Oma elämä

Vauvan ensimmäinen syksy ja äidin tunteenpurkaus

Posted on

Niin sitä on menty talvesta kevääseen, keväästä kesään ja kesästä syksyyn. Meidän vauvavuoden viimeinen vuodenaika on täällä. Tässä kohtaa pirpana on siis 9kk vanha ja osaa jo tukevasti istua sekä liikkuu vauhdilla joka suuntaan. Juuri äskettäin on opittu myös vähän seisomaan tukea vasten ja tänään neiti päätti ihastuttaa meitä taputustaidollaan. Myös ruokailun puolella tapahtuu jatkuvasti muutoksia, kun tuttipullot vaihtuvat nokkamukeihin ja sileämmät vauvasoseet karkeampiin annoksiin sekä pikku hiljaa kohti samaa ruokaa kuin muu perhe. Vauvajutut jäävät yksitellen taaksensa ja se on samanaikaisesti niin ihanaa ja niin sydäntä särkevää.

Tämä kyseinen ikä ja vaihe tässä vauvavuodessa on ainakin meillä ollut molempien kohdalla hyvin tapahtumantäyteinen ja sellaista jatkuvaa uuden oppimisen juhlaa päivästä toiseen. Onnistumisen ilo näkyy suurena riemuna sekä jatkuvana hymynä vauvan kasvoilta ja uuteen päivään herätään aina innokkaana. Kaikella tällä positiivisella on myös varjopuolensa, sillä hieman salakavalasti nämä uudet taidot hiipivät myös vauvan uniin ja se tarkoittaa suomeksi erittäin levottomia öitä.

Viimeiset viikot täällä on öisin kieritty pitkin pinnasänkyä, heijattu unissaan konttausasennossa samalla kovasti kirkuen, noustu sängyn laitoja vasten ja heitelty tutteja yli laidan. Vauvan tunteet ailahtelevat öisin naurun räkätyksistä sydämet ja korvat särkevään huutoon (joka ei välillä meinaa loppua millään). Välillä itketään ikävää, välillä vatsanpuruja ja välillä pinnasängyn väliin jäänyttä jalkaa. Mutta useimmiten itkulle ei kuitenkaan ole mitään muuta järkevää selitystä kuin ehkä se, että takana on taas yksi erittäin jännittävä päivä ja ne päivän jännittävät jutut ovat tulleet myös vauvan uniin.

Hieman pelonsekaisin tuntein odotin tätä syksyä, sillä vielä viiden vuoden jälkeenkin muistan tämän vaiheen esikoisen ajoilta selvästi. Silmäpussit olivat tuolloin suurimmillaan ja itku äidilläkin väsymyksen vuoksi herkässä. Toisaalta oli ja on taas ihana nähdä vauvan kasvavan, päivärutiinien vakiintuvan ja elämän tietyllä tapaa helpottavan, vaikka tästä alkaakin taas ehkä se kaikista rankin vaihe pikkulapsiarjessa.

Tämän ikäinen lapsi osaa jo vaatia, mutta ei kuitenkaan hallita tunteitaan. Hän osaa jo liikkua, mutta kolauttelee jatkuvasti itseään ja ajautuu muutenkin koko ajan vaaratilanteisiin laittamalla kaiken mahdollisen suuhunsa (tällä viikolla syöty mm. paperia, havunneulasia, terävää muovinpalaa, kiviä ja pärekorinpalasia...). Hän on yhä edelleen vauva, mutta kasvanut jo tempperamenttiseksi taaperon aluksi, joka pistää hanttiin aina, kun pitäisi pukea päälle, syödä tai käydä nukkumaan. Yöllä vauvaa väsyttää, mutta hän on aivan liian utelias nukkumaan koko sitä aikaa, mikä olisi ehkä hänelle suotavaa. Ja sen vuoksi, tälläkin kertaa minä kasvattelin tänä syksynä erittäin komeita silmäpusseja.

Mutta vaikka välillä väsyttää niin maan pirusti, saa kuitenkin jokainen naurun röhähdys tämän pienen nallekarhun suusta minut hetkeksi unohtamaan uupukseni. Jokainen hassu virne vauvan kasvoilla saa tämän äidin hymyilemään ja jokainen helyyttävä katse ojentamaan kädet ja nostamaan vauvan syliin. Jos vauvan tunteet menevät tällä hetkellä varsinkin öisin vuoristorataa, niin menevät myös äidin. Välillä sitä itketään öisin yhdessä, mutta sillä synkimmälläkin hetkellä jokin pieni ääni sisälläni sanoo, että hei, elät juuri nyt elämäsi tähtihetkiä. Unohtumatonta ja korvaamatonta aikaa, jonka tulet muistamaan vielä kiikkustuolissakin.

Joten kiitos, kun olet siinä pieni ystäväni, herättämässä minut joka päivä eloon ja varmistamassa, että tunnen kaikki tunteet voimakkaammin kuin koskaan ennen. Sinä ja siskosi olette ehdottomasti parasta, mitä elämä on minulle antanut.

Äiti, joka ei osannut leikkiä

Hieman haikein mielin ja myös vähän kauhulla katson nuoremman tyttömme kasvua. Kohta hänkin on siinä leikki-iässä. Ei siinä mitään, aivan ihana ikä, unohtumaton ja hauska. Ainut miinuspuoli siinä on vain se, että koen leikki-ikäisten lasten kanssa niin suurta huonoa omaatuntoa, koska itse leikkiminen ei luonnistu minulta yhtään.

Veikkaan, että tämä ongelma kytkeytyy siihen samaan sisälläni olevaan epämiellyttävään tunteeseen, jota koen esimerkiksi lautapelejä ja oikeastaan kaikenlaisia pelejä pelatessa. Ei vain malta enkä oikeastaan edes tykkää pelata. Urheilumielessä joo kyllä, mutta leikkimielisesti jotain lautapeliä tai vaikkapa puhelimessa olevan peliä, niin ei ei ja ei. Olen tullut siihen tulokseen, että minua ei vain ole luotu leikkimään. Kirjoitan tätä tekstiä vakavalla tyylillä, mutta oikeasti naureskelen täällä omille jutuilleni. Kaikkihan osaavat leikkiä!

Niin kai minäkin, mutta koen silti huonoa omaatuntoa aina, kun mini pyytää minua leikkimään. Nukeilla ja pikkuisilla hahmoilla leikkiminen on ehkä pahinta mitä tiedän. En osaa keksiä mielikuvituksellisia seikkailuja tai hyviä vuorosanoja ja saan myös kuulla kunniani siitä. Avuttomuuteni on tässä kohtaa melko ironista, sillä koen olevani aika luova persoona. Mutta ehkä luovuuteni riittää vain valokuvaamiseen, vaatteiden tekemiseen, leipomiseen ja sen sellaiseen.

Onneksi ratkaisu on yksinkertainen; Niitä asioita pyrin minin kanssa tekemään aina, kun meillä on aikaa tehdä yhdessä asioita ja hän haluaa leikkiä. Ehdotan, että leipoisimmeko jotain? Ompelisimmeko nukelle uuden mekon? Maalaisimmeko? Tai tekisimmekö trampoliinilla tanssihyppyesityksen?Ja tiedättekö mitä. Useimmmiten mini innostuu silmin nähden ja se saa minut niin iloiseksi. Nautin tehdä hänen kanssaan luovia asioita, mutta en vain osaa olla luova perinteisissä lastenleikeissä. Olen ajatellut, että ehkä olen se maailman ainut äiti, joka ei osaa leikkiä, mutta sitten todennut, että ehkä leikin vain omalla tavallani. Arkisten asioiden parissa.

Älkää nyt käsittäkö väärin, kyllä minäkin makoilen lastenhuoneen lattialla ja liikuttelen maailman pienimpiä Pet Shop -eläinhahmoja hassusti äännellen tai pelaan minin kanssa muistipeliä, vaikka mieleni harhailee samalla jossain aivan muissa maailmoissa. Onneksi lasten isä on huomattavasti innokkaampi pelaamaan lautapelejä ja se onkin heidän yhteinen juttunsa. Ja veikkaampa, että kun aikaa kuluu pari vuotta, niin pikkusiskosta kehkeytyy huomattavasti luovempi Pet Shop-leikkikaveri kuin äidistä. Minut voi siinä kohtaa sitten hyllyttää näistä hommista kokonaan.

Tänään olen taas luvannut leipoa minin kanssa, kunhan hän jumpalta kotiin saapuu. Siitä puuhasta me molemmat nautitaan aivan äärettömästi ja minä olen läsnä 100%. Loppujen lopuksise läsnäoleminen on varmasti kaikkein tärkeintä, teit lastesi kanssa sitten ihan mitä tahansa.

Syyskuun ensimmäinen asu ja uusi lempparihame

Vielä ei näytä kovin syksyiseltä, mutta eipä haittaa tippaakaan. Tämä on niin parasta aikaa pukeutumiselle, kun voi yhdistellä villaisia yläosia ja avonaisia kenkiä. Eilen päälläni oli tämä sama asu, mutta kashmirneuleen kanssa!

Hameen ostin muutama viikko sitten ja siitä on tullut ihan lemppari. Satiininen valkoinen hame on aika “luksus” arkikäyttöön, mutta kun sen asustaa rennosti, eikä yhdistä kovin kummoisiin kampauksiin tai meikkiin, niin se menee hyvin arkiasussa. Rakastan tällaisia vaatteita, joita voit käyttää aamusta iltaan, palaverista illanviettoon. Tässä kyseisessä hameessa on ihan todella hyvä malli, nimittäin monesti näissä halkiottomissa maxihelmoissa on aika hankala kävellä. Tämä levenee juuri sopivasti polvien alapuolelta, joten liikkuminen (ja kyykkiminenkin) onnistuu helposti.

