Näinä hektisinä aikoina, kun työhommia riittää ja talonrakennusprojekti haukkaa ison osan päivistä, on tullut mietittyä ja podettua sitä äidin huonoa omaatuntoa. Fiilistä, joka hiipii mieleen silloin, kun et ehdit viettää lapsesi kanssa niin paljon aikaa kuin haluaisit. Et ehdi antaa itsestäsi kaikkea hänelle ja ennen kaikkea olla parhaimmalla tavalla läsnä. Monesti äidit kertovat miten tämä huono omatunto iskee reissatessa ilman lasta, mutta joskus se voi iskeä myös kotona arjessa, jos meno on kovin hektistä.
Meillä kaikilla on varmasti ollut ja tulee olemaan elämässä niitä ajanjaksoja, jolloin työt ja muut menot puskevat päälle tehden päivistä kaaottisia. Hyvällä aikataulutuksella kaaoksen saa toimimaan ja siitä selviää kunnialla, mutta monesti tässä kohtaa kärsii se perheen yhteinen vapaa-aika. Vaikka sitä kuinka yrittäisi nostaa prioriteettilistalla korkeammalla, niin välillä tulee vain väistämättä tilanteita, joissa työtasiat on hoidettava ensin. Toki sitä valitsisi aina paljon mielummin pyörälenkin tai leffaillan lapsen kanssa kuin tietokoneella nakuttamisen.
Tarvitseeko tästä potea huonoa omaatuntoa? Luultavasti ei, jos ja kun kyse on väliaikaisesta tilanteesta. Miksi monet äidit sitten potevat? Ja toiset vielä herkemmin kuin toiset?
“Mom guilt comes with motherhood.”
Huonon omantunnon poteminen vähän kuin kuuluu äityteen. Se on automaattinen reaktio ja tietynlainen “package deal”. Uskallan väittää, että kaikki tai ainakin valtaosa äideistä kokee joskus huonoa omaatuntoa, mutta onneksi useimmiten enemmän tai vähemmän turhaan. Huono omatunto syntyy äitiyden myötä, eivätkä äidit oikein mahda sille mitään. Vastaavanlaista tunnetta tuskin kukaan kokee ennen lapsen tuloa perheeseen, eikä se todennäköisesti kuuluu kenenkään perusluonteeseen. Äitiys tuo sen meistä esiin. Se kuinka paljon ja herkästi huonoa omaatuntoa potee, riippuu ihan äidistä. Toisilla ne vaistot ovat herkemmässä kuin toisilla.
Itse en koe olevani mitenkään älyttömän herkkä potemaan huonoa omaatuntoa, mutta välillä se tunne iskee. Onneksi olen ymmärtänyt, ettei siinä hetkessä tarvitse jäädä voivottelemaan ja itkemään, koska todennäköisesti asiasta murehtiminen on täysin turhaa. Lapsella harvemmin on mitään hätää olettaen, että hän on jonkun tutun ja luotettavan hoitajan käsissä. Itse asiassa se, että hän viettää aikaa muidenkin aikuisten kanssa, voi tehdä hänelle ihan hyvää.
Ajan myötä, lapsen kasvaessa tämä “mom guilt” sisällämme usein lievenee tai ainakin muuttaa muotoaan. Ne ensimmäiset kerrat, kun poistut vauvan luota ovat niitä vaikeimpia ja ne aiheuttavat eniten omantunnon tuskia, vaikka lähtisit vain käymään yksin lähikaupassa. Silloin sitä murehtii ihan pieniäkin asioita vaistonvaraisesti. Nykyisin mini on jo iso tyttö ja tiedän hänen pärjäävän. Eri juttu onkin pärjääkö äiti?
Veikkaan, että äidin vaistonvaraisessa huonossa omassatunnossa on loppujen lopuksi enemmän kyse siitä, miten paljon äiti kaipaa ja rakastaa lastaan kuin siitä, että se varoittaisi meitä ettei lapsella ole kaikki hyvin. On hyvä, että äidit tunnistavat tuon tunteen, mutta tärkeää on oppia myös käsittelemään sitä. Harvemmin se tosiaan kaipaa kummempaa murehtimista tai paneutumista, mutta ihan äidin itsensä takia voi olla hyvä miettiä, millä tavoin sitä omantunnon tuskaa voisi lieventää? Pitäisikö teidän ottaa päivittäin joku pieni kiva hetki yhdessä? Entä olisiko nyt viikonloppuna yhteisen retken paikka?
Me saimme viettää paljon kaivattua yhteistä aikaa Dubain reissulla, vaikka molemmat vanhemmista tekivätkin töitä sieltä käsin. Kotiin palattuamme viikot ovat sen sijaan olleet aikamoista suorittamista ja yhteinen aika on ollut välillä tosi pahasti kortilla. Minusta olisi ihanaa, jos pystyisin joka päivä viettämään minin kanssa yhden pidemmän hetken ja heittäytymään siihen täysillä.
Toissapäivänä hänen päiväkodin jälkeen päätin kesken kotitöiden jättää kaikki hommat toviksi siihen ja ottaa tuon tärkeän hetken meille. Kaivoimme yhdessä ompelukoneeni pitkästä aikaa esiin ja ompelimme hänen uuteen nuken sänkyyn petivaatteet. Mini istui sylissäni koko ajan ja onnellisena veivasi tarpeen mukaan ompelukoneen käsipyörästä aina kun pyysin. Hän oli aivan haltioissaan aikaasaamistamme petivaatteista ja ylpeänä esitteli niitä isälleen. Meillä ei kulunut ompelemiseen aikaa kuin reilu puolituntia, mutta se oli heittämällä paras hetki moneen päivään. Todennäköisesti myös lapsi muistaa sen näin, eikä murehdi alkuunkaan sitä, että ennen ompeluhetkeä tai sen jälkeen äiti oli hieman kiireinen.
Huomenna ajattelin yhdistää työn ja huvin ottamalla minin mukaan piknikkikuvauksiin. Tällaiset mahdollisuudet kannattaa kyllä hyödyntää aina, sillä sitä yhdessä vietettyä aikaa ole koskaan liikaa ♥
ps. TALOBLOGISSA KURKKAUS MEIDÄN TULEVAAN LATTIAAN!

mm
April 19, 2018Mielenkiintoinen postaus! Oletteko muuten miettineet toista lasta joskus. 🙂
Kaisa
April 20, 2018Ajatus sisaruksesta on kyllä ihana, kun itsekin kasvanut siskojen kanssa, mutta aika näyttää 🙂
Tiina
April 20, 2018Äideille hyvin usein ajankohtainen aihe. 🙂
Itsekin tullut tätä paljon pohdittua viime vuosina kun opiskelut veivät arkipäiviksi toiselle paikkakunnalle puoleksi toista vuodeksi. Viikonloput kotona olivat tärkeitä, mutta eivät kyllä riittäviä. Huomasin, että meillä minun ja lapsen suhde selvästi kärsi ja vieraannuimme vähän toisistamme. Isistä tuli se ykkösvanhempi, jota lapsi pyysi aina kun oli paha mieli tai johonkin sattui. Äitinä se tuntui todella pahalta, sillä olinhan itse tottunut olemaan useita vuosia se ensimmäinen lohduttaja ja paijaaja.
Miehelle tietysti kiva että he lähentyivät lapsen kanssa ja varmasti tärkeää molemmille isä-lapsisuhteen kannalta.
Nyt olemme saaneet kirittyä “menetettyä” aikaa kiinni ja minun ja lapsen suhde on palannut melkein entisiin uomiinsa. Mutta… työaikani ja työvuoroni ovat pituudeltaan sellaisia, että nyt en ole kahteen päivään nähnyt muuta perhettä. Aamulla kun muut heräävät ja lähtevät töihin ja tarhaan niin minä nukun. Kun yöllä tulen töistä, ovat kaikki muut jo nukkumassa. Onneksi seuraavan viikon aikana on vain yksi työpäivä ja 6 vapaata, joten yhdessä ehditään olla sitten. Mutta ei tämä aina helppoa tasapainoilua ole. Onneksi tykkään työstäni niin paljon, että töihin on aina kiva mennä ja se helpottaa sitä ikävää kun joutuu olemaan lapsesta erossa.
Olisikin mielenkiintoista kuulla potevatkohan miehet vastaavanlaisia “eroahdistuksia” ja syyllisyyttä? Luulen että äideillä se johtuu siitä jo hyvin aikaisessa vaiheessa luodusta vahvasta siteestä vauvan kanssa. Täytyy ehkä kysellä mieheltä sen ajatuksista asian suhteen. 🙂
Kaisa
April 20, 2018Hei todella ihanaa, että jaot tarinasi! En osannut edes tätä kirjoittaessa ajatella niitä vanhempia, jotka tekevät esimerkiksi juuri vuorotyötä. Se tuo varmasti ihan omat haasteensa, saati sitten opiskelut, jotka vievät sinut toiselle paikkakunnalle. Hienoa kuitenkin kuulla, että olet näistä selvinnyt ja suhde lapseenkin pysynyt/palautunut ennalleen. Harvemminhan näistä vahinkoa syntyy, vaikka ikävältä itsestä ja ehkä lapsestakin tuntuu. Lasten kohdalla on kyllä se hyvä puoli, että he mukautuvat aina tilanteen mukaan 🙂
Itse olen myös miettinyt, että tuntevatkohan miehet ollenkaan sitä huonoa omaatuntoa, mutta ainakin omassa miehessäni olen nyt taloprojektin aikana huomannut, että häntä aidosti harmittaa se vähälle jäänyt yhteinen aika lapsen kanssa. Veikkaan, että hän ei kuitenkaan murehdi ja analysoi sitä samalla tapaa kuin minä. Veikkaan, että se nimenomaan on se isoin ero isän ja äidin välillä, vaikka molemmat välillä huonoa omaatuntoa potisivatkin 😀
Joten ei siis murehdi turhaan, vaan yritetään ottaa kaikki ilo irti niistä yhteisistä ajoista, joita siinä elämäntilanteessa on tarjolla 🙂
Ihanaa kevättä sinne teidän perheelle <3