Oma elämä

Hääviikonloppu kuvina

Posted on

Hääjuhlan meikki ja hiukset! Olen vähän salaa ylpeä tästä meikistä, jonka youtube-videon avulla väkersin. Olen nimittäin niin onneton meikkaaja yleensä, että tällainen lopputulos oli jopa pienoinen ihme (kuten oli myös se, että tämä näyttä freesiltä vielä 02.00 yöllä). Hiuksista vastasi luottokampaajni Jenny Luxy-kampaamosta :)

/

Hääpaikan koristelut olivat niin kauniit! Yksinkertaiset, mutta elegantit ja tyylikkäät :)

Sain kunnian istua bestmanien ja kaasojen pöydässä mieheni toimiessa tässä tärkeässä tehtävässä näissä häissä. Best man ♥ 

/

Yritettiin ottaa meistä yhteiskuvia useamman kerran päivän aikana ja aina lopputuloksena oli se, että minulla oli silmät kiinni :D Ei uskoisi, että sitä on kameran edessä harvase päivä.

Giiirls ♥ nää tyypit oon tuntenut melkein kaksi vuosikymmentä eikä loppua näy!

/

Kaikki, niin miehet kuin naisetkin olivat niin upeina hääjuhlassa.

Tässä vielä yksi yhteiskuva niistä harvoista onnistuneista :D Ollaan kai niin totuttu siihen, että minä olen yksin kameran edessä ja Teemu sen takana, ettei näistä yhteiskuvista meinaa tulla yhtään mittään.

/

Hääjuhla oli kaunis pieniä yksityiskohtia myöten. Myös tämä hääkimppu oli mun silmiin todella upea!

Illan huikein hetki oli ehdottomasti tämä kun Kaija Koo asteli lavalle.

/

Ja mun ilme kertoo kaiken siitä kuinka innostunut oikeasti olin :D Kaija!!!

Tiedättehän ne semmoset ystävät, joita et välttämättä tapaa kovin usein, mutta aina kun tapaa, niin tuntuu kuin olisitte nähneet eilen?

/

Asukuvat tulossa pian, mutta kuten näkyy päälle valikoitui se kultainen Elle-gaalaan tehty mekko, jota hieman fiksasin hääjuhlaan sopivammaksi. 

Tätä kuvaa ottaessa mietin, että vitsit hääkuvaaminen (sen verran kun sitä nyt olen harrastanut) on kyllä ihanaa, mutta vaativaa ja todella paineiden täyteistä työtä. Mikä sen antoisampaa, mutta myös haastavampaa kuin ikuistaa toisten elämän ehkä se tärkein päivä muistoksi kuviin.

/

Nää kaksi ♥ Onnea vielä tuhannesti K&T ja kiitos ihanasta, ilon sekä naurun täyteisestä viikonlopusta!

(tajusin muuten juuri, että meillä samat nimikirjaimet oman Teemun kanssa :D, ilmankos näytti niin tutulta)

Tää oli mun ensimmäinen visiitti Hankoon ja tietysti myös Hangon Casinolle, joka oli kyllä todella kaunis ja juuri näille häille tehty juhlapaikka. Hanko itsessään muistutti paljon kotikaupunkiani, joten siihen oli helppo ihastua samantien. Yksi sana; meri!

Ja siinä se meri vilahtaakin. Kävimme lauantaina hääbrunssin jälkeen mieheni kanssa kävelyllä Hangossa ja totesimme molemmat yhteen ääneen, että tänne kesäkaupunkiin täytyy kyllä tulla joskus uudemman kerran.

/

Day 2 jatkui Helsingissä ja otin siihen osaa alkuillasta Broo-pizzerian hemmetin hyvien pizzojen äärellä ennen kuin suuntasin autolla kohti Kotkaa. Olimme jo hyvissä ajoin sopineet, että minä osallistuisin vain perjantain hääjuhlaan ja kiiruhtaisin sitten kotiin lasten luo. Lauantai-iltana olisi niin tehnyt mieli jäädä mieheni ja muiden vieraiden kanssa juhlistamaan hääparia vielä toiseksi illaksi, mutta omatunto kolkutti jo jossain takaraivossa ja kiltisti ajelin kotiin tyttöjen luo. 

 

Kesähäät 2/3 taputeltu. Nyt vain niitä kolmansia, ehkä kaikista jännittävämpiä odottelemaan!

Epäonnistunut imetys x 2

Posted on

Äitiyden mittari ei ole imettäminen. Vaikka se on äärimmäisen tärkeä asia, ei se kerro siitä kuinka hyvä äiti sinä olet lapsellesi. Näitä asioita olen toistellut itselleni moneen otteeseen, niin tänä vuonna kuin myös viisi vuotta sitten. Takana on nyt kaksi imetysyritystä ja kaksi epäonnistumista. Miksi nämä imetykset ovat epäonnistuneet, siitä kerron teille nyt.

Haluan kirjoittaa tämän kaikille niille äideille, jotka pelkäävät olevansa epäonnistunut luopio, kun rintamaidon sijaan ruokkivat lapsensa korvikkeella. Niille, joita imetys pelottaa, huolestuttaa ja jännittää ennen kuin lapsi on edes syntynyt. Niille, jotka halusivat imettää, mutta eivät siihen syystä tai toisesta pystyneet tai saaneet mahdollisuutta. Niille, joilla on se autuas käsitys, että kyllä imetys kaikilta onnistuu, jos vain tarpeeksi yrittää. Toivon, että luette koko tekstin läpi ajatuksella ja sydämellä, erityisesti te, jotka niin henkeen ja vereen imetyksen puolesta puhutte. Myös minä olen teidän tapaan (täys)imetyksen kannalla, mutta niin vain epäonnistui ja jäi kesken molempien tyttöjen rintaruokinta. Omasta tahdostaniko? Ei, ei tämä ei ollut tahtokysymys.

Viime vuosina on puhuttu erityisen paljon imetyksen hyvistä, ainutlaatuisista puolista ja siitä miten imettämiselle on annettava mahdollisuus aikaa tai paikkaa katsomatta. Monet ovat antaneet kasvonsa imetykselle, halunneet korostaa sen luonnollisuutta, ja sitä, että imetys on jokaisen äidin oikeus. Imetyksen ja erityisesti julkisen imetyksen puolesta puhutaan somessa joka päivä. Mutta kuka puhuu imetyksen epäonnistumisesta ja antaa sille kasvot? Aika harva. Entä kuka tukee niitä äitejä, joiden imetys ei onnistunut? Kuka kertoo ja osoittaa ymmärrystä, kun rintamaito vaihtuu korvikkeeseen heti tai hyvin varhaisessa vaiheessa? Aika harva, valitettavasti.

Uskallan väittää, että imetyksen epäonnistumista rankempaa on se ulkopuolelta tuleva paine, johon moni minun kanssani samassa tilanteessa oleva äiti on varmasti törmännyt. Sen kanssa joutuu painimaan jatkuvasti ja se on yleisempää kuin ehkä kukaan osaisi arvata. Niin monta kertaa olen kuullut kysymyksen imetänkö ollenkaan ja jatkokysymyksen miksi ihmeessä en? Olen kuullut lähipiirin vanhusten kuiskivan, että vauvan pitäisi saada kunnon maitoa. Olen nähnyt tutuilta ja tuntemattomilta sen kohteliaan ivallisen ilmeen, kun he miettivät mikä onkaan se todellinen syy epäonnistumiseen. Vaikka he eivät sitä ääneen sano, näen heidän ilmeestään, että he pohtivat olinko vain niin laska yrittämään? Tai pelkäsinkö ulkonäköni puolesta? Vai enkö nauttinut imetyksestä ja jätin siitä syystä leikin kesken? Olen tuntenut ammatti-ihmisten puolesta hiljaista painostusta siitä, että imetyksen on pakko onnistua. Olen kuullut muiden äitien tarinoita siitä miten heilläkin oli vaikeaa, mutta he olivat niin pirun sinnikkäitä, että lopulta imetys lähti rullaamaan.

Siinä kohtaa on tehnyt mieli huutaa, että helvetti niin olin minäkin. Sinnikäs, sanan kaikessa merkityksessään. Jos minua yhtään tuntee paremmin, niin tietää kyllä, että olen perusluonteeltani erittäin sinnikäs sissi. Menen vaikka harmaan kiven ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. En suostu luovuttamaan. Näin ovat minua kuvailleet niin valmentajani kuin opettajanikin. Olen ollut sinnikäs urheilija ja opiskelija. Mutta myös sinnikäs ja periksiantamaton äiti. Olen halunnut imettää molempia tyttöjäni, mutta en ole siinä onnistunut. Se on ollut minulle kova paikka, mutta olen ymmärtänyt jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että joskus näihin asioihin ei voi itse vaikuttaa. Ja joskus pulloruokinta on vain vauvankin kannalta parempi vaihtoehto. Mikään korvike maailmassa ei tietenkään mene rintamaidon edelle, mutta on tilanteita, joissa on parempi antaa korviketta kuin yrittää epätoivoisesti ruokkia lasta rinnasta. Esimerkiksi silloin, kun lapsen kasvu on kriittisessä vaiheessa ja vaarassa pysähtyä tai jopa taantua. Ja varsinkin, jos lapsen terveydentila on tästä syystä vaarassa, kuten meillä oli minin kanssa.