Syyskuun alusta tuli mieleen, että tuntuuko teistä kenestäkään muusta nyt samalta, kuin yleensä vuodenvaihteessa? Että jokin uusi, jännittävä aikakausi alkaa taas? Minusta syyskuu on jotenkin ihanalla tavalla uuden alku, vähän kuin tammikuu. Kesän jälkeen monet pyörät lähtevät taas pyörimään, tulee uusia projekteja jne. Jotenkin sitä oikein pihisee intoa ja luovuutta. Omaa intoani töiden suhteen rajoittaa hieman kuopuksen kotona oleminen, mutta muutamiin hauskoihin projekteihin olen lähtenyt silläkin uhalla, että silmäpussini kasvavat jäätäviin mittoihin jouluun mennessä :D Vauva-aika on korvaamatonta ja omalla tavallansa ihanaa, mutta hitsi vie nautin kyllä työnteostakin juuri nyt. Onneksi on ihmisiä  ympärillä, joiden ansiosta näiden yhditäminen onnistuu ♥

ps. Olen aika tykästynyt tähän vaaleampaan hiustyyliin. Se niin ikään tuntuu uudelta ja raikkaalta! Mitäs te olette mieltä?

&Other Stories skirt / Mango heels / JC shirt / Gucci bag / Le Specs sunnies

photos: Hanna Väyrynen, edit: me

Puoli vuotta hirsitalossa – miltä nyt tuntuu?

Kaupallinen yhteistyö: Honkarakenne

Muistan sen kuin eilisen, kun todella havahduin uuden kotimme ainutlaatuisen materiaalin hienoudesta. Olimme ensi kertaa useamman yön reissulla ja kotiin palatessa, ovesta sisään astuessa puun tuoksu painautui nenään lämpimänä syleilynä. Molemmat, minä ja mieheni totesimme yhteenääneen, että “täällä tuoksuu ihanan puulta”. Puun tuoksusta on tässä puolen vuoden aikana tullut minulle yhtä tärkeä kuin meren tuoksusta. Se tuoksuu kodilta, rauhalta, rentoutumiselta ja turvalta. Massiivipuurakenteisen rakennuksen eli hirsitalon tuoksu ei katoa, vaan ilman täyttää miellyttävä puun tuoksu vielä vuosienkin päästä. Ja se nimenomainen tuoksu tulee aina olemaan minulle kodin ja nimenomaan meidän ikioman, itse rakennuttaman kodin tuoksu.

Nyt olemme asuneet täällä puoli vuotta. Toissa viikolla esittelin teille taloa Home Tour -kuvien muodossa ja nyt olisi tarkoitus hieman kirjoittaa siitä, minkälaista on ollut asua hirsitalossa nämä kuusi kuukautta. Mitä tunteita hirsitalo on meissä herättänyt? Onko asuminen täällä vastannut odotuksiamme? Ja onko hirsitalossa asuminen mahdollisesti poikennut entisiin koteihimme verrattuna? Olenko huomannut selkeitä eroja?

Hirsitaloista puhuttaessa sisäilma nousee monesti ensimmäisenä keskustelun kärkeen ja hyvä näin. Sisäilmanlaatu on vakava asia ja erittäin suuri terveysongelma Suomessa. Ympäristöministeriön mukaan useita satoja tuhansia (600-800t.) suomalaisia altisuu päivittäin kosteus- sekä homevaurioiden aiheuttamille epäpuhtauksille ja Hengitysliiton arvion mukaan n. 200 000 suomalaisella on epäpuhtaan sisäilman aiheuttamia sairauksia. Kuntaliitto puolestaan arvioi vuosikymmenen vaihteessa, että Suomessa on tuhat koulua, joissa on ilmanlaatuongelmia*. Nämä määrät ovat todella hälyyttäviä ja tämä on yksi iso syy, miksi haluan puhua hirsitalojen puolesta. Sisäilmaongelmat ovat merkittävin haaste talonrakentamisessa, mutta ratkaisu löytyy hyvinkin läheltä, meidän omista metsistämme.

Hirsi rakennusmateriaalina on tutkitusti terveellinen ja massiivinen hirsirunko on kosteusteknisesti turvallisin rakenne. Kaikki Honka-kodit valmistetaan PEFC-sertifioidusta suomalaisesta männystä, mikä tarkoittaa, että jokaisen kaadetun puun tilalle istutetaan uusi taimi. Pintamateriaalina mäntypuu on luonnollinen, eikä siitä tutkitusti vapaudu huoneilmaan haitallisia pienhiukkasia. Mäntypuun pinta on myös luonnostaan antibakteerinen, joka omalta osaltaan ennaltaehkäisee taudinaiheuttajien leviämistä hirsirakennuksissa. Honka-kotien turvallisuutta ja sisäilman hyvää tasoa tuetaan myös muilla valinnoilla. Hirsiseiniin ei esimerkiksi käytetä rakenteen hengittävyyden estävää höyrysulkumuovia. Myös lamellihirsien valmistuksessa käytettävä liima on M1-luokiteltua eli sellaista, joka säilyttää puun luonnollisen hengittävyyden eikä päästä haitallisia aineita sisäilmaan.

Monesti tässä sisäilmakeskustelussa korostetaan hirren olevan hengittävä seinärakenne. Tämä on kuitenkin hieman harhaanjohtava ilmaus, sillä tässä kohtaa ei tarkoiteta ilman liikkumista sisään ja ulos, vaan huoneilman ihanteellista kosteustasapainoa, jota massiivipuu itse ylläpitää. Hirsi siis tasaa luonnostaan kosteusvaihteluita; talvipakkasilla se luovuttaa sisäilmaan kosteutta ja ilmankosteuden noustessa puolestaan sitoo sitä. Tämän ansiosta sisäilman suhteellinen kosteustaso pysyy aina terveyden kannalta optimaalisella tasolla ja takaa sen, ettei homeille tai mikrobeille synny otollista kasvuympäristöä. Ihanteellisessa kosteustasapainossa on myös viihtyvyysaspekti. Hirsitalo on asukkaalle miellyttävä sen tuntuessa kesähelteillä raikkaan viileältä ja talvipakkasilla kotoisan lämpimältä. Ja toisin kuin kuvitellaan hirsitaloissa ei tänäpäivänä tarvitse kärsiä vedontunteesta, sillä seinärakenteet ovat tiiviit. Honka-kotien hirret tiivistetään valmiiksi tehtaalla, jolloin ilmanvuoto on minimaalinen ja lämmönpitävyys erinomainen.

Paperille (tai näin tietokoneelle) kirjoitettuna hirsitalon edut ja erot muihin ovat mittavat, mutta miten on ihan tavallisessa arkielämässä? Huomaanko minä eron? Ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissa nuuskuttelin menemään aktiivisemmin ja oletin tai siis toivoin kokevani sellaisin ahaa-elämyksen hirsitalon poikkeuksellisen laadukkaassa sisäilmassa. Ahaa-elämystä ensi viikkoina ei kuitenkaan tullut ja asia unohtui. Se palasi kuitenkin kiljuen mieleeni, kun tämä paljon odotettu ahaa-elämys sitten tuli hieman myöhemmin. Tarkemmin sanottuna tuona ensimmäisessä kappaleessa kuvailemani hetkellä, kun palasimme reissusta kotiin. Sen lisäksi, että puun tuoksu silloin huumasi meidät, tajusin myös miten turtunut olin siihen raikkaaseen ja puhtaan tuntuiseen ilmaan, joka kotonamme sisällä on. Täällä on hyvä hengittää, ajattelin.

Eron huomaaminen otti aikaa, sillä se vaati sen, että totuin ja turruin tähän kodissa valitsevaan sisäilmaan. Nykyään huomaan herkästituntevani oloni muualla ahtaaksi ja tunkkaiseksi. Yöunet maistuvat täällä paremmin (kuin mökillä konsanaan) ja ihoni sekä hiukseni kunto pysyvät kotioloissa parempana. Jopa pyykeistä huomaa sisäilman olevan poikkeuksellisen raikas. Täällä sisällä kuivuessa niiden tuoksu on sama kuin ne olisivat ulkona narulla saaneet rauhassa kuivahtaa. Näiden kaikkien edellä mainittujen asioiden uskon johtuvan nimenomaan siitä, että kosteustasapaino täällä on ihanteellinen. Täällä ei ole liian kosteaa eikä liian kuivaa. Myös kotimme avaruus, poikkeuksellinen huonekorkeus ja isoista liukuovista puhaltava raikas meri-ilma sekä mieletön maisema vaikuttavat varmasti sisäilman ohella viihtyvyyteen täällä. Vaikka elämme tällä hetkellä ruuhkavuosien huippuja ja kotimme on usein kaaoksen vallassa, voin silti todeta, että täällä sielu ihan oikeasti lepää.

Sitä onko puulla siihen vaikutusta, en osaa varmasti sanoa, mutta ainakin tutkimusten perusteella puumateriaalien käyttö rakenteissa sekä sisämateriaaleissa vähentää stressiä ja puurakenteisissa ympäristöissä tapahtuu mm. verenpaineen laskua, sydämen sykkeen laskua ja rauhoittumista*. Puu koetaan hyvin miellyttävänä materiaalina niin koskea kuin katsoakin. Massiivipuu myös tuoksuu hyvältä ja on akustisesti hyvä valinta. Hirsirakennus voi olla merkittävä tekijä ihmisten unenlaadun, työtehon ja keskittymiskyvyn parantumisessa.

Viime vuosina hirsi ja puu ovat nousseet todellisiksi trendeiksi rakentamisessa sekä sisustuksessa, eikä ihme. Kaikkien yllä mainittujen positiivisten puolien lisäksi monet ihmiset haluavat tänä päivänä vaihtaa luonnonmukaisempiin ja kestävempiin vaihtoehtoihin usealla eri elämän alueella. Tästä syystä useat valitsevat kotinsa rakennusmateriaaliksi luonnonmukaisen massiivipuun, kuten me.

