Oma elämä

Lapsiperheen uniasiaa

Instagramin puolella kävin pientä keskustelua meidän perheen nukkumisesta ja erityisesti lasten nukkumisesta. Se kirvoitti sen verran monta hyvää keskustelua, että päätin jatkaa aihetta täällä.

Tosiaan nyt on aika tarkalleen saatu vuoden verran nauttia yöunista meidän perheessä. En puhu edes hyvistä yöunista, vaan yöunista ylipäätänsä, sillä kuopuksen vauvavuosi ja vähän päälle (1v2kk asti) oli valvomista. Jatkuvaa, uuvuttavaa, hermoja kiristävää ja “kohta menetän uskoni” -tyyppistä valvomista. Öihin ei tuntunut auttavan mikään keino (voin vannoa, että KAIKKI kokeiltiin). Lopulta ymmärrettiin ottaa allergiaepäilyt tosissaan ja saatiin karsimalla selville, että maito ja omena on parempi pitää poissa kuopuksen ruokavaliosta. Sen jälkeen meni alle viikko ja hän nukkui koko yön ilman itkuja. Siinä kohtaa oltiin niin loppu molemmat vanhemmat, että päätettiin antaa kuopukselle juuri ne asiat mitä hän yöllä vaati nukkuakseen ilman itkuja. Hän halusi viereen, joten otin hänet kainaloon. Hän halusi tutin, mieluiten kaksi (toisen suuhun ja toisen käteen “unileluksi”), sehän sopi meille. Minun puolestani hän olisi vaikka saanut nukkua päälläni koko yön, jos vain nukkui.

Kuopuksen nukkuminen parani paranemistaan ja lopulta hänestä tuli yhtä kelpo nukkuja (ei niinkään nukahtaja) kuin isosiskonsa. Maassa rauha ja myös vanhempien pääkopassa. Ajattelin, että tästä sitten jossain kohtaa siirrymme vaiheeseen, jossa hän nukkuu koko yön omassa huoneessaan. Tähän välin kerrottakoon, että esikoinen on nukkunut omassa huoneessaan (yöhiippailuja lukuunottamatta) n. 8kk ikäisestä lähtien, joten tottakai alkuun oletin, että kuopuksen kanssa voitasiin mennä jotakuinkin samaa rataa. Tai itse asiassa kuvittelin ennen hänen syntymäänsä, että voisimme tehdä siirron jo paljon aikaisemmin, koska esikoisen kohdalla sitä mahdollisuutta kaksiossa asuessamme ei edes ollut. Mutta kuten todettua, kuopus näytti vauvavuotenaan lähinnä “keskisormea” meille vanhemmille, kun yritimme unijärjestelyitä parannella eikä omassa sängyssä nukkuminen maistunut senkään jälkeen, vaikka onneksi yöitkuista päästiin eroon. Äidin kainalossa oli yhä se paras paikka.

Ajatukseni ja mielipiteeni siitä, että vauvojen olisi hyvä siirtyä jo aikaisessa vaiheessa omaan huoneeseen nukkumaan ovat tätä myötä heittäneet kuperkeikkaa. Se mikä toimi esikoisen kohdalla, ei toiminutkaan kuopuksella. Yllätys, yllätys. Lapset ovat erilaisia, tässäkin kohtaa. Kaikilla ei toimi samat jutut, eikä tarvitsekaan toimia. Ei ole oikeaa ja väärää. Eikä varsinkaan tapaa, jolla jotenkin “pilaisit” lapsesi edes hetkellisesti. Minusta tuntuu, että Suomessa on jotenkin todella mustavalkoinen kulttuuri vauvanhoitoon liittyvissä asioissa. Nähdään vain yksi vaihtoehto ja kuljetaan sitä kohti sokeana. Ja annetaan myös kovaan ääneen kuulua, jos joku yrittää toimia toisin. Itselläni ei olisi pokkaa lähteä neuvomaan toista äitiä, että ei muuten kannata tehdä näin tai sitten käy niin ja niin. Mikä minä olen hänelle sanomaan, kun en tunne hänen vauvaansa kuten hän tuntee tai tiedä heidän tilanteestaan.

Tämä ehdottomuus, parhaiden tapojen ylikorostaminen ja neuvominen voi olla todella ahdistavaa varsinkin uusille tuoreille äideille. Ensinnäkin on jo tarpeeksi hankalaa rämpiä siinä uudessa elämäntilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin helppo, vaikka lapsi olisikin perustyytyväinen ja nukkuisi öisin. Vauva on kuitenkin yksilö siinä missä me aikuisetkin, eikä mekään kaikki tykätä samoista asioista. Toisen vauva tykkää nukkua kainalossa ja toinen viihtyy hyvin omassa pinniksessä. Jos lapsesi nukkuu vain ja ainoastaan vieressäsi, niin punnitse olisiko itsesi ja hänen kannalta parempi ottaa kainaloon, vaikka sitten seuraavaksi viideksi vuodeksi. En nimittäin usko, että voisit tällä päätöksellä “pilata” yhtään mitään, enkä myöskään usko, että kukaan vanhempi koskaan katuu tällaista päätöstä jälkikäteen.

Se päivä nimittäin koittaa vielä, jolloin äitin viereen ei enää halutakaan tulla. Toisilla se tulee aiemmin kuin toisilla, mutta se tulee. Se pieni ihminen, joka oli sinusta joskus niin riippuvainen eikä saanut unenpäästä kiinni kuin olemalla ihan liki onkin yhtäkkiä iso, täysin omillaan pärjäävä. Nyt, jos ajattelin tuota joskus meidänkin kohdalla koittavaa hetkeä, niin koen lähinnä kiitollisuutta itselleni, että olen antanut kuopuksen nukkua meidän välissä ja annan vastedeskin. Isompikin tyttö saa tulla meidän makkariin tarpeen tullen nukkumaan patjalle. Tällä hetkellä minulle riittää se, että he osaavat molemmat nukahtaa nätisti omiin sänkyihinsä. Se mistä he aamulla heräävät, on joka aamuinen mysteeri. Lähes poikkeuksetta kuopus siirtyy jossain kohtaa meidän väliin ja porskuttaa siinä aamuun asti. Neljää ihmistä meidän sänkyyn ei oikein mahdu, mutta on myös ollut niitä aamuja, jolloin heräämme kaikki sikinsokin parisängystä. Siinä kohtaa ollaan lähinnä vitsailtu, että isompi sänkyhän tässä tarvitaan.

Vaikka tässä talossa on yön pimeinä tunteina koettu viime vuosien aikana todella epätoivoisia hetkiä, niin nykyisin, jos satun kesken yötä heräämään ja huomaan ensin kuopuksen kylkeäni vasten ja sitten esikoisen tulleen sänkyni viereen lattialle, en voi kuin hymyillä. Saatan siinä kohtaa silittää heitä nopeasti ja miettiä, että hitsi vie, siinä ne tytöt on, turvassa mun vieressä ♥

Miltä paniikkikohtaus tuntuu?

 

Tämän kappaleen avaamista teille elämästäni en todellakaan odottanut, saati varsinkaan toivonut. Ajattelin pitkään, että ne joskus kauan sitten koetut paniikkikohtaukset olivat vain menneisyyden haamuja, joista minulla ei olisi eikä tulisi koskaan olemaan mitään sanottavaa. Ei ennen viime marraskuuta. Silloin elämä heitti kuperkeikkaa ja paniikkikohtaukset palasivat elämääni. Ensin kohtauksia tuli yksi, heti perään toinen ja kolmas. Lopulta ne vakiintuivat ja niitä alkoi tulla joka viikko.

Nyt olen ymmärtänyt, että menneisyyden haamujen sijaan kärsin diagnosoimattomasta paniikkihäiriöstä ja nämä kohtaukset ovat tosiasiassa jotain, jotka tulevat kulkemaan rinnallani aina. Vaikka en niitä viikkoihin, kuukausiin tai jopa vuosiin kokisi, alttius niille on ja pysyy. Paniikkikohtaukset valtaavat kehon silloin, kun mikään muu aikaisempi varoitussingaali ei ole ollut riittävän tehokas. Ne pysäyttävät pakosta, tainuttavat voimalla ja toistavat itseään, kunnes uskomme, että asioiden on ihan oikeasti muututtava. Muututtava siksi, että jokin asia meissä on ihan oikeasti epätasapainossa, vaikka emme sitä itse huomaisi tai yrittäisimme sen kieltää.

Kuten moni muu ennen minua, myös minä etsin alkuun fyysisiä syitä kohtauksilleni. Se on luonnollista, mutta usein pelkkää harhaa. Paniikkikohtauksen lukemattomat oireet saattavat saada sinut uskomaan, että olisit fyysisesti sairas, vaikka oikeasti vika on useimmissa tapauksissa henkistä, ainakin pohjimmiltaan. Fysiologiset oireet heittävät kuitenkin vettä myllyyn sellaisella voimalla, että 99% ajasta olet täysin varma siitä, että jotain sellaista vikaa sinussa on oltava, johon apu löytyisi sairaalasta. Siksi aivan kuten minäkin, moni saattaa alkuun harhautua kulkemaan spesialistilta toiselle vastausten toivossa. Turhaksi en tätä missää nimessä kutsuisi, sillä ainakin itseäni auttoi ns. vaihtoehtojen poissulkemis -taktiikka. Sen avulla tunsin saavani edes pienen otteen tilanteesta, joka ei muuten tuntunut olevan hallinnassani laisinkaan.

Minkälaisista oireista sitten kärsin? Minulta on kysytty useaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana, että miltä se paniikkikohtaus oikein tuntuu? Olen ymmärtänyt, että tämä on hyvin yksilöllistä, vaikka pääpiirteet kohtauksissa ovatkin monilla samat. Siksi haluan korostaa, että seuraavat tuntemukset ovat minun henkilökohtaisia tuntemuksia, mutta jaan ne tässä kohtaa, jos niistä on vaikka apua teille jollekin.

Ennen itse kohtausta koen yleensä esioireita, joista varhaisimpien olemassaolon olen ymmärtänyt vasta nyt. Jopa viikkoja ja kuukausia ennen itse kohtausta näen toistuvia painajaisia, nukun huonosti ja herään aamulla väsyneenä. Koen myös päivisin erilaisia pelkotiloja, jotka tuntuvat hyvin todellisilta, vaikka ääneen kerrottuna ne olisivatkin aivan naurettavia. Puren hampaitani yhteen ja kärsin lihasjumeista.

Juuri ennen kohtauksen tuloa (n. 1-2h) kroppani kärsii todella voimakkaista fyysisistä reaktioista. Pelkotila pahenee ja vatsani menee sekaisin. Heikottaa ja tekee pahaa. Kun itse kohtaus ottaa vallan, luulen sekoavani. En pysy enää pystyssä, vaan minun on vähintään kyykistyttävä. Useimmiten pelkkä selällään makuu kovalla lattialla onnistuu. Silloinkin tunnen putoavani pohjattomaan syvään aukkoon. Pelkotilat muuttuvat sata kertaa pahemmiksi ja olen lähes tulkoon varma edessä häämöttävästä kuolemasta. Kuolemanpelko näillä hetkillä on ollut itselleni se pahin ja raastavin. Se tuntuu niin todelliselta, että alan vapista ja itkeä hysteerisesti. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Luulen saavani sydänkohtauksen. Päässä pyörii niin, että sydänkohtauksen lisäksi luulen sekoavani, lopullisesti.

Tämä mieltä ylentävä tila kestää yleensä parista minuutista jopa puoleen tuntiin. Sen jälkeen en enää tärise tai tunne putoavani. Sydämeni on rauhoittunut tästä taistele ja pakene -tilasta, mutta rintaa puristaa edelleen. Pahoinvointi on tallella ja sen kaveriksi olen saanut päänsäryn. Ne sinnittelevät luonani ainakin seuraavaan päivään. Hetken päästä minuun iskee todella kova väsymys, josta on aivan turha yrittää päästä ylitse vain hyvillä yöunilla. Tämän kauhujen talon maratonin jälkeen keho vaatii lepoa. Totaalista lepoa. Olen huomannut, että minua auttaa oleskelu ärsykkeettömässä tilassa. Se on usein haastavaa pikkulapsiarjessa, mutta esimerkiksi kävely yksin metsässä saattaa jo auttaa merkittävästi. Ensimmäisten kohtausten jälkeen en tosin uskaltanut ottaa askeltakaan sohvalta. Makasin siinä seuraavat seitsemän tuntia putkeen. Seuraavana päivänä jaksoin laahustaa takapihalle seisomaan. Kun parin päivän päästä jaksoin kävellä ensimmäisen kerran korttelin ympäri itkin vuolaasti. Se tuntui uskomattomalta.

Itselläni tämä ensimmäinen kohtaus ja sitä melko nopeasti seuranneet pari muuta olivat ne kaikista pahimmat. Niistä yli pääsemiseen meni aikaa, enkä osannut kontrolloida kohtauksia laisinkaan. Ne vain pyyhkäisivät ylitseni kuin tsunami. Olin niiden jälkeen niin hajalla, kuin ihminen olla ja voi. Olin epätoivoinen ja niin ahdistunut, etten uskonut enää koskaan pystyväni normaaliin elämään. Ahdistuneisuus onkin se pahin asia, jonka paniikkikohtaus jättää jälkeensä. Ahdistavasta olosta ei tunnu pääsevän millään, vaikka kohtauksesta olisi jo päiviä tai viikkoja. Samaan aikaan sitä pelkää uuden kohtauksen tuloa ja kierre on valmis.

Pikku hiljaa aloin kuitenkin löytää keinoja myötäillä kohtauksia. Tsunamin sijaan ne tuntuivat enää pieniltä hyökyaalloilta. Tärkein oppi oli ymmärtää olla taistelematta niitä vastaan raivokkaasti. Sanoa peilin edessä, että hei anna tulla vaan minä olen valmis. Kuulostaa järkyttävän typerältä, mutta toimii. Ainakin omalla kohdallani. Aloin psyykkaamaan itseäni kohtauksien varalle. Samaan tapaan kuin ennen urheilusuoritusta kävin pääni sisällä läpi vaihe vaiheelta mitä tulisi tapahtumaan ja tsemppasin itseäni. Sinä selviät, sinä pystyt tähän. Yhtäkkiä huomasin, että kohtausten tullessa minun ei enää tarvinnut maata lattialla. Pystyin hengittelemään niiden läpi kyykyssä. Kohtauksen päätyttyä olin jo tunnin sisällä ulkona kävelemässä. Melkoinen muutos ensimmäiseen kohtaukseen.

Sitten kului viikko, ettei kohtauksia tullut ja sitten kaksi. Välillä tuli takapakkia, josta ahdistuin alkuun, mutta sitten huomasin, että kokonainen kuukausi oli mennyt ilman ainuttakaan kohtausta. Juuri nyt tätä kirjoittaessa tarkalleen kuukausi ja yksi viikko. Yhä edelleen takaraivossani jyskyttää pelko siitä, että kohtaukset palaavat. Tosiasissa ne voivat hyvin sen tehdäkin, sillä kuten alussa sanoin taipumus ja alttius niille eivät tule koskaan katoamaan. Tämän olen jo jollain asteella hyväksynyt, mutta pelko on yhä läsnä. Sen työstäminen tulee viemään vielä aikaa, mutta ehkä jonain päivänä pääsen siitäkin eroon. Olen asian suhteen luottavainen, sillä olen jo todistanut itselleni omat kykyni. Kykyni nousta sieltä syvästä kuopasta pikku hiljaa askel askeleelta. Löytää omat keinoni ja toimintatapana paniikkikohtausten varalle.

Kuluneen kuukauden aikana olen muutamaan otteeseen kokenut lievää ahdistusta, mutta päässyt siitä eroon omin neuvoin. Hengitysharjoitukset, kehonhuolto ja liikunta ovat olleet avainsanoja. Säännölliset käynnit hierojalla ja muutenkin itsestäni huolehtiminen ovat auttaneet pitämään tilanteen vakaana. Tärkeintä on ollut ottaa aikaa itselle. Aivan eri tavalla kuin olen esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana ottanut. Olen ollut itsekkäämpi kuin moniin vuosiin.

Olen sanonut ääneen läheisille, että hei nyt en jaksa, vaikka entinen minä olisi väsymyksestä huolimatta paahtanut menemään. Olen sanonut kaipaavani omaa aikaa ja saanut sitä. Olen vahvistunut fyysisesti, kiitos liikunnan, josta olen oppinut taas nauttimaan ja se on nostanut viereystilaani selkeästi. Olen huomannut ahdistuneisuuden olevan osittain kytköksissä kuukautiskiertoon ja ollut itselleni vielä armollisempi tiettyinä päivinä. Olen tehnyt lukemattomia pieniä muutoksia arjessani, mutta en ole pakottanut itseäni mihinkään. En liikkumaan tai vaikka syömään terveellisesti. Olen tehnyt niin kuin hyvältä tuntuu. Olen kuunnellut, mitä minä ihan oikeasti tarvitsen.

Vaikka sitä ehkä luulisi, että kaiken kokemani ja alituisen pelon vuoksi vihaisin yli kaiken paniikkikohtauksia, niin todellisuudessa olen niille kiitoksen velkaa. Velkaa keholleni, joka osasi lähettää hätäsignaalin huolestuttavasta tilasta, jota en itse nähnyt tai halunnut nähdä. Kaikkien kehot eivät näin reagoi ja sen myötä osa ajautuu paljon syvempiin vesiin kuin minä. Jos siellä on siis joku toinen, joka kärsii paniikkikohtauksista ja tunnet vain silkkaa vihaa niitä kohtaan, niin yritä ajatella, että nämä ovat ehkä ne, jotka pelastavat sinut ennen kuin ehdit hukkua, vaikka ne h-hetkellä tuntuisivatkin hukuttavan sinut.

Tulkoon mitä vaan

Posted on

Vuosi 2020

tammi-helmikuu

Tuntuu kuin eri elämältä. Fiilistelin vielä joulua ja joulukuista perheen ulkomaan lomamatkaa. Oli uusia kivoja työprojekteja ja aloitettiin Jannin kanssa Äititreffit-podcastin äänitykset. Podi julkaistiin helmikuussa, jolloin tuli myös reissattua vuoden ainoat reissut. Kävin niinkin pitkällä kuin Tallinnassa ja Vuokatissa, hyviä reissuja molemmat! Ehdittiimpä sitä helmikuussa järjestää myös vuoden ainoat juhlat, kun juhlimme siskojeni kanssa yhteissyntymäpäiviä. Loppukuusta kuopus aloitti päivähoidon ja tuleva vuosi näytti hyvin erilaiselta, kuin mitä se lopulta oli.

maalis-huhtikuu

Koronan myötä kuopuksen hoito loppui kuin seinään. Isompikin tyttö jäi kotiopetukseen eskarista ja elämä pysähtyi, niin kuin suurimmalla osasta meitä. Alkuun ajatus viikon tai kahden poikkeusoloista tuntui järisyttävältä. Miten jaksaisimme? Entä jos tämä kestäisi kuukaden tai jopa kaksi? Vuotta tai sitä pidempää aikaa en halunnut edes miettiä. Erikoisessa tilanteessa ilo ja onni löytyi pienistä asioista. Olin äärimmäisen kiitollinen meidän kodista, omasta perheestä ja aina yhtä turvallisen tuntuisesta Suomen maasta. Etsin uusia tapoja tehdä töitä ja viihdyttää lapsia kotosalla. Nauroin vedet silmissä ja itkin vuolaasti, etenkin äitini syntymäpäivänä, kun en päässyt häntä kunnolla tapaamaan. Lapsille kaikki oli outoa ja jopa hieman ahdistavaa. Miksi ihmeessä isovanhemmille sai virpoa vain ikkunalasin läpi?

touko-kesäkuu

Maalis-huhtikuussa sanoin luottavani siihen, että äitienpäivänä voimme jo nähdä perheitä edes jonkin verran ja se kävi kuin käivikin toteen. Juotiin juhlakahvit terassilla ja ilmassa oli suurta toivoa. Toukokuu vaihtui kesäkuuhun, jolloin esikoinen päätti etäeskarista ilman juhlallisuuksia. Minä itkin siiitä huolimatta tälle virstan pylväälle. Povailin kesästä kaikkien aikojen mökkikesää, vaikka juhannus vietettiinkin saaren sijasta mantereen puolella. Fiilis oli hyvä ja helpottunut.

heinä-elokuu

Kesä tuntui starttaavan todenteolla vasta heinäkuussa, jolloin helteet saapuivat. Pidin silloin melkein kokonaisen kuukauden lomaa perheen kanssa. Uitiin, syötiin jäätelöä, mökkeiltiin, käytiin korkeasaaressa, asennettiin nurmikkoa ja oltiin vaan. Pitkät, valoisat päivät tuntuivat jatkuvan viikkotolkulla ja se oli ihanaa. Elokuussa olin pitkän loman jälkeen täysin valmis palaamaan arkeen ja töihin. Uusi tuntematon oli myös edessä, kun valmistauduimme esikoisen koulun alkuun. Ensimmäinen koulupäivä taisi jännittää enemmän äitiä kuin ekaluokkalaista.

syyskuu-lokakuu

Se uusi tuntematon vaihtui kuitenkin pian varsin tutun tuntuiseksi, kun kevään koronatilanne alkoi uhkaavasti tehdä paluuta. Ehdimme onneksi viettämään vuoden ainoan treffi-illan ja henkisesti valmistautumaan tuleviin haasteisiin. Alkusyksyn viikot menivät vaihtelevasti joko kotona nuhaisten lapsien kanssa tai sitten suhteellisen normaalia arkea elellen ja töitä tehden. Mikään ei tuntunut olevan pysyvää tai ennustettavissa etukäteen. Lokakuu ei tuonnut muutosta edelliseen, paitsi syysloman osalta, joka meni kaavaillusti mökillä hyvässä seurassa.

marras-joulukuu

Vuoden viimeinen kuudennes oli itselleni se raskain. En tiedä mikä tarkalleen minuun iski, mutta marraskuun alussa olotilani romahti yhtäkkiä ja löysin itseni keittiönlattialta paniikkikohtauksen kourissa. Pari viikkoa myöhemmin luulin jo päässeeni siitä yli, kunnes se toistui taas. Sen jälkeen kohtauksia onkin sitten tullut tasaisesti. Joku voisi tässä kohtaa ehkä puhua jo paniikkihäiriöstä. Kaiken ahdistuksen lisäksi onnistuin tulehduttamaan erikoisen luun suustani ja hankkimaan vuosisadan niskakivut, jotka omalta osaltaan tietysti pahensivat oloa. Stressi toi myös kirsikkana kakun päälle huuliherpeksen ja siinä kohtaa olin valmis hyvästelemään tämän vuoden.

Vuoden, joka alkoi lupaavasti, mutta ei päättynyt niin. Vuoden joka opetti paljon, kaikille meistä, myös itselleni. Vuoden, joka toi monia hyviä asioita, mutta ei ollut itselleni mikään loistavin. Korona pakotti pysähtymään meidät kaikki ja miettimään monia asioita uudelleen, mutta omalla kohdallani tämä ei ilmeisesti riittänyt. Kroppani ja mieleni oli sitä mieltä, että nyt piti pysähtyä vielä totaalisemmin. Yhä edelleen se haluaa jarrutella menoa, enkä tiedä vielä, miten pitkään. Joten aloitan tämän uuden vuoden ajatuksella tulkoon mitä vaan.

Tulkoon mitä vaan, olen valmis. Tulkoon mitä vaan, siitä selvitään.

Hyvää ja parempaa vuotta 2021 teille kaikille!

ja iso halaus niille, joiden viime vuosi oli syystä tai toisesta raskas ♥

Ensimmäinen adventti

Kuinka teidän ensimmäinen adventti on sujunut? :)

Me ollaan viikonlopun aikana leivottu ja koristeltu piparkakkutaloa. Nyt on kaikki osat valmiina koristeltuna, mutta vielä pitäisi koota itse talo. Vähän jännittää se sokerin kanssa taiteilu, vaikka muitakin tapoja ilmeisesti on. Minusta se pitää kuitenkin talon parhaiten kasassa, joten sillä mennään. Täytyy vain olla ekstra varovainen.

Moni tuntuu tuoneen kuusen tänään kotiin ja koristelleen sen. Onko teillä jo kuusi siellä? Vai kuulutteko niihin, joiden mielestä kuusi tulee taloon maksimissaan paria päivää ennen joulua? Tai vasta jouluaattona? Meillä kuusi on seissyt olohuoneessa nyt viikonpäivät ja lapset ovat koristelleet sitä pikku hiljaa. Itse ajattelin ottaa osaa tähän puuhaan ensi viikolla joulukuun startatessa ja lähinnä katsoa, että yläoksillekin riittäisi pari koristetta. Tällä hetkellä kun tuo kuusi on hieman alapainotteinen koristeiden osalta :D Minusta on ihanaa, kun kuusi on kotona koko joulukuun ajan. Silloin siitä ehtii jotenkin nauttimaan ja se valaisee ihanasti vuoden pimeimpiä päiviä. Joulun jälkeen se joutaakin sitten taas vuodeksi varastoon pois näkyvistä.

Nämä kuvat napsimme viime viikonloppuna, kun maata peitti hentoinen pieni lumi, joka oli kyllä paikka paikoin pelkkää kuuraa. Pehmeän auringonpaisteen kanssa se kuitenkin näytti lumoavalta ja kysyin tytöiltä, josko menisimme viereiseen metsään ottamaan pari joulukuvaa isovanhemmille. Mukaan raahattiin kaikki nalleja myöten ja näitä kuvia tuli niin runsaasti, että voisin taiteilla niistä jonkun joulukirjan. Tästä puuttuu vielä ne varsinaiset joulukorteiksi päätyvät kuvat sekä kuopuksen 2-vuotiskuvat, jotka otin samaan syssyyn isosiskon jo hiippaillessa pois paikalta.

Minusta näissä on jotenkin aivan ihana tunnelma ja sen vuoksi tekee erittäin tiukkaa valita ne parhaat. Pitkään aikaan en ole yhtään kuvaa kehittänyt, mutta nyt taitaa olla paikallaan. Nämä kuvat pitää saada myös konkreettisesti käsiin ihailtavaksi ♥

Hei paniikkikohtaus – ei ollut ikävä

Kuten olette ehkä huomanneet, olen elellyt melkoista hiljaiseloa täällä blogissa. Siihen on ollut ihan painava syy ja tuntuu, etten voi oikein kirjoittaa mitään fiksua, ennen kuin olen avannut suuni tästä kaikesta. Parempi siis sylkeä sanottavani ulos ja jatkaa sitten vasta muihin aiheisiin.

Paniikkikohtauskylmähiki, huimaus, putoamisen tunne, päänsärky, vapina, puristava tunne rinnassa, kuolema korjaa -fiilis. Siinä oman paniikkikohtaukseni pääpiirteet. Sain sellaisen ensimmäisen kerran vuonna 2013 ja pelästyin suunniltani. Luulin rehellisesti sanoen kuolevani siihen paikkaan. Tai vähintäänkin saavani sydänkohtauksen, joten mieheni kiikutti minut päivystykseen. Päivystyksessä he totesivat kuitenkin melko pian, että ei hätää sinulla on vain paniikkikohtaus. Aika klassinen tilanne ymmärtääkseni.

Paniikkikohtaus kaikessa voimakkuudessaan on ensimmäisellä(kin) kerralla todella pelottava kokemus. Se ottaa täysin vallan kehostasi, jota äsken vielä hallitsit hienosti. Hermostosi tuntuu olevan riekaleina ja vaikka kuinka yrität toitottaa itsellesi, että ei tässä mitään hätää, tuntuu siltä kuin putoaisit mustaan aukkoon. Kohtauksen jälkeen olo on ainakin itselläni, kuin rekan alle jäänyt sekä henkisesti että fyysesti. Palautuminen kestää pitkään ja huonoimmassa tapauksessa kohtauksia tulee seuraavina päivinä tai viikkoina lisää. Vuonna 2013 sain muistaakseni 3-4 kohtausta peräjälkeen, mutta sen jälkeen ne saatiin kuriin tai minä sain psykologin avulla. Siitä lähtien olenkin ollut yli seitsemän vuoden ajan niistä vapaa, kunnes nyt.

Viime viikolla sain paniikkikohtauksen, joka vei jalat alta sekä uskon kaikesta.

Ja mikä pahinta, se tapahtui lasten silmien edessä. Aikaisempia kohtauksiani on todistanut vain mieheni, mutta nyt kaksi pientä uteliasta silmäparia ihmetteli, että mikähän äitille oikein tuli. Kuopus ei onneksi ollut moksiskaan, mutta esikoisen silmistä näkyi sellainen huoli, jota et oman lapsesi silmissä halua nähdä. Minun, jonka piti olla se järkkymätön vuori, tuki ja turva, romahdin keskelle keittiön lattiaa lounasta valmistaessa. Tärisin, vapisin ja itkin lohduttomasti. Kiitän onneani, että mieheni oli myös paikalla ja otti tilanteen haltuun tyynen rauhallisesti.

Myöhemmin samana päivänä toettuani jo kohtauksesta mietin, että mitähän hittoa. Ilman mitään selkeitä ennakkovaroituksia paniikkikohtaus oli ottanut minusta vallan. Eihän minulla ollut edes stressiä enää?! Moni asia oli syksyn edetessä kääntynyt paremmaksi ja olimme juuri edellisellä viikolla viettäneet syyslomaa. Siinäpä se, klassinen tilanne tämäkin. Juuri silloin, kun annat itsellesi luvan hengähtää, eikä ole enää pakottavaa tarvetta jatkuvaan tsemppaukseen saattaa kehosi reagoida näin. Flunssa puskee päälle heti loman alkumetreillä tai minun kohdallani paniikkikohtaus ottaa vallan.

Itse kohtaus on kyllä tehnyt tuloaan jo kauan, mutta olen tsempannut niin saamarin kovasti, että se pirulainen ei ole päässyt päälleni. Ennen kuin nyt, kun sitä vähiten odotin. En lähde tähän avaamaan sen kummemmin syitä omaan romahtamiseeni, sillä parantuminen on yhä kesken ja minun on tärkeää päästä itse jäsentelemään ajatuksia. Miettimään mikä meni vikaan vai oliko se vain elämäntilanne, joka ajoi minut tähän. Liki vuoden unettomuusjaksolla on varmasti ollut osasyy tähän ja siitä haluan teille vielä jossain kohtaa kirjoittaa. Nyt kuitenkin keskityn palautumiseen, joka onneksi on alkupäivien jälkeen lähtenyt mukavasti liikkeelle. Mutta vaikka keho tuntuisi taas omalta ja jokseenkin terveeltä niin tiedän, ettei mieltä korjata noin vain viikossa. Nämä kohtaukset ovat monesti herätyskelloja meille, että kaikki eivät ole ihan kunnossa. Nyt vaaditaan aikaa ja tietynlaista työtä tilanteen korjaamiseksi. Onneksi tässä kohtaa minulla on jo niitä työkaluja ja tiedän, että kohtauksista sekä ahdistuneisuudesta on mahdollista päästä eroon. Kokonaan tai ainakin useiksi vuosiksi.

Kirjoitin tämän tekstin oman mielenrauhani vuoksi, mutta myös siksi, että vuosi 2020 on ollut henkisesti raastava niin monille. Poikkeuksellinen tilanne on vienyt monet meistä ahdinkoon tai jopa hulluuden partaalle, vaikka periaatteessa kaikki olisi ihan ok. Jatkuva epätietoisuudessa ja tietynlaisen paineen alla eläminen on kuitenkin raastavaa, jopa uuvuttavaa. Salakavalasti voimme uupua jopa siihen pisteeseen saakka, että oma kontrolli pettää. Ennakkomerkkejä ei välttämättä aina huomaa, kuten en itsekään huomannut. Ne voivat olla pieniä, melko tavanomaisia oireita, jotka sitten johtavat suurempaan katastrofiin. Tarkkailkaa siis itseänne, mutta ei liikaa. Jos koette olevanne poikkeuksellisen väsyneitä useamman viikon ajan tai oireilevan muuten, koettakaa selvittää mistä väsymys kumpuaa. Onko se oire jostain muusta? Ja vielä viimeiseksi; puhukaa! Perheenjäsenelle tai ammattilaiselle. Tärkeintä on olla jäämättä yksin niiden olojen kanssa.

Tämä julkaisu ei nyt valitettavasti ollut mikään leppoisin toivotus tai lähtö viikonlopun viettoon, mutta kuten paniikkikohtauskin ei tämä postauskaan valinnut sitä optimaalisinta ajankohtaa. Se tuli vähän yllättäen ja juuri silloin, kun sitä vähiten odotti.

Leffamaja portaiden alla

Kaupallinen yhteistyö: Viaplay

Jo siinä vaiheessa, kun aloitimme meidän taloa suunnittelemaan ja tiesimme siitä tulevan kaksikerroksisen, sanoin miehelleni, että portaiden alle ei sitten jätetä sellaista typerää pölyjen tai romujen keräämisnurkkaa. Sille tilalle pitää keksiä jokin funktio ja sen pitää mieluusti olla umpinainen edes osittain. Projektin aikana visioni portaiden alaosasta selkiintyi ja hyvin lähellä muuttoa tajusin, että hei tännehän saadaan kivasti lasten leluja. Kuopuksen ollessa vauva oli kätevää, että isosisko pystyi leikkimään alakerrassa samalla, kun minä laitoin esimerkiksi ruokaa. Alkuun portaiden alla olikin pieni Ikean keittiö ja muutama lelulaatikko.

Kuopuksen kasvaessa molemmat innoistuivat leikkimään täällä “ylimääräisessä lastenhuoneessa”, mutta tila kahden lapsen ja keittiön kanssa alkoi jäämään ahtaaksi. Päädyin siirtämään keittiön pois tieltä ja jättämään vain lelut paikallaan. Vähän aikaa sitten portaiden alle jäävään tilaan lisättiin vielä pariovet ja siitä lähtien tämä on ollut tyttöjen ehdottomasti lemppari piilopaikka. Täällä he istuvat aamusta lähtien kaksin riemusta kikatellen. Välillä huomasin esikoisen vetäytyvän tänne omaan rauhaan katselemaan lastenohjelmia ja siitä sain idean toteuttaa tästä lapsille ihka oman taianomaisen leffamajan.

Viime viikolla, kun tytöt olivat molemmat kotona pienen flunssan vuoksi päätin ilahduttaa heitä tarttumalla tuumasta toimeen. Leffamajan luomiseen ei tarvittu kuin pehmoinen patja ja paljon tyynyjä, muutama ruuvi, valosarjoja ja koristetta seinille. Tunnin puuhastelun jälkeen lasten oma pakopaikka oli valmis. Voi sitä iloa ja riemua, kun he ensimmäistä kertaa tänne kurkkasivat. Samantien tytöt käpertyivät yhdessä vierekkäin tyynyjen sekaan ja äitille kävi käsky sulkea ovi.

Säilytyslaatikoihin olin jemmaillut lastenkirjoja ja muutamia leluja, joka oli kyllä toinen neroleimaus itseltäni. Leffamaja toimii siis edelleen myös leikki- ja lepopaikkana. Toissa iltana lupasin minille, että järjestäisimme kaksin ihka oikean leffaillan majassa poppareineen ja muine leffaherkkuineen. Leffaksi valittiin Viaplayn yksi uutuusleffa Jeti, joka osoittautui melko perinteiseksi lastenleffa tarinaksi, mutta jossa kuitenkin oli uudenlaiset, veikeät hahmot ja hieman uudenlaisessa, erilaisessa ympäristössä. Tässä hyvin mukaansa tempaisevassa leffassa oli myös hauskaa nykypäivään sijoittuvaa somehuumoria äidille :D

Parasta on kyllä näin aikuisiällä ollut tajuta, miten paljon oikeasti näihin lastenohjelmiin ja -leffoihin saadaan sellaista huumoria sisällytettyä, joka naurattaa erityisesti meitä vanhempia. Siinä on hyvä alkaa kesken leffan selittelemään lapsille, miksi jotkin kohdat ovat muka niin hassuja, kun heitä ei naurata tippaakaan :D

Näin syksyn kynnyksellä Viaplaysta löytyy muuten taas paljon uutta katsottavaa koko perheelle. Listaan tähän alle vähän uutuuksia ja katselusuosituksia sekä koko perheelle että sitten erikseen meille aikuisille.

Syysuutuuksia lapsille/koko perheelle

• Pipsa possu kausi 6
• Jeti

Muita meidän perheen suosikkeja:

Leffat

The Boss Baby / Corgi – Kuningattaren koira / Aladdin / Madagascar /  Lemmikkien salainen elämä 1 ja 2 / Itse Ilkimys 1-3

Sarjat

PAW Patrol, Butterbean’s Cafe, Sunny Day, My Little Pony, Seikkailija Dora, Lego Friends, Saagan seikkailut, Mian maaginen maailma, Seikkailija Dora

Syysuutuuksia aikuiselle

• Catwalk kausi 1 Viaplay Original (tää vaikuttaa super mielenkiintoiselta! Pakko katsoa asap!)

• Rakasta mua kausi 2 (Tää tuntuu olevan monen suosikki tällä hetkellä!)

• Sons of Anarchy kaudet 1-7

• 9-1-1 kausi 3

• Billions kausi 4

• Bloodshot (25.9)

Aikaisemmin kerroinkin teille jo Viaplayn ja Elisa Viihteen voimien yhdistymisestä. Heinäkuusta alkaen on siis Viaplayn katselupakettiin on kuulunut myös Elisa Viihde Aition sarja ja leffat. Tarkoittaa entistä enemmän katsottavaa! Minulle syksy on jotenkin erityisen ihanaa aikaa etsiä uusi hyvä sarja pimeneviin iltoihin tai joku hyvä leffa työviikon päätteeksi. Niihin uppoutuu jotenkin ihan eri tavalla nyt kuin esimerkiksi kesällä. Mietin tässä, että ehkä käperryn joku ilta tuonne lasten majaan oman leffan tai sarjavalinnan kera :D Kieltämättä siitä tuli aika houkuttelevan näköinen loikoilupaikka myös minusta vai mitä olette mieltä?

Loppuvuoden lomasuunnitelmat uusiksi

Syyskuun ensimmäinen päivä on täällä ja suureksi iloksi se on erittäin kesäinen sellainen. Ainakin täällä Kotkassa. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja lämpötilakin on kivunnut nopeasti lähelle 20 astetta. Tähän hetkeen sopii siis loistavasti fiilistellä meidän toissa viikkoista piknikkiä. Puiden katveessa oli hämmentävän lämmin, asuksi kelpasi shortsit sekä toppi ja ampiaisetkin olivat kiinnostuneita meidän eväistä. Tämä on taas yksi niistä hetkistä, joihin haluan pimeän talven keskellä mielessäni palata.

Tänä vuonna ei nimittäin ole näköpiirissä muunlaisia pakokeinoja auringon alle. Tai ainakaan omaan päähäni ei mahdu se itsekäs vaihtoehto lähteä lomatkalle ulkomaille tässä maailmantilanteessa. Minulla ei ole pienessä mielessänikään käynyt alkuvuoden jälkeen varata reissua, ei lähelle eikä kauas. Kotimaan matkailu toki asia erikseen, kuten myös ns. pakolliset ja painavalla syyllä tehnyt matkustukset maiden välillä. Mutta se ei kyllä tule kysymykseen, että tässä hetkessä varaisin perheelleni kivan syysloman auringon alla. Katsotaan tilannetta uudelleen sitten ensi vuonna.

Ulkomaanreissujen jäätyä pois loppuvuoden kuvioista olen yrittänyt keksiä jotain kivaa lapsia ajatellen. Esikoisen toivomuksena olisi päästä uimaan, hotelliin ja hyvälle aamupalalle :D Ehkä tämä tarkoittaa pientä kylpylälomaa tai muuta vastaavaa kotimaassa. Minusta olisi ihana matkustaa pitkästä aikaa pohjoisempaan Suomeen, mutta katsotaan nyt miten tilanne (korona) kehittyy. Talvimaisemista minulla on sieltä useammalta vuodelta kokemusta, mutta pohjoisen ruska on vielä kokematta. Se taitaa tosin olla pian jo käsillä vai mitä?

Miten te olette ajatelleet loppuvuoden lomat viettää? Kotona vai kotimaassa reissaten?

Onko teillä jotain kohteita suositella? :)

toppi Arket / shortsit Lindex

Sekalaisia kuulumisia

Posted on

  • Viimeiset 6kk olen käynyt Helsingissä harvemmin kuin vuosiin ja suureksi yllätyksekseni myös ikävöinyt pk-seudulla asumista paljon aikaisempaa vähemmän. Vaikka vihaan sydämeni pohjasta koronaa ja tätä poikkeuksellista tilannetta, en voi kieltää etteikö se olisi tuonut jotain hyvää. Itselleni tämä poikkeuksellinen aika on kyllä tuonut tietynlaisen mielenrauhan ja varmuuden siitä, että päätös muuttaa tänne ja asua juuri nyt täällä oli oikea. Tiedän, että jokin pala minusta vielä joskus halajaa Helsinkiin, mutta juuri nyt näin on hyvä.

  • Pitkästä aikaa moniin kuukausiin tuntuu siltä, että arki on palannut, vaikka yhä ollaan kaukana normaalista. Tytöt ovat kuitenkin useampana päivänä molemmat poissa kotoa ja minulla on työrauha. Ensimmäiset pari päivää meni sitä hiljaisuutta ihmetellessä, mutta nyt olen pikku hiljaa saanut taas jutun juonesta kiinni. Se mitä tuleva syksy tuo tullessaan pelottaa aika ajoin, mutta yritän pitää fokuksen tässä hetkessä ja olla murehtimatta tulevaa.

  • Viimeisen viikon aikana olen yrittänyt koota isoa infopakettia arkkitehdeille meidän piharakennusten ja pihan toiveista. Päätimme ulkoistaa tämän projektin ammattilaisille ja olen siitä todella innoissani. Tuntuu, että omat rahkeet eivät enää riitä toteuttamaan ja yhdistelemään niitä kaikkia villejä visioita, joita meillä piisaa. Lupaan palailla tähän aiheeseen heti, kun edistystä tapahtuu.

  • Eilen kävin pitkästä aikaa kirppareilla. Sovittelin erilaisia takkeja, jakkuja ja kenkiä. Tarjonnan laatu yllätti positiivisesti ja mietin, että se johtui ehkä oikeasta ajoituksesta. Kirpparitkin kun tuppaavat nykyisin sesonkien vaihtuessa vähän “uudistamaan” mallistoaan ja monesti myös ihmiset ovat tässä kohtaa aktiivisempia viemään tavaraa kierrätykseen. Yhden pellavajakun lisäksi ostin kotiin kaksi kaunista valkeaa astiaa. Täytyy muistaa taas hyödyntää kirppareita enemmän.
  • Eilen kävin myös juoksemassa pitkästä aikaa. Vedimme siskon kanssa n. 8km lenkin ja 5km siitä täydessä kaatosateessa. Alkuun sade ärsytti, mutta loppujen lopuksi se oli todella puhdistavaa ja ihanaa.

Ikimuistoinen hetki

Posted on

Ekan luokan eka päivä, check! (melkein toinen myös)

Äitiä jännitti ja niin taisi myös esikoista jännittää, mutta kaikki sujui hienosti. Nenäliinojakaan ei ihme kyllä tarvittu. Tuijottelin vain haltioituneena tuota yhtä aikaa niin pienen ja niin ison tytön itsevarmaa astelua ensin koulun pihalle ja sieltä jonoon muiden ekaluokkalaisten kanssa. Reipas vilkutus muulle perheelle ja se oli menoa sitten. Iltapäiväkerhosta hain kotiin intopiukean tytön, joka olisi kuulemma vielä halunnut jäädä hetkeksi.

Minulle tuli elävästi mieleen oma lapsuus ja ensimmäiset kouluvuodet. Olin vähintään yhtä innoissani kuin meidän mini ja lopulta äiti alkoi kutsua minua Kaisa Koululaiseksi, koska muuta en olisi halunnut päivisin tehdäkään kuin käydä koulua. Toisen luokan syysloman kynnyksellä ehdotin opettajalle, että mitäs jos tulisin lomasta huolimatta kouluun :D Se idea ei jostain kumman syystä käynyt toteen.

Mitään sen kummempaa asiaa ei minulla ollut kuin tosiaan kertoa, että kaikki sujui eilen hienosti! En halunnut somea päivitellä, vaan otin tuon päivän ihan vaan meille itsellemme ja nautin tästä hienosta virstaanpylväästä. Kiitos vielä kaikille hurjasti tsempeistä ja vertaistuesta :) Tämä oli helpompi rasti mitä odotin, mutta toki hyvin ainutlaatuinen ja ikimuistoinen. Siitä muistona ovat nyt myös nämä tällä viikolla otetut kuvat, joissa on mielestäni aivan super ihana (ja innostunut!) fiilis ♥

Tulevan ekaluokkalaisen äidin fiilikset

Kaksi yötä esikoisen koulun alkuun ja äitiä vähän jännittää.

Jollain tapaa vähemmän kuin ennen ja jollain tapaa taas paljon enemmän kuin koskaan.

Mihin katosi se äitin pieni nyytti, taapero ja tarhalainen?

Juuri nyt tuntuu siltä, että pikkulapsivuodet jäivät taakse silmän räpäyksessä. Esikoulukin vain humahti ohi sellaisella vauhdilla, että hyvä, jos huomasin sen edes kunnolla alkaneen. Korona veroitti toki kevään eskaripäiviä merkittäväksi ja ehkä siitä syystä pieni paniikki esikoisen koulun alusta nosti päätään jo pari kuukautta sitten. Olenko minä muka jo koululaisen äiti?! En ole valmis, enkä tiedä onko tuo pieni hentoinen olentokaan…

Paniikkiani ei helpottanut se tosiasia, että emme koskaan saaneet eskarin (ja päiväkodin) osalta jättää niitä hellyyttäviä sekä kyynelkanavat niin tehokkaasti aukaisevia jäähyväisiä perinteisten kevätjuhlien muodossa, kun kokoontumisrajoitukset olivat yhä voimassa. Pienehkön päiväkodin ansiosta saimme onneksi eskarivanhempien kanssa yhdessä junailtua minimaalisen kiitos- ja muistelohetken tarhan pihalle. Se toimi vähintään laastarina tälle äidille, joka oli niin kovasti odottanut tätä merkkipaalua esikoisen elämässä. Olin jo varautunut itkemään hullun lailla ja tuntemaan ylitsevuotavaa ylpeyttä meidän tulevasta koululaisen alusta.

Mutta vaikka eskari ei päättynyt meidän esikoisen kohdalla perinteisin juhlamenoin, lähti äiti siitä huolimatta kyynel silmässä päiväkodin pihasta viimeisen kerran. En odottanut siinä kohtaa moista tunneryöppyä itseltäni, mutta katsellessani esikoisen pakkaavan viimeistä kertaa tavaroitaan siellä niin tutussa pienessä ja sympaattisessa eteisessä tunsin itkun nousevan kurkkuuni. Tyttö huuteli iloisena ja reippaana heipat rakkaille hoitajille sekä eskariopelle, mutta äiti ei enää kyennyt pidättelemään kyyneliä. Itkuisella äänellä yritin piipittää kyynelten lomassa, miten kiitollisia olemmekaan hyvästä, lämpöisestä ja kaikin puolin taidokkaasta hoidosta sekä opetuksesta. Minua lohduteltiin sanomalla, että onneksi pikkusisko todennäköisesti seuraa siskon jalanjäljissä ja pääsemme vielä palaamaan tuohon maailmaan lämminhenkisimpään ympäristöön hänen kanssaan. Ja ehkä kuopuksen kohdalla saamme myös todistaa perinteisiä eskarimenoja juhlineen ja todistuksen jakoineen.

Mutta ennen kuin nyt menemme liikaa asioiden edelle, niin palataan hetkeksi itse aiheeseen, eli äidin fiiliksiin tulevasta koulun alusta. Vaikka minulle on kasvanut viimeisinä kuukausina sellainen varma ja luottavainen tunne siitä, että kaikki tulee menemään hienosti ja esikoinen on toden totta täysin valmis hyppäämään uusiin seikkailuihin, kalvaa jokin pieni asia mieltäni. En oikein osaa pukea sitä kunnolla sanoiksi, mutta kaipa se on se irtipäästämisen tunne, joka tämän vatsassa vellovan ja iltaisin hieman valvottavan tunteen saa aikaiseksi. Kokonaanhan tässä, eikä ehkä missään vaiheessa elämää, tarvitse onneksi omasta pienestä irti laskea, mutta niitä naruja on osattava höllentää sekä osasta niistä on, halusi tai ei, päästettävä täysin irti.

Luin vastikään jutun siitä, miten pieni vastasyntynyt vauva kamppailee ensimmäisenä ja vähän sitä seuraavinakin vuosina sen samaisen irtipäästämisen tunteen kanssa. He ovat olleet kiinteä osa äitiä ja nyt olisi aika pikku hiljaa irtautua. Samaan tahtiin kun irtautuminen lapselle helpottuu vaikeutuu se puolestaan monille äidille. Jo nyt huomaan välillä, että pitäisi antaa lapsen vieläkin vapaammin mennä ja tehdä, vaikka sydän sanoo toista. Toivon, että ajan kuluessa löydän sen hyvän kultaisen keskitien, jossa molemmat lapseni kokevat minun pysyttelevän eri elämän vaiheissa sopivan lähellä tukena ja turvana, kuitenkaan liikaa kahlitsematta.

Tulevan koulujen alun osalta olen pyrkinyt luomaan esikoisella mukavan ja innostavan ilmapiirin sekä antanut hänelle tilaa. Jostain luin vinkkinä, että kannattaa kysyä rohkeasti lapselta mietityttääkö häntä jokin koulun alkamisessa ja tarpeen mukaan puhua asiat halki. Viime viikkoina me olemmekin jutelleet monenlaisista asioista ja tänään kysyessäni tytön fiiliksiä hän kertoi olevansa vain innoissaan. Se vastaus sai minullekin mielenrauhan, vaikka yhä edelleen minusta tuntuu, että olen esimerkiksi unohtanut jotain todella oleellista.

Reppu on kuitenkin hankittu ja sen sisällekin on tavarat valmiina. Käyttännönjärjestelyt ovat pitkälti myös selvillä ja ne loputkin selviävät varmasti sitten keskiviikkona. Ensimmäisen päivän vaatteet on jo valittu valmiiksi, joten ehkä sitä pitäisi itsekin vain alkaa nauttia ajatuksesta, että hitsi vie aivan pian meidän kodissa tallustelee pesunkestävä koululainen!

Onko siellä muuten muita samassa tilanteessa olevia äitejä?

Tai aloittaako teidän lapsi/lapset jonkin muun merkittävän uuden taipaleen tässä kohtaa?

Entä onko jollain heittää viime hetken vinkkejä/rohkaisun sanoja äidille (tai lapselle) tässä vaiheessa? :)

kuvat: Hanna Väyrynen

Lyhyempi kesätukka ja ystävän luona kylässä

Posted on

Päätin viime viikon kampaajakäynnillä napsaista reilusti mittaa hiuksista pois ja vitsit mikä ero! Tukka tuntuu ja näyttää sata kertaa paksummalta sekä elinvoimasemmalta. Tyveen laitettiin tuttuun tapaa mahdollisimman luonnollinen ruskeasävy (omien harmaiden kasvatusprojekti tosiaan jäi :D) ja latvoja hieman raidoitettiin. Etuosaan leikattiin myös selkeämmät “sivuverhot” nyt, kun raskauden jäljiltä harventuneet ohimohiukset ovat vihdoin kasvaneet tarpeeksi. Muuten hius on tasamittainen. “Sivuverhot” yhdessä vaaleampien raitojen kanssa tekevät kyllä hiuksista eläväisemmät sekä jotenkin helpommin muotoiltavammat etuosasta. Minulla on luonnostaan taipuisa (jopa hieman kihara) hius ja tämä leikkaus on kyllä siihen se paras mahdollinen.

Nämä kuvat minulle ikuisti ystäväni Hanna, jonka luona heidän uudessa kodissaan pääsin vihdoin koronan hellitettyä käymään. Koti oli kyllä hyvin Hannan näköinen, avara ja kaunis. Yhtä pahana kultaharakkana ihastelin tietysti messinkisi yksityiskohtia, joita riitti vähintään yhtä paljon kuin meillä kotona. Emme olleet Hannan kanssa nähneet puoleen vuoteen, mutta kyläillessäni heillä tuntui kuin olisimme istuneet samassa pöydässä vasta eilen. Juttu lensi vanhaan tuttuun tapaan ja nauru yltyi räkätykseksi saakka.

Kuulumisten vaihtamisen lisäksi käytimme kuvausmahdollisuuden hyödyksi ja nappasimme muutamat kuvat puolin toisin. Edellisistä kuvaustreffeistä oli niin ikään ikuisuus aikaa. Vaikka kotoa käsin, kaukana Helsingistä on ollut ihan kivakin tehdä hommia, niin kyllä tämä visitiitti pk-seudulle taas muistutti, että välillä on ihan hyvä päästä uusiin ympäristöihin sekä kuvailemaan eri tyyppien kanssa. Ne ruokkivat ja elävöittävät luovaa puuhaa taas ihan uudella tavalla.

Nyt viimeistelen vielä viimeiset työhommat ja lähden hakemaan lapsia pyörällä hoidosta. Heilläkin loma häämöttää jo edessä :) Ulkona on jälleen kerran mieletön sää ja hellemekko taitaa olla tänäänkiin se ainut oikea vaatevalinta, joten sillä mennään!

mekko & laukku Lindex / hattu Zara / aurinkolasit RayBan

Meidän juhannus tiivistettynä

Posted on

  • Oli lämmin, suorastaan helteinen sää. Aika poikkeuksellista juhannuksena sanoisin.
  • Kiitos lämpimien kelien uitiin joka päivä sekä meressä että uima-altaassa. Oma ranta on kyllä mieletön juuri nyt.
  • Syötiin valtava määrä uusia perunoita sekä grilliherkkuja.
  • Jäätelöt sulivat ennätysvauhtia ja niitä myös syötiin ennätyspaljon.
  • Käytiin kyläilemässä kavereilla, perheen luona mökillä ja ystävien kanssa puistossa pitsapiknikillä.

Rauhalliseksi meidän juhannusta en kuvailisi. Se oli, kiitos vauhdikkaiden lasten, aika päätöntä menoa aamun herätyksestä illan uinahtamiseen saakka. Tästä syystä en myöskään nähnyt juhannuskokkoa tai ehtinyt juhannussaunaan. Ehkä ensi vuonna sitten :D Muuten takana ihana ja ikimuistoinen juhannusviikonloppu, jonka kruunasi vielä eilinen iltalenkki yksin Suomen kesäyössä. Kaikkialla oli niin kaunista ja vehreää, lämmin ilta-aurinko tuntui ihanalta (ei enää yhtään liian kuumalta!) iholla ja luonnon äänet kantautuivat korviin niin kauniisti, että laskin kuulokkeetkin pois korvista.

En tiedä johtuuko tunteeni koronasta ja epätavallisesta keväästä, mutta jollain tapaa Suomi ja Suomen kesä näyttää sekä tuntuu juuri nyt kauniimmalta ja ihanemmalta kuin koskaan ennen. Ehkä tämä kevät on avannut silmät kaikille niille hienoille mahdollisuuksille, jotka ovat koko ajan olleet nenän edessä, mutta tuntuneet ehkä liian arkisilta ennen tätä. Nyt, jos koskaan on oikea aika nauttia tästä kaikessa täysillä.

Ihanaa kesäviikkoa sinne!