut jatkuvaa juurikasvuani ja yrittänyt kasvattaa jo harmaantuneita kutrejani sinnikkäästi esiin, koska oma väri ja luonnollisuus kuulosti niin paljon coolimmalta kuin värjätty pää. Olen murehtinut alati kasvavia silmäpusseja ja muutenkin ihon silmin nähtävää ikääntymistä, kiitos vaan yövalvomisen. Olen kokeillut pitkästä aikaa ripsipidennyksiä ja todennut, että näytän niissä aivan teinitytöltä ja poistanut ne parin päivän jälkeen.

Olen miettinyt miksi minulle tuli raskausarpien sijaan hassuja hämähäkkiverisuonirykelmiä sääriin ja miksi aurinkoinen sää saa ihoni kirjavaksi kuin karttapallo aurinkosuojasta huolimatta. Olen manannut itseäni, että en ole saanut aikaiseksi aloittaa treenaamista raskauden jälkeen. En siksi, että minulla olisi vielä kiloja pudotettavana (ei ole), mutta siksi, että lihasmassani on olematonta ja liikunta tekisi varmasti hyvää monellakin tapaa. Jaksaisin luultavasti paremmin, eivätkä selkäni ja hartiani menisi yhtä pahasti jumiin. Välillä olen turhautunut niin pienistä asioista, kuten kynsinauhojen epäsiisteydestä, että sitä on ihan hävettänyt hetken kuluttua.

Viime viikolla pysähdyin sitten miettimään näitä tyhjänpäiväisiä, mutta toisaalta ihan inhimillisiä ja tärkeitäkin kriisin aiheitani. Ne nimittäin kertovat minulle jotain sellaista, josta olen ikionnellinen. Sen, että minulla on muut asiat elämässä hemmetin hyvin. Se, että ehdin murehtimaan juurikasvuani ja kynsinauhojani, kertoo vain miten onnekas olenkaan. Joskus kauan aikaa sitten totesin täällä blogissa, että kaikilla meillä on aina kriisin aiheita elämässä ja niiden kriisien suuruudet sekä vakavuusasteet riippuvat ihan tasan siitä, minkälainen tilanne meillä elämässä on.

Kun elämä hymyilee muuten ja kaikki asiat ovat itsellä sekä läheisillä hyvin, löytää ihminen herkästi pienistäkin asioista murehtimisen aihetta. Isomman hädän keskellä sitä taas osaa pistää asioita tärkeysjärjestykseen, eikä mieti sekuntiakaan niitä silmäpusseja, saati kynsinauhoja. Tämä on täysin luonnollinen reaktio meille ja sen vuoksi pikkuasioista kriiseilykin on joskus täysin ok, kunhan vain muistaa säilyttää jonkinlaisen suhteellisuuden tajun ja ymmärtää arvostaa sitä totuutta, että jos niin mitättömän pieni juttu on elämäsi suuri kriisi, on sinulla todennäköisesti kaikki paremmin kuin hyvin.

Tänään siis tämmöistä. Pientä ulkonäkökriisiä siis pukkaa, mutta muuten elämä hymyilee, isosti ♥

ps. onko kukaan muu ihastunut tänä vuonna ihan uudella tavalla neuletakkeihin? Ja nimenomaan tällaisiin vähän “mummomallisiin”? Nää on niin parhaita, niin mekkojen kuin housujenkin kaverina!

Pieces dress (Zalando) /  Lindex knit / Gucci bag / Zara shoes / Le Specs sunnies

XOXO
signature

What do you think?

Your email address will not be published. Required fields are marked *

4 Comments
  • Henrika
    August 29, 2019

    Tunnistan tuon myöhästyneen kolmenkympin kriisin! Täytin just itse 33 ja kriisi tuli mulla kans siinä 31-32 välillä. Silloin kun pyöreät tuli mittarin, ajattelin vain että tää on vaan numero! Sitten jostain syystä kun huomaa ”vanhenemisen” merkkejä itsessään sen jälkeen, niin iskee päälle se että ei tässä enää niin nuoria olla 😅 sitten kun ajattelee järjellä mitä kaikkea olen saavuttanut ja miten hyvin asiat ovat, tajuan että turha tässä on kriisillä :D

    • kaisaturunen
      August 29, 2019

      Tää kuulostaa niiin tutulta! Juuri tuo mitä sanoit, että kun katsoo elämää taaksepäin mitä kaikkea on ehtinyt/saanut toteuttaa ja mitä unelmia on saavutettu niin eihän tässä voi paljon mistään naururypyistä murehtia. Kyllä niistä asioista onkin pitänyt hymyillä muutaman rypyn verran :D Ihanaa syksyä sinne <3

  • Maria
    September 12, 2019

    Ihana postaus, olet niin oikeassa tämän asian kanssa!:) Pienet kriisit ovat ihan sallittuja ja todellisiakin – kunhan tosiaan muistaa aina välillä herätä siihen, että se tarkoittaa isojen asioiden olevan loistavalla tolalla :)

    • kaisaturunen
      September 13, 2019

      Juurikin näin :) Ihanaa syksyä sinne <3

Previous
Hirsitalo 2.0 keittiö
Mummoneule ja myöhästynyt kolmenkympin kriisi