Oma elämä

Ekan luokan eka päivä, check! (melkein toinen myös)

Äitiä jännitti ja niin taisi myös esikoista jännittää, mutta kaikki sujui hienosti. Nenäliinojakaan ei ihme kyllä tarvittu. Tuijottelin vain haltioituneena tuota yhtä aikaa niin pienen ja niin ison tytön itsevarmaa astelua ensin koulun pihalle ja sieltä jonoon muiden ekaluokkalaisten kanssa. Reipas vilkutus muulle perheelle ja se oli menoa sitten. Iltapäiväkerhosta hain kotiin intopiukean tytön, joka olisi kuulemma vielä halunnut jäädä hetkeksi.

Minulle tuli elävästi mieleen oma lapsuus ja ensimmäiset kouluvuodet. Olin vähintään yhtä innoissani kuin meidän mini ja lopulta äiti alkoi kutsua minua Kaisa Koululaiseksi, koska muuta en olisi halunnut päivisin tehdäkään kuin käydä koulua. Toisen luokan syysloman kynnyksellä ehdotin opettajalle, että mitäs jos tulisin lomasta huolimatta kouluun :D Se idea ei jostain kumman syystä käynyt toteen.

Mitään sen kummempaa asiaa ei minulla ollut kuin tosiaan kertoa, että kaikki sujui eilen hienosti! En halunnut somea päivitellä, vaan otin tuon päivän ihan vaan meille itsellemme ja nautin tästä hienosta virstaanpylväästä. Kiitos vielä kaikille hurjasti tsempeistä ja vertaistuesta :) Tämä oli helpompi rasti mitä odotin, mutta toki hyvin ainutlaatuinen ja ikimuistoinen. Siitä muistona ovat nyt myös nämä tällä viikolla otetut kuvat, joissa on mielestäni aivan super ihana (ja innostunut!) fiilis ♥

En tiedä oliko syynä tämän päiväiset Äititreffien äänitykset vai mikä, mutta tuli olo, että voisin pitkästä aikaa kirjoitella kuulumisia liittyen vauva-, korjaan taaperoarkeen. Edellisellä kerralla, kun vastaavaa postausta kirjoittelin meidän kuopusta pystyi vielä kutsumaan vauvaksi. Vauvavuosi veteli viimeisiään ja elämä oli, pakko myöntää, oikeastaan aika kaaottista. Kerroin uniongelmista sekä allergiaepäilyistä. Itse uin tuon ajanjakson melko syvissä vesissä, sillä olin niin kamalan pettynyt, kun ne puolivuotiaana alkaneet levottomuudet eivät helpottaneetkaan 1-vuotissyntymäpäivään mennessä, kuten olin kuvitellut. Onneksi valoa alkoi näkyä tunnelin päässä jo hyvin pian sen jälkeen.

Alkuvuodesta kävimme ensitöiksemme allergialääkärillä ja allergiatesteissä tytön kanssa. Vaikka testit näyttivät negatiivista lääkäri kertoi meille, että oli hyvin mahdollista, että tyttö kärsi yliherkkyydestä muutamia ruoka-aineita kohtaan. Karsimismenetelmällä saimme lopulta selville, että maito (sen kaikissa muodoissa) ja omena olivat ne kiusankappaleet, jotka laittoivat pienen suoliston sekaisin sekä ihon helakan punaiseksi. Näitä vihulaisia tuntui olevan vähän joka paikassa, myös sellaisissa ruokavalmisteissa, joista ei päällepäin uskoisi. Esimerkiksi useasta leivästä löytyy omenamehua ja monesta tuotteesta maitojauhetta.Tuoteselosteiden lukemisesta tulikin nopeasti arkipäivää, mutta tarkkuus on maksanut itsensä takaisin. Nimittäin maidon ja omenan jäätyä pois ruokavaliosta on kaikki mennyt kohinalla parempaan suuntaan.

Yli puoli vuotta kestäneet rikkinäiset yöt saatiin korjattua suhteellisen nopeasti siihen pisteeseen, että tyttö nukahti itse omaan sänkyynsä ja nukkui siellä kiltisti vähintään puolet yöstä. Viereen päästyään hän jatkoi tyytyväisesti unia aamuun saakka. Kävelemisen opettelu aiheutti välillä pientä levottomuutta ja aamut aikaistuivat samalla kello viiden herätyksiksi, mutta yöt pysyivät muuten rauhallisena. Ennen tätä ne olivat olleet vuoroin suoraa huutamista ja vuoroin riehumista. Luultavasti noista yliherkkyyksistä johtuen.

Maaliskuussa meidän nuorempi neiti oppi sitten vihdoin kävelemään ja kasa uusia taitoja tuli siihen päälle. Puhe alkoi kehittyä ja nyt sanoja tulee jo useampia. Tuntuu, että joka päivä vähintään yksi uusi sana lisää. Hän myös syö reippaasti itse, jos sille päälle sattuu. Isosiskon tapaan hän ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut ruoasta ja sen myötä täällä saadaan välillä edelleen taistella ruokailujen loppuun saattamisen kanssa. Onneksi se tuntuu pieneltä murheelta niiden isojen vastoinkäymisten jälkeen.

Pari viikkoa sitten kuopus yllätti meidät kaikki nukkumalla aamuun saakka omassa sängyssään ja kyllä siinä meinasi itku päästä. Nyt hän on myös väläytellyt toivoa pidemmistä yöunista ja nukkunut useampana aamuna lähemmäs kello kahdeksaa sen 5-6 sijasta. En osaa edes sanoin kuvailla, miten onnellinen olen tästä ollut. Väsymys on kyllä pahimmillaan todellinen kidutuskeino ja vasta nyt kuopuksen myötä olen oikeasti ymmärtänyt, mitä on elää huonosti nukkuvan vauvan kanssa. Mieheni varoitteli minulle noin vuosi sitten, että unikaaosta voisi kestää pitkään (kuten heidän perheessään kaikkien lapsien kohdalla on kestänyt), mutta itse en sitä suostunut uskomaan. Olin varma, että saan uniongelmat korjattua nopeasti ja kuopus alkaa nukkumaan yhtä sikeästi kuin isosiskonsa. Valitettavasti olin tässä pahemman kerran väärässä, sillä kerta toisensa jälkeen jouduin pettymään, kun mikään keino ei toiminutkaan. Viikon huono jakso venyi kuukaudeksi ja kuukauden jakso puoleksi vuodeksi. Jos olisin asennoitunut tähän pidempänä projektina, olisin ehkä selviytynyt henkisesti paremmin, mutta kuka sitä nyt haluaisi maalata piruja seinille ja aavistella heti alkuun vaikean vaiheen kestävän kauan? Ei kukaan.

Nyt uskon ja toivon, että meidän uniongelmat, kuten myös ruoka-allergiamysteerit ovat taakse jäänyttä elämää. Toki vielä on matkaa niihin leppoisiin täysin keskeytyksettömiin yöuniin, mutta korkealle ollaan jo sieltä kuilun pohjalta kivuttu. Yliherkkyyksistäkin pääsemme toivon mukaan jossain kohtaa varovasti totuttelemalla eroon, mutta niiden suhteen ei ole vielä kiire. Juuri nyt nautin tästä jokseenkin seesteisestä vaiheesta, vaikka tyttö onkin siinä ihanan päättömässä puolentoistavuoden iässä, jossa sattuu ja tapahtuu. Kuten isosiskonsakin (ja äitinsä) on kuopus todella kova kiipeilemään ja karkailemaan, eikä malta pysytellä yhtään sekuntia paikoillaan. Tämä aiheuttaa välillä sydämentykytyksiä, kuten esimerkiksi toissapäivänä, kun hän kirmasi vauhdilla mereen uimaan vaatteet päällä ja eilen, kun hän karkasi päivähoidon pihasta, pensasaidan välistä autotielle. Niille, jotka sanovat tyttöjen olevan rauhallisempia ja “helpompia” nauran kyllä ääneen. Te ette ole tavanneet meidän kaksikkoa :D

Ja niille, jotka kärsivät siellä uni- tai vaikkapa allergiaongelmista lapsenne kanssa haluan sanoa, että tsemppiä! Te ette ole yksin! Jossain on joku toinen vanhempi, joka yhtä lailla murehtii ja valvoo sekä on aivan yhtä väsynyt. Välillä tuntuu epäreilulta, kun naapurin vauva nukkuu yönsä läpi kitisemättä 3 kk iästä alkaen, mutta siitä ei kannata masentua sen enempää. Lapset ovat erilaisia eikä niitä tai niiden toimia voi keskenään verrata. Itse uskon siihen, että useimmissa tapauksissa puntit tasataan jossain muussa asiassa,  vaikka eihän sitä kenellekään vastoinkäymisiä toivoisia. Jokaisen lapsen kanssa on kuitenkin omat haasteensa, toisilla toki valitettavasti suuremmat kuin toisilla. Me vanhemmat emme siinä kohtaa voi tehdä kuin parhaamme.

Juuri nyt olen erityisen ylpeä itsestäni ja miehestäni, että selvisimme vauvavuoden haasteista jokseenkin järjissämme ja satuttamatta toisiamme sen pahemmin. Väsymys ajaa meidät helposti riitaisiin tilanteisiin, mutta siinä kohtaa täytyy vain yrittää muistaa, että ilman väsymystä sitä tuskin päästäisi suustaan sellaisia sammakoita. Näistä vastoinkäymisistä opitaan ja voisin vaikka vannoa, että olemme jälleen kerran tämän kokemuksen jälkeen entistä parempi tiimi mieheni kanssa. Toki niiden, ilmeisesti pysyviksi jääneiden silmäpussien kera.

Ps. Pian saadaan siis uusia Äititreffit-jaksoa teille kuunneltavaksi! Niissä lisää vauva- (ja taaperohöpinää), jos tämä aihealue kolahtaa :)

Kohta on kulunut miltei 7 viikkoa (SEITSEMÄN!!) siitä, kun päätimme miehen kanssa ottaa tytöt ennaltaehkäisevänä toimena pois päivähoidosta. Viralliset ohjeet tulivat voimaan viikko tämän jälkeen, mutta täällä ollaan käytännössä “lomailtu” lasten kanssa jo 7 viikkoa yhtä soittoa. Lomailu on sanavalintana hieman harhaanjohtava, sillä tottakai mekin olemme tässä yrittäneet tehdä töitä samalla. Pitäydyn kuitenkin loma-sanassa, sillä sellaiselta tämä on tuntunut. Lomalta LASTEN kanssa.

Te muut vanhemmat voitte varmasti yhtyä ajatukseen, että loma lasten kanssa on ihan normaalitilanteessakin sellaista “lomaa”, jonka jälkeen on enemmän tai vähemmän todellisen loman tarpeessa :D Tuntuu kuin arki päiväkotipäivineen olisi lasten leikkiä tämän rinnalla. Älkää käsittäkö väärin, on tuntunut etuoikeutetulta saada olla “lomalla” lasten kanssa näinä aikoina ja joskus vuosien päästä olen varmasti ikuisesti kiitollinen tästä ajasta. Ajasta, jolloin maltoimme molemmat mieheni kanssa oikeasti pysähtyä. Ja niin ovat varmasti lapsetkin.

Mutta näin seitsemän viikon jälkeen alkaa jo hieman kisaväsymys painamaan. Näin totesi myös samassa tilanteessa oleva ystäväni, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia pari päivää sitten. Kumpikin mietimme, että ei tässä tilanteessa (terveenä, kotona, omakotitalossa asuessa, yhdessä perheen kanssa ollessa) ole kyllä mitään valittamisen aihetta, mutta kuten lomallakin, jossain kohtaa iskee se kaipuu takaisin arkeen ja rutiineihin.

Vaikka meilläkin on yritetty pitää tietyistä rutiineista kiinni, niin ei tätä silti voi normaaliin arkeen verrata. Tosin emmehän me vielä tiedä, mikä tulevaisuudessa normaali arki on. Onko se tätä? Tai jotain entisen ja tämän väliltä? Emme myöskään voi tietää mitä tulevat viikot tuovat tullessaan. Miten käy koulujen ja päivähoidon? Jännityksellä sitä odotan, vaikkakin hieman sekaisin fiiliksin. Tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan pandemia-aikana ja tämänkin kysymyksen kohdalla olen toisena hetkenä toista mieltä ja toisena toista siitä, mitä sitä oikein pitäisi tehdä. Jatkaa samaan malliin vai avata ovet? Onneksi meillä täällä Suomessa on minun sijasta muita, tässä kohtaa itseäni fiksumpia ihmisiä päättämässä asioista.

Koronakuulumiseni alkavat toistavat toistaa jo itseään, joten ajattelin tähän loppuun kertoa parhaita juttuja viime viikoilta;

Kuopus on oppinut paljon uusia sanoja, tärkeitä sellaisia. Tämän viikon parhaat: “kakka, kakku ja mekko”. 

Paras ystäväni lähetti meidän ovelle tuoretta pullaa ja leipää. Hän tuntee minut niin hyvin!! :D

Pesin ja pakkasin tällä viikolla toppakamat pois silmistä. Liian optimistinen tekoko? Toivottavasti ei.

Eilen takapihan terassilla oli niin lämmin, että pärjäsin paljain varpain ja t-paidassa. Kesä ootko se sinä?

Isompi tyttö sai eskarin ompelutyön valmiiksi. Voi sitä iloa, kun itse ommeltu pehmopupu sai vihdoin pumpuli täytteet sisäänsä ja sitä pystyi esittelemään kaikille sukulaisille puhelimen välityksellä.

Kuopus kantaa joka paikkaan mukanaan vanhaa posliininukkeani. Itseäni tuo nukke vähän hirvittää, mutta hänestä ilmeisesti paras juttu vähään aikaan :D

Isompi tyttö on innostunut laittamaan äidille teen ja välipalan valmiiksi. Nautin täysillä tästä, veikkaan aika ainutlaatuisesta ajasta ennen kuin into hiipuu.

Miten siellä jaksetaan? ♥ Alkaako teillä muilla kotona olevilla kisaväsymys painamaan?