Äiti, joka ei osannut leikkiä

Hieman haikein mielin ja myös vähän kauhulla katson nuoremman tyttömme kasvua. Kohta hänkin on siinä leikki-iässä. Ei siinä mitään, aivan ihana ikä, unohtumaton ja hauska. Ainut miinuspuoli siinä on vain se, että koen leikki-ikäisten lasten kanssa niin suurta huonoa omaatuntoa, koska itse leikkiminen ei luonnistu minulta yhtään.

Veikkaan, että tämä ongelma kytkeytyy siihen samaan sisälläni olevaan epämiellyttävään tunteeseen, jota koen esimerkiksi lautapelejä ja oikeastaan kaikenlaisia pelejä pelatessa. Ei vain malta enkä oikeastaan edes tykkää pelata. Urheilumielessä joo kyllä, mutta leikkimielisesti jotain lautapeliä tai vaikkapa puhelimessa olevan peliä, niin ei ei ja ei. Olen tullut siihen tulokseen, että minua ei vain ole luotu leikkimään. Kirjoitan tätä tekstiä vakavalla tyylillä, mutta oikeasti naureskelen täällä omille jutuilleni. Kaikkihan osaavat leikkiä!

Niin kai minäkin, mutta koen silti huonoa omaatuntoa aina, kun mini pyytää minua leikkimään. Nukeilla ja pikkuisilla hahmoilla leikkiminen on ehkä pahinta mitä tiedän. En osaa keksiä mielikuvituksellisia seikkailuja tai hyviä vuorosanoja ja saan myös kuulla kunniani siitä. Avuttomuuteni on tässä kohtaa melko ironista, sillä koen olevani aika luova persoona. Mutta ehkä luovuuteni riittää vain valokuvaamiseen, vaatteiden tekemiseen, leipomiseen ja sen sellaiseen.

Onneksi ratkaisu on yksinkertainen; Niitä asioita pyrin minin kanssa tekemään aina, kun meillä on aikaa tehdä yhdessä asioita ja hän haluaa leikkiä. Ehdotan, että leipoisimmeko jotain? Ompelisimmeko nukelle uuden mekon? Maalaisimmeko? Tai tekisimmekö trampoliinilla tanssihyppyesityksen?Ja tiedättekö mitä. Useimmmiten mini innostuu silmin nähden ja se saa minut niin iloiseksi. Nautin tehdä hänen kanssaan luovia asioita, mutta en vain osaa olla luova perinteisissä lastenleikeissä. Olen ajatellut, että ehkä olen se maailman ainut äiti, joka ei osaa leikkiä, mutta sitten todennut, että ehkä leikin vain omalla tavallani. Arkisten asioiden parissa.

Älkää nyt käsittäkö väärin, kyllä minäkin makoilen lastenhuoneen lattialla ja liikuttelen maailman pienimpiä Pet Shop -eläinhahmoja hassusti äännellen tai pelaan minin kanssa muistipeliä, vaikka mieleni harhailee samalla jossain aivan muissa maailmoissa. Onneksi lasten isä on huomattavasti innokkaampi pelaamaan lautapelejä ja se onkin heidän yhteinen juttunsa. Ja veikkaampa, että kun aikaa kuluu pari vuotta, niin pikkusiskosta kehkeytyy huomattavasti luovempi Pet Shop-leikkikaveri kuin äidistä. Minut voi siinä kohtaa sitten hyllyttää näistä hommista kokonaan.

Tänään olen taas luvannut leipoa minin kanssa, kunhan hän jumpalta kotiin saapuu. Siitä puuhasta me molemmat nautitaan aivan äärettömästi ja minä olen läsnä 100%. Loppujen lopuksise läsnäoleminen on varmasti kaikkein tärkeintä, teit lastesi kanssa sitten ihan mitä tahansa.

XOXO
signature

What do you think?

Your email address will not be published. Required fields are marked *

6 Comments
  • Lotta
    September 8, 2019

    Voi, miten paljon voinkaan samaistua tähän tekstiin. :D Koen aina äärimmäistä epämukavuutta, kun pitää leikkiä jotain. Tykkään kyllä pelata lautapelejä, mutta kauhulla odotan niitä barbieleikkejä tyttäreni kanssa (nyt 10kk), vaikka itse pienenä rakastin leikkiä niillä. Johonkin se leikkimielisyys vaan jäi, vaikka en muuten ole ollenkaan vakava ihminen ja myöskin luovuudella on siunattu oiva määrä. :)

    • kaisaturunen
      September 9, 2019

      Ehkä se on juuri tuo sanomasi leikkimielisyys, joka minulta on jäänyt. En sano olevani tosikko :D mutta jokin sellainen lapsen mieli on vähän jäänyt. Onneksi sitä voi lasten kanssa puuhastella kaikkea muutakin ja ne muutamat hassut barbieleikit kyllä kestää, kun näkee miten onnelliseksi se toisen tekee :) Mukavaa syksyä sinne <3

  • -
    September 8, 2019

    Aika lailla samoja fiiliksiä täälläkin! En tosin ole muussakaan elämässä kovin luova, mutta tuo leikkiminen – ei todellakaan tule luonnostaan, kaikkea muuta. Itse asiassa en leikkinyt “normaalisti” edes lapsena, joten lieneekö siinä selittävä tekijä. Paljon helpompi puuhailla lapsen kanssa ihan tavallisia arkisia askareita, noh onneksi isi osaa leikkiä… Mutta oli kyllä varsin helpottavaa lukea tämä, monet kerrat on kyllä tullut mietittyä miksen osaa – kun kaikki muut kyllä.. 😀 Onneksi tämäkään ei taida vanhemmuustaitoja määritellä, kiva silti että löytyy kohtalontovereita 😊

    • kaisaturunen
      September 9, 2019

      Mä mietin julkaisuvaiheessa, että osaakohan KUKAAN samaistua, mutta ei vitsit tämä olikin taas yksi vaiettu aihe äitiyden maailmassa ja meitä kohtalontovereita on useampi. Kiva kun laitoit viestiä! Mä itse muistelen leikkineeni ihan “normaalisti” lapsena, mutta monet leikit olivat myös aika urheilullisia tai sitten tyyliin jotain kokkikoulua. Mutta vaikka en enää leikikään niin innokkaasti ns. normaaleja lastenleikkejä niin ei tämä tosiaan määrittele yhtään niitä taitojani vanhempana kuten sanoit. Parhaamme teemme varmasti jokainen! Kivaa syksyä sinne <3

  • Nimetön
    September 9, 2019

    Mielenkiintoinen aihe. Itsellä leikki on veressä. Leikin nukeilla 15-16 vuotiaaksi asti. 18-synttäreillä menimme kavereiden kanssa leikkimään suksilla hiihtäen metsään. Edelleen rakastan leikkiä, esimerkiksi lennättää leijaa ja pelailla pelejä, sekä erilaisia ulkoleikkejä. Idoleitani on mm. Disneyn Maija Poppanen ja hänen lapsenmielinen tapa luoda seikkailuja mielikuvituksella. Ajattelin vielä vanhainkodissa leikkiä minkä ehdin! :) Mutta toisaalta ymmärrän, että ehkä leikki ei vain ole kaikkien pala kakkua. On lapsiakin, jotka ihan todella tykkäävät enemmän vaikka lukea ja piirtää kuin varsinaisesti leikkiä. Ei siinä varmasti ole mitään vakavaa. Kunhan osaa omalla tavallaan pitää hauskaa, käyttää mielikuvitusta, luoda jotain. Viettää aikaa yhdessä, ja just olla läsnä! :) Leikkiäkin on niin monenlaista, ei pelkästään leluilla leikkiä. Mielestäni just arjen askareista voi luoda seikkailuja ja leikkejä, Peppi Pitkätossun tyyliin :) Sehän se arvokas taito onkin, että osaa tuoda leikkimielisyyttä ihan arkeenkin, pilkettä silmäkulmaan velvollisuuksiinkin!

    • kaisaturunen
      September 9, 2019

      Maija Poppanen ja minä taidetaan olla aikalailla vastakohtia :D Mieletöntä ja ihailtavaa, että tuollainen palo löytyy sisältä myös aikuisena :) Mutta kuten sanoit, ei kai sillä väliä miten leikkii. Itse leikin kyllä lapsena ihan “normaalisti”, mutta toki monet leikeistä olivat tietyllä tapaa aktiviteetteja, urheilua, jumppaa, luovia juttuja. Kokkikouluakin pidin usein! Ehkä meillä ei tosiaan kaikilla ole veressä se perusleikkimisen taito tai ehkä paremmin sanottuna into siihen. Tosin tykätäänhän me muutoinkin hyvin erilaisista asioista, joten käy järkeen tämä :) Kivaa syksyä sinne! <3

Previous
Kylpyhuoneen liukuovi – vihdoin paikoillaan!
Äiti, joka ei osannut leikkiä