Lifestyle

Vinkkejä ahdistukseen ja paniikkiin

Kuluneen vuoden aikana olen ollut useamman kerran tilanteessa, jossa kroppa vai menee totaaliseen tilttiin, paniikkiin, hätätilaan. Alkuun oli todella vaikea ymmärtää miksi näin käy, saati yrittää itse jotenkin lieventää huonoa oloa. Siinä kohtaa maattiin vain lattialla ja toivottiin, että selvitään (silloin, kun tuntuu ihan oikeasti siltä, että tästä ei voi selvitä hengissä). Yleisiä oireita tuon kuolemanpelon lisäksi paniikki- ja ahdistuskohtauksessa ovat esimerkiksi huimaus, tärinä, hikoilu, lisääntynyt virtsaamisen tarve, vatsavaivat, putoamisen tunne, sydämen tykytys, palan tunne kurkussa ja kehon eri aluiden puutumiset. Voin itse laittaa ruksin käytännössä joka kohtaan. Koettu on.

Moni on minulta kysynyt, että mikä tässä kohtaa helpottaa, kun mikään ei tunnu oikeasti helpottavan. Kaikilla ei tietysti toimi samat jutut, mutta ajattelin, että voisin koota jotain hyväksi havaitsemiani juttuja tähän, jos joku siellä saisi niistä apua.

Lievässä ahdistuksessa;

  • Jonkin “aivot narikkaan” homman puuhastelu, se voi olla leivontaa tai vaikka kaappien järjestelyä. Jokin helppo homma, joka saa ajatukset muualle. Itse aloitin näihin aikoihin maalausharrastuksen ja tuunaukset.
  • Kävelylenkki ulkona. Jos olo on vielä sellainen, että pystyy lähteä kävelylle, niin kannattaa ottaa pieni happihyppely, mutta ei nostaa sykettä liiaksi.
  • Musiikin kuuntelu, ääneen laulaminen ja tanssiminen. Joskus laulan kotona tai vaikkapa autossa tosi kovaan ääneen, jotta kurkkua ei enää kuristaisi. Mulla on tätä varten oma “Warrior” soittolista täynnä voimabiisejä.
  • Lapset. Aina heistä ei todellakaan ole apua, mutta usein lasten kanssa puuhastelu saa minut unohtamaan ahdistuksen. Sama pätee varmasti lemmikkeihin, jotka osaavat olla yhtä aidosti iloisia ja viattomia.

Keskivaikeassa/vaikeassa ahdistuksessa, paniikkikohtauksen yllättäessä;

  • Rentoutusharjoitukset esim. Youtubesta. “Kaikki on hyvin” video on oma suosikkini.
  • Palleahengitys. Selinmakuulla toinen käsi rinnalle, toinen vatsan päälle ja siinä muutama tosi syvä hengitys.
  • Jalkojen nosto kohti kattoa. Käy selin makuulle, laita tyyny pepun/alaselän alle, nosta jalat ylös ja aseta kädet rennosti vatsan päälle, sulje silmät ja hengittele rauhassa.
  • Kiintopisteen ottaminen korkealta. Alaspäin katsominen huonontaa oloa, joten paniikin yllättäessä kannattaa yrittää katsoa ylöspäin.
  • Tiukka halaus ystävältä/itseltä. Kun keho tärisee paniikista, voi oloa yrittää helpottaa ottamalla tiukan halausotteen itsestä tai pyytämään kaveria tekemään sen. Ainakin itsellä tämä laskee sykettä ja tärinä helpottuu.
  • Toista ääneen esim peilin edessä kaikki on hyvin. Ääneen sanottuna kehosi uskoo paremmin sen mitä sanot.
  • Siirtyminen rauhalliseen paikkaan, jos olet esimerkiksi julkisessa tilassa.
  • Puhuminen. Soita vaikka kaverille ja pyydä häntä kertomaan jotain, josta saat muuta ajateltavaa. Tätä olen tehnyt lukemattomia kertoja ja kummasti se siskolle soitto aina helpottaa.
  • Tee jotain monotonista, toistuvaa. Laske esimerkiksi näkemiäsi asioita, jos mahdollista niin ääneen.

 

Jos luit tämän juuri etsiessä apua ahdistukseen ja paniikkiin, niin haluan vain vielä sanoa, että olen tosi pahoillani, että sinulla on juuri nyt niin paha olla. En tiedä auttavatko nämä sinua, mutta kokeilemisen arvoisia ovat. Tsemppiä sinne!

Jos sinulla on jakaa joku oma keino, niin kommenttia saa aina jättää ♥

DIY – keraaminen iso vaasi

Löysin kierrätyskeskuksesta suuren läpinäkyvän lasivaasin, joka oli toki kaunis sellaisenaankin, mutta mieleeni piirtyi heti kuva tummasta keraamisesta versiosta. Se olisi niin hieno, mietin ja sopisi meidän muuten vaaleaan olohuoneeseen. Päätin ostaa lasivaasin ja kokeilla maalata sen mustaksi. Pelkällä maalilla siitä olisi ehkä tullut vähän tylsä, joten lisäsin joukkoon tekstuuripastaa. Näin pinnasta tuli ihanan elävä. Pelkkä akryylimaali ja pasta eivät kuitenkaan tuntuneet tarpeeksi kestäviltä ja peittäviltä, joten suihkutin vielä koko komeuden matta mustalla spraylla. Tadaa musta “keraaminen” vaasi on valmis! Mitä pidätte?

Tarvikkeet: mustaa akryylimaalia, struktuuripastaa, matta mustaa spraymaalia

Tässä vielä ennen ja jälkeen kuvat. Pieni vaiva, suuri ero! Itse tykkään enemmän tästä mustana, entä te?

Pehmeä lasku töiden pariin

Tiedättekö, miten hyvältä tuntui loppukesästä vihdoin kertoa ja kirjoittaa uupumuksesta? Niin hyvältä, etten oikein osaa sitä sanoin kuvailla. Erityisen vapauttavalta ja puhdistavalta, jos sitä nyt jotenkin kuvailisi. Tällaiset “isot salaisuudet” ovat tämän työn (yksi) haaste. Kun elämä pyörii yhden asian ympärillä, mutta et siitä julkisesti puhu, on jotenkin todella vaikeaa puhua yhtään mistään muustakaan. Vähän samaan tapaan kuin alkuvaiheen raskautta piilotellessa. Silloinkin oma mieleni harhaili niin pahasti ja oli toisaalta niin vahvasti keskittynyt vain siihen yhteen asiaan, että kirjoittaminen muista aiheista oli tosi väkinäistä. Kun sitten raskauksista lopulta kerroin, vapautui mielikin. Ihan niin kuin nyt. Toki tällä kertaa taustalla oli paljon synkempi syy ja ehkä siksi se vaati ihan rehellistä taukoa blogista/somesta.

Taukoa se vaati myös koko työelämästä. Se oli minulle uutta ja hyvin vierasta, sillä en ole koskaan ollut hyvä “vain olemaan”. Tänä vuonna olen kuitenkin joutunut sen jalon taidon opettelemaan. Alkuun tuntui täysin väärältä vain olla tai käydä kävelyllä, kun lapset olivat poissa kotoa. Olinhan nämä viime vuodet käyttänyt jokaisen tarjotun minuutin johonkin “hyödylliseen”. Kirjan lukeminen, lepääminen, kävelylenkit ja leffat eivät esimerkiksi kuuluneet tähän harvinaisen kieroon “hyödyllisten asioiden” -listaani. Todellisuudessa juuri näistä asioista minulle olisi ollut hyötyä. Olisin todennäköisesti tehnyt aivan yhtä paljon töitä ja suoriutunut niistä vähintään yhtä hyvin, ellen paremmin.

On tutkittu, että monet urheilijat, jotka ovat vuosia treenanneet suuria määriä, ovat lopulta yltäneet parempiin tuloksiin vähentämällä treenien lukumäärää ja lisäämällä lepoaikaa. Uskon, että tämä pätee myös urheilun ulkopuolella. Voit saada itsestäsi jopa enemmän irti, jos tarjoat kehollesi ja mielellesi riittävästi aikaa palautua. Jos taas paahdat tukka putkella, on vaikutus päinvastainen. Ainakin pitkässä juoksussa, vaikka sinusta tuntuisikin, että olet ollut erittäin ahkera ja aikaansaava. Pikku hiljaa kuitenkin väsyt jatkuvaan suorittamiseen ja “tuloksesi” heikkenevät. Se ei näy päivässä tai kahdessa, mutta kuukausien ja vuosien kuluttua ehkä huomaat, että vaikka kuinka yrität puristaa itsestäsi kaikki mehut irti, ei tulos ole kummoinen.