Mini tosiaan syntyi täysin normaalipainoisena ja sai sairaalassa vain rintamaitoa. Ensimmäiset päivät osastolla sujuivat ihan mukavasti, mutta kotona pääsi helvetti irti. Hän huusi käytännössä ensimmäiset vuorokaudet putkeen ja rauhottui vasta, kun annoimme kätilöopistolta saamiemme ohjeiden mukaan korviketta pullosta. Sinnikkäästi pyrin kuitenkin jatkamaan imetystä, mutta tilanne paheni päivä päivältä. Minin paino ei noussut toivotulla tavalla ja hänen ihonsa alkoi kellertää. Palasimme sairaalaan ja siellä huomattiin, että bilirubiiniarvot olivat pielessä ja nousseet ensimmäisinä elinpäivinä liian nopeasti. Kuten yleensä keltainen vauva on usein hieman vaisumpi ja ajautuu tästä syystä herkästi vajaasyöttöön. Näin kävi myös minille. Kuivuma pahentaa keltaisuutta, joten kotihoito-ohjeeksi meille annettiin lisämaidon antaminen.

Lisämaidon ansiosta saimme keltaisuuden kuriin, eikä mini joutunut sinivalohoitoon. Painon kanssa takkuiltiin kuitenkin yhä ja imetys oli todella kivualiasta. Siitä syystä saimme lähetteen imetysneuvotaan Kätilöopistolle. Siellä meille selvisi, että pienen esikoisemme imuote oli pahasti pielessä ja niin heikko, ettei imetys oikein onnistunut. Tätä yritettiin korjata useamman viikon ajan, mutta mitä pidemmälle aika kului, sitä huolestuttavampaa vauvan kasvu oli. Aina kun yritimme vähentää korvikemääriä tilanne paheni. Hänen oli saatava lisämaitoa kasvaakseen. Yritin parhaani mukaan pitää imetyksen käynnissä, mutta loppujen lopuksi päivien kuluessa maidon tulo tyrehtyi, koska vauvan imuotetta ei saatu imetystuesta huolimatta kohentumaan, enkä herunut pullolle käytännössä ollenkaan.

Taistelu vauvan painon kanssa jatkui pitkälle taaperoikään saakka ja vasta kolmen ikävuoden kieppeillä saimme neuvolasta luvan lopettaa tihennetyt painokontrollit. Uutena äitinä tämä kaikki oli todella pelottavaa ja rankkaa. Huoli lapsen painosta ja kehityksestä oli niin suuri, etten osannut murehtia imetyksen epäonnistumista. Jälkeenpäin olen miettinyt osasinko silloin pyytää tarpeeksi apua? Saimmeko asianmukaista ja tehokasta imetysneuvontaa? Teinkö ihan kaikkeni? Näihin kysymyksiin en osaa ehkä tänäpäivänäkään vastata, mutta äidinvaisto sisälläni sanoo, että tein oikean ratkaisun keskittyessäni siihen, että lapsi sai tarpeeksi ruokaa. Minin vauvavuosi olisi voinut olla hyvin erilainen, jos prioriteettini olisi ollut saada imetys toimimaan sen kustannuksella, että lapsen painonkehitys olisi kärsinyt vielä pahemmin.

Nyt korvikkeella käytännössä kokonaan kasvanut esikoiseni on iloinen ja reipas viisivuotias. Hänellä ei ole allergioita eikä hän ole kärsinyt sen pahemmin infektiotaudeista kuin tutut rintamaidolla kasvaneet kaverinsakaan. Meidän välillä on äärimmäisen voimakas sekä lämmin side ja mini on ehdottomasti se “äitin tyttö”. Muun muassa näistä syistä en ole kokenut päivääkään huolta siitä, että imetyksen epäonnistuminen olisi tehnyt minille hallaa. Enemmän hallaa olisi varmasti tehnyt kasvun totaalinen pysähtyminen tai jopa taantuminen. Mutta koska olen ehdottomasti sitä mieltä, että äidinmaito on vauvalle se ykkösvaihtoehto, päätin jo kauan ennen positiivista raskaustestiä, että mahdollisen toisen vauvan kohdalla valmistautuisin imetykseen paremmin. Ottaisin asioista selvää, olisin vieläkin sinnikkäämpi ja luottavaisempi omaa kroppaani kohtaan.

____________________

Kun sitten sain tietää odottavani kuopustamme, otin imetysasiat esille jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Kävimme läpi edellisen kerran haasteita ja mietimme tulevaa imetystä. Raskauden aikana sain paljon tietoa ja apuja neuvolasta. Koin olevani huomattavasti valmiimpi imetykseen toisen lapsen kohdalla ja uhkuin itsevarmuutta synnytyksen lähestyessä. Ei asenteessani ollut ensimmäisellä kerrallakaan vikaa, mutta uusi mullistava elämäntilanne ja sen haasteet veivät varmasti osan itsevarmuudestani mukanaan. Nyt tiesin suurin piirtein mitä tuleman pitäisi, minkälaisia haasteita mahdollisesti kohtaisin. Tiesin mistä saisin apua ja mitä voisin vastoinkäymisten kohdalla itse tehdä.

Sitten syntyi kuopus, pari viikkoa etuajassa ja alle kolmekiloisena. Se tarkoitti automaattisesti sokeriseurantaa osastolla ja vaikka alkuun kaikki näytti hyvältä; imetys lähti sujumaan ja vauva söi hyvällä napakalla, oikeaoppisella otteella (joka ei muuten sattunut yhtään), niin takapakkia tuli alle vuorokauden kuluttua vauvan syntymästä. Sokerit lähtivät hieman heittelemään ja pienelle päätettiin lääkärien toimesta antaa lisämaitoa imetyksen ohella. En tästä pelästynyt, sillä imetys tuntui sujuvan ja ajattelin lisämaidon tarpeen olevan vain hetkellistä. Kotiinpääsytarkastuksessa saimme kuitenkin ohjeeksi antaa vielä tietyt millimäärät lisämaitoa kotona ja ruokkia siroa vauvaa kolmen tunnin välein. Maitoa hän sai siis tasaiseen tahtiin ja meidän iloksi kasvoi sekä voi sen ansiosta ensimmäisillä viikoilla paljon paremmin kuin siskonsa. Imetys ei sujunut ihan kuin tanssi, mutta ihan mukiinmenevästi kuitenkin. Ongelmat alkoivat vasta hieman myöhemmin.

Ja ne ongelmat olivatkin sitten hyvin erilaisia kuin esikoisella. Kuopus osasi imeä, joten vika ei ollut siinä. Alkuun minulla ei oikeastaan ollut mitään aavistusta siitä, mistä ne ongelmat oikein voisivat johtua. Vauva yritti kyllä syödä rintaa aina tarjottaessa, mutta sai joka kerta valtavia raivokohtauksia, jotka pahenivat päivä päivältä. Imetyskerrat venyivät muutamista kymmenistä minuuteista tuntien taisteluiksi, joiden lopputulemana sekä minä että vauva itkimme hysteerisesti. Koko ajan matkassa mukana kulkenut pulloruokinta ei sekään sujunut enää ongelmitta, sillä vauva kakoi jatkuvasti ja syöminen kesti pullostakin tuhottoman kauan. Sitten alkoi se jo täälläkin blogissakin käsitelty rohina.

Ääni, joka alkuun kuulosti viattomalta kuorsaukselta ja söpöltä pikkupossun ääneltä, mutta paheni lopulta niin, että pelkäsin pienen hengityksessä olevan pahasti vikaa. En alkuun osannut yhdistää, että ääni ja syöminen voisivat olla kytköksissä toisiinsa, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että mitä todennäköisemmin imetys epäonnistui tällä kertaa kehityksestä hieman jälkeen jääneen kurkunpään/henkitorven rakenteen vuoksi. Malasiasta kärsivillä vauvoilla on monesti ongelmia syömisen kanssa ja he ajautuvat helposti pulloruokintaan. Ihan 100% varma en ole siitä, mikä kuopusta vaivasi ensimmäiset elinkuukaudet, mutta se jokin todennäköisesti vaikeutti imetyksen onnistumista ja lopulta aiheutti sen, että toinenkin yritykseni imettää päättyi liian varhain.

Piinaavien rintaraivareiden vuoksi imetys kävi lopulta mahdottomaksi ja siitä sekä todennäköisesti hengitysoireiden aiheuttaman stressin vuoksi maitomääräni alkoivat taas hupenemaan. Kuten esikoisenkin kohdalla pumppaamisesta ei ollut hyötyä, sillä pullolle heruminen oli hyvin minimaalista. Tällä kertaa päätin taistella imetyksen puolesta ensimmäistä kertaa kovemmin ja kävin neuvolassa useita keskusteluja siitä, mitä pitäisi tehdä. Kokeiltiin kotikonstit ja sain kaiken avun mitä pyysinkin. Lopputulema oli kuitenkin sama kuin esikoisen kanssa, vauva siirtyi muutaman viikon ikäisenä kokonaan korvikkeelle.

Ainoa ja iso erotus toisen lapsen kohdalla on ollut se, etten ole miettinyt ja murehtinut yhtään osasinko tällä kertaa pyytää tarpeeksi apua. Tai saimmeko asianmukaista imetysneuvontaa ja teinkö MINÄ ihan kaikkeni. Koska tällä kertaa tiedän, että tein. Olin valmistautunut hyvin, olin motivoitunut ja uhkunut itseluottamusta. Olin toiminut täysin sairaalasta ja neuvolasta saamieni ohjeiden mukaan. Ollut sinnikäs ja toiveikas. Luonto oli kuitenkin taas päättänyt, että tämä menisi näin. Esikoinen ei osannut imeä ja kuopuksen syömistä häiritsivät muut minusta riippumattomat ongelmat, jotka onneksi ovat nyt takanapäin eivätkä ole enää häirinneet muutoin hänen elämäänsä. Pullosta syöminen sujuu taas, eikä meidän enää tarvitse kikkailla ihmeellisten ruokinta-asentojen kanssa.