Hirsitalojen kestävyydestä olen puhunut jo aikaisemmin pidemmän kaavan mukaan täällä, mutta todettakoon vielä tähän loppuun hirsitalon olevan kaiken huipuksi ekologisesti kestävä valinta. Honka-kodit rakennetaan Suomessa kotimaisin voimin uusiutuvasta luonnonvarasta. Puun oma hiilijalanjälki on pieni, sillä se sitoo hiilidioksidia koko elinkaarensa ajan, ja kaiken rakentamisen pohjana on kunnioittava suhtautuminen luontoa kohtaan. Huolella rakennetut ja ylläpidetyt hirsitalot kestävät hyvin aikaa. Kuten vaatteiden ja tekstiilien kohdalla, talonrakennuksen kestävyyttä ja ekologisuutta voidaan myös mitata sillä, kuinka pitkäaikaisia ja kestäviä vaihtoehtoja pystytään tarjoamaan. Hyvin pidetty hirsitalo voi hyvin siirtyä sukupolvelta toiselle pitkän matkaa. Kuka tietää asuuko tässä meidän talossa joskus tulevaisuudessa mahdollinen lapsenlapsemme tai jopa hänen lapsensa.

Valmistellessani tätä postausta, luin Honkarakenteen sivuilta seuraavan lauseen; “Aito, tuoksuva puu luo tunnelman, jota on vaikea määritellä, mutta jonka tuntee kyllä astuessaan hirsitaloon.”. Hiljaa mielessäni nyökyttelin, että juuri tätä ensimmäisessä kappaleessa hain takaa. Puun tuoksu on hirsitalossa enemmän kuin tuoksu. Se on tunnelma, fiilis, olotila, jota on vaikea määritellä. Mutta kuten todettua, sen tuntee astuessa hirsitaloon. Päivittäin täällä ollessa tuoksuun hieman turtuu, mutta jo yhden yön reissun jälkeen tuoksun tuntee taas. Sen ainutlaatuisen tunnelman lisäksi puun tuoksu on minulle hiljainen viesti talon turvallisuudesta, terveellisyydestä ja ekologisuudesta. Olen vahvasti sitä mieltä, että hirsitalojen hienous piilee siinä, että tuijotellessa hirsitalon seinää niin sisältä kuin ulkoakin näet vain sen saman mäntypuun, joka aikoinaan kasvoi meidän omissa metsissä. Siinä ei ole mitään ylimääräistä ja turhaa. Hirsitalossa on meidän perheen hyvä olla.

*Lähteet: Terveellinen ja luonnonmukainen koti / Terveellinen hoiva- ja koulurakentaminen (Honkarakenne)

Polttariviikonloppu

Kuten te Instan puolella minua seuraavat jo varmasti tiedätte, meni viime viikonloppu normaalista poikkeavissa olosuhteissa niin vaatetuksen, aktiviteettien kuin yöpymisenkin osalta. Kyseessä ei ollut mikä tahansa viikonvaihde, vaan toisen siskoni polttariviikonloppu. Facebook muistutteli minua juuri, että tasan 7 vuotta sitten oli minun vuoroni toimia polttarisankarina, joten täsmälleen sama kesäkuun viimeinen viikonloppu valikoitui niin minun kuin siskoni polttarijuhlille.

Omiani vietettiina aikoinaan Kotkassa futisteemalla viitaten mieheni silloiseen ammattiin. Siskon polttareissa ei jalkapalloa nähty eikä koettu millään tavalla, vaan sisko puettiin pelipaidan sijaan sijaan poliisinvermeisiin ja koko päivä oli yhtä poliisikoulua sekä poliisin virassa etenemistä. Joidenkin korvaan tämä saattaa kuulostaa ehkä hieman oudolta, sillä olen huomannut, että naisporukalla järjestettävät polttarit ovat kahta tyyppiä. Joko ne ovat tällaisia hieman sarkasmin täyteisiä teemabileitä tai sitten morsiamen hemmottelujuhlia. Molemmissa puolensa, mutta itseeni uppoaa ehkä enemmän ronski huumori ja hauskat teemat. Tärkeintä on viettää morsiamen näköinen päivä tai päivät ja siinä me onnistuimme onneksi tällä kertaa ilmeisen hyvin.

Päivä aloitettiin siskon tuntien tietysti sporttiasuudella Espoon Extremellä, jossa poliisikoulukokelaan kunto testattiin. Myös me muut nappasimme pienen hien pintaan kiitos hullun hauskojen kisailujen ja polttopallopelin.

Päivän aikana poliisin tehtäviin kuului mm. aseen käyttöä vesisodan muodossa, liikenteenohjausta, puhallutusta vappupillillä sekä ratsupoliisina toimimista. Sisko oli hyvin messissä kaikessa ja niin tuntuivat olevat kaikki ohikulkijatkin. Porukkaa riitti, kun saavuimme Espalle juuri sopivasti Pride-kulkueen päätyttyä.

Brunssin loihtiminen Kotkasta käsin tuotti hieman haasteita, mutta siitäkin luovuudella selvittiin. Donitsit ja munkkirinkelit kuuluivat tietysti polluvaimon brunssille sekä Bra Pong-peli, jossa juomakuppien sijaan palloa yritetään heittää rintsikkakuppeihin :D Tästä pelistä tuli niin iso hitti, että uusinta turnaus odottaa jo kuun lopussa. 

Muu polttariporukka oli sonnustaunut myös poliisihenkisiin asuihin. Nämä naamiaisliikkeestä löydetyt lasten S.W.A.T -liivit olivat juuri passelit tällaisille 160-senttisille ja aiheuttivat kyllä hilpeyttä, kun yksin kävelin Kauppatorin läpi tässä lookissa.

Morsiamen suoriutuessa hyvin tehtävistään jaettiin kunniamerkkejä ja kuljettiin seuraaviin etappeihin vihjeviestien avulla. Matkalla pysähdyttiin täyttämään vesipyssyt Havis Amandan suihkulähteelle ja intouduttiin hurjaan vesisotaan. Meillä muilla oli säälittävät pikkupyssyt, mutta morsian pääsi lataamaan ihan olan takaa kunnon välineellä :D Vesisota kiinnosti myös turisteja ja meitä pyydettiin tästä hyvästä valokuvaankin, haha!

Vesisodan jälkeen päästiin Allas Sea Pooliin uimaan ja saunomaan. Eli kisailemaan ja lillumaan lähes tyhjään lastenaltaaseen. Tämä oli eka visiittini täällä, mutta ei varmasti viimeinen. Täytyy tulla lasten kanssa joku aurinkoinen päivä uudelleen! Uinnin jälkeen oli aika vaihtaa vaatetusta ja suunnata viimeiseen kohteeseen, yöpaikkaamme.

Eikä ihan mihin tahansa yöpaikkaan, vaan hieman eksoottisempaan airbnb “kämppään”. Vitsillä heitin polttareita järjestettäessä, että mitä jos vuokrataan vene mökin tai asunnon sijaan. Siitä vitsistä tuli harvinaisen totta, kun yövyimme Paradise kamariinilla Kanavarannassa. Tämä veneen vuokraus oli kyllä paras päätös ikinä ja morsiankin tuntui tykkäävän.

Illan suunnitelmat olivat avoimet ja olimme valmistautuneet lähtemään Helsingin yöelämää. Omat White Partyt veneellä veivät kuitenkin voiton. Kanavarannan ravintoloista sai kätevästi haettua ruokaa ja kannella pystyi tanssimaan yön pikkutunneille saakka. Melkein koko porukka jäi veneelle nukkumaan muutamaksi hassuksi tunniksi ja aamulla syötiin sitten yhdessä aamupalaa viereisessä kahvilassa ennen kuin ympäri Suomea koottu porukka hajosi omille teilleen.

Meillä kävi kyllä superhyvä tuuri sään, aktiviteettien ja majoituksen suhteen. Kaikki meni nappiin ja morsiankin tuntui olevan vilpittömän iloinen meidän kaasojen sekä toki muidenkin vieraiden työpanoksesta. Seuraavan kerran juhlitaan sitten tällä porukalla elokuussa hääjuhlassa. Kiitos vielä kaikille mukana olleille!

ps. Olisi hauska kuulla minkälaisia polttareita te olette järjestäneet tai minkälaisissa olette olleet mukana? Oliko niissä teemaa? Aktiviteetteja? Vai enemmän hemmottelua yms?

Keskikesän juhlaa ja puolet vauvavuodesta

Posted on

Juhannus tuli ja meni. Niin meni myös puolet vauvavuodesta.

Meidän kuopus syntyi vuoden pimeimpänä päivänä, joten nyt vuoden valoisampana hetkenä tuli mittariin täyteen ne maagiset 6 kuukautta. Tämä puolen vuoden etappi oli itselleni niin esikoisen kuin nyt kuopuksenkin kohdalla sellainen selviytymispiste. Kuusi kuukautta selvitty univelkojen, itkujen, vaippakasojen ja pulauttelujen maailmassa. Toiset mokomat vauvavuodesta vielä jäljellä, mutta todennäköisesti se tulee olemaan helpompaa ja vähemmän intensiivisempää. Tai ainakin sujumaan paremmalla rutiinilla jos ei muuta.

Kuuden kuukauden ikään mennessä on taas koettu vauvan kanssa vaikka ja mitä. Alkuvaikeuksien jälkeen ollaan päästy nauttimaan vauva-arjen iloista, vaikka edelleen välillä väsyttää ja huolettaa. Mutta se on ihan normaalia. Meidän pikkubebe on maailman iloisin vauva tai ainakin siltä tuntuu. Hän on todella kova nauramaan sekä jutustelemaan ja aloittaa ne puuhat välillä jo 5 jälkeen aamulla. Ensimmäinen hammas puhkesi viime viikolla ja ruokailut sujuvat hienosti. Mitä nyt neiti ei piittaa lämpöisestä sapuskasta ollenkaan, vaan haluaa syödä kaikki soseet ja juoda maidot kylmänä :D

Varpaista pidetään koko ajan kiinni ja lattialla pyöritään hyrränä. Vielä hän ei ole hoksannut, että miten päästään eteenpäin, mutta se ei näin äidin näkökulmasta haittaa yhtään :D Isosisko on yhä hänen suuri idolinsa, kuten myös koirat. Parhaiten bebe nukkuu meidän olohuoneen sohvan nurkassa, johon hän päivisin nukahtaa itsekseen. Uni maittaa myös autossa, vaunuissa, veneessä ja sitterissäkin, joten meillä menee siis senkin suhteen hienosti. Bebe on super ylpeä siitä, että osaa nykyisin juoda itse pullosta ja laittaa tutin suuhun. Monesti homma meneekin tästä syystä ihan pelleilyksi, kun hän haluaa vai esitellä taitojaa ja naureskella päälle makeasti.