Tuntuu hieman väärältä puhua “tuloksista”, koska se on ehkä juuri se ajatus, josta olen viimeisen vuoden aikana pyrkinyt eroon. Ei ne tulokset, ei ne päämäärät, vaan ne yritykset, erehdykset ja itse matka. Taloprojektimme on hyvä ja erittäin konkreettinen esimerkki tästä. Sen hidas edistyminen on ollut minulle ajoittain todella tuskaista, mutta pikku hiljaa olen oppinut näkemään asiat toiselta kantilta. Mitä kaikkea onkaan jo valmiina ja miten paljon niistä on jo iloa. Sen lisäksi olen tosiaan oppinut vihdoin nauttimaan myös itse matkasta. Olen myös oppinut vain olemaan, ainakin jollain asteella. En esimerkiksi enää tunne niin suurta vääryyttä “vain olla” keskellä päivää lasten ollessa poissa. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta aina, kun käteni ovat vapautuneet lapsilta, olen maanisesta alkanut etsiä seuraavaa kohdetta, etten vain pysähtyisi olemaan. Siitä on vuosien aikana tullut niin paha kierre, että paikallaan pysyminen vaikkapa aurinkotuolissa tai yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan on tuntunut mahdottomalta. Havahduin tähän siinä kohtaa, kun mieheni kysyi minulta miksen koskaan lue kirjoja. Tajusin, että en pystynyt keskittymään vain kirjan lukemiseen, vaan valitsin mielummin äänikirjan, jota kuunnellessa pystyi vaikka siivoamaan.

Uupumisen jälkeen olen oikeastaan vasta nähnyt kunnolla itseni ja sen, miten sekopäistä touhottamiseni olikaan. Alkuun en ymmärtänyt tai edes uskonut, että minä voisin olla uupunut. Mistä muka? Pelkästä touhottamisesta en välttämättä uupunutkaan, vaan siihen vaikutti moni asia. Vuoden verran kestäneet rikkonaiset yöt kuopuksen kanssa (todennäköisesti allergioista johtuen) kerryttivät massiiviset univelat. Sellaiset, joiden jälkeen et oikeastaan enää tunne olevasi enää väsynyt, vaan lähinnä turta. Et enää tunne perinteistä väsymystä, vaan se voi johtaa esimerkiksi päinvastoin ylivireystilaan, kuten omalla kohdallani. Minun uupumus ja loppuun palaminen ilmenivät, hassua ja ironista kyllä, ylivireystilana (kerroin siitä jo täällä aiemmin).

Fyysisen kuorman lisäksi uupumispisteeseen minut ajoi myös henkinen painolasti. Moni ulkoinen tekijä vaikutti siihen, että pikku hiljaa murenin. Tekijät eivät välttämättä olleet sen kummoisia, mutta kun niitä tasaiseen tahtiin kertyi, alkoi se pikku hiljaa kuormittaa mieltä. Ja kun vielä luonteelleni oli todella vaikeaa hyväksyä, etten voinut kaikkeen vaikuttaa ja pitää joka ikistä pientää lankaa omissa käsissäni, oli väistämätön kaaos edessä.

Mutta faktahan on se, että ihan jokaisen elämässä tulee eteen asioita, joille et voi yhtään mitään. Kuten vaikkapa koronapandemia, joka toi varmasti oman lukunsa vielä tähän soppaan. Siihen, jos johonkin en minä eikä kukaan teistäkään ole voinut suuresti vaikuttaa, eikä edes ennustaa, miten asiat tulisivat etenemään. Koronaan liittyvä epätietoisuus sekä jatkuva stressi löivät lisää vettä jo valmiiksi vinhasti pyörivään myllyyn ja oli vain ajan kysymys, koska se mylly romahtaisi.

Kelatessani taaksepäin viime vuosia olen vihdoin ymmärtänyt miksi minä oikein uuvuin. En uupunut yhdestä tai kahdesta syystä enkä todellakaan yhdessä tai kahdessa kuukaudessa. Kuvailisin uupumustani erittäin hitaasti nousevaksi myrskyksi. Ensin alkaa tuulla ja sitten tuuli voimistuu. Kertyy sadepilviä ja ne alkavat pikku hiljaa ripottamaan vettä. Sade yltyy ja tuuli vihmoo jo ikkunoita. Sitten jyrähtää ensimmäisen kerran ja toisen. Salama iskee johonkin aivan lähelle. Myrskyn silmässä ei näe edes eteensä. Se tuntuu pyörittävän sinua hullun lailla, melu korvissa on huumaava. Kunnes se alkaa vaimeta. Pikku hiljaa sade heikkenee ja tuuli vaimenee. Kaikkialla on vielä ihan märkää, mutta kun tulee se hetki, jolloin pilvet väistyvät ensimmäisen kerran auringon tieltä, tunnet kuinka keho täyttyy uudella energialla. Pitkästä, pitkästä aikaa. Se tuntuu vapauttavalta.

Arvaatte jo ehkä missä olen juuri nyt. Ympärillä on vielä aika märkää, mutta itse myrsky on väistynyt ja keho on pikku hiljaa alkanut täyttynyt uudella energialla. Pohjalle romahtaminen, tai oikeastaan pohjan läpi vieläkin alemmas romahtaminen oli rehellisesti sanoen paskinta mitä tiedän. Tai ainakin siltä se tuntui tuossa myrskyn silmässä. Nyt, kun aurinko pilkottaa jo pilvien takaa ja uusi alku on tässä ja nyt, ei tunnu enää niin paskalta. Ehkä tästä opittiin taas. Ainakin “vain olemaan” on opittu, enkä siitä syystä ole tuntenut pätkääkään huonoa omaa tuntoa siitä, että olen aloittanut syksyn pehmeällä laskulla töiden pariin. Huolia tulee ja menee edelleen, mutta ne eivät tunnu enää niin musertavilta. Omat hartiat jaksavat taas kantaa, mutta taakkaa on kevennetty ja reilusti.

Ravintola- ja kahvilavinkit Kotkaan

“Missä Kotkan paras lounas?”  /  “Mihin mennä kahville?”  /  “Mitä ravintolaa suosittelet?”

Nämä on ehkä yleisimmät dm-viestit, jotka nykyisin saan IG:ssä. Erityisesti tänä kesänä moni tuntuu eksyneen Kotkaan ja sehän on tietysti kaupungin kannalta positiivinen juttu! Erityisen iloinen olen siitä, että klassikko kesäkohteiden Porvoon ja Loviisan kylkeen on nostettu Kotka! Nämä kolme tulevat heti peräkkäin pk-seudulta lähtiessä itään ja Kotkaan saakka ajomatkaa on vain tunnin verran.

Kotka ei ehkä ole ollut yhtä trendikäs kohde kuin edellä mainitut, mutta omasta mielestäni tämä kaupunki on pikku hiljaa alkanut herätä ja puhjeta kukkaan myös matkailumielessä. Tässä paikassa on potentiaalia ihan älyttömästi ja toivottavasti tänne kehkeytyy tulevaisuudessa yhä enemmän upeita kohteita, joissa käydä. Niin me paikalliset kuin tänne tulevat turistitkin!

Ravintolapuolen suhteen tilanne ei ole aina ollut ihan paras, mutta pikku hiljaa täältäkin noustaan. Ajattelin nyt koota tämän hetken vinkit tähän ja katsotaan mikä tilanne on parin vuoden päästä:

RAVINTOLAT:

The Van

The Van tarjoaa Kotkan torilla burgereita ja taivaallisen hyviä tacoja! Kuulemma nyt listalla on myös lasten annokset. Toivottavasti tämä tällä hetkellä vaunusta myyvä ravintola saisi talveksi sisätilat. Ehdottomasti ruoan suhteen kotkalaista kärkeä.

Kuusisen kalamaja

Kotkalainen klassikko sijaitsee ihan kaupungin kärjessä, merellisessä ympäristössä. Tarjolla lohisoppaa ja -leipiä. Meidän vakio lounaspaikka!

Frans&Rosalie

Vaikka kyseessä on ketjumesta niin pakko kehua näiden lounaspöytää. Todella raikas ja täynnä mitä ihanempia soosseja (hummusta yms.), täällä käydää monesti arkisin lounaalla myös.

Vausti

Fiinimpää illallispaikkaa etsiessä kannattaa suunnata tänne, vastikään uudistuneeseen Vaustiin, joka sijaitsee ihan Kotkan keskustassa.

Ravintola Keisarinsatama

Kotkan höyrypanimolla sijaitseva Ravintola Keisarinsatama tarjoaa merelliset puitteet aavistuksen keskustan ulkopuolella. Tänne pääsee kesäisin myös omalla veneellä. Täällä järjestetään myös mm. hääjuhlia.

Tori

Uudehko ravintola Tori Kotkan torilla on itseltäni vielä käymättä, mutta lounaasta olen kuullut hyvää. Välimerellinen menu ainakin kuulostaa lupaavalta…

Erkan Bistro

Ehkä se Kotkan tunnetuin kebabmesta eikä syyttä! Tämä rento paikka on varmasti kaikille kotkalaisille tuttu ja perinteinen perjantaipitsan tai -kebabin hakupaikka!

Kaunissaaren Maja ja Ravintola Vaakku

Kaksi saaressa sijaitsevaa kohdetta vielä tähän. Ensimmäinen sijaitsee nimensä mukaisesti (Pyhtään) Kaunissaaressa ja Vaakku puolestaan Varissaaressa, johon on vain lyhyt venematka Kotkansaarelta. Kaunissaaren veneyhteys lähtee niin ikään Kotkansaarelta, Kuusisesta aikaisemmin mainitun kalamajan kupeesta.

Ravintola Laakonki

Ruoan suhteen itselläni täällä vähän kahdenlaisia kokemuksia, mutta miljöönä Vellamon terassi upea! Poikkeaisin tänne kahville ja napsimaan pari kuvaa Vellamon kuuluisilta kattoportailta.

 

KAHVILAT:

Pitko Cafe

Kotkan Keskuskadulla sijaitsevasta Pitkosta saa myös lounasta ja kahvilanpitäjällä on myös toinen mainitsemisen arvoinen paikka Haminassa; Rampsi Kitchen & Lounge.

Cafe Dagmar

Langinkosken kupeessa sijaitseva söötti Cafe Dagmar tarjoaa kesäisin myös lounasta. Parasta antia täällä taitaa olla heidän pannukakut! Samalla voi heittää pienen kävelykierroksen kosken kauniissa ympäristössä.

Cafe Laituri

Kotkan keskustassa Sapokan vesipuiston yhteydessä sijaitsevasta Cafe Laiturista saa kaupungin parhaat pullat. Pienehkö paikka on sympaattinen ja lukuisien laiturien ympäröimä.

Kesäkahvila Kärkisaari

Kärkisaaressa, pienen matkan päässä Kotkan keskustassa sijaitsee pitsihuvila, jossa toimii nyt kesän ajan kesäkahvila ja -hostelli syyskuun loppuun saakka!

Palski

Tänne suuntaisin ehdottomasti katsomaan auringonlaskua kylmän juotavan kera! Myös päiväsaikaan helppo ja kiva puistokohde ihan ydinkeskustassa.

Torikahvila

Ei Kotkaa ilman possoa ja possoa ilman toria. Jos tulet Kotkaan niin yksi ja ainoa annos, joka sun pitää osata tilata on posso. Torilta saa ne parhaat!

Uupumus, stressi ja hermoston yliaktiivisuus-tila – kuinka tästä parannutaan?

*Pro bono-yhteistyö Neurosonic

Viime talvi ja kevät olivat minulle ehkä elämäni raskainta aikaa. Kärsin paniikkikohtauksista, lukuisista stressiperäisistä vaivoista ja mysteerisistä kivuista, joista osa ajoi minut aina päivystykseen saakka. Useamman kuukauden ajan juoksin lääkäriltä ja avulta toiselle. Minut tutkittiin perin pohjin ja kaikki yrittivät auttaa parhaansa mukaan. Isoksi helpotuksekseni mitään vakavaa ei löytynyt, mutta keho sekä myös mieli oli silti rikki ja pahasti. Yhdessä hetkessä saatoin tuntea olevani taas energisempi ja enemmän oma itseni, mutta sitten heti perään makasin taas kuilun pohjalla. Se oli ahdistavaa ja pelottavaa. Tuntui kuin joku olisi varastanut kehoni, tehnyt siitä heikon ja sairaan sekä sekoittanut vielä pääni kaupan päälle.

Kun aikaa kului, tiedottomuus siitä, mikä minua oikein vaivasi alkoi kalvata mieltäni joka ikinen päivä. Olin jatkuvasti “pakene ja taistele” -tilassa, vaikka yritin rentoutua ja levätä. Yhtenä päivänä sisko kysyi minulta, että voisinkohan kärsiä sympakotoniasta, kuten hän aikoinaan? Sympakotonialla tarkoitetaan autonomisen hermoston yliaktiivisuutta eli keho käy jatkuvasti ylikierroksilla. Luettuani vaivasta aloin vahvasti uskomaan, että tästä oli kyse. Hyvin pitkältä aikaväliltä kertynyt uupumus oli vienyt kehoni niin pahaan stressitilaan, että hermostoni ei sitä enää kestänyt. Se oli aivan riekaleina. Pitkittynyt stressi ja uupumus olivat aiheuttaneet sen, että sympaattinen hermostoni oli ottanut vallan ja jäänyt ns. päälle, vaikka sen pitäisi aktivoitua vain tilassa, jossa ihmiseltä vaaditaan toimintaa. Normaalitilassa sympaattinen hermosto väistyy tilanteen päätyttyä ja ihminen pystyy rentoutumaan sekä palautumaan. Minä en palautunut, enkä pystynyt rentoutumaan. Kehoni hälyytti sympakotoniasta monin tavoin, mm. suolisto- ja uniongelmilla, keskittymisvaikeuksilla, päänsäryillä ja väsymyksellä. Lista vaivoista oli pitkä, mutta oli helpottavaa ymmärtää, että kyseessä ei ollut sairaus vaan kehon epätasapainotila. Ilman siskoani ja hänen omia kokemuksiaan en olisi ehkä näinkään nopeasti ottanut selkoa ongelmastani.

Sympakotonian hoitaminen osottautui kuitenkin yllättävän haastavaksi. Kokeilin monenlaisia keinoja ja minulle vakuutettiin, että kaikki helpottuisi, kun vain lepäisin ja ottaisin rennosti. Se oli vaikeampaa kuin olin koskaan kuvitellut, sillä kehoni oli itsepäinen ja “niin tiloissa”, ettei se enää osannut rentoutua. Osa hyväksi todetuista apukeinoista löi vain lisää vettä myllyyn ja osasta en taas saanut mitään irti. Ymmärsin, että oli löydettävä se minulle sopiva keino saada kehoni tasapainoon. Siinä kohtaa päätin kokeilla ensimmäisen kerran Neurosonicia, jota paikallinen joogaohjaaja oli minulle lämpimästi suositellut. Näin jälkikäteen olen hänelle ikuisesti kiitollinen tästä suosituksesta, sillä kuten ehkä arvaatte, se toimi. En sano, että Neurosonic suoranaisesti minut paransi, mutta sillä on ollut suuri vaikutus siihen, että tänään, kun tätä kirjoitan tunnen oloni taas omaksi itsekseni, olen energinen ja levännyt.

Tästä syystä palan myös halusta kirjoittaa Neurosonicista teille. Kertoa oman tarinani ja sen mistä apu lopulta löytyi. Kuten alun “pro bono-yhteistyö” -merkintä kertoo, ei minulle tästä julkaisusta makseta palkkaa. Haluan kirjoittaa tästä siksi, että jos siellä jossain on joku toinen, joka kärsii juuri nyt näistä samoista oireista tai elää muuten hyvin stressaavaa tai uuvuttavaa elämänvaihetta, niin toivon voivani tarjota hänelle yhden apukeinon lisää. Kuten tämä mainitsemani joogaohjaaja tarjosi minulle. Kirjoitan tätä siis puhtaasti oman kokemukseni pohjalta ja koko sydämestäni.

Mutta palataan siihen hetkeen, kun astelin ensimmäistä kertaa Minna Bergholmin joogastudiolle ja asetuin makuulle Neurosonic-patjalle. Oli toukokuu ja olin kärsinyt oireistani puolen vuoden ajan. En odottanut patjan tekevän ihmeitä, mutta toivoin, että tuntisin edes jotain. Olin todella jännittynyt ja päädyimme kokeilemaan Neurosonic-patjaa kaikista matalimmilla tehoilla. Reilun puolen tunnin ohjelma kului hitaasti. Joogaohjaaja kertoi monen nukahtaneen sen aikana, mutta minä en nukahtanut. En osannut rentoutua siinäkään hetkessä, vaan pääni vilisi ajatuksia. Jossain kohtaa harmittelin jo koko kokeilua, ei tästä olisi mitään hyötyä, minä mietin siinä silmät kiinni makoillessani lämpöisen viltin alla, rentouttava musiikki korvissani. Ehkä noin 25 minuutin jälkeen kehoni alkoi yhtäkkiä rentoutua. Jäsen jäseneltä tunsin, miten joku antoi periksi. Se ei ollut radikaalia lihasten rentoutumista, mutta sen verran selkeää, että sen siinä makuullani huomasin. Mieli alkoi myös rauhoittua ja yhtäkkiä huomasin silmäluomieni painavan. Silloin ohjelma loppui ja Neurosonicin värinä allani lakkasi. Hassua, ajattelin ja nousin hitaasti istumaan. Join ohjeen mukaan runsaasti vettä ja lähdin kohti kotia ilman sen kummempia tuntemuksia. Kahden tunnin kuluttua tästä minuun iski armoton väsymys. Väsymys, jota en ollut kokenut edes ollessani todella uupunut. Lopulta en jaksanut enää nostaa edes käsiäni, vaan lysähdin vain sohvalle ja nukahdin. Heräsin siitä muutaman tunnin jälkeen tokkurassa. Lihakset olivat yhä vetelät kuin relaksantteja saaneet, joten tein vain pakollisen iltapuuhat ja jatkoin suoraan yöunille. Seuraavana aamuna heräsin pirteämpänä ja energisempänä kuin puoleen vuoteen ja olo oli hämmentynyt. Oliko tässä tosiaan ratkaisu ongelmaani?

Tähän väliin on ehkä hyvä kertoa teille muutama sana Neurosonicista. Mikä se oikein onkaan? Neurosonic on matalataajuus-hoito, joka on kehitetty lievittämään erilaisia kehollisia stressi- ja jännitystiloja. Hoidossa kehoon lähetetään matalataajuista värähtelyä, mikä rauhoittaa autonomista hermostoa ja mieltä. Eli juuri sitä, joka itselläni kävi valtavilla kierroksilla. Neurosonic lisää vastaavasti parasympaattista toimintaa ja edesauttaa näin kokonaisvaltaista palautumista. Tähän olin pyrkinyt myös monilla muilla keinoilla, mutta ongelmakseni oli muodostunut kehoni itsepäisyys. Se ei pystynyt eikä halunnut rentoutua, vaikka kuinka yritin. Tähän kiteytyy ehkä se, miksi minä löysin avun juuri Neurosonicista. Neurosonic nimittäin ohjaa kehoa meditaation kaltaiseen tilaan, jolloin palautuminen nopeutuu ja tehostuu. Pakotettu meditaatiota oli ainoa keino saada kehoni irti niistä valtavista jännitystilaverkoista, jotka olin siihen tietämättäni, hämäkkimäisesti kutonut. Sen sijaan, että mieleni työskenteli rentoutuakseen teki patjan värähtely nyt sen puolestani.

Hoidosta ja värähtelyn vaikutuksista on tehty useita tutkimuksia. Se on tarjonnut apua uniongelmiin, stressiin ja palautumiseen. Myös urheilijat ovat löytäneet Neurosonicin ja käyttävät sitä palautumisen lisäksi esimerkiksi vireystilan nostamiseen ennen vaativaa suoritusta. Neurosonicia voi ohjata omalla sovelluksella puhelimen kautta ja sieltä on valittavissa erilaisia ja eri pituisia ohjelmia hieman eri tarkoituksiin. Itse olen pääasiassa käyttänyt rentoutumista ja palautumista, jotka ovat olleet oleellinen apu stressiperäisten oireiden, unihäiriöiden ja hermostollisten ongelmien lievittämiseen. Myös haasteellinen kylkikipuni on lievittynyt Neurosonicin avulla.

Neurosonic kuulostaa näin kirjoitettuna melkoiselta ihmelaitteelta, mutta sitä se on nimenomaan minulle ollut. Alkuun kävin joogastudiolla noin kerran viikossa Neurosonic-hoidossa, mutta sittemmin olen päässyt kokeilemaan sitä aktiivisemmin kiitos Neurosonicin tarjoaman patjan vuokraus -mahdollisuuden. Neurosonic halusi tarjota minulle kotilainaan yhtä heidän patjoistaan, jotta voisin nähdä minkälainen vaikutus aktiivisemmalla ja monipuolisemmalla käytöllä omalla kohdallani on. Alkuun teinkin hoitoja useamman kerran viikossa ja joskus jopa aamuyöstä, jos en pystynyt nukkumaan. Pikku hiljaa kerrat ovat harvenneet, enkä koe enää tarvitsevani hoitoa niin usein, mutta pelkkä ajatus siitä turvasta oireiden palatessa on rauhoittanut mieltä. Näiden parin kuukauden aikana olen huomannut merkittävän muutoksen kehossani sekä fyysisesti että psyykkisesti. Neurosonic on tehnyt minulle juuri sen, mitä lupaakin; rauhoittanut autonomista hermostoa ja mieltä.

Tiedän jo nyt, että tässä on hoitomuoto, johon tarpeen tullen tukeudun myöhemmin tutulla joogastudiolla patjan kotivuokrauksen päätyttyä. Nykyisin osaan tunnistaa paremmin kehoni ensimmäiset hälytysmerkit, sekä myös hoitaa niitä. Olen veisannut ylistysvirttä Neurosonicista sukulaisille, ystäville ja pitkin naapurustoa. Kaikille tämä ei ehkä sovi tai tuo vastaavanlaista apua kuin minulle, mutta mahdollisuus tarjota sitä edes yhdelle kohtalotoverille antoi tarpeeksi motivaatiota kirjoittaa tämän tekstin.

Uupumus ja stressi ovat viime vuosina olleet paljon tapetilla ja yhä useampi on uskaltanut puhua näistä ongelmista ääneen. On hienoa, että uskalletaan antaa kasvot näille vaikeille ja ennen niin vaietuille asioille sekä kertoa välillä pelottaviakin tarinoita siitä, miten syviin vesiin nämä ovat ihmisiä vieneet. Monesti näissä tarinoissa on kuitenkin aukko siinä paranemisen kohdalla. Toipuminen oli pitkä, mutta kuinka se tapahtui? Mistä ihmiset lopulta löysivät avun? Olkoon tämä minun postaukseni juurikin se pätkä tarinaa, jossa kerrotaan kuinka uupumuksesta, stressistä ja hermoston yliaktiivisuudesta voi parantua. Tai kuinka minä paranin tällä erää.

Resepti: Maailman paras tonnikalatahna

Hei pakko jakaa tänne nyt tämä tonnikalatahna, josta olen monesti IG:n puolella hehkuttanut. Tämä sopii hyvin juhannuspöytään(kin) ja menee niin suolakeksien, saaristolaisleivän kuin vaikka näin lettujen päällä. Itse olen niin koukuttunut tähän, että syön monesti tahnaa suoraa astiasta lusikalla 😀 Ohje on tosi simppeli ja vaikka en normaalisti varsisellerin ystävä ole, niin tässä se on se juttu ja tekee tahnasta älyttömän hyvää!

Helppo tonnikalatahna

Tonnikalaa  / Hellmans majoneesia / varsiselleriä / punasipulia / sitruunamehua / pippuria

Mitään sen kummoisempia määriä mulla ei ole, riippuu paljon tonnikalaa laitan. Majoneesia sen verran, että tonnikalasta tulee tahnamaista, varsiselleriä oman maun mukaan, yksi pieni punasipuli riittää hyvin yhtä tonnikalapurkkia kohden. Samoin puolikas puristettu sitruuna.

Mukavaa juhannusviikkoa sinne!

Kesäkuulumisia

Voisin taas aloittaa postauksen kertomalla, miten viime kerrasta on aikaa, mutta skippaan sen. En ollut vielä 2kk sitten valmis palaamaan blogin pariin, enkä tiedä ihan varmasti olenko vieläkään, mutta kokeillaan. Olen tehnyt luonnoksiin valmiiksi postauksia, niin ainakin niitä tulen nyt tässä julkaisemaan 🙂

Täällä ollaan hyvin kesäisissä fiiliksissä, kuten varmasti sielläkin. Alkukesä on tarjoillut meille suomalaisille hienoja kelejä ja toivotaan, että ne vain tästä jatkuvat ja paranevat. Meille tämä kesä on ollut hieman erilainen verrattuna muihin, koska esikoinen on nyt ensimmäistä kertaa koululaisena pitkällä kesälomalla. Normaalisti olemme aloittaneet kesäloman juhannuksesta ja lomailleet heinäkuun, mutta nyt loma alkoi hänen osalta jo heti kesäkuun alussa. Tämä on vaatinut vähän totuttelua meiltä molemmilta, mutta ainakin ensimmäistä puolestatoista viikosta on nyt selvitty :D.

Mitä teidän pienet koululaiset tekee kesälomalla? Leireilevätkö he? Ovatko sukulaisilla “hoidossa”? Kavereiden kanssa?

Itse olen yrittänyt keksiä hänelle jotain pientä puuhaa päiviin, ettei aika kävisi pitkäksi. Toki tylsääkin on välillä hyvä olla, mutta jonkin asteinen ohjelmien organisointi on antanut paremman työrauhan itselleni. Toki tytöllä riittää harrastuksia, mutta nekin ovat hyvin iltapainotteisesti, ettei niistä työpäiviin ole sillä tavalla apua.

Kuopuksen ja samalla koko perheen kanssa se virallinen kesäloma olisi tarkoitus aloittaa juhannuksesta, mutta tulevat sääkartat näyttävät nyt siltä, että voi olla, että lomailemme jo hieman ennakkoon pari päivää. Itselleäni ei onneksi tämän päivän jälkeen ole sovittuna enää deadlineja ennen juhannusta. Muutamat rästihommat täytyy vielä hoitaa ja sitten voi hyvällä omalla tunnolla jäädä kesälomalle. Tosin oma lomalle jääminen tuntuu hieman oudolta tänä vuonna, kun koko alkuvuosi on ollut niin rikkonainen sairastelun vuoksi.

Juuri nyt haaveilen siitä, että elokuussa voisin taas palata energisenä ja hyvinvoivana töiden pariin, kun koulu alkaa ja kuopus palaa päivähoitoon. Sormet ristiin, että tämä toteutuu. Ainakin olen nyt löytänyt itselleni sopivia apukeinoja, joiden toivon tukevan palautumista. Näistä tulen kirjoittelemaan teille pian lisää, joten pahoittelen tätä salamyhkäisyyttä.

Tiivistetään tähän loppuun vielä viime aikojen kuulumiset;

  • Sain koronarokotteen viime maanantaina, jes! Kiitollinen siitä, vaikka en niinkään sen tuomista haittavaikutuksista 😀 Osasin odottaa kipeää kättä ja mahdollista kuumereaktiota, mutta hämmentävä pahoinvoiva olo tuli vähän puskista, vaikka siitäkin toki mainitaan ja monet teistäkin kertoivat sellaisesta kärsineen. Oma “rokotedarrani” kesti miltei viikon ajan + kainalo kipeytyi ja käteen tuli muutamaksi päiväksi ihottumaa. Nyt onneksi nekin poissa 🙂
  • Kesäloman reissuja on tässä pikku hiljaa aloitettu suunnittelemaan ja mietittiin ainakin Turkuun&Naantaliin Muumimaailmaan lähtöä sekä Kuopion seudulle mieheni sukulaisten luo visiittiä. Minkälaisia kesäreissuja teillä on mielessä?
  • Toissa viikolla minusta tuli tuplatäti, kun sisko sai toisen pojan ♥ Vitsit miten sitä oli jo parissa vuodessa unohtanut miten pieniä ja avuttomia nyyttejä  vastasyntyneet ovat. Ja miten ihanan helppoja ne omalla tavallaan ovat verrattuna 2,5 vuotiaaseen tuholaiseen 😀
  • Tulevien viikkojen aikana olisi taas tarkoitus laittaa hieman kotia ja pihaa valmiimmaksi. Ne iänikuiset verhot ja terassikalustus nyt ainakin alkuunsa. Kesällä pitäisi myös hioa meidän suunnitelmat pihan ja piharakennusten suhteen. Tuntuu, että näille on niin vaikea arjen keskellä löytää aikaa. Jotain olen kuitenkin jo nyt saanut tehtyä, sillä ensimmäiset istutukset sekä ruukkuun että maahan on istutettu meidän takapihalle. Hiljaa hyvä tulee edelleen 🙂

Hei taas blogimaailma

Tuntuupa omituiselta kirjoittaa tänne. Haparoin ensin salasanan kanssa, sitten meni tovi ennen kuin kirjoituskenttä ja sen toiminnot alkoivat taas tuntumaan tutuilta. En ole koskaan aikaisemmin pitänyt blogista näin pitkää taukoa. Melkein kahden kuukauden loma oli kuitenkin tässä kohtaa välttämätön. Se oli rehellinen sairasloma, sillä minusta ei vain ollut tähän. Yhdessä vaiheessa minusta ei ollut mihinkään työhön, vaan jouduin ensimmäistä kertaa yrittäjävuosieni aikana laittamaan asiakkaalle viestiä, että julkaisuja on siirrettävä. Meilit kasaantuivat ja aika tuntui pysähtyvän kaikissa kanavissani. Se tuntui alkuun tosi pahalta, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, että hitsi vie näin monta vuotta ilman ainuttakaan sairaslomaa on aika hyvin. Ei sillä, että sen ottamisessa olisi yhtään mitään pahaa, vaan että olen kiitollinen siitä, ettei sitä ole tarvittu. Mutta kuten tiedämme, meille kaikille tulee eteen jossain kohtaa sellainen ajanjakso, jolloin oma hyvinvointi ja lepo menevät kaiken edelle.

Jos minua ajoittain harmitti se, ettei minusta ollut näihin hommiin, niin tuhat kertaa enemmän itkin sitä, etten jaksanut aina olla lasteni kanssa. Se oli kova pala ja on edelleenkin. Lapset ovat kuitenkin siitä loistavia, että he sopeutuvat. Ja vielä huomattavasti nopeammin sekä paremmin kuin me aikuiset. Kun äiti oli “vähän väsynyt”, toivat tytöt leikkiruokaa sänkyyn ja piirsivät parane pian -kortteja. Heidän silmistään ei paistanut huoli, vaan suunnaton auttamisen ilo.

Nyt olen jaksanut lasten kanssa taas touhuta ja palata pikku hiljaa töiden pariin, vaikka edelleen teen lyhyempää päivää ja viikkoa. Olo on ollut päivä päivältä parempi ja toivottavasti se tästä vain kohenee. Olen ottanut rutiiniksi käydä aamukävelyllä ja äsken kävimme Jannin kanssa heittämässä taas aurinkoisen aamulenkin. Viikkoja käytännössä sängyn pohjalla ryvenneenä on kyllä ollut maailman paras juttu päästä taas liikkumaan.

Tänään lenkin jälkeen tuntui myös pitkästä aikaa siltä, että halusin ja jaksoin taas avata blogin. Monia ajatuksia, jopa blogin lopettamisesta on pyörinyt viime kuukausien aikana päässä, mutta vielä ei aika tunnu olevan sille oikea. Jotain annettavaa minulla vielä on tai blogilla minulle. Kerroin eilen luottavani elämässä aika vahvasti intuitioon ja niin teen tässäkin. Kyllä sen sitten tuntee, kun on joku asia tulossa tiensä päähän. Tänään se ei ole tämä blogi.

Ihanaa olla taas täällä ♥ mitä teille kuuluu?

Operaatio tutti pois taaperolta

“Mitens teidän hiihtoloma suunnitelmat?” “Noh ajateltiin vähän käydä lasten kanssa retkillä ja ulkoilla ja olla vaan yhdessä ja ja ja” “mitens teidän?” “Me ajateltiin ottaa tutti pois taaperolta”

Operaatio tutti veks alkaa tänään. Äitiä jännittää. Lapsi raukka ei vielä oikein ymmärrä mitään, vaikka häntä on “lämmitelty” tähän jo pari viikkoa. Sain teiltä Instan kautta listan erilaisista keinoista tutin heivaamiseen, joten jaan ne nyt tässä. Ensi viikolla voin sitten kertoa, miten meidän tuttitarina meni.

Tuttien vieroitus voi olla semi helppo homma tai sitten kunnon tahtojen taistelu. Tuti voi ottaa pois käytöstä vähitellen: Ensin vain unikäyttöön & hätätapauksissa, sitten pois esim. päikkäreiltä ja päivähoidosta. Lopuksi tutti jää myös pois yökäytöstä. Me ollaan periaatteessa tehty tätä, mutta ei kuitenkaan mitenkään järjestelmällisesti. Nyt tutti on ollut turvana nukkuessa ja välillä “hätätilanteissa” sekä vastikään päiväkotiin tutustuessa. Itse koen kuitenkin, että kertalaakista tutin pois ottaminen on tehokkaampaa aikakin meidän tempperamenttisilla tytöillä, joten sellainen laastarin repäisy olisi nyt luvassa. Ja jollain seuraavista keinoista:

  • Leikataan tutit päät irti -> niitä ei pysty enää imeskelemään. – Tässä on mahdollisuus, että tutit jäävät vielä hetkeksi taloon, jolloin lapsi voi haluta pitää niitä kädessä ja/tai mahdollisesti haluta heitellä niitä, mutta onko se hyvä vai paha juttu?
  • Laitetaan tutit pakettiin ja viedään “naapurin vauvalle” tai “metsän eläimille”. Vauva tai eläimet voivat antaa pienen vastalahjan isolle lapselle, joka ei tarvitse enää tuttia. – Tämä tehtiin esikoisen kanssa ja se toimi hyvin!
  • Käydään valitsemassa lapsen kanssa tuttien tilalle muu “turva” unille, jos ei unilelua ennestään ole ja jätetään tutit kaupan roskakoriin. – Tää voisi toimia meillä nyt, koska kuopuksella ei ole unilelua, vaan pitää toista tuttia kädessä “unileluna”. Hän on myös sen verran iso, että voisi sen puolesta toimia myös.
  • Kiinnitetään tutti esim jesarilla syöttötuoliin ja annetaan lapsen imeä tuttia vain siinä vieressä seistessä. Kyllästyy kuulemma yllättävän nopeasti – Tämä kikka oli näistä ehkä se hauskin ja häikäilemättömin 😀 tekisi jopa mieli empiirisen tutkimuksen vuoksi testata, mutta veikkaan, että meidän tulisieluun tämä ei ehkä toimisi. Hän saisi luultavasti tutin siitä irti tai jos ei saisi, niin tuoli saisi kyytiä 😀

Tähän kohtaan haluan vielä sanoa, että oma mielipide tuteista ylipäätänsä vauvalla on, että ne tuli tarpeeseen meillä ja on ollut suureksi avuksi. Tuteista luopuminen käy jollain itsestään, jollain tosi helposti ja jollain sitten vaikeimman kautta. Se missä iässä tuteista luovutaan riippuu taas vanhemman (ja välillä lapsen) mielipiteestä. Meidän oli tarkoitus ottaa tutit pois 2v kohdalla, mutta kuten esikoisen kanssa tähän samaan syssyyn sattui päiväkodin aloitus hieman yllättäen, niin siirrettiin sitä nyt parilla kuukaudella. Meillä isot muutokset ovat aina lapsilla ottaneet hieman aikaa ja kantapään kautta olen oppinut, että kannattaa ehkä porrastaa niitä, jos mahdollista. Koska tutticase ei ollut niin akuutti kuin päiväkoti, niin päätin antaa lapsen taas sopeutua hetken uuteen paikkaan ja rytmiin ennen kuin teen lisää muutoksia pienen elämään. Lapsen silmin nämä voivat olla tosi suuria asioita, vaikka meistä vanhemmista ne eivät tuntuisi kummoisilta. Mutta kukin tavallaan ja omaa lasta myötäillen!

Nyt toivottakaan meille onnea 😀 sormet ristiin, että tää menee näppärästi!

Lapsiperheen uniasiaa

Instagramin puolella kävin pientä keskustelua meidän perheen nukkumisesta ja erityisesti lasten nukkumisesta. Se kirvoitti sen verran monta hyvää keskustelua, että päätin jatkaa aihetta täällä.

Tosiaan nyt on aika tarkalleen saatu vuoden verran nauttia yöunista meidän perheessä. En puhu edes hyvistä yöunista, vaan yöunista ylipäätänsä, sillä kuopuksen vauvavuosi ja vähän päälle (1v2kk asti) oli valvomista. Jatkuvaa, uuvuttavaa, hermoja kiristävää ja “kohta menetän uskoni” -tyyppistä valvomista. Öihin ei tuntunut auttavan mikään keino (voin vannoa, että KAIKKI kokeiltiin). Lopulta ymmärrettiin ottaa allergiaepäilyt tosissaan ja saatiin karsimalla selville, että maito ja omena on parempi pitää poissa kuopuksen ruokavaliosta. Sen jälkeen meni alle viikko ja hän nukkui koko yön ilman itkuja. Siinä kohtaa oltiin niin loppu molemmat vanhemmat, että päätettiin antaa kuopukselle juuri ne asiat mitä hän yöllä vaati nukkuakseen ilman itkuja. Hän halusi viereen, joten otin hänet kainaloon. Hän halusi tutin, mieluiten kaksi (toisen suuhun ja toisen käteen “unileluksi”), sehän sopi meille. Minun puolestani hän olisi vaikka saanut nukkua päälläni koko yön, jos vain nukkui.

Kuopuksen nukkuminen parani paranemistaan ja lopulta hänestä tuli yhtä kelpo nukkuja (ei niinkään nukahtaja) kuin isosiskonsa. Maassa rauha ja myös vanhempien pääkopassa. Ajattelin, että tästä sitten jossain kohtaa siirrymme vaiheeseen, jossa hän nukkuu koko yön omassa huoneessaan. Tähän välin kerrottakoon, että esikoinen on nukkunut omassa huoneessaan (yöhiippailuja lukuunottamatta) n. 8kk ikäisestä lähtien, joten tottakai alkuun oletin, että kuopuksen kanssa voitasiin mennä jotakuinkin samaa rataa. Tai itse asiassa kuvittelin ennen hänen syntymäänsä, että voisimme tehdä siirron jo paljon aikaisemmin, koska esikoisen kohdalla sitä mahdollisuutta kaksiossa asuessamme ei edes ollut. Mutta kuten todettua, kuopus näytti vauvavuotenaan lähinnä “keskisormea” meille vanhemmille, kun yritimme unijärjestelyitä parannella eikä omassa sängyssä nukkuminen maistunut senkään jälkeen, vaikka onneksi yöitkuista päästiin eroon. Äidin kainalossa oli yhä se paras paikka.

Ajatukseni ja mielipiteeni siitä, että vauvojen olisi hyvä siirtyä jo aikaisessa vaiheessa omaan huoneeseen nukkumaan ovat tätä myötä heittäneet kuperkeikkaa. Se mikä toimi esikoisen kohdalla, ei toiminutkaan kuopuksella. Yllätys, yllätys. Lapset ovat erilaisia, tässäkin kohtaa. Kaikilla ei toimi samat jutut, eikä tarvitsekaan toimia. Ei ole oikeaa ja väärää. Eikä varsinkaan tapaa, jolla jotenkin “pilaisit” lapsesi edes hetkellisesti. Minusta tuntuu, että Suomessa on jotenkin todella mustavalkoinen kulttuuri vauvanhoitoon liittyvissä asioissa. Nähdään vain yksi vaihtoehto ja kuljetaan sitä kohti sokeana. Ja annetaan myös kovaan ääneen kuulua, jos joku yrittää toimia toisin. Itselläni ei olisi pokkaa lähteä neuvomaan toista äitiä, että ei muuten kannata tehdä näin tai sitten käy niin ja niin. Mikä minä olen hänelle sanomaan, kun en tunne hänen vauvaansa kuten hän tuntee tai tiedä heidän tilanteestaan.

Tämä ehdottomuus, parhaiden tapojen ylikorostaminen ja neuvominen voi olla todella ahdistavaa varsinkin uusille tuoreille äideille. Ensinnäkin on jo tarpeeksi hankalaa rämpiä siinä uudessa elämäntilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin helppo, vaikka lapsi olisikin perustyytyväinen ja nukkuisi öisin. Vauva on kuitenkin yksilö siinä missä me aikuisetkin, eikä mekään kaikki tykätä samoista asioista. Toisen vauva tykkää nukkua kainalossa ja toinen viihtyy hyvin omassa pinniksessä. Jos lapsesi nukkuu vain ja ainoastaan vieressäsi, niin punnitse olisiko itsesi ja hänen kannalta parempi ottaa kainaloon, vaikka sitten seuraavaksi viideksi vuodeksi. En nimittäin usko, että voisit tällä päätöksellä “pilata” yhtään mitään, enkä myöskään usko, että kukaan vanhempi koskaan katuu tällaista päätöstä jälkikäteen.

Se päivä nimittäin koittaa vielä, jolloin äitin viereen ei enää halutakaan tulla. Toisilla se tulee aiemmin kuin toisilla, mutta se tulee. Se pieni ihminen, joka oli sinusta joskus niin riippuvainen eikä saanut unenpäästä kiinni kuin olemalla ihan liki onkin yhtäkkiä iso, täysin omillaan pärjäävä. Nyt, jos ajattelin tuota joskus meidänkin kohdalla koittavaa hetkeä, niin koen lähinnä kiitollisuutta itselleni, että olen antanut kuopuksen nukkua meidän välissä ja annan vastedeskin. Isompikin tyttö saa tulla meidän makkariin tarpeen tullen nukkumaan patjalle. Tällä hetkellä minulle riittää se, että he osaavat molemmat nukahtaa nätisti omiin sänkyihinsä. Se mistä he aamulla heräävät, on joka aamuinen mysteeri. Lähes poikkeuksetta kuopus siirtyy jossain kohtaa meidän väliin ja porskuttaa siinä aamuun asti. Neljää ihmistä meidän sänkyyn ei oikein mahdu, mutta on myös ollut niitä aamuja, jolloin heräämme kaikki sikinsokin parisängystä. Siinä kohtaa ollaan lähinnä vitsailtu, että isompi sänkyhän tässä tarvitaan.

Vaikka tässä talossa on yön pimeinä tunteina koettu viime vuosien aikana todella epätoivoisia hetkiä, niin nykyisin, jos satun kesken yötä heräämään ja huomaan ensin kuopuksen kylkeäni vasten ja sitten esikoisen tulleen sänkyni viereen lattialle, en voi kuin hymyillä. Saatan siinä kohtaa silittää heitä nopeasti ja miettiä, että hitsi vie, siinä ne tytöt on, turvassa mun vieressä ♥

Miltä paniikkikohtaus tuntuu?

 

Tämän kappaleen avaamista teille elämästäni en todellakaan odottanut, saati varsinkaan toivonut. Ajattelin pitkään, että ne joskus kauan sitten koetut paniikkikohtaukset olivat vain menneisyyden haamuja, joista minulla ei olisi eikä tulisi koskaan olemaan mitään sanottavaa. Ei ennen viime marraskuuta. Silloin elämä heitti kuperkeikkaa ja paniikkikohtaukset palasivat elämääni. Ensin kohtauksia tuli yksi, heti perään toinen ja kolmas. Lopulta ne vakiintuivat ja niitä alkoi tulla joka viikko.

Nyt olen ymmärtänyt, että menneisyyden haamujen sijaan kärsin diagnosoimattomasta paniikkihäiriöstä ja nämä kohtaukset ovat tosiasiassa jotain, jotka tulevat kulkemaan rinnallani aina. Vaikka en niitä viikkoihin, kuukausiin tai jopa vuosiin kokisi, alttius niille on ja pysyy. Paniikkikohtaukset valtaavat kehon silloin, kun mikään muu aikaisempi varoitussingaali ei ole ollut riittävän tehokas. Ne pysäyttävät pakosta, tainuttavat voimalla ja toistavat itseään, kunnes uskomme, että asioiden on ihan oikeasti muututtava. Muututtava siksi, että jokin asia meissä on ihan oikeasti epätasapainossa, vaikka emme sitä itse huomaisi tai yrittäisimme sen kieltää.

Kuten moni muu ennen minua, myös minä etsin alkuun fyysisiä syitä kohtauksilleni. Se on luonnollista, mutta usein pelkkää harhaa. Paniikkikohtauksen lukemattomat oireet saattavat saada sinut uskomaan, että olisit fyysisesti sairas, vaikka oikeasti vika on useimmissa tapauksissa henkistä, ainakin pohjimmiltaan. Fysiologiset oireet heittävät kuitenkin vettä myllyyn sellaisella voimalla, että 99% ajasta olet täysin varma siitä, että jotain sellaista vikaa sinussa on oltava, johon apu löytyisi sairaalasta. Siksi aivan kuten minäkin, moni saattaa alkuun harhautua kulkemaan spesialistilta toiselle vastausten toivossa. Turhaksi en tätä missää nimessä kutsuisi, sillä ainakin itseäni auttoi ns. vaihtoehtojen poissulkemis -taktiikka. Sen avulla tunsin saavani edes pienen otteen tilanteesta, joka ei muuten tuntunut olevan hallinnassani laisinkaan.

Minkälaisista oireista sitten kärsin? Minulta on kysytty useaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana, että miltä se paniikkikohtaus oikein tuntuu? Olen ymmärtänyt, että tämä on hyvin yksilöllistä, vaikka pääpiirteet kohtauksissa ovatkin monilla samat. Siksi haluan korostaa, että seuraavat tuntemukset ovat minun henkilökohtaisia tuntemuksia, mutta jaan ne tässä kohtaa, jos niistä on vaikka apua teille jollekin.

Ennen itse kohtausta koen yleensä esioireita, joista varhaisimpien olemassaolon olen ymmärtänyt vasta nyt. Jopa viikkoja ja kuukausia ennen itse kohtausta näen toistuvia painajaisia, nukun huonosti ja herään aamulla väsyneenä. Koen myös päivisin erilaisia pelkotiloja, jotka tuntuvat hyvin todellisilta, vaikka ääneen kerrottuna ne olisivatkin aivan naurettavia. Puren hampaitani yhteen ja kärsin lihasjumeista.

Juuri ennen kohtauksen tuloa (n. 1-2h) kroppani kärsii todella voimakkaista fyysisistä reaktioista. Pelkotila pahenee ja vatsani menee sekaisin. Heikottaa ja tekee pahaa. Kun itse kohtaus ottaa vallan, luulen sekoavani. En pysy enää pystyssä, vaan minun on vähintään kyykistyttävä. Useimmiten pelkkä selällään makuu kovalla lattialla onnistuu. Silloinkin tunnen putoavani pohjattomaan syvään aukkoon. Pelkotilat muuttuvat sata kertaa pahemmiksi ja olen lähes tulkoon varma edessä häämöttävästä kuolemasta. Kuolemanpelko näillä hetkillä on ollut itselleni se pahin ja raastavin. Se tuntuu niin todelliselta, että alan vapista ja itkeä hysteerisesti. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Luulen saavani sydänkohtauksen. Päässä pyörii niin, että sydänkohtauksen lisäksi luulen sekoavani, lopullisesti.

Tämä mieltä ylentävä tila kestää yleensä parista minuutista jopa puoleen tuntiin. Sen jälkeen en enää tärise tai tunne putoavani. Sydämeni on rauhoittunut tästä taistele ja pakene -tilasta, mutta rintaa puristaa edelleen. Pahoinvointi on tallella ja sen kaveriksi olen saanut päänsäryn. Ne sinnittelevät luonani ainakin seuraavaan päivään. Hetken päästä minuun iskee todella kova väsymys, josta on aivan turha yrittää päästä ylitse vain hyvillä yöunilla. Tämän kauhujen talon maratonin jälkeen keho vaatii lepoa. Totaalista lepoa. Olen huomannut, että minua auttaa oleskelu ärsykkeettömässä tilassa. Se on usein haastavaa pikkulapsiarjessa, mutta esimerkiksi kävely yksin metsässä saattaa jo auttaa merkittävästi. Ensimmäisten kohtausten jälkeen en tosin uskaltanut ottaa askeltakaan sohvalta. Makasin siinä seuraavat seitsemän tuntia putkeen. Seuraavana päivänä jaksoin laahustaa takapihalle seisomaan. Kun parin päivän päästä jaksoin kävellä ensimmäisen kerran korttelin ympäri itkin vuolaasti. Se tuntui uskomattomalta.

Itselläni tämä ensimmäinen kohtaus ja sitä melko nopeasti seuranneet pari muuta olivat ne kaikista pahimmat. Niistä yli pääsemiseen meni aikaa, enkä osannut kontrolloida kohtauksia laisinkaan. Ne vain pyyhkäisivät ylitseni kuin tsunami. Olin niiden jälkeen niin hajalla, kuin ihminen olla ja voi. Olin epätoivoinen ja niin ahdistunut, etten uskonut enää koskaan pystyväni normaaliin elämään. Ahdistuneisuus onkin se pahin asia, jonka paniikkikohtaus jättää jälkeensä. Ahdistavasta olosta ei tunnu pääsevän millään, vaikka kohtauksesta olisi jo päiviä tai viikkoja. Samaan aikaan sitä pelkää uuden kohtauksen tuloa ja kierre on valmis.

Pikku hiljaa aloin kuitenkin löytää keinoja myötäillä kohtauksia. Tsunamin sijaan ne tuntuivat enää pieniltä hyökyaalloilta. Tärkein oppi oli ymmärtää olla taistelematta niitä vastaan raivokkaasti. Sanoa peilin edessä, että hei anna tulla vaan minä olen valmis. Kuulostaa järkyttävän typerältä, mutta toimii. Ainakin omalla kohdallani. Aloin psyykkaamaan itseäni kohtauksien varalle. Samaan tapaan kuin ennen urheilusuoritusta kävin pääni sisällä läpi vaihe vaiheelta mitä tulisi tapahtumaan ja tsemppasin itseäni. Sinä selviät, sinä pystyt tähän. Yhtäkkiä huomasin, että kohtausten tullessa minun ei enää tarvinnut maata lattialla. Pystyin hengittelemään niiden läpi kyykyssä. Kohtauksen päätyttyä olin jo tunnin sisällä ulkona kävelemässä. Melkoinen muutos ensimmäiseen kohtaukseen.

Sitten kului viikko, ettei kohtauksia tullut ja sitten kaksi. Välillä tuli takapakkia, josta ahdistuin alkuun, mutta sitten huomasin, että kokonainen kuukausi oli mennyt ilman ainuttakaan kohtausta. Juuri nyt tätä kirjoittaessa tarkalleen kuukausi ja yksi viikko. Yhä edelleen takaraivossani jyskyttää pelko siitä, että kohtaukset palaavat. Tosiasissa ne voivat hyvin sen tehdäkin, sillä kuten alussa sanoin taipumus ja alttius niille eivät tule koskaan katoamaan. Tämän olen jo jollain asteella hyväksynyt, mutta pelko on yhä läsnä. Sen työstäminen tulee viemään vielä aikaa, mutta ehkä jonain päivänä pääsen siitäkin eroon. Olen asian suhteen luottavainen, sillä olen jo todistanut itselleni omat kykyni. Kykyni nousta sieltä syvästä kuopasta pikku hiljaa askel askeleelta. Löytää omat keinoni ja toimintatapana paniikkikohtausten varalle.

Kuluneen kuukauden aikana olen muutamaan otteeseen kokenut lievää ahdistusta, mutta päässyt siitä eroon omin neuvoin. Hengitysharjoitukset, kehonhuolto ja liikunta ovat olleet avainsanoja. Säännölliset käynnit hierojalla ja muutenkin itsestäni huolehtiminen ovat auttaneet pitämään tilanteen vakaana. Tärkeintä on ollut ottaa aikaa itselle. Aivan eri tavalla kuin olen esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana ottanut. Olen ollut itsekkäämpi kuin moniin vuosiin.

Olen sanonut ääneen läheisille, että hei nyt en jaksa, vaikka entinen minä olisi väsymyksestä huolimatta paahtanut menemään. Olen sanonut kaipaavani omaa aikaa ja saanut sitä. Olen vahvistunut fyysisesti, kiitos liikunnan, josta olen oppinut taas nauttimaan ja se on nostanut viereystilaani selkeästi. Olen huomannut ahdistuneisuuden olevan osittain kytköksissä kuukautiskiertoon ja ollut itselleni vielä armollisempi tiettyinä päivinä. Olen tehnyt lukemattomia pieniä muutoksia arjessani, mutta en ole pakottanut itseäni mihinkään. En liikkumaan tai vaikka syömään terveellisesti. Olen tehnyt niin kuin hyvältä tuntuu. Olen kuunnellut, mitä minä ihan oikeasti tarvitsen.

Vaikka sitä ehkä luulisi, että kaiken kokemani ja alituisen pelon vuoksi vihaisin yli kaiken paniikkikohtauksia, niin todellisuudessa olen niille kiitoksen velkaa. Velkaa keholleni, joka osasi lähettää hätäsignaalin huolestuttavasta tilasta, jota en itse nähnyt tai halunnut nähdä. Kaikkien kehot eivät näin reagoi ja sen myötä osa ajautuu paljon syvempiin vesiin kuin minä. Jos siellä on siis joku toinen, joka kärsii paniikkikohtauksista ja tunnet vain silkkaa vihaa niitä kohtaan, niin yritä ajatella, että nämä ovat ehkä ne, jotka pelastavat sinut ennen kuin ehdit hukkua, vaikka ne h-hetkellä tuntuisivatkin hukuttavan sinut.

Tammikuun kuulumiset ja 3 erilaista talviasua

Mitä sinne kuuluu? Onko vuosi lähtenyt toivotulla tavalla (korona pois lukien) käyntiin? 🙂

Ajattelin tänään kertoa hieman kuulumisia ja jakaa kolme tammikuun asua tässä samalla. Täällä Kotkassa on ainakin saatu nauttia lumesta mielin määrin ja nyt parin leudomman päivän jälkeen taas pakastaa. Lumesta on otettu ilo irti pulkkamäessä ja ulkoilemalla. Minä, antitalviurheiluihminen, olen jopa mennyt ja hankinnut itselleni hiihtomonot käytettynä ja itse asiassa tänään olisi mahdollisuus lähteä niitä testaamaan äidin tai siskon suksien parina. Edellisestä kerrasta ladulla on vierähtänyt niin pitkä aika, ettei sitä kehtaa edes ääneen sanoa, mutta lupaan raportoida, kuinka tämä ikimuistoinen hetki ladulla sujui.

Suksien lisäksi täällä on kaivettu esiin myös luistimet ja esikoinen on käynyt muutamaan otteeseen jäällä. Edellisinä vuosina kerrat on voitu laskea ihan yhden käden sormin ja luistelu on  ollut lähinnä pientä töpöttelyä (ja kaatuilua). Nyt jo muutana harjoittelukerran jälkeen hän on päässyt hyvään vauhtiin luistelussa ja luistelee todennäköisesti paremmin kuin äitinsä. Jäätyisipä meri vielä paremmin, niin pääsisi koko perheen voimin tuohon meidän pihalle luonnonjäälle liihottelemaan. Nuorempi tosin vielä ilman teriä, sillä vauhti on aika katastrofaalista ilmankin 😀

Talviurheiluinnostuksen lisäksi tammikuu on täyttynyt omalta osaltani monista hyvinvointiin liittyvistä asioista. Olen jatkanut hieronnassa käyntiä ja elämäntaparemonttiani. Ja aika hyvin tuloksin! Olo on ollut todella paljon parempi. Tätä hirvittää hieman sanoa ääneen, sillä aina kun olen näin sanonut on uusi paniikkikohtaus ottanut seuraavina päivinä vallan. Toivotaan, ettei nyt näin käy tai jos käy, niin pystyn hengittelemään ja rentoutumaan sen lävitse.

Kummasti sitä on kolmessa kuukaudessa oppinut yhtä sun toista omasta kehosta ja myös näistä paniikkikohtauksista. Miten niiden kanssa oppii elämään. Tulen kirjoittamaan aiheesta sen lupaamani postauksen, joten en nyt sen enempää tässä kohtaa paneudu tähän. Postauksen olisin halunnut julkaista jo aikapäiviä sitten, mutta se, miten vaikea sitä olikaan kirjoittaa yllätti minut täysin. Olen kyllä kirjoittanut täällä blogissa aikaisemminkin vaikeista henkilökohtaisista aiheista, mutta ehkä tämä on vielä liian tuore tai muuten vain eri tavalla haastava kuin ne edelliset. Oli miten oli haluan ja aion sen julkaista, kun sopiva hetki koittaa!

Muutoin täällä on lähinnä elelty koronan sanelemaa uutta normaalia arkea. Paljon kotona olemista ja pienen lähipiirin kanssa toimimista. Onneksi isomman tytön harrastukset pyörivät yhä, niin hänellä riittää tekemistä koulupäivien jälkeen. Uimahalli taitaa olla molemmilla lapsilla tällä hetkellä se eniten kaivattu juttu ja itsekin toki haluaisin jo vähän vaihtelevuutta arki-iltojen ja viikonlopun aktiviteetteihin lasten kanssa. Olisi kiva kuulla minkälaista korona-aikana sallittavaa puuhaa te olette lasten kanssa keksineet? Jos löytyy jotain konkreettisia vinkkejä niin laittakaa ihmeessä 🙂 Pitkälle emme tässä kohtaa halua matkustaa, mutta lähialueella toki voidaan järkevissä määrin pyöriä.

Reissaamisesta tuli mieleen, että olemme tässä miettineet hiihtoloman kohtaloa, mutta se päätös täytyy varmasti tehdä sitten ihan h-hetkellä. Juuri nyt, kun täällä Kotkassakin lunta riittää näin hyvin ja koronatilanne on mikä on, ei minulla ole edes mitään hirveää hinkua lähteä pohjoisemmaksi, kuten yleensä olemme tehneet. Mutta tilanteen mukaan mennään ja katsotaan paras tapa toimia!

Nyt lähden tästä laittamaan itselleni lounasta ja toivottelen teille kivaa tammikuun viimeistä viikonloppua!