Kohta on kulunut miltei 7 viikkoa (SEITSEMÄN!!) siitä, kun päätimme miehen kanssa ottaa tytöt ennaltaehkäisevänä toimena pois päivähoidosta. Viralliset ohjeet tulivat voimaan viikko tämän jälkeen, mutta täällä ollaan käytännössä “lomailtu” lasten kanssa jo 7 viikkoa yhtä soittoa. Lomailu on sanavalintana hieman harhaanjohtava, sillä tottakai mekin olemme tässä yrittäneet tehdä töitä samalla. Pitäydyn kuitenkin loma-sanassa, sillä sellaiselta tämä on tuntunut. Lomalta LASTEN kanssa.
Te muut vanhemmat voitte varmasti yhtyä ajatukseen, että loma lasten kanssa on ihan normaalitilanteessakin sellaista “lomaa”, jonka jälkeen on enemmän tai vähemmän todellisen loman tarpeessa 😀 Tuntuu kuin arki päiväkotipäivineen olisi lasten leikkiä tämän rinnalla. Älkää käsittäkö väärin, on tuntunut etuoikeutetulta saada olla “lomalla” lasten kanssa näinä aikoina ja joskus vuosien päästä olen varmasti ikuisesti kiitollinen tästä ajasta. Ajasta, jolloin maltoimme molemmat mieheni kanssa oikeasti pysähtyä. Ja niin ovat varmasti lapsetkin.
Mutta näin seitsemän viikon jälkeen alkaa jo hieman kisaväsymys painamaan. Näin totesi myös samassa tilanteessa oleva ystäväni, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia pari päivää sitten. Kumpikin mietimme, että ei tässä tilanteessa (terveenä, kotona, omakotitalossa asuessa, yhdessä perheen kanssa ollessa) ole kyllä mitään valittamisen aihetta, mutta kuten lomallakin, jossain kohtaa iskee se kaipuu takaisin arkeen ja rutiineihin.
Vaikka meilläkin on yritetty pitää tietyistä rutiineista kiinni, niin ei tätä silti voi normaaliin arkeen verrata. Tosin emmehän me vielä tiedä, mikä tulevaisuudessa normaali arki on. Onko se tätä? Tai jotain entisen ja tämän väliltä? Emme myöskään voi tietää mitä tulevat viikot tuovat tullessaan. Miten käy koulujen ja päivähoidon? Jännityksellä sitä odotan, vaikkakin hieman sekaisin fiiliksin. Tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan pandemia-aikana ja tämänkin kysymyksen kohdalla olen toisena hetkenä toista mieltä ja toisena toista siitä, mitä sitä oikein pitäisi tehdä. Jatkaa samaan malliin vai avata ovet? Onneksi meillä täällä Suomessa on minun sijasta muita, tässä kohtaa itseäni fiksumpia ihmisiä päättämässä asioista.
Koronakuulumiseni alkavat toistavat toistaa jo itseään, joten ajattelin tähän loppuun kertoa parhaita juttuja viime viikoilta;
Kuopus on oppinut paljon uusia sanoja, tärkeitä sellaisia. Tämän viikon parhaat: “kakka, kakku ja mekko”.
Paras ystäväni lähetti meidän ovelle tuoretta pullaa ja leipää. Hän tuntee minut niin hyvin!! 😀
Pesin ja pakkasin tällä viikolla toppakamat pois silmistä. Liian optimistinen tekoko? Toivottavasti ei.
Eilen takapihan terassilla oli niin lämmin, että pärjäsin paljain varpain ja t-paidassa. Kesä ootko se sinä?
Isompi tyttö sai eskarin ompelutyön valmiiksi. Voi sitä iloa, kun itse ommeltu pehmopupu sai vihdoin pumpuli täytteet sisäänsä ja sitä pystyi esittelemään kaikille sukulaisille puhelimen välityksellä.
Kuopus kantaa joka paikkaan mukanaan vanhaa posliininukkeani. Itseäni tuo nukke vähän hirvittää, mutta hänestä ilmeisesti paras juttu vähään aikaan 😀
Isompi tyttö on innostunut laittamaan äidille teen ja välipalan valmiiksi. Nautin täysillä tästä, veikkaan aika ainutlaatuisesta ajasta ennen kuin into hiipuu.
Miten siellä jaksetaan? ♥ Alkaako teillä muilla kotona olevilla kisaväsymys painamaan?
What do you think?
You must be logged in to post a comment.