______________

Esikoisen kohdalla minun oli vaikea puhua imetyksestä ja sen päättymisestä. En suoranaisesti hävennyt, mutta jokin minua siinä vaivasi niin, etten korvikkeeseen siirtymisestä näin aikaisessa vaiheessa halunnut keskustella. Kuuntelin mukisematta hiljaisia huomautuksia siitä, miten äidinmaito oli lapselle parasta. Annoin muiden kertoa rauhassa menestystarinoita imetyksen haasteiden voittamisesta, ottamatta kantaa siihen, että kyllä minäkin olin ollut sinnikäs. Otin kaiken sen paineen ja rumasti sanottuna paskan niskaani, jota en missään nimessä ollut ansainnut. Minun ei olisi ollut tarvetta olla niin ankara itselleni ja jos jotain voisin nyt viiden vuoden takaiselle itselleni sanoa olisivat ne nämä sanat tässä postauksessa. Onneksi toisen lapsen syntyessä olin kasvanut, oppinut ja vahvistunut niin ihmisenä kuin äitinäkin. Tällä kertaa en ole arkaillut ja häpeillyt vastaustani, kun joku on kysynyt imettämisestä. En ole kokenut tarvetta piiloutua kaupassa hyllyjen väliin, kun lappaan kärryihin kymmenittäin korvikepulloja. Enkä ole jäänyt tuppisuuksi imetyskeskusteluissa, varsinkaan niissä, joissa lähtökohtana on ollut se, että kaikki naiset pystyvät halutessaan imettämään lastaan.

On niitä, jotka eivät pysty siihen syystä tai toisesta ollenkaan. Minä pystyin ja lyhyestä imetyksestä huolimatta minä kuitenkin imetin, molemmilla kerroilla itse asiassa. Siitä osaan nyt olla ylpeä ja onnellinen. Molemmat tyttöni ovat saaneet alkuun sitä erittäin ravinnerikasta ja vauvoille parasta äidinmaitoa. Ensimmäisinä päivinä (ja toisen kohdalla viikkoina) se on ollut heidän ensisijainen ravintonsa. En siis ehkä voisi puhua tai otsikoida postaustani epäonnistunut imetys x 2, sillä eihän nämä kumpikaan yritykset täysin epäonnistuneet. “Lyhyt imetys x2” ei kuitenkaan kuulostanut tarpeeksi houkuttelevalta otsikolta klikata, joten laitetaan otsikointi huomionhakuisuuteni piikkiin. Halusin, että tämä postaus saavuttaisi mahdollisimman monet. En siitä syystä, että saisin blogiini klikkejä vaan siitä, että tämä nostaisi esiin sen tärkeän asian, että joskus imetys päättyy ennen aikojaan tai ei ehkä onnistu ollenkaan. Ja täysin äidistä riippumattomista syistä. Halusin muistuttaa, että sellaisiakin tarinoita on, joissa äiti tekee kaikkensa, saa kaiken avun ja tuen, mutta imetys ei siitäkään huolimatta lähde käyntiin. Näiden tarinoiden äitejä pitäisi kohdella kuin muitakin, ei syyllistää, ei tuomita, ei edes pienellä katseella. Heitä ja heidän tarinaansa pitäisi kunnioittaa eikä yrittää tsempata kertomalla miten sinnikkäämmällä yrityksellä hekin olisivat voineet onnistua. Heitä pitäisi kannustaa, tukea ja rohkaista ihan toisella tapaa. Kertoa, että he tekevät hienoa ja hyvää työtä äitinä, vaikka eivät imettäisikään. Heidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, häpeää tai vähempi arvoisuutta äitinä tämän vuoksi. He eivät ole rikkoneet tai laiminlyöneet lastaan. He ovat lapsilleen se paras äiti maailmassa, vaikka korvikkeella heidät kasvattaisivat.

Tämä imetys on aiheena ehkä eniten toivottu postaus Instagramin dm-viestien perusteella tänä vuonna ja nyt vihdoin päätin/uskalsin siihen tarttua. Syy siihen miksi en ole julkaissut tätä aikaisemmin on aika yksinkertainen. Tiedän imetyksen olevan hyvin herkkä aihe ja siihen liittyvän paljon tunteita sekä tämän vuoksi myös tunteikkaita mielipiteitä. En halunnut sohaista muurahaispesää ennen kuin olin itse saannut koottua omat ajatukseni synnytyksen ja imetyksen jälkeisen tunnemyrskyn jälkeen. Nyt ajatukseni ovat kuitenkin selkeät ja ne valuivat tähän kirjoituskenttään kuin itsestään. Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti. Se merkitsee minulle paljon.

Kuluneet päivät kuvina

Posted on

Nämä kuluneet päivät tässä viikon parin sisällä ovat olleet toisaalta hyvin tavallisia, mutta toisaalta niihin on myös mahtunut paljon poikkeuksellisia (ja kivoja!) juttuja. Kannan enää harvoin isoa järkkäriä päivästä toiseen mukanani, mutta ne arjen ja välillä juhlankin ilot tallentuvat monesti puhelimen rullalle. Viime aikoina olen poikkeuksellisen ahkerasti nappaillut otoksia puhelimella, joten ajattelin jakaa teille kuluneiden päivien kuulumiset kuvina;

Viime viikolla pidin vapaapäivän molempien tyttöjen kanssa ja ajoimme Helsinkiin siskoni luo. Ensin käytiin Sealifessa ihmettelemässä kaloja, jossa oltiin viimeksi oltu minin kanssa, kun hän oli parivuotias. Merenelävistä riitti iloa molemmille tytöille, joista nuorempi kuolasi haltioissaan kantorepussa ja vanhempi kosketteli innoissaan eläintenhoitajan kanssa merisiilejä.

Sealifen jälkeen käytiin korkkaamassa myös Lintsikausi. Ranneketta ei vielä ostettu, mutta muutamissa ilmaislaitteissa pyörittiin (siis mini ja siskoni pyöri) sekä kokeiltiin onnea eri peleissä. / Lintsin jälkeen syötiin myöhäinen lounas Korjaamolla. Vaikka tämä pasta-annos oli hyvää, niin kärsin silti pahemmanlaatuisesta annoskateudesta, sillä siskon salaatti näytti niin herkulliselta!

Seuraavana päivä koitti taas ajo pääkaupunkiseudulle, mutta tällä kertaa johonkin aivan muuhun aktiviteettii kuin huvipuistossa pyörimiseen tai kalojen tuijotteluun. Eläimiä oli tälläkin kertaa tiedossa, sillä aamun kuvausten ja muiden työjuttujen jälkeen suuntasimme Ali-Ollin Alpakkatilalle Klaukkalaan. / Kyseessä oli ACO-tiimimme aktiviteettipäivä numero kaksi ja tällä kertaa pääsimme kokeilemaan Alpakka Agilitya. Tämä ihka ensimmäinen kertani agilityn parissa sekä myös alpakoiden. Empä olisi uskonut miten hulvaton yhdistelmä tämä olisi :D

Ennen Agilitya söimme lounaan luonnon helmassa eli alpakoiden tuijotellessa vieressä aidan takana. Falafel-salaatti oli sen verran hyvää, että kirjasin sen ylös arkiruokalistaani. Tätä täytyy tehdä joskus kotonakin! / Urheilusuorituksen jälkeen saatiin ottaan yhteiskuvia alpakoiden kanssa. Tässä minä poseeraan Kikin kanssa :D

Perjantaina pidettiin todellinen pitsaperjantai, kun ensin kävimme mieheni ja vauvan kanssa pitsalounaalla Venn-nimisessä ravintolassa ja illalla söimme uudelleen pitsaa ystäviemme luona. Melko paljon pitsaa yhdelle päivälle ja myös henkilölle, joka vielä muutama vuosi sitten eli melkoisen pitsakammon kanssa eikä voinut edes olla samassa tilassa pitsaa syövien henkilöiden kanssa :D

Viikonloppuna lämpö alkoi helliä meitä suomalaisia ihan tosissaan ja päätettiin korkata venekausi vanhempieni avustuksella. / Vauva pääsi ensimmäiselle veneretkelleen, kun suuntasimme Cafe Sagittaan lounaalle. Meidän harmiksemme siellä ei tänä kesänä olekaan saatavilla lounasta (ainakaan vielä) ja jouduimme helpottamaan nälkäämme voileivillä sekä jäätelöllä. Ei tosin hullumpi vaihtoehto sekään.

Sagitasta ajoimme saareen mökillemme, joka sijaitsee vain 5 minuutin päässä meidän kotirannasta. Siellä syötiin sitten myöhäinen lounas ja mini leikki meidän vanhoilla leluilla sekä peleillä, joita mökiltä löytyy koko leikkimökillinen.

Vauvan unirytmit ovat heitelleet viikon aikana aivan miten sattuu. Toisena päivänä hän on nukkunut luvattoman vähän vauvaksi ja toisena taas posottanut unta monta tuntia putkeen kellonajasta riippumatta. Kuten esimerkiksi tänään, kun hän nukahti sohvan nurkkaan ja havahtui sieltä hereille kevyet kolme tuntia myöhemmin :D / Viereinen kuva on parin päivän takaa Helsingistä, kun kävin siellä töiden puolesta taas. Parasta Helsinki-työpäivissä on se, että saa nähdä samalla kollegoita, joista monet ovat nykyisin hyviä ystäviäni. Tällä kertaa istuin lounaspöytään Hannan, Alexan ja Lindan kanssa missäpäs muuallakaan kuin Sushibar+winessa. Siellä on uusittu menu, jota käytiin porukalla testaamassa. Taitaa olla meidän kaikkien ehdoton suosikkiravintola Helsingissä!