Tässä vielä pari kuvaa meidän keskikesän “juhlasta”. Kuten näkyy sitä vietettiin ihan vaan kotona, kun ei tällä kertaa jaksettu lähteä edes 5 minuutin venematkan päässä olevalle mökille tai tehdä muutenkaan mitään erikoista. Ensin podin tästä vähän huonoa omaatuntoa, mutta sitten tajusin, että eihän juhannus = pakko tehdä jotain. Kuten joku teistä ihanista totesikin instan puolella ei juhannuksen tarkoitus ole mennä ja tehdä kauheasti. Juhannus on juuri siellä missä sinäkin ja sitä voi fiilistellä vaikka kotisohvalla pötköttäen. Ei siis tarvitse ottaa paineita hienoista juhannustarjoiluista, -tansseihin lähdöistä tai mistään muustakaan.

Ihan pelkäksi pötköttämiseksi meidän tämän vuoden juhannus ei jäänyt, sillä askartelimmehan me minin kanssa juhannusseppeleet. Tai oikeastaa minä askartelin ne tytöille testimielessä, sillä lupailin, että voisin siskon häihin tällaiset kukkaseppeleet väkertää. Harjoitus tekee mestarin, joten päätin hyvissä ajoin katsoa luonnistuuko tämä ollenkaa. Lopputulos oli ihan ok, mutta ensi kerralla täytyy hommata reilusti enemmän kukkia ja sitoa kukkaseppeleet takaa nauhalla. Minä hölmö tein niistä nyt umpinaiset eikä niitä voinut kunnolla säätää. Pitää myös löytää kukkateippiä jostain. Onko kenelläkään tietoa mistä näitä saisi?

Hääviikonloppu kuvina

Posted on

Hääjuhlan meikki ja hiukset! Olen vähän salaa ylpeä tästä meikistä, jonka youtube-videon avulla väkersin. Olen nimittäin niin onneton meikkaaja yleensä, että tällainen lopputulos oli jopa pienoinen ihme (kuten oli myös se, että tämä näyttä freesiltä vielä 02.00 yöllä). Hiuksista vastasi luottokampaajni Jenny Luxy-kampaamosta :)

/

Hääpaikan koristelut olivat niin kauniit! Yksinkertaiset, mutta elegantit ja tyylikkäät :)

Sain kunnian istua bestmanien ja kaasojen pöydässä mieheni toimiessa tässä tärkeässä tehtävässä näissä häissä. Best man ♥ 

/

Yritettiin ottaa meistä yhteiskuvia useamman kerran päivän aikana ja aina lopputuloksena oli se, että minulla oli silmät kiinni :D Ei uskoisi, että sitä on kameran edessä harvase päivä.

Giiirls ♥ nää tyypit oon tuntenut melkein kaksi vuosikymmentä eikä loppua näy!

/

Kaikki, niin miehet kuin naisetkin olivat niin upeina hääjuhlassa.

Tässä vielä yksi yhteiskuva niistä harvoista onnistuneista :D Ollaan kai niin totuttu siihen, että minä olen yksin kameran edessä ja Teemu sen takana, ettei näistä yhteiskuvista meinaa tulla yhtään mittään.

/

Hääjuhla oli kaunis pieniä yksityiskohtia myöten. Myös tämä hääkimppu oli mun silmiin todella upea!

Illan huikein hetki oli ehdottomasti tämä kun Kaija Koo asteli lavalle.

/

Ja mun ilme kertoo kaiken siitä kuinka innostunut oikeasti olin :D Kaija!!!

Tiedättehän ne semmoset ystävät, joita et välttämättä tapaa kovin usein, mutta aina kun tapaa, niin tuntuu kuin olisitte nähneet eilen?

/

Asukuvat tulossa pian, mutta kuten näkyy päälle valikoitui se kultainen Elle-gaalaan tehty mekko, jota hieman fiksasin hääjuhlaan sopivammaksi. 

Tätä kuvaa ottaessa mietin, että vitsit hääkuvaaminen (sen verran kun sitä nyt olen harrastanut) on kyllä ihanaa, mutta vaativaa ja todella paineiden täyteistä työtä. Mikä sen antoisampaa, mutta myös haastavampaa kuin ikuistaa toisten elämän ehkä se tärkein päivä muistoksi kuviin.

/

Nää kaksi ♥ Onnea vielä tuhannesti K&T ja kiitos ihanasta, ilon sekä naurun täyteisestä viikonlopusta!

(tajusin muuten juuri, että meillä samat nimikirjaimet oman Teemun kanssa :D, ilmankos näytti niin tutulta)

Tää oli mun ensimmäinen visiitti Hankoon ja tietysti myös Hangon Casinolle, joka oli kyllä todella kaunis ja juuri näille häille tehty juhlapaikka. Hanko itsessään muistutti paljon kotikaupunkiani, joten siihen oli helppo ihastua samantien. Yksi sana; meri!

Ja siinä se meri vilahtaakin. Kävimme lauantaina hääbrunssin jälkeen mieheni kanssa kävelyllä Hangossa ja totesimme molemmat yhteen ääneen, että tänne kesäkaupunkiin täytyy kyllä tulla joskus uudemman kerran.

/

Day 2 jatkui Helsingissä ja otin siihen osaa alkuillasta Broo-pizzerian hemmetin hyvien pizzojen äärellä ennen kuin suuntasin autolla kohti Kotkaa. Olimme jo hyvissä ajoin sopineet, että minä osallistuisin vain perjantain hääjuhlaan ja kiiruhtaisin sitten kotiin lasten luo. Lauantai-iltana olisi niin tehnyt mieli jäädä mieheni ja muiden vieraiden kanssa juhlistamaan hääparia vielä toiseksi illaksi, mutta omatunto kolkutti jo jossain takaraivossa ja kiltisti ajelin kotiin tyttöjen luo. 

 

Kesähäät 2/3 taputeltu. Nyt vain niitä kolmansia, ehkä kaikista jännittävämpiä odottelemaan!

Epäonnistunut imetys x 2

Posted on

Äitiyden mittari ei ole imettäminen. Vaikka se on äärimmäisen tärkeä asia, ei se kerro siitä kuinka hyvä äiti sinä olet lapsellesi. Näitä asioita olen toistellut itselleni moneen otteeseen, niin tänä vuonna kuin myös viisi vuotta sitten. Takana on nyt kaksi imetysyritystä ja kaksi epäonnistumista. Miksi nämä imetykset ovat epäonnistuneet, siitä kerron teille nyt.

Haluan kirjoittaa tämän kaikille niille äideille, jotka pelkäävät olevansa epäonnistunut luopio, kun rintamaidon sijaan ruokkivat lapsensa korvikkeella. Niille, joita imetys pelottaa, huolestuttaa ja jännittää ennen kuin lapsi on edes syntynyt. Niille, jotka halusivat imettää, mutta eivät siihen syystä tai toisesta pystyneet tai saaneet mahdollisuutta. Niille, joilla on se autuas käsitys, että kyllä imetys kaikilta onnistuu, jos vain tarpeeksi yrittää. Toivon, että luette koko tekstin läpi ajatuksella ja sydämellä, erityisesti te, jotka niin henkeen ja vereen imetyksen puolesta puhutte. Myös minä olen teidän tapaan (täys)imetyksen kannalla, mutta niin vain epäonnistui ja jäi kesken molempien tyttöjen rintaruokinta. Omasta tahdostaniko? Ei, ei tämä ei ollut tahtokysymys.

Viime vuosina on puhuttu erityisen paljon imetyksen hyvistä, ainutlaatuisista puolista ja siitä miten imettämiselle on annettava mahdollisuus aikaa tai paikkaa katsomatta. Monet ovat antaneet kasvonsa imetykselle, halunneet korostaa sen luonnollisuutta, ja sitä, että imetys on jokaisen äidin oikeus. Imetyksen ja erityisesti julkisen imetyksen puolesta puhutaan somessa joka päivä. Mutta kuka puhuu imetyksen epäonnistumisesta ja antaa sille kasvot? Aika harva. Entä kuka tukee niitä äitejä, joiden imetys ei onnistunut? Kuka kertoo ja osoittaa ymmärrystä, kun rintamaito vaihtuu korvikkeeseen heti tai hyvin varhaisessa vaiheessa? Aika harva, valitettavasti.

Uskallan väittää, että imetyksen epäonnistumista rankempaa on se ulkopuolelta tuleva paine, johon moni minun kanssani samassa tilanteessa oleva äiti on varmasti törmännyt. Sen kanssa joutuu painimaan jatkuvasti ja se on yleisempää kuin ehkä kukaan osaisi arvata. Niin monta kertaa olen kuullut kysymyksen imetänkö ollenkaan ja jatkokysymyksen miksi ihmeessä en? Olen kuullut lähipiirin vanhusten kuiskivan, että vauvan pitäisi saada kunnon maitoa. Olen nähnyt tutuilta ja tuntemattomilta sen kohteliaan ivallisen ilmeen, kun he miettivät mikä onkaan se todellinen syy epäonnistumiseen. Vaikka he eivät sitä ääneen sano, näen heidän ilmeestään, että he pohtivat olinko vain niin laska yrittämään? Tai pelkäsinkö ulkonäköni puolesta? Vai enkö nauttinut imetyksestä ja jätin siitä syystä leikin kesken? Olen tuntenut ammatti-ihmisten puolesta hiljaista painostusta siitä, että imetyksen on pakko onnistua. Olen kuullut muiden äitien tarinoita siitä miten heilläkin oli vaikeaa, mutta he olivat niin pirun sinnikkäitä, että lopulta imetys lähti rullaamaan.

Siinä kohtaa on tehnyt mieli huutaa, että helvetti niin olin minäkin. Sinnikäs, sanan kaikessa merkityksessään. Jos minua yhtään tuntee paremmin, niin tietää kyllä, että olen perusluonteeltani erittäin sinnikäs sissi. Menen vaikka harmaan kiven ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. En suostu luovuttamaan. Näin ovat minua kuvailleet niin valmentajani kuin opettajanikin. Olen ollut sinnikäs urheilija ja opiskelija. Mutta myös sinnikäs ja periksiantamaton äiti. Olen halunnut imettää molempia tyttöjäni, mutta en ole siinä onnistunut. Se on ollut minulle kova paikka, mutta olen ymmärtänyt jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että joskus näihin asioihin ei voi itse vaikuttaa. Ja joskus pulloruokinta on vain vauvankin kannalta parempi vaihtoehto. Mikään korvike maailmassa ei tietenkään mene rintamaidon edelle, mutta on tilanteita, joissa on parempi antaa korviketta kuin yrittää epätoivoisesti ruokkia lasta rinnasta. Esimerkiksi silloin, kun lapsen kasvu on kriittisessä vaiheessa ja vaarassa pysähtyä tai jopa taantua. Ja varsinkin, jos lapsen terveydentila on tästä syystä vaarassa, kuten meillä oli minin kanssa.

Mini tosiaan syntyi täysin normaalipainoisena ja sai sairaalassa vain rintamaitoa. Ensimmäiset päivät osastolla sujuivat ihan mukavasti, mutta kotona pääsi helvetti irti. Hän huusi käytännössä ensimmäiset vuorokaudet putkeen ja rauhottui vasta, kun annoimme kätilöopistolta saamiemme ohjeiden mukaan korviketta pullosta. Sinnikkäästi pyrin kuitenkin jatkamaan imetystä, mutta tilanne paheni päivä päivältä. Minin paino ei noussut toivotulla tavalla ja hänen ihonsa alkoi kellertää. Palasimme sairaalaan ja siellä huomattiin, että bilirubiiniarvot olivat pielessä ja nousseet ensimmäisinä elinpäivinä liian nopeasti. Kuten yleensä keltainen vauva on usein hieman vaisumpi ja ajautuu tästä syystä herkästi vajaasyöttöön. Näin kävi myös minille. Kuivuma pahentaa keltaisuutta, joten kotihoito-ohjeeksi meille annettiin lisämaidon antaminen.

Lisämaidon ansiosta saimme keltaisuuden kuriin, eikä mini joutunut sinivalohoitoon. Painon kanssa takkuiltiin kuitenkin yhä ja imetys oli todella kivualiasta. Siitä syystä saimme lähetteen imetysneuvotaan Kätilöopistolle. Siellä meille selvisi, että pienen esikoisemme imuote oli pahasti pielessä ja niin heikko, ettei imetys oikein onnistunut. Tätä yritettiin korjata useamman viikon ajan, mutta mitä pidemmälle aika kului, sitä huolestuttavampaa vauvan kasvu oli. Aina kun yritimme vähentää korvikemääriä tilanne paheni. Hänen oli saatava lisämaitoa kasvaakseen. Yritin parhaani mukaan pitää imetyksen käynnissä, mutta loppujen lopuksi päivien kuluessa maidon tulo tyrehtyi, koska vauvan imuotetta ei saatu imetystuesta huolimatta kohentumaan, enkä herunut pullolle käytännössä ollenkaan.

Taistelu vauvan painon kanssa jatkui pitkälle taaperoikään saakka ja vasta kolmen ikävuoden kieppeillä saimme neuvolasta luvan lopettaa tihennetyt painokontrollit. Uutena äitinä tämä kaikki oli todella pelottavaa ja rankkaa. Huoli lapsen painosta ja kehityksestä oli niin suuri, etten osannut murehtia imetyksen epäonnistumista. Jälkeenpäin olen miettinyt osasinko silloin pyytää tarpeeksi apua? Saimmeko asianmukaista ja tehokasta imetysneuvontaa? Teinkö ihan kaikkeni? Näihin kysymyksiin en osaa ehkä tänäpäivänäkään vastata, mutta äidinvaisto sisälläni sanoo, että tein oikean ratkaisun keskittyessäni siihen, että lapsi sai tarpeeksi ruokaa. Minin vauvavuosi olisi voinut olla hyvin erilainen, jos prioriteettini olisi ollut saada imetys toimimaan sen kustannuksella, että lapsen painonkehitys olisi kärsinyt vielä pahemmin.

Nyt korvikkeella käytännössä kokonaan kasvanut esikoiseni on iloinen ja reipas viisivuotias. Hänellä ei ole allergioita eikä hän ole kärsinyt sen pahemmin infektiotaudeista kuin tutut rintamaidolla kasvaneet kaverinsakaan. Meidän välillä on äärimmäisen voimakas sekä lämmin side ja mini on ehdottomasti se “äitin tyttö”. Muun muassa näistä syistä en ole kokenut päivääkään huolta siitä, että imetyksen epäonnistuminen olisi tehnyt minille hallaa. Enemmän hallaa olisi varmasti tehnyt kasvun totaalinen pysähtyminen tai jopa taantuminen. Mutta koska olen ehdottomasti sitä mieltä, että äidinmaito on vauvalle se ykkösvaihtoehto, päätin jo kauan ennen positiivista raskaustestiä, että mahdollisen toisen vauvan kohdalla valmistautuisin imetykseen paremmin. Ottaisin asioista selvää, olisin vieläkin sinnikkäämpi ja luottavaisempi omaa kroppaani kohtaan.

____________________

Kun sitten sain tietää odottavani kuopustamme, otin imetysasiat esille jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Kävimme läpi edellisen kerran haasteita ja mietimme tulevaa imetystä. Raskauden aikana sain paljon tietoa ja apuja neuvolasta. Koin olevani huomattavasti valmiimpi imetykseen toisen lapsen kohdalla ja uhkuin itsevarmuutta synnytyksen lähestyessä. Ei asenteessani ollut ensimmäisellä kerrallakaan vikaa, mutta uusi mullistava elämäntilanne ja sen haasteet veivät varmasti osan itsevarmuudestani mukanaan. Nyt tiesin suurin piirtein mitä tuleman pitäisi, minkälaisia haasteita mahdollisesti kohtaisin. Tiesin mistä saisin apua ja mitä voisin vastoinkäymisten kohdalla itse tehdä.

Sitten syntyi kuopus, pari viikkoa etuajassa ja alle kolmekiloisena. Se tarkoitti automaattisesti sokeriseurantaa osastolla ja vaikka alkuun kaikki näytti hyvältä; imetys lähti sujumaan ja vauva söi hyvällä napakalla, oikeaoppisella otteella (joka ei muuten sattunut yhtään), niin takapakkia tuli alle vuorokauden kuluttua vauvan syntymästä. Sokerit lähtivät hieman heittelemään ja pienelle päätettiin lääkärien toimesta antaa lisämaitoa imetyksen ohella. En tästä pelästynyt, sillä imetys tuntui sujuvan ja ajattelin lisämaidon tarpeen olevan vain hetkellistä. Kotiinpääsytarkastuksessa saimme kuitenkin ohjeeksi antaa vielä tietyt millimäärät lisämaitoa kotona ja ruokkia siroa vauvaa kolmen tunnin välein. Maitoa hän sai siis tasaiseen tahtiin ja meidän iloksi kasvoi sekä voi sen ansiosta ensimmäisillä viikoilla paljon paremmin kuin siskonsa. Imetys ei sujunut ihan kuin tanssi, mutta ihan mukiinmenevästi kuitenkin. Ongelmat alkoivat vasta hieman myöhemmin.

Ja ne ongelmat olivatkin sitten hyvin erilaisia kuin esikoisella. Kuopus osasi imeä, joten vika ei ollut siinä. Alkuun minulla ei oikeastaan ollut mitään aavistusta siitä, mistä ne ongelmat oikein voisivat johtua. Vauva yritti kyllä syödä rintaa aina tarjottaessa, mutta sai joka kerta valtavia raivokohtauksia, jotka pahenivat päivä päivältä. Imetyskerrat venyivät muutamista kymmenistä minuuteista tuntien taisteluiksi, joiden lopputulemana sekä minä että vauva itkimme hysteerisesti. Koko ajan matkassa mukana kulkenut pulloruokinta ei sekään sujunut enää ongelmitta, sillä vauva kakoi jatkuvasti ja syöminen kesti pullostakin tuhottoman kauan. Sitten alkoi se jo täälläkin blogissakin käsitelty rohina.

Ääni, joka alkuun kuulosti viattomalta kuorsaukselta ja söpöltä pikkupossun ääneltä, mutta paheni lopulta niin, että pelkäsin pienen hengityksessä olevan pahasti vikaa. En alkuun osannut yhdistää, että ääni ja syöminen voisivat olla kytköksissä toisiinsa, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että mitä todennäköisemmin imetys epäonnistui tällä kertaa kehityksestä hieman jälkeen jääneen kurkunpään/henkitorven rakenteen vuoksi. Malasiasta kärsivillä vauvoilla on monesti ongelmia syömisen kanssa ja he ajautuvat helposti pulloruokintaan. Ihan 100% varma en ole siitä, mikä kuopusta vaivasi ensimmäiset elinkuukaudet, mutta se jokin todennäköisesti vaikeutti imetyksen onnistumista ja lopulta aiheutti sen, että toinenkin yritykseni imettää päättyi liian varhain.

Piinaavien rintaraivareiden vuoksi imetys kävi lopulta mahdottomaksi ja siitä sekä todennäköisesti hengitysoireiden aiheuttaman stressin vuoksi maitomääräni alkoivat taas hupenemaan. Kuten esikoisenkin kohdalla pumppaamisesta ei ollut hyötyä, sillä pullolle heruminen oli hyvin minimaalista. Tällä kertaa päätin taistella imetyksen puolesta ensimmäistä kertaa kovemmin ja kävin neuvolassa useita keskusteluja siitä, mitä pitäisi tehdä. Kokeiltiin kotikonstit ja sain kaiken avun mitä pyysinkin. Lopputulema oli kuitenkin sama kuin esikoisen kanssa, vauva siirtyi muutaman viikon ikäisenä kokonaan korvikkeelle.

Ainoa ja iso erotus toisen lapsen kohdalla on ollut se, etten ole miettinyt ja murehtinut yhtään osasinko tällä kertaa pyytää tarpeeksi apua. Tai saimmeko asianmukaista imetysneuvontaa ja teinkö MINÄ ihan kaikkeni. Koska tällä kertaa tiedän, että tein. Olin valmistautunut hyvin, olin motivoitunut ja uhkunut itseluottamusta. Olin toiminut täysin sairaalasta ja neuvolasta saamieni ohjeiden mukaan. Ollut sinnikäs ja toiveikas. Luonto oli kuitenkin taas päättänyt, että tämä menisi näin. Esikoinen ei osannut imeä ja kuopuksen syömistä häiritsivät muut minusta riippumattomat ongelmat, jotka onneksi ovat nyt takanapäin eivätkä ole enää häirinneet muutoin hänen elämäänsä. Pullosta syöminen sujuu taas, eikä meidän enää tarvitse kikkailla ihmeellisten ruokinta-asentojen kanssa.

______________

Esikoisen kohdalla minun oli vaikea puhua imetyksestä ja sen päättymisestä. En suoranaisesti hävennyt, mutta jokin minua siinä vaivasi niin, etten korvikkeeseen siirtymisestä näin aikaisessa vaiheessa halunnut keskustella. Kuuntelin mukisematta hiljaisia huomautuksia siitä, miten äidinmaito oli lapselle parasta. Annoin muiden kertoa rauhassa menestystarinoita imetyksen haasteiden voittamisesta, ottamatta kantaa siihen, että kyllä minäkin olin ollut sinnikäs. Otin kaiken sen paineen ja rumasti sanottuna paskan niskaani, jota en missään nimessä ollut ansainnut. Minun ei olisi ollut tarvetta olla niin ankara itselleni ja jos jotain voisin nyt viiden vuoden takaiselle itselleni sanoa olisivat ne nämä sanat tässä postauksessa. Onneksi toisen lapsen syntyessä olin kasvanut, oppinut ja vahvistunut niin ihmisenä kuin äitinäkin. Tällä kertaa en ole arkaillut ja häpeillyt vastaustani, kun joku on kysynyt imettämisestä. En ole kokenut tarvetta piiloutua kaupassa hyllyjen väliin, kun lappaan kärryihin kymmenittäin korvikepulloja. Enkä ole jäänyt tuppisuuksi imetyskeskusteluissa, varsinkaan niissä, joissa lähtökohtana on ollut se, että kaikki naiset pystyvät halutessaan imettämään lastaan.

On niitä, jotka eivät pysty siihen syystä tai toisesta ollenkaan. Minä pystyin ja lyhyestä imetyksestä huolimatta minä kuitenkin imetin, molemmilla kerroilla itse asiassa. Siitä osaan nyt olla ylpeä ja onnellinen. Molemmat tyttöni ovat saaneet alkuun sitä erittäin ravinnerikasta ja vauvoille parasta äidinmaitoa. Ensimmäisinä päivinä (ja toisen kohdalla viikkoina) se on ollut heidän ensisijainen ravintonsa. En siis ehkä voisi puhua tai otsikoida postaustani epäonnistunut imetys x 2, sillä eihän nämä kumpikaan yritykset täysin epäonnistuneet. “Lyhyt imetys x2” ei kuitenkaan kuulostanut tarpeeksi houkuttelevalta otsikolta klikata, joten laitetaan otsikointi huomionhakuisuuteni piikkiin. Halusin, että tämä postaus saavuttaisi mahdollisimman monet. En siitä syystä, että saisin blogiini klikkejä vaan siitä, että tämä nostaisi esiin sen tärkeän asian, että joskus imetys päättyy ennen aikojaan tai ei ehkä onnistu ollenkaan. Ja täysin äidistä riippumattomista syistä. Halusin muistuttaa, että sellaisiakin tarinoita on, joissa äiti tekee kaikkensa, saa kaiken avun ja tuen, mutta imetys ei siitäkään huolimatta lähde käyntiin. Näiden tarinoiden äitejä pitäisi kohdella kuin muitakin, ei syyllistää, ei tuomita, ei edes pienellä katseella. Heitä ja heidän tarinaansa pitäisi kunnioittaa eikä yrittää tsempata kertomalla miten sinnikkäämmällä yrityksellä hekin olisivat voineet onnistua. Heitä pitäisi kannustaa, tukea ja rohkaista ihan toisella tapaa. Kertoa, että he tekevät hienoa ja hyvää työtä äitinä, vaikka eivät imettäisikään. Heidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, häpeää tai vähempi arvoisuutta äitinä tämän vuoksi. He eivät ole rikkoneet tai laiminlyöneet lastaan. He ovat lapsilleen se paras äiti maailmassa, vaikka korvikkeella heidät kasvattaisivat.

Tämä imetys on aiheena ehkä eniten toivottu postaus Instagramin dm-viestien perusteella tänä vuonna ja nyt vihdoin päätin/uskalsin siihen tarttua. Syy siihen miksi en ole julkaissut tätä aikaisemmin on aika yksinkertainen. Tiedän imetyksen olevan hyvin herkkä aihe ja siihen liittyvän paljon tunteita sekä tämän vuoksi myös tunteikkaita mielipiteitä. En halunnut sohaista muurahaispesää ennen kuin olin itse saannut koottua omat ajatukseni synnytyksen ja imetyksen jälkeisen tunnemyrskyn jälkeen. Nyt ajatukseni ovat kuitenkin selkeät ja ne valuivat tähän kirjoituskenttään kuin itsestään. Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti. Se merkitsee minulle paljon.

Kuluneet päivät kuvina

Posted on

Nämä kuluneet päivät tässä viikon parin sisällä ovat olleet toisaalta hyvin tavallisia, mutta toisaalta niihin on myös mahtunut paljon poikkeuksellisia (ja kivoja!) juttuja. Kannan enää harvoin isoa järkkäriä päivästä toiseen mukanani, mutta ne arjen ja välillä juhlankin ilot tallentuvat monesti puhelimen rullalle. Viime aikoina olen poikkeuksellisen ahkerasti nappaillut otoksia puhelimella, joten ajattelin jakaa teille kuluneiden päivien kuulumiset kuvina;

Viime viikolla pidin vapaapäivän molempien tyttöjen kanssa ja ajoimme Helsinkiin siskoni luo. Ensin käytiin Sealifessa ihmettelemässä kaloja, jossa oltiin viimeksi oltu minin kanssa, kun hän oli parivuotias. Merenelävistä riitti iloa molemmille tytöille, joista nuorempi kuolasi haltioissaan kantorepussa ja vanhempi kosketteli innoissaan eläintenhoitajan kanssa merisiilejä.

Sealifen jälkeen käytiin korkkaamassa myös Lintsikausi. Ranneketta ei vielä ostettu, mutta muutamissa ilmaislaitteissa pyörittiin (siis mini ja siskoni pyöri) sekä kokeiltiin onnea eri peleissä. / Lintsin jälkeen syötiin myöhäinen lounas Korjaamolla. Vaikka tämä pasta-annos oli hyvää, niin kärsin silti pahemmanlaatuisesta annoskateudesta, sillä siskon salaatti näytti niin herkulliselta!

Seuraavana päivä koitti taas ajo pääkaupunkiseudulle, mutta tällä kertaa johonkin aivan muuhun aktiviteettii kuin huvipuistossa pyörimiseen tai kalojen tuijotteluun. Eläimiä oli tälläkin kertaa tiedossa, sillä aamun kuvausten ja muiden työjuttujen jälkeen suuntasimme Ali-Ollin Alpakkatilalle Klaukkalaan. / Kyseessä oli ACO-tiimimme aktiviteettipäivä numero kaksi ja tällä kertaa pääsimme kokeilemaan Alpakka Agilitya. Tämä ihka ensimmäinen kertani agilityn parissa sekä myös alpakoiden. Empä olisi uskonut miten hulvaton yhdistelmä tämä olisi :D

Ennen Agilitya söimme lounaan luonnon helmassa eli alpakoiden tuijotellessa vieressä aidan takana. Falafel-salaatti oli sen verran hyvää, että kirjasin sen ylös arkiruokalistaani. Tätä täytyy tehdä joskus kotonakin! / Urheilusuorituksen jälkeen saatiin ottaan yhteiskuvia alpakoiden kanssa. Tässä minä poseeraan Kikin kanssa :D

Perjantaina pidettiin todellinen pitsaperjantai, kun ensin kävimme mieheni ja vauvan kanssa pitsalounaalla Venn-nimisessä ravintolassa ja illalla söimme uudelleen pitsaa ystäviemme luona. Melko paljon pitsaa yhdelle päivälle ja myös henkilölle, joka vielä muutama vuosi sitten eli melkoisen pitsakammon kanssa eikä voinut edes olla samassa tilassa pitsaa syövien henkilöiden kanssa :D

Viikonloppuna lämpö alkoi helliä meitä suomalaisia ihan tosissaan ja päätettiin korkata venekausi vanhempieni avustuksella. / Vauva pääsi ensimmäiselle veneretkelleen, kun suuntasimme Cafe Sagittaan lounaalle. Meidän harmiksemme siellä ei tänä kesänä olekaan saatavilla lounasta (ainakaan vielä) ja jouduimme helpottamaan nälkäämme voileivillä sekä jäätelöllä. Ei tosin hullumpi vaihtoehto sekään.

Sagitasta ajoimme saareen mökillemme, joka sijaitsee vain 5 minuutin päässä meidän kotirannasta. Siellä syötiin sitten myöhäinen lounas ja mini leikki meidän vanhoilla leluilla sekä peleillä, joita mökiltä löytyy koko leikkimökillinen.

Vauvan unirytmit ovat heitelleet viikon aikana aivan miten sattuu. Toisena päivänä hän on nukkunut luvattoman vähän vauvaksi ja toisena taas posottanut unta monta tuntia putkeen kellonajasta riippumatta. Kuten esimerkiksi tänään, kun hän nukahti sohvan nurkkaan ja havahtui sieltä hereille kevyet kolme tuntia myöhemmin :D / Viereinen kuva on parin päivän takaa Helsingistä, kun kävin siellä töiden puolesta taas. Parasta Helsinki-työpäivissä on se, että saa nähdä samalla kollegoita, joista monet ovat nykyisin hyviä ystäviäni. Tällä kertaa istuin lounaspöytään Hannan, Alexan ja Lindan kanssa missäpäs muuallakaan kuin Sushibar+winessa. Siellä on uusittu menu, jota käytiin porukalla testaamassa. Taitaa olla meidän kaikkien ehdoton suosikkiravintola Helsingissä!

Tämä viimeinen kuvapari on ehkä oma lempparini. Vasemman puoleinen otettu eilen minin kevätjuhlassa, jossa oli maailman hauskin sirkusteema. Niin lapset kuin aikuisetkin nauraa räkättivät esityksille, joiden jälkeen tarjolla oli poppareita ja mehua. / Toinen kuva on iltalenkiltä perheen kanssa. Käytiin lähirannalla jumppailemassa ja ihmettelemässä naapurin lapsia, jotka pulikoivat pitkään meressä, joka oli hädin tuskin 15 asteista :D Useampaan otteeseen tämä valtava hanhiaura kulki ylitsemme ja vaikka en hanhista liioin pidä, niin kivoja kuvia niistä saa näin kauaa maasta katsottuna, haha!

Miten teidän viime päivät ovat kuluneet? Oletteko ehtineet nauttia lämmöstä ja auringosta?

Kotka Staycation

Instaseuraajani ovat varmasti jo hyvin perillä siitä, että tämä viikonloppu on hieman poikennut normaalista, sillä se on kulunut pitkälti poissa kotoa perheen luota, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana. Nimittäin tämän viikonlopun teema on ollut Kotka staycation eli hotelliloma omassa kotikaupungissani. Itse en ollut tätä viikonloppua oman pääni menoksi suunnitellut, vaan staycationien ammattilainen Sara oli juoninut ja kutsunut minut tähän mukaan jo useampi kuukausi sitten. Kun eilen lauantaina kotona heräsin, niin puhelimen kalenteri piippasi muistuksen merkiksi. Siinä luki “Sara & Kotkan Seurahuone” ja sinne suunta sitten kävi heti lounasaikaan.

Lounaan jälkeen minua ja muuta porukkaa hemmoteltiin saunalla sekä jalkakylvyllä, joka tuli kyllä niin tarpeeseen. Juuri edellisenä iltana mietin, että pakko kyllä ennen lämpöisten kelien paluuta tehdä jaloille jotain, koska eihän sitä muuten kehtaa avonaisia kenkiä jalkaansa laittaa. No nyt on jalat pehmoisemmassa kunnossa ja valmiita astumaan avokkaisiin ja sandaaleihin.

Kotkan Seurahuone on muuten näin kotkalaiselle (täällä kasvaneena ja asuneena) erittäin tuttu hotelli- ja ravintolakompleksi, joka tässä viimeisen vuoden aikana on kokenut melkoisen rempan sekä muutoksen. Iso osa hotellia sekä huoneita on rempattu täysin ja myös ravintolamaailma on laitettu uusiksi. Lounaalla olen täällä kolmen eri ravintolan yhdistelmässä ehtinyt jo omin päin käymään, mutta nyt pääsin Saran kutsuma testaamaan myös miltä tuntui tuntui istua iltaa täällä ja minkälainen oli Amarillon tarjoama Table-konsepti.

Sen enempää en halua Table-konseptista paljastaa, mutta voin kertoa, että aikamoisia illallisia ja hienoja tapahtumia kokeneena en kyllä olisi uskonut, että kotikaupungistani löytyy tällainen nerokas, hauska ja ikimuistoinen kokemus, jonka voi ystävien tai myös täysin tuntemattomien ihmisten kanssa jakaa.

Kaikista hämmentävintä tässä oli ehkä se, että kokemuksen meille tarjosi paikka, johon liittyy lähinnä kaukaisia (noloja) muistoja ajoilta, jolloin olimme juuri täyttäneet 18-vuotta ja baarissa tuli käytyä useammin. Tuolloin Table-konseptista ei ollut tietokaan ja paikka oli muutenkin hyvin erinäköinen. Nyt minttushotit sekä epämääräiset nachot olivat tipotiessään ja tilalle oli tullut näyttävät, freshit ja maukkaat annokset yhdistettynä tosiaan tähän hillittömään konseptiin, jota voin kyllä lämmöllä suositella esimerkiksi työ- tai polttariporukalle.

Liian usein mollaan Kotkaa kehnosta ravintolatarjonnasta, mutta nyt täytyy kyllä vetää sanoja takaisin. Tämä Seurahuoneen uudistus on ollut erittäin onnistunut ja erittäin toivottu. Täällä minä suunnittelen jo kahdenkeskistä dinneriä mieheni kanssa Kotkan Seurahuoneelle. Aikaisemmin olemme yleensä lähteneet niin sanotusti kauemmas kalaan ja päätyneet illalliselle Helsinkiin tai esimerkiksi Porvooseen, mutta nyt pitää kyllä antaa Kotkallekin mahdollisuus.

Kiitos vielä Saralle aivan ihanasta irtiottoviikonlopusta! Se tuli kyllä tälle äidille, joka liian usein laittaa kaikkien muiden menot ja halut etusijalle, tarpeeseen. Vaikka ilta venyi yli puolenyön, oli oma oloni aamulla todella virkeä, sillä sain nukkua aivan rauhassa ilman turhia herätyksiä lähes 8 tuntia ja se jos joku kruunasi kaiken. Nyt odottelen kotona, että muu perhe saapuisi omalta yökyläreissultaan tänne ja voisin viettää loput aurinkoisesta sunnuntaipäivästä heidän seurassaan.

Vauvakupla – anna sen poksahtaa

Tasan kuukausi takana vauvakuplailua kotona.

Jouluaattona pääsimme tosiaan kuopuksen kanssa sairaalasta kotiin ja nyt on vierähtänyt jo kokonainen kuukausi. Aika menee vauhdilla, mutta kiitos joulun ja pyhien osasimme kyllä pysähtyä myös nauttimaan tästä ainutlaatuisesta ajasta. Näihin viikkoihin on mahtunut monta ensimmäistä asiaa. Vauvan ensimmäinen kylpy, ensimmäinen kauppareissu, ensimmäiset juhlat, ensimmäinen pidempi reissu Helsinkiin jne. Vauvalle kaikki on ollut uutta ja mullistavaa, mutta itse olen kokenut suurimman osan ajasta vauvan hoidon sujuvan nyt toisen kohdalla jo rutiinilla. Mutta siis vain suurimman osan ajasta. Mukaan on mahtunut myös niitä hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että sitä ollaan ensimmäistä kertaa näiden asioiden äärellä. En osaa mitään, olo on epävarma ja se näkyy myös päällepäin melkoisena sähläämisenä.

Viimeksi tälläinen olo oli tiistaina, kun kävimme vauvan kanssa ensimmäistä kertaa Helsingissä. En ensinnäkään osannut yhtään arvioida kauan meillä menisi aamupuuhiin ja ajoittaa vauvan syömisiä oikein. Olin tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä jo heti kättelyssä. Miten sitä voikaan unohtaa kaiken vauvojen aikatauluista ihan tyystin viidessä vuodessa?! “Pienestä” viivästyksestä huolimatta selvisimme Helsinkiin asti. Sitä ennen olin toki jo panikoinut, että mitähän tässä pukisi vauvalle päälle, kun ulkona on -20°C ja autossa kuuma. Tämä pukemisasiakin tuntuu haihtuneen mielestäni vuosien varrella, kun ei ole tarvinnut enää pitkiin aikoihin miettiä lasten pukemista samalla tavalla minin osaessa nykyisin jo sanoa, jos on liian kylmä tai kuuma.

Helsinkiin päästyäni suuntasin heti vauvan kanssa päivän ainoaan palaveriin, joka sujui itse asiassa todella näppärästi, kun apukäsiä oli vaikka muille jakaa. Sen jälkeen istuin lounaalla toista tuntia niin, että pöytäseurani vaan vaihtui :D Totesin, että helpoimmalla pääsen, kun treffaan kaikki tutut samassa paikassa, ettei tarvitse vauvaa pukea ja riisua montaa kertaa. Fiksu veto kaikin puolin, mutta siltikin tuntui, että olin välillä todella ulapalla vauvan hoidosta kodin ulkopuolella. Missä vaihtaa vaippa? Missä lämmittää maito? Onko hänellä liian kuuma? Entä kylmä? Kauankohan hän mahtaa nyt nukkua? Tämän ensimmäisen kuukauden aikana emme ole vielä onnistuneet luomaan mitään järkevää rytmiä päiviimme, joten minulla ei oikeastaan ole mitään hajua, koska vauva nukkuu tai syö. Arpapelillä, lapsentahtisesti siis mennään ja niin mentiin Helsingissäkin. Kerran pysähdyin syöttämään mm. Stockan hissien viereen. Onneksi tämä kaikki tuntuu ensi kerralla varmasti jo paljon helpommalta ja puolen vuoden päästä, kun vauvallakin alkaa olemaan jo selkeämmät rytmit, nauran omalle sähläämiselleni.

Mutta vaikka koin oloni koko tiistaipäivän aikalailla epävarmaksi äidiksi, sain yllätyksekseni kuulla paljon positiivisia kommentteja siitä, miten ihailtavan reippaasti lähden pienen vauvan kanssa liikkeelle, toiseen kaupunkiin, työpalavereihin ja ravintoloihin. En oikeastaan ollut tullut ajatelleeksi sitä ollenkaan, että jo se, kun pääsee lähtemään neljän seinän sisältä paukkupakkasilla vastasyntyneen kanssa asioille on melkoinen saavutus. Olisi paljon helpompi ollut jäädä kotiin lämpöiseen ja tuttuun ympäristöön. Näin useampina päivinä teenkin, mutta joskus on kivaa ja ihan tarpeellistakin lähteä oman kodin ulkopuolelle. Katselemaan ja kokemaan sitä muutakin elämää, joka ei todellakaan pysähtynyt siinä hetkessä, kun vauva maailmaan tuli. Asiat vierävät eteenpäin, vaikka itse elelet vauvakuplassa kotona.

Jo minin aikana minulle oli tärkeää nimenomaan lähteä sinne kodin ulkopuolelle, pois vauvakuplasta. Yhden lapsen kanssa pk-seudulla asuessa se tuntui olevan tosi helppoa ja kävimmekin ihan pienestä pitäen paljon kaupungilla sekä työni puolesta erilaisissa tapahtumissa. Nautin niistä sosiaalisista kanssakäymisistä muiden aikuisten (ja lasten) kanssa suunnattomasti. Sain niistä paljon voimaa ja siksi kannustan myös muita äitejä rohkeasti lähtemään kodin ulkopuolelle vauvan kanssa, edes hetkeksi! Kaikilla ei toki ole samanlaisia tilaisuuksia, joihin mennä, mutta onneksi Suomessa on tarjolla vaikka minkälaisia kerhoja ja tukiryhmiä ym. äideille. Pienetkin hetket kodin ulkopuolella saattavat olla merkittäviä äidin oman hyvinvoinnin kannalta ja siksi onkin hyvä antaa sen vauvakuplan välillä poksahtaa. Sinne pääsee kyllä takaisin ja onhan se kieltämättä ihana jäädä joinain päivinä ihan vaan kotiin, omiin oloihin.

Nyt kun lapsia on kaksi ja välimatkaa Helsinkiin löytyy, tekisi sitä mieli jäädä kotiin useamminkin. Välillä se ahdistaa ja monimutkaisempi tilanne hirvittää, mutta olen päättänyt, että tämäkin kuvio saadaan toimimaan. Monesti tällaisissa asioissa kysymys on vain omasta halusta. Pidemmätkin reissut onnistuu kyllä, kun malttaa hieman järjestellä. Eikä minun siis aina ole päästävä Helsinkiin asti, vaan toki Kotkassakin on mahdollista käydä kodin ulkopuolella tapaamassa ihmisiä ja meiltä löytyy täältä tukiverkkoa. Suurin osa ystävistäni asuu kuitenkin Helsingissä ja siellä ovat myös ne tapahtumat ja työjutut, joihin mielelläni osallistuisin, joten yritän jatkossakin reissata sinne noin kerran viikossa. Se pitää minut järjissäni ja samalla kasvattaa varmasti kuopuksestakin yhtä sosiaalisen ja reippaan neidin kuin esikoisesta.

Sisarussuhteen ensimetrit

Tällä viikolla olen puhunut moneen otteeseen, usean eri henkilön kanssa sisarussuhteista ja erityisesti mustasukkaisuudesta suhteen alkumetreillä. Siitä mikä on tervettä ja ns. normaalia käytöstä, kun uusi perheenjäsen taloon tulee ja siitä mikä ei sitten ole ok. Asiaa on puitu niin neuvolakäynnillä kuin perheenjäsenten ja tuttujenkin kanssa. Aihe tuntuu herättävän paljon mielipiteitä ja siihen suhtautuminen riippuu todella paljon ihmisestä.

Ennen kuopuksen syntymää en ole joutunut kauheasti miettimään kuinka itse suhtautuisin isomman lapsen mustasukkaisuuskohtauksiin, mutta nyt parin viikon aikana sitä on täytynyt löytää ne omat keinot luovia näiden tilanteiden läpi. Ja nimenomaan ehkä tuo sana luovia kuvastaa parhaiten omaa suhtautumistani. Taidan kuulua niihin, jotka kokevat, että ne mustasukkaisuuden ilmentymät, jotka ovat harmittomia ja lähinnä huvittavia menevät ajan kanssa ohi, eikä niihin kannata kiinnittää liikaa huomiota tai niistä stressata. Jos isompi lapsi tahtoo kokeilla kapaloon kääriytymistä ja testata sitä, miltä tuttipullosta (omasta sellaisesta) juominen tuntuu, niin kokeilkoot. Tässä parissa viikossa on tullut todistettua, että ne hulluimmatkin “taantumat” esikoisella menevät nopeasti ohi, kun hänelle antaa mahdollisuuden kokeilla eikä kiinnitä niihin liikaa huomiota. Ei siis tuomitse tai halveksu häntä niiden vuoksi, mutta ei myöskään kannusta niihin.

Minkälaisia tempauksia mini on sitten harrastanut? Hän on mm. pukeutunut pari päivää ainoastaan uimapukuihin, koska on halunnut käyttää bodya kuin sisko. Kerran hän on nukkunut pinnasängyssä ja pari kertaa kokeillut miltä vaunukopassa makoilu tuntuu (vaunukoppa ollut maassa). Alushousuja kutsutaan nykyään vapoiksi ja puhe puuroutuu ajoittain vauvan jokeltelun tasolle. Tuttipullostakin litkittiin yhtenä päivänä vettä ja tutti on ollut nyt viimeisen vuorokauden ajan uusin mustasukkaisuuden ilmentymä. Saa nähdä unohtuuko se huomiseen päiväkotiaamuun mennessä. Todennäköisesti kyllä.

Sen verran fiksu ja kypsä mini on ollut, että hän on säästellyt nämä kaikki hassutukset oman kodin sisälle ja ulos lähtiessään unohtanut ne tarkoituksella. Päiväkodissa hän on käyttäytynyt kuin ennenkin, eikä todellakaan ole ilmaissut tarvitsevansa vaippoja tai tuttipulloa. Ihan normaalit vaatteetkin hän on sinne päällensä pukenut. Luultavasti mini siis haluaa asettautua vauvan tasolle ainoastaan minun silmieni alla huomion toivossa. Enkä hän siitä moiti, tämä oli täysin odotettavissa.

Viisi vuotta on nimittäin pitkä ajanjakso ja kun sen koko ajan on saanut elää täysin yksin omassa erityislaatuisessa asemassa ainoana lapsena (ja lapsenlapsena) on varmasti melkoinen shokki, kun vierelle tuleekin yhtäkkiä toinen tasavertainen tai alkuun jopa hänen ohitse huomion määrässä kiilaava otus. Kaikki se minkä ennen sai jakamattomana itselleen täytyy nyt jakaa pikkusiskon kanssa. Ei siis ole yhtään ihme, että miniä hieman tämä tilanne välillä potuttaa ja hän ilmaisee sen itselleen parhaaksi näkemällään tavalla eli taantumalla vauvan tasolle itsekin.

Niin kauan, kun mustasukkaisuus pysyy tällä harmittomalla (ja huvittavalla) linjalla annan tilanteen olla ja mennä omalla painollaan ohitse. Mielestäni tämä lasketaan vielä todella tervehenkiseksi mustasukkaisuudeksi, eikä todellakaan sellaiseksi, johon tarvitsisi sen kummempi puuttua tai siitä stressata. Neuvolassakin oltiin samaa mieltä ja naureskeltiin yhdessä neuvolatädin kanssa, että tämä on vielä pientä niiden graavien tarinoiden keskellä, jossa isompi sisar uhkaa leikellä vauvalta sormet ja heittää hänet kaatopaikalle tai oikeasti käyttäytyy väkivaltaisesti. Jos mini joskus alkaisi näyttämään agressiivista puolta pikkusiskoa kohtaan, niin siinä vaiheessa tilanteeseen tulisi kyllä puuttua ja keskustella pelisäännöistä.

Tämän sisarussuhteen ensimetreillä ei kuitenkaan ole tällaiseen ollut tarvetta eikä toivottavasti ole tulevaisuudessakaan. Pienten, edellä mainittujen mustasukkaisuuskohtausten vastapainona mini on näyttänyt kuinka rakastava, auttavainen ja omistautuvainen isosisko hän onkaan. Mini suhtautuu innolla kaikkiin pieniinkin puuhiin vaipanvaihdosta, siskon pukemiseen sekä syöttämiseen ja on aina valmis auttamaan. Hänestä on niin paljon enemmän apua vauvanhoidossa kuin uskalsin ikinä odottaa. Eikä se apu ole todellakaan ainut positiivinen asia. Kaikki ne pienet hetket, eleet ja kosketukset näiden kahden välillä saavat silmäkulmani kostumaan. Välillä huomaan minin hiipineen pikkusiskon viereen ja kuiskivan hänen korvaansa, miten sisko on aina paikalla, jos hän vain tarvitsee. Siinä hetkessä hullunkuriset mustasukkaisuuskiukuttelut unohtuvat samantien.

Olisi hauska kuulla muiden sisarusten välisiä mustasukkaisuustarinoita, jos teiltä sellaisia löytyy? Kauan se vaihe kesti? Miten suhde muuttui ajan myötä?

baby’s body Lindex

mini’s dress Lindex (*gifted)