Tämä viimeinen kuvapari on ehkä oma lempparini. Vasemman puoleinen otettu eilen minin kevätjuhlassa, jossa oli maailman hauskin sirkusteema. Niin lapset kuin aikuisetkin nauraa räkättivät esityksille, joiden jälkeen tarjolla oli poppareita ja mehua. / Toinen kuva on iltalenkiltä perheen kanssa. Käytiin lähirannalla jumppailemassa ja ihmettelemässä naapurin lapsia, jotka pulikoivat pitkään meressä, joka oli hädin tuskin 15 asteista :D Useampaan otteeseen tämä valtava hanhiaura kulki ylitsemme ja vaikka en hanhista liioin pidä, niin kivoja kuvia niistä saa näin kauaa maasta katsottuna, haha!

Miten teidän viime päivät ovat kuluneet? Oletteko ehtineet nauttia lämmöstä ja auringosta?

Kotka Staycation

Instaseuraajani ovat varmasti jo hyvin perillä siitä, että tämä viikonloppu on hieman poikennut normaalista, sillä se on kulunut pitkälti poissa kotoa perheen luota, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana. Nimittäin tämän viikonlopun teema on ollut Kotka staycation eli hotelliloma omassa kotikaupungissani. Itse en ollut tätä viikonloppua oman pääni menoksi suunnitellut, vaan staycationien ammattilainen Sara oli juoninut ja kutsunut minut tähän mukaan jo useampi kuukausi sitten. Kun eilen lauantaina kotona heräsin, niin puhelimen kalenteri piippasi muistuksen merkiksi. Siinä luki “Sara & Kotkan Seurahuone” ja sinne suunta sitten kävi heti lounasaikaan.

Lounaan jälkeen minua ja muuta porukkaa hemmoteltiin saunalla sekä jalkakylvyllä, joka tuli kyllä niin tarpeeseen. Juuri edellisenä iltana mietin, että pakko kyllä ennen lämpöisten kelien paluuta tehdä jaloille jotain, koska eihän sitä muuten kehtaa avonaisia kenkiä jalkaansa laittaa. No nyt on jalat pehmoisemmassa kunnossa ja valmiita astumaan avokkaisiin ja sandaaleihin.

Kotkan Seurahuone on muuten näin kotkalaiselle (täällä kasvaneena ja asuneena) erittäin tuttu hotelli- ja ravintolakompleksi, joka tässä viimeisen vuoden aikana on kokenut melkoisen rempan sekä muutoksen. Iso osa hotellia sekä huoneita on rempattu täysin ja myös ravintolamaailma on laitettu uusiksi. Lounaalla olen täällä kolmen eri ravintolan yhdistelmässä ehtinyt jo omin päin käymään, mutta nyt pääsin Saran kutsuma testaamaan myös miltä tuntui tuntui istua iltaa täällä ja minkälainen oli Amarillon tarjoama Table-konsepti.

Sen enempää en halua Table-konseptista paljastaa, mutta voin kertoa, että aikamoisia illallisia ja hienoja tapahtumia kokeneena en kyllä olisi uskonut, että kotikaupungistani löytyy tällainen nerokas, hauska ja ikimuistoinen kokemus, jonka voi ystävien tai myös täysin tuntemattomien ihmisten kanssa jakaa.

Kaikista hämmentävintä tässä oli ehkä se, että kokemuksen meille tarjosi paikka, johon liittyy lähinnä kaukaisia (noloja) muistoja ajoilta, jolloin olimme juuri täyttäneet 18-vuotta ja baarissa tuli käytyä useammin. Tuolloin Table-konseptista ei ollut tietokaan ja paikka oli muutenkin hyvin erinäköinen. Nyt minttushotit sekä epämääräiset nachot olivat tipotiessään ja tilalle oli tullut näyttävät, freshit ja maukkaat annokset yhdistettynä tosiaan tähän hillittömään konseptiin, jota voin kyllä lämmöllä suositella esimerkiksi työ- tai polttariporukalle.

Liian usein mollaan Kotkaa kehnosta ravintolatarjonnasta, mutta nyt täytyy kyllä vetää sanoja takaisin. Tämä Seurahuoneen uudistus on ollut erittäin onnistunut ja erittäin toivottu. Täällä minä suunnittelen jo kahdenkeskistä dinneriä mieheni kanssa Kotkan Seurahuoneelle. Aikaisemmin olemme yleensä lähteneet niin sanotusti kauemmas kalaan ja päätyneet illalliselle Helsinkiin tai esimerkiksi Porvooseen, mutta nyt pitää kyllä antaa Kotkallekin mahdollisuus.

Kiitos vielä Saralle aivan ihanasta irtiottoviikonlopusta! Se tuli kyllä tälle äidille, joka liian usein laittaa kaikkien muiden menot ja halut etusijalle, tarpeeseen. Vaikka ilta venyi yli puolenyön, oli oma oloni aamulla todella virkeä, sillä sain nukkua aivan rauhassa ilman turhia herätyksiä lähes 8 tuntia ja se jos joku kruunasi kaiken. Nyt odottelen kotona, että muu perhe saapuisi omalta yökyläreissultaan tänne ja voisin viettää loput aurinkoisesta sunnuntaipäivästä heidän seurassaan.

Vauvakupla – anna sen poksahtaa

Tasan kuukausi takana vauvakuplailua kotona.

Jouluaattona pääsimme tosiaan kuopuksen kanssa sairaalasta kotiin ja nyt on vierähtänyt jo kokonainen kuukausi. Aika menee vauhdilla, mutta kiitos joulun ja pyhien osasimme kyllä pysähtyä myös nauttimaan tästä ainutlaatuisesta ajasta. Näihin viikkoihin on mahtunut monta ensimmäistä asiaa. Vauvan ensimmäinen kylpy, ensimmäinen kauppareissu, ensimmäiset juhlat, ensimmäinen pidempi reissu Helsinkiin jne. Vauvalle kaikki on ollut uutta ja mullistavaa, mutta itse olen kokenut suurimman osan ajasta vauvan hoidon sujuvan nyt toisen kohdalla jo rutiinilla. Mutta siis vain suurimman osan ajasta. Mukaan on mahtunut myös niitä hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että sitä ollaan ensimmäistä kertaa näiden asioiden äärellä. En osaa mitään, olo on epävarma ja se näkyy myös päällepäin melkoisena sähläämisenä.

Viimeksi tälläinen olo oli tiistaina, kun kävimme vauvan kanssa ensimmäistä kertaa Helsingissä. En ensinnäkään osannut yhtään arvioida kauan meillä menisi aamupuuhiin ja ajoittaa vauvan syömisiä oikein. Olin tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä jo heti kättelyssä. Miten sitä voikaan unohtaa kaiken vauvojen aikatauluista ihan tyystin viidessä vuodessa?! “Pienestä” viivästyksestä huolimatta selvisimme Helsinkiin asti. Sitä ennen olin toki jo panikoinut, että mitähän tässä pukisi vauvalle päälle, kun ulkona on -20°C ja autossa kuuma. Tämä pukemisasiakin tuntuu haihtuneen mielestäni vuosien varrella, kun ei ole tarvinnut enää pitkiin aikoihin miettiä lasten pukemista samalla tavalla minin osaessa nykyisin jo sanoa, jos on liian kylmä tai kuuma.

Helsinkiin päästyäni suuntasin heti vauvan kanssa päivän ainoaan palaveriin, joka sujui itse asiassa todella näppärästi, kun apukäsiä oli vaikka muille jakaa. Sen jälkeen istuin lounaalla toista tuntia niin, että pöytäseurani vaan vaihtui :D Totesin, että helpoimmalla pääsen, kun treffaan kaikki tutut samassa paikassa, ettei tarvitse vauvaa pukea ja riisua montaa kertaa. Fiksu veto kaikin puolin, mutta siltikin tuntui, että olin välillä todella ulapalla vauvan hoidosta kodin ulkopuolella. Missä vaihtaa vaippa? Missä lämmittää maito? Onko hänellä liian kuuma? Entä kylmä? Kauankohan hän mahtaa nyt nukkua? Tämän ensimmäisen kuukauden aikana emme ole vielä onnistuneet luomaan mitään järkevää rytmiä päiviimme, joten minulla ei oikeastaan ole mitään hajua, koska vauva nukkuu tai syö. Arpapelillä, lapsentahtisesti siis mennään ja niin mentiin Helsingissäkin. Kerran pysähdyin syöttämään mm. Stockan hissien viereen. Onneksi tämä kaikki tuntuu ensi kerralla varmasti jo paljon helpommalta ja puolen vuoden päästä, kun vauvallakin alkaa olemaan jo selkeämmät rytmit, nauran omalle sähläämiselleni.

Mutta vaikka koin oloni koko tiistaipäivän aikalailla epävarmaksi äidiksi, sain yllätyksekseni kuulla paljon positiivisia kommentteja siitä, miten ihailtavan reippaasti lähden pienen vauvan kanssa liikkeelle, toiseen kaupunkiin, työpalavereihin ja ravintoloihin. En oikeastaan ollut tullut ajatelleeksi sitä ollenkaan, että jo se, kun pääsee lähtemään neljän seinän sisältä paukkupakkasilla vastasyntyneen kanssa asioille on melkoinen saavutus. Olisi paljon helpompi ollut jäädä kotiin lämpöiseen ja tuttuun ympäristöön. Näin useampina päivinä teenkin, mutta joskus on kivaa ja ihan tarpeellistakin lähteä oman kodin ulkopuolelle. Katselemaan ja kokemaan sitä muutakin elämää, joka ei todellakaan pysähtynyt siinä hetkessä, kun vauva maailmaan tuli. Asiat vierävät eteenpäin, vaikka itse elelet vauvakuplassa kotona.

Jo minin aikana minulle oli tärkeää nimenomaan lähteä sinne kodin ulkopuolelle, pois vauvakuplasta. Yhden lapsen kanssa pk-seudulla asuessa se tuntui olevan tosi helppoa ja kävimmekin ihan pienestä pitäen paljon kaupungilla sekä työni puolesta erilaisissa tapahtumissa. Nautin niistä sosiaalisista kanssakäymisistä muiden aikuisten (ja lasten) kanssa suunnattomasti. Sain niistä paljon voimaa ja siksi kannustan myös muita äitejä rohkeasti lähtemään kodin ulkopuolelle vauvan kanssa, edes hetkeksi! Kaikilla ei toki ole samanlaisia tilaisuuksia, joihin mennä, mutta onneksi Suomessa on tarjolla vaikka minkälaisia kerhoja ja tukiryhmiä ym. äideille. Pienetkin hetket kodin ulkopuolella saattavat olla merkittäviä äidin oman hyvinvoinnin kannalta ja siksi onkin hyvä antaa sen vauvakuplan välillä poksahtaa. Sinne pääsee kyllä takaisin ja onhan se kieltämättä ihana jäädä joinain päivinä ihan vaan kotiin, omiin oloihin.

Nyt kun lapsia on kaksi ja välimatkaa Helsinkiin löytyy, tekisi sitä mieli jäädä kotiin useamminkin. Välillä se ahdistaa ja monimutkaisempi tilanne hirvittää, mutta olen päättänyt, että tämäkin kuvio saadaan toimimaan. Monesti tällaisissa asioissa kysymys on vain omasta halusta. Pidemmätkin reissut onnistuu kyllä, kun malttaa hieman järjestellä. Eikä minun siis aina ole päästävä Helsinkiin asti, vaan toki Kotkassakin on mahdollista käydä kodin ulkopuolella tapaamassa ihmisiä ja meiltä löytyy täältä tukiverkkoa. Suurin osa ystävistäni asuu kuitenkin Helsingissä ja siellä ovat myös ne tapahtumat ja työjutut, joihin mielelläni osallistuisin, joten yritän jatkossakin reissata sinne noin kerran viikossa. Se pitää minut järjissäni ja samalla kasvattaa varmasti kuopuksestakin yhtä sosiaalisen ja reippaan neidin kuin esikoisesta.

Sisarussuhteen ensimetrit

Tällä viikolla olen puhunut moneen otteeseen, usean eri henkilön kanssa sisarussuhteista ja erityisesti mustasukkaisuudesta suhteen alkumetreillä. Siitä mikä on tervettä ja ns. normaalia käytöstä, kun uusi perheenjäsen taloon tulee ja siitä mikä ei sitten ole ok. Asiaa on puitu niin neuvolakäynnillä kuin perheenjäsenten ja tuttujenkin kanssa. Aihe tuntuu herättävän paljon mielipiteitä ja siihen suhtautuminen riippuu todella paljon ihmisestä.

Ennen kuopuksen syntymää en ole joutunut kauheasti miettimään kuinka itse suhtautuisin isomman lapsen mustasukkaisuuskohtauksiin, mutta nyt parin viikon aikana sitä on täytynyt löytää ne omat keinot luovia näiden tilanteiden läpi. Ja nimenomaan ehkä tuo sana luovia kuvastaa parhaiten omaa suhtautumistani. Taidan kuulua niihin, jotka kokevat, että ne mustasukkaisuuden ilmentymät, jotka ovat harmittomia ja lähinnä huvittavia menevät ajan kanssa ohi, eikä niihin kannata kiinnittää liikaa huomiota tai niistä stressata. Jos isompi lapsi tahtoo kokeilla kapaloon kääriytymistä ja testata sitä, miltä tuttipullosta (omasta sellaisesta) juominen tuntuu, niin kokeilkoot. Tässä parissa viikossa on tullut todistettua, että ne hulluimmatkin “taantumat” esikoisella menevät nopeasti ohi, kun hänelle antaa mahdollisuuden kokeilla eikä kiinnitä niihin liikaa huomiota. Ei siis tuomitse tai halveksu häntä niiden vuoksi, mutta ei myöskään kannusta niihin.

Minkälaisia tempauksia mini on sitten harrastanut? Hän on mm. pukeutunut pari päivää ainoastaan uimapukuihin, koska on halunnut käyttää bodya kuin sisko. Kerran hän on nukkunut pinnasängyssä ja pari kertaa kokeillut miltä vaunukopassa makoilu tuntuu (vaunukoppa ollut maassa). Alushousuja kutsutaan nykyään vapoiksi ja puhe puuroutuu ajoittain vauvan jokeltelun tasolle. Tuttipullostakin litkittiin yhtenä päivänä vettä ja tutti on ollut nyt viimeisen vuorokauden ajan uusin mustasukkaisuuden ilmentymä. Saa nähdä unohtuuko se huomiseen päiväkotiaamuun mennessä. Todennäköisesti kyllä.

Sen verran fiksu ja kypsä mini on ollut, että hän on säästellyt nämä kaikki hassutukset oman kodin sisälle ja ulos lähtiessään unohtanut ne tarkoituksella. Päiväkodissa hän on käyttäytynyt kuin ennenkin, eikä todellakaan ole ilmaissut tarvitsevansa vaippoja tai tuttipulloa. Ihan normaalit vaatteetkin hän on sinne päällensä pukenut. Luultavasti mini siis haluaa asettautua vauvan tasolle ainoastaan minun silmieni alla huomion toivossa. Enkä hän siitä moiti, tämä oli täysin odotettavissa.

Viisi vuotta on nimittäin pitkä ajanjakso ja kun sen koko ajan on saanut elää täysin yksin omassa erityislaatuisessa asemassa ainoana lapsena (ja lapsenlapsena) on varmasti melkoinen shokki, kun vierelle tuleekin yhtäkkiä toinen tasavertainen tai alkuun jopa hänen ohitse huomion määrässä kiilaava otus. Kaikki se minkä ennen sai jakamattomana itselleen täytyy nyt jakaa pikkusiskon kanssa. Ei siis ole yhtään ihme, että miniä hieman tämä tilanne välillä potuttaa ja hän ilmaisee sen itselleen parhaaksi näkemällään tavalla eli taantumalla vauvan tasolle itsekin.

Niin kauan, kun mustasukkaisuus pysyy tällä harmittomalla (ja huvittavalla) linjalla annan tilanteen olla ja mennä omalla painollaan ohitse. Mielestäni tämä lasketaan vielä todella tervehenkiseksi mustasukkaisuudeksi, eikä todellakaan sellaiseksi, johon tarvitsisi sen kummempi puuttua tai siitä stressata. Neuvolassakin oltiin samaa mieltä ja naureskeltiin yhdessä neuvolatädin kanssa, että tämä on vielä pientä niiden graavien tarinoiden keskellä, jossa isompi sisar uhkaa leikellä vauvalta sormet ja heittää hänet kaatopaikalle tai oikeasti käyttäytyy väkivaltaisesti. Jos mini joskus alkaisi näyttämään agressiivista puolta pikkusiskoa kohtaan, niin siinä vaiheessa tilanteeseen tulisi kyllä puuttua ja keskustella pelisäännöistä.

Tämän sisarussuhteen ensimetreillä ei kuitenkaan ole tällaiseen ollut tarvetta eikä toivottavasti ole tulevaisuudessakaan. Pienten, edellä mainittujen mustasukkaisuuskohtausten vastapainona mini on näyttänyt kuinka rakastava, auttavainen ja omistautuvainen isosisko hän onkaan. Mini suhtautuu innolla kaikkiin pieniinkin puuhiin vaipanvaihdosta, siskon pukemiseen sekä syöttämiseen ja on aina valmis auttamaan. Hänestä on niin paljon enemmän apua vauvanhoidossa kuin uskalsin ikinä odottaa. Eikä se apu ole todellakaan ainut positiivinen asia. Kaikki ne pienet hetket, eleet ja kosketukset näiden kahden välillä saavat silmäkulmani kostumaan. Välillä huomaan minin hiipineen pikkusiskon viereen ja kuiskivan hänen korvaansa, miten sisko on aina paikalla, jos hän vain tarvitsee. Siinä hetkessä hullunkuriset mustasukkaisuuskiukuttelut unohtuvat samantien.

Olisi hauska kuulla muiden sisarusten välisiä mustasukkaisuustarinoita, jos teiltä sellaisia löytyy? Kauan se vaihe kesti? Miten suhde muuttui ajan myötä?

baby’s body Lindex

mini’s dress Lindex (*gifted)

Synnytyskertomus

En koskaan kuvitellut kirjoittavani tätä postausta, mutta tässä sitä ollaan synnytyskertomusta näpyttelemässä tuhansille silmäpareille. Ehkä jokin minussa on siis muuttunut näiden vuosien aikana. Ehkä joku osa minusta haluaa antaa sekä näyttää itsestään myös niitä hauraita ja henkilökohtaisempia asioita. Ehkä se on tämä muutoksen kourissa oleva blogimaailma (toivotaan/halutaan pyrkiä takaisin vanhaan, aidompaan sisältöön) tai ehkä olen vain itsevarmempi puhumaan näistä ääneen ja antamaan kasvot tällekin asialle, kuten olen antanut hiustenlähdölle ja keskenmenollekin. Mutta siirrytään nyt samantien tähän positiiviseen kokemukseen ja tarinaan, joka tosiaan kertoo kuopuksemme syntymästä.

Aloitetaan siitä, että synnytys meni tällä kertaa paremmin (en tiedä onko tämä oikea sanavalinta, mutta en keksi muutakaan) kuin edellisellä kerralla. Ei ensimmäinenkään huonosti mennyt, mutta oli ehkä haastavampi kuin osasin ikinä odottaa. Yleisesti ottaen molemmat ovat kuitenkin menneet hienosti, sillä lopputulemana on ollut se ihanteellisin tilanne, eli olen itse kyennyt ottamaan vauvan rinnalle ja vauva on siinä voinut olla. En siis sano etteikö synnytykseni olisi menneet hyvin.

Hyvistä kokemuksista huolimatta muutama asia jäi kaihertamaan mieltäni ensimmäisen jälkeen ja siksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa tätä toista onnistunutta raskautta otin asian esille neuvolassa. Ja hyvä, että otin! Se, että sain raskauden aikana puhua useammankin kerran peloistani ja huolistani synnytykseen liittyen auttoi minua valmistautumaan siihen koitokseen uudelleen. Ennen raskautta olin jo valmistautunut hankkiutumaan pelkopolille, mutta tosipaikan tullen siihen ei ollut enää tarvetta. Löysin mielenrauhan raskauden edetessä ja luotin taas siihen, että pystyisin käymään tämän hienon, mutta haastavan tapahtuman läpi toiseenkin kertaan. Ylimääräisten ultrien ansiosta tiesin, että en odottanut mitään jättivauvaa ja näin ollen alatiesynnytys olisi jälleen mahdollinen. Pelkäämäni pitkä ponnistusvaihekin olisi luultavasti toisella kertaa lyhyempi. Mitään erityisiä toiveita en tähän toiseenkaan kertaan halunnut kirjata. Halusin mennä tilanteen mukaan ja päättää siinä hetkessä mitä tekisin, minkälaiset kivunlievitykset valitsisin jne. Koen yhä edelleen, että synnytys on asia, jota ei voi suunnitella ja käsikirjoittaa etukäteen, joten paras tapa valmistautua siihen on ottaa avoin ja rohkea mieli mukaan ja hypätä virtaan. Luonto on todennäköisesti se, joka varmistaa, että nainen kuin nainen siinä kohtaa löytää ne parhaat ratkaisut ja keinot selviytyä.

Mutta niin, minulla ei siis ollut listaa tai toiveita synnytykseen liittyen, mutta kätilö (joka oli muuten mahtava) minulta niitä joka tapauksessa tiedusteli. Kerroin, että toiveenani tai oikeastaan haaveenani oli ainoastaan se, että ponnistusvaihe olisi edes hieman lyhyempi kuin viimeksi ja että muistaisin tapahtumista jotain. Esikoisen synnytys meni totaalisessa sumussa, eikä minulla ole mitään muistikuvia 1h 40 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen siitä, kun esikoinen lopulta syntyi. En muista hänen ensihetkiään, enkä oikein seuraavaa vuorokauttakaan ja se surettaa välillä. Tämä konkretisoitui itse asiassa minulle paremmin vasta nyt kuopuksen synnytyksessä, kun kätilö kyseli kaikenlaista liittyen edelliseen kertaan. En osannut vastata itse lähes tulkoon yhteenkään kysymykseen vaan mieheni vastasi niihin puolestani. Tästä syystä hartain toiveeni oli muistaa jotain tästä toisesta synnytyksestä, edes vähän. Ja tiedättekö mitä? Minä muistan! Jokaisen hetken ja itse kuopuksen syntymän. Ilmoitin tämän myös ensitöikseni kovaan ääneen, kun kuopus oli maailmaan tullut :D

Se miten siihen pisteeseen päädyttiin, onkin vähän pidempi tarina. Esikoisen kanssa synnytys eteni nopeasti vesien menon jälkeen, mutta tällä kertaa kävi toisin. Vaikka alkumetrit vaikuttivatkin ihan idettisiltä (vedet menivät siinä yöllä 3-4 aikaan), niin synnytyksen varsinaista käynnistymistä saatiin odotella kevyet 30 tuntia. Sinä aikana kävin kerran sairaalassa näytillä ja käyrillä istuskelemassa. Olisin saanut jäädä sinne odottelemaan, mutta päätin lähteä kotiin jatkamaan joulupuuhia, jotka olin keskellä yötä vesien menon jälkeen hermostuksissani aloittanut. Se, että tämän 30 tunnin aikana koristelin kuusen ja laitoin talon muutenkin joulukuntoon sekä paketoin kaikki lahjat on jälleen yksi kertomisen arvoinen tarina tulevaisuudessa. Kätilökin hieman naurahti, kun ilmoitin haluavani kotiin viimeistelemään jouluhommat. Veikkaampa, että olin tässä kohtaa jo siinä hieman sekopäisessä mielentilassa, johon moni synnyttäjä hieman tahtomattaan ajautuu. Tiedättehän se sellainen oma kupla, jossa kukin nainen tekee usein aika epäolennaisia asioita, jotka kokee sillä hetkellä tärkeäksi. Ulkopuolinen maailma hämärtyy ja siinä hetkessä vain muutamilla jutuilla (ja myös ihmisillä) on merkitystä. Jossain kohtaa sitä ei enää huvita kuunnella edes omaa miestään :D

Mutta niin takaisin tuohon 30h puristukseen, joka ei kyllä ollut mikään puristus. Nimittäin ne heti alussa hyvin voimistuneet supistuksen lakkasivat lopulta lähes kokonaan (vaikka yritin umpihankijuoksullakin saada niitä palaamaan) ja sain nukkua seuraavan yön suhteellisen rauhassa kotona. Suhteellisen rauhassa siksi, että mieleni oli kyllä aivan valmis lähtöön, vaikka kroppa ja supistuksen muuta sanoivatkin. Kello 06.00 en sitten kestänyt enää ja päätin lähteä sairaalaan, johon meidät oli pyydetty palaamaan joka tapauksessa aamulla. Hyvä veto olisi ollut odotella vielä pari tuntia kotona, mutta minkäs ihminen malttamattomalle luonteelleen voi. Me nimittäin saimme odotella sairaalassa vuoron vaihtoa pari tuntia, eikä siinä odottelussa olisi muuten ollut mitään vikaa, mutta huone, johon pääsimme oli kylmä kuin mikä ja istuimme molemmat talvitakit päällä mieheni kanssa :D

Sanottakoon tähän väliin, että tämä kylmä odotushuone oli ainut negatiivinen asia, johon törmäsin Koksissa koko raskausaikana ja nyt synnytyksessä, joten ei annetta sille kovinkaan paljon painoarvoa. Kaikki muu hoito ja apu oli nimittäin ensiluokkaista. Olen niin äärettömän onnellinen, että ylipäätänsä meillä on täällä Suomessa näin hieno neuvolajärjestelmä ja osaavat ammattilaiset neuvolantädeistä kätilöihin. Ja mitä kätilöihin tulee, niin siinä on kyllä ammattikunta, jonka edessä kummarran. Vaatii melkoista omistautumista ja paloa työtä kohtaan, että jaksaa tsempata jokaisen naisen käymään läpi ehkä sen elämänsä rankimman suorituksen. Ja vielä toipumaankin siitä. Arvostan monia ammatteja, mutta näin äitinä tämä yksi kipuaa kyllä korkealle.

Ja mitä tulee näihin kätilöihin sitten yksilöinä, niin en usko, että huonoja kätilöitä onkaan. Minulla oli kuitenkin toive saada jämäkkä, huumorintajuinen tyyppi auttamaan minua tällä kertaa, sillä koin, että tarvitsin siihen jonkun, joka osasi olla tarpeen tullen tiukka ja neuvoa napakasti mitä tehdä, mutta myös heittää huulta siinä kohtaa, kun kipu yltyisi eikä mikään muu enää naurattaisi tippaakaan. Ensimmäiselläkin kerralla Kätilöopistolla synnyttäessä kohdalleni sattui tämän tyyppinen mieletön kätilö, mutta ehkä hatarien muistikuvieni tai sitten sen faktan, että hoito pk-seudulla oli huomattavasti “liukuhihnamaisempaa” kuin Kotkassa, jäi siiitä hieman erilaiset muistot kuin tästä toisesta. Kuopuksen synnytyksessä avustanut kätilö Hannamari oli niin mieletön, että synnytyksen jälkeen onnesta ja hormoneista sekaisin kiittelin häntä noin miljoona kertaa sekä toistelin miten ihanaa olikaan muistaa tästä mielettömästä tapahtumasta jotain.

Varsinainen synnytys kesti nelisen tuntia ja siihen se vartin ponnistusvaihe päälle. Lukuina kuulostaa omaan korvaani todella inhimillisiltä ja sitä se olikin. Kivuton ei tämäkään kerta tietysti ollut, mutta jo se, että ponnistusvaihe lyheni naurettavaan 15 minuuttiin ja olin täysin kartalla tilanteesta alusta loppuun teki tästä kokemuksesta huomattavasti miellyttävämmän. Kivunlievityksestä sen verran, että päädyin tälläkin kertaa ottamaan epiduraalin, joka tosin jouduttiin laittamaan kahdesti ja se oli se ehkä ikävin asia koko neljän tunnin sessiossa. Ilokaasusta ei oikein ollut apua (ei ollut viimeksikään), mutta TENS-laite, joka oli minulle uusi tuttavuus, oli kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Sähkö kivunlievitykseni kuulosti alkuun hurjalta, mutta se oli yllättävän tehokas ja kätevä. Jos joskus vielä tähän tilanteeseen uudelleen päätyisin, niin harkitsisin kyllä TENS-laitteen käyttöä vakavissani.

Koko synnytyksen ajan olin suhteellisen rauhallinen ja luottavainen (mitä nyt kiroilin ja tirautin pari kivun aiheuttamaa kyyneltä). Ponnistusvaiheessa minuun kuitenkin iski huoli, sillä näin kätilön ilmeestä, että vauva pitäisi pian saada ulos. Samalla tapaa kuin ensimmäisessä synnytyksessä sydänäänet alkoivat heikkenemään ja sen vuoksi episiotomia oli välttämätön. Nyt osasin tätä jo odottaa, joten en mennyt niin paniikiin, kun kätilö sanoi leikkaavansa samasta kohtaa uudelleen. Vasta jälkeenpäin olen hieman murehtinut miten tuo jo kertaalleen arpeutunut kohtaa arpeutuu ja paranee uudelleen, mutta ainakin tähän saakka olen välttynyt pahemmilta jälkikomplikaatioilta.

Kokonaisuudessaan tämä 40 tunnin suoritus (vesien menosta laskettuna) oli vauvalle varmasti rankka koettelemus, joten hyvä, että hänet saatiin pikaisesti pienellä avustuksella tähän maailmaan. Ensimmäinen synnytykseni kirjattiin kestäneen 13 tuntia, mutta silti tämä toinen tuntui paljon lyhyemmältä urakalta. Hienoja, elämää mullistavia kokemuksia ne ovat kuitenkin olleet molemmat. Se mihin oma kroppa raskausaikana, itse synnytyksessä ja sen jälkeen pystyy on uskomatonta, vaikka tällainen lausahdus ehkä kliseinen onkin. Tätä kokemusta en kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vaihtaisi mihinkään, sillä jotenkin sitä kokee vain silkkaa ylpeyttä sekä jonkinlaista kiitollisuutta sitä kohtaan, että on kyennyt ja saanut synnyttää.

Tähän loppuun haluan vielä sanoa erityiskiitokset Koksin synnytysosastolle ja 8. kerroksen lapsivuodeosastolle. Te teitte tästä toisesta synnytyskokemuksestani vieläkin paremman. Kaikki saamani apu sekä tuki tuntui oikeasti henkilökohtaiselta ja aidolta. Se on todella iso asia, ku tiedetään miten ylityöllistettyjä tässäkin ammatissa työskentelevät ihmiset ovat ja silti jostain he kaivavat sen energian ja positiivisuuden kohdata jokaisen potilaan yksilönä. Joten iso kiitos, teette hienoa työtä!

Raha ei kasva puussa

Raha ja rahankäyttö on ollut aihe, josta olen halunnut puhua jo kauan. Minulla on ollut päässä visio siitä, mitä haluaisin sanoa, mutta en ole osanut kirjoittaa sitä järkevällä tavalla ulos. Tänään, hieman ironisesti Black Fridayn kunniaksi, mieleeni tuli tuo otsikossa näkyvä tuttu lause lapsuudesta. Äitini käytti sitä usein, jos vinguimme siskojen kanssa kaupassa jonkin ns. turhuuden perään. Tuo lause kiteyttää oikeastaan ajatusmaailmani nykyisinkin.

Me kaikki tulemme hyvin erilaisista perheistä ja saamme erilaiset lähtökohdat elämäämme. Se on aina hyvä muistaa, kun puhutaan rahasta. Oma lapsuuteni oli onnellinen ja meillä oli kaikki se mitä tarvitsimme, joskus hieman enemmänkin. Mutta kotikasvatus takasi sen, että opin jo nuorena arvostamaan työntekoa ja sen avulla ansaittua rahaa. Raha ei kasvanut puussa, kuten äiti ja isä meille usein muistutti. Vaikka sitä lapsena haaveili aina kaikista hulluimmistakin jutuista kauko-ohjattavista autoista vesiliukumäkiin, ymmärsin pian ettei kaikkea tarvinnut omistaa. Joskus oli toki kiva saada ja hankkia uusia asioita, mutta niitäkään ei välttämättä tarvinnut ostaa uutena. Olen yhä edelleen vahvasti sitä mieltä, että niin vaatteita kuin muutakin materiaa voi tarpeen tullen myös lainata, vuokrata tai ostaa käytettynä kierrätyksestä.

Olen viime aikoina ollut hieman surullinen ja huolissani siitä, miten vääristyneen kuvan some- ja blogimaailma antavat rahanmäärästä ja -kulutuksesta. Instagram-feedit täyttyvät kuvista, joissa pääosassa ovat matkustelu, ravintolaruoat ja uusimpien trendien mukaiset meikit sekä vaatteet ja merkkiasusteet. Otan tästä itse hartioilleni myös osan, sillä onhan blogini paino on aina ollut muodissa ja trendeissä. En ole koskaan halunnut tukea ylenpalttista kulutusta, mutta olen aina ollut kiinnostunut muodista ja sen vuoksi aikoinaan aloitinkin blogin, että sain mahdollisuuden jakaa ajatuksia intohimostani.

Blogin alkuaikoina minulla ei kuitenkaan ollut varaa tai mahdollisuutta hankkia vaatteita sellaiseen tahtiin kuin mitä ehkä nyt olisi. Tämä ei silti estänyt minua olemasta (ainakin omasta mielestäni) trendikäs ja kokeileva muodin suhteen. Hyödynsin paljon kirppareilta löytyneitä vaatteita, tuunasin ja ompelin niitä jopa alusta alkaen itse. Nykyisin rahatilanteeni on toki parantunut siirtyessäni opiskelijaelämästä työelämään ja sitä kautta tuonut ulottuville mahdollisuuden shoppailla ja kuluttaa enemmän. Myös työni on mahdollistanut sen, että voin tarpeen tullen lainata esimerkiksi hetken trendivaatteita kuvauksia tai tilaisuuksia varten. Monesti minulla (ja muilla bloggaajilla/someammattilaisilla) on myös mahdollisuus pitää kaupallisten yhteistöiden yhteydessä nähdyt vaatteet ja tuotteet. Tämä on hyvä muistaa siinä kohtaa, kun lukee blogeja ja seuraa ns. vaikuttajia somessa.

Tiedän olevani tässä tapauksessa etuoikeutetussa asemassa ja koen siitä ajoittain jopa huonoa omaa tuntoa, vaikka sisäistänkin sen, että se on toisaalta myös osa työtäni. Vielä vähän aikaa sitten tämä saattoi aiheuttaa jonkin sortin kateutta, mutta tällä hetkellä se aikaisemmin ehkä ihannoitu bloggaajan työ tuntuu olevan murroksessa ja ne ihailut ovat vaihtuneet ainakin osittain joksikin ihan muuksi. Itsekin on tässä joutunut tasapainoilemaan ja löytämään uusia keinoja toimia. Oma moraali ja periaatteet ovat nyt tarkastelun alla. Tulisiko niitä muovata? Mihin suuntaan haluan itse tätä skeneä ja omaa uraani viedä? Pienistä teosta kaikki lähtee ja olenkin yrittänyt tänä vuonna karsia pr-näytteiden määrää sekä lahjoittaa ne jo tulleet, mutta minulle tarpeettomat sellaisille, joilla oikeasti on tarvetta ks. tuotteille. Uralla etenemisestä ja kaikesta tässä vuosien aikana tapahtuneista asioista huolimatta en ole kuitenkaan unohtanut sitä nuorta luovaa opiskelijatyttöä sisälläni. Hänellä ei ollut varaa shoppailla viikottain, eikä hänelle kukaan lähettänyt kotiovelle yhtään pr-lahjaa. En halua unohtaa tätä, sillä menneisyyteni on paljon lähempänä tämän päivän nuorten aikuisten maailmaa kuin se, jossa bloggaajat ja vaikuttajat elävät.

Harmillisen vähän tästä aiheesta kuitenkaan ääneen puhutaan ja luultavasti sen vuoksi asialle on tultu jopa hieman sokeiksi. Olen kuullut monia tarinoita, joissa teini tai nuori aikuinen on sokaistunut somemaailmasta ja rahanmeno on riistäytynyt käsistä. Vain siksi, koska on haluttu elää kuten “kaikki muutkin”. Suurin osa teineistä asuu vielä kotona ja vaikka sitä koulun ohessa kävisikin töissä, on rahavirta kuitenkin suhteellisen pientä. Monesti rahatilanne on vieläkin tiukempi parikymppisellä, joka on jo muuttanut kotoa pois, asuu omillaan, opiskelee ja siinä ohessa tekee töitä. Tällöin suuri osa rahoista ja opintotuista menee peruskulujen kuten vuokran maksamiseen, eikä ylimääräistä rahaa “hienoon some-elämään” ole. Jostain kumman syystä liian monet kuitenkin ajattelevat, että rahan pitäisi sellaiseen riittää. Riittäväthän ne muillakin.

Somen perusteella ehkä kyllä, mutta uskaltaisin väittää, että hyvin harvassa ovat ne, jotka oikeasti pystyvät elämään sellaista elämää päivästä toiseen. Olen jo pitkään kuuluttanut medialukutaidon perään, jonka pitäisi mielestäni tänäpäivänä kuulua jo lähes osaksi opetussuunnitelmaa. Olisi hyvin tärkeää muistuttaa nuorille (mutta myös meille aikuisille), kuinka someen ja sen sisältöön olisi syytä suhtautua. Tämän päivän nuoret ovat eläneet täysin erilaisen lapsuuden kuin esimerkiksi minä ja kasvaneet ympäristöön, jossa somen voima on uskomaton. Meidän lapsuudessa äiti muistutteli rahankäytöstä ja siitä ettei se tosiaan kasva puussa lähinnä kauppareissujen yhteydessä, mutta nyt houkutuksia tulee lapsille ja nuorille sekä myös meille aikuisille aivan uudenlaisista tuuteista ja aivan erilaisella vyöryllä. Vaikka voisin itse omissa kanavissani varmasti tehdä enemmän läpinäkyväksi, mitä se arki todellisuudessa on ja mihin sitä oikein on itselläkin varaa, en usko, että kenelläkään meistä riittää aika olemaan koko ajan muistuttelemassa rahanarvosta. Kaikki lähtee lopulta kotikasvatuksesta, jota opetussuunnitelma voisi mielestäni tukea juurikin medialukutaidon osalta. Markkinointi ja sen keinot ovat muuttuneet valtavasti viimeisten vuosien aikana ja niihin mainoksiin on osattava suhtautua tarpeeksi kriittisesti, ihan meidän jokaisen.

Tänään Black Friday:na kauppa käy jopa kuusi kertaa kivaammin kuin muina aikoina. Monet yritykset ovat lähteneet tähän Suomessakin isoksi nousseeseen ostojuhlaan mukaan omilla tarjouksillaan ja iso joukko kuluttajia tekee tänään ostoksia juurikin näistä tarjouksista. Poikkeuksiakin tosin löytyy niin yritysten kuin kuluttajienkin puolelta. On yrityksiä, jotka ovat ilmoittaneet, että eivät halua olla mukana Black Friday hulinoissa, sillä he ovat jo asettaneet hintansa sille realistiselle ja parhaalle mahdolliselle tasolle. Niistä ei ole varaa lähteä tinkimään ilman, että tingitää samalla jostain muusta; laadusta, tuotannon ekologisuudesta ja eettisyydestä, työntekijöiden palkoista sekä oloista jne. Näiden yritysten lisäksi myös osa kuluttajista on ilmaissut vastustavansa tätä kulutusjuhlaa viettämällä tänään Älä osta mitään -päivää.

Nämä BF:n vastaiset tempaukset ovat mielestäni positiivinen esimerkki ja viesti siitä, että aina ei tarvitse mennä massan mukana. Tänään ei ole tarvetta hullaantua ja ostella päättömästi alennettuja tuotteita, joista osa ei edes todellisuudessa ole sen kummoisemmassa tarjouksessa, vaan punaiset hinnat ovat vain hämäystä. Näitä Black Friday tarjouksia tulisi lukea vähän samaan tapaan kuin somea. Katsella todella tarkat ja hyvin suodattavat lasit silmillä. Onko minulla oikeasti tarvetta jollekin?

Itse en ole täysin tätä mustan puhuvaa alennuskampanjaa vastaan, mutta aidosti kyllä punnitsen ja mietin onko tuolla tuhansien verkkokauppojan ja liikkeiden joukossa joku, johon minun kannattaisi käyttää hetki aikaa. Alennetut hinnat eivät hurmaa minua, sillä vaikka en ole koskaan ollut mikään todellinen “tarkan markan vartija”, olen silti aina ollut hyvin tietoinen rahanmenostani ja harkitsevainen sen suhteen. Mietin ja prioirisoin ostoksiani hyvinkin tarkkaan. Tässä elämäntilanteessa minulla ei ole enää pakottavaa tarvetta punnita ja valita ostoksia samalla tapaa kuin opiskeluaikoina, mutta yhä edelleen pyrin toimimaan järkevästi.

Esimerkiksi säästösyistä lomamatkat ja monet ns. turhat ostokset ovat vähentyneet viime vuosien aikana. Talo on ollut meidän prioriteettilistalla nyt viimeiset 15 kk ja siihen tulemme varmasti satsaamaan myös tulevina vuosina. Lastenvaatteet ovat olleet lapsen kasvaessa välttämättömiä hankintoja, mutta niistäkin olen osan onnistunut löytämään kierrätettyinä. Jos jotain tänä vuonna Black Fridayn viidakosta lähtisin metsästämään olisi se luultavasti ulkovaatteita lapselle tai sitten viimeisiä talojuttuja. Itse asiassa onnistuin eilen bongaamaan jo aikaisemmin harkinnassa olleet kylpyhuoneen valaisimet todella hyvässä tarjouksessa ja niihin sitten tartuin. Yksi BF ostos on siis tänä vuonna tehty, mutta koen sen olleen harkittu ja järkevä. Toivottavasti se osoittautuu sellaiseksi myös paketin saavuttua.

Minkälaisia tunteita Black Friday teissä herättää? Entä miten koette somen vaikuttaneen rahankäyttöönne?

Kiitos muuten siitä, että olette aktiivisesti viime aikoina ottaneet kantaa näihin pohdiskelevimpiin teksteihin. On tuntunut jotenkin luonnolliselta kirjoittaa niitä tänä syksynä ja ihanaa, että ne ovat saaneet ainakin tykkäysten ja kommenttien perusteella hyvän vastaanoton.

Ikävä paperikuvia ja valokuva-albumeita

Suunnittelen täällä parhaillaan tämän viikon kuvauksia, joissa tulee näkymään vahvasti ajankohtainen syksyteema. Inspiraatiota kuvauksiin haen milloin mistäkin, mutta tänään satuin eksymään vuoden takaisiin kuviin täällä blogissa. Vitsit miten kivoja ja inspiroivia otoksia tuli napattua silloinkin, vaikka nyt itse sanonkin. Välillä sitä unohtaa jatkuvan kuvaamisen ohella ne vanhat otokset, joista aikoinaan oli niin ylpeä ja nautti suuresti. Kuvaustahtini on hurja ja siitä kertoo jotain se, että en muistanut edes näistä viime syys-lokakuussa otetuista kuvia puoliakaan. Miten voisin sitten muistaa kolme tai viisi vuotta sitten otettuja?

Aikoinaan kuvat kuvattiin filmirullalle ja kuvista teetettiin paperiset versiot, jotka sitten mahdollisesti siirrettiin vielä albumien suojaan. Näin kuvat säilyivät vuodesta toiseen ja albumien sivujakin tuli selattua huomattavasti useammin kuin digitaalisia kuvakansioita koneelta. Vaikka valokuvien kehityksessä filmirulla-ajoista digiaikaan on paljon hyvää, niin joku osa minusta silti hakailee menneiden paperikuvien kulta-aikojen perään.

Siitä syystä haluan ehdottomasti käydä vuosien varrella ikuistamiani kuviani läpi muuton jälkeen ja teettää niistä kaikista suurimmista suosikeista muutamat taulut. Kuten varmasti monella muullakin, minulla kuvat jäävät tänä päivänä todella usein vain ulkoisten kovalevyjen arkistoihin “pölyttymään”, eikä niitä välttämättä tule selailtua enää koskaan. Minin vauva-aika oli tässä suhteessa poikkeus, sillä teetin silloin digikuvista poikkeuksellisen ahkerasti paperiversioita. Se innostus kuitenkin hiipui ja nyt kun näin miten innoissaan mini selasi omaa vauva-albumiaan tuli olo, että täytyy kyllä skarpata uudelleen teettämisen suhteen. Kaikista ei tosiaan tarvitse tauluja tehdä ja laittaa seinälle asti, mutta teettämällä edes pienen osan kovalevyn uumenista löytyvistä otoksista tulee kuvat arkistoitua sen lisäksi ihan konkreettisten kansien väliin ja ehkä selattuakin vähän useammin.

Haluan ehdottomasti, että mini saa joskus itselleen valokuva-albumit lapsuusvuosistaan samalla tapaa, kuin minulla on tallessa oman äitini ja mummojeni tekemät albumit itsestäni. Niissä on jotain todella nostalgista ja arvokasta ♥

Onko teillä tapana teettää kuvista paperiversioita vielä tänä päivänä? Vai vain erikoistapauksissa?

Kiitos kesä kun olit

En muista milloin olisin ollut näin onnellinen kuluneesta kesästä ja hyvillä mielin valmis vastaanottamaan syksyn.

Olen aina ollut se kuuluisa kesänlapsi, jonka suusta on päässyt harmistunut huokaus, kun ensimmäiset lehdet ovat alkaneet pudota puista. Mutta en tänä vuonna. Nyt koen vain kiitollisuutta niistä lukuisista kauniista päivistä sekä ihanista hetkistä, joita kesä meille tarjosi. Harvoin me täällä Suomessa olemme nimittäin saaneet nauttia tällä tavalla lämmöstä ja auringosta. Näin hyvän kesän jälkeen sitä tuntuu oikein mukavalta siirtyä uuteen vuodenaikaan ja uskon, että moni teistäkin pystyy samaistumaan tähän fiilikseen.

Sen lisäksi, että kesä tarjosi paljon ihania hetkiä yksityiselämässäni, olen jotenkin todella onnellinen myös kaikkien yrittäjien ja yritysten puolesta, joiden myyntiä hyvä kesä on tukenut ja vauhdittanut. Kesävaatteet sekä -tarvikkeet ovat menneet kaupaksi ja kotimaan matkailua on suosittu. Uskon myös, että tällaisen kesän jälkeen niin koululaisilla, opiskelijoilla kuin työntekijöilläkin on parempi motivaatio palata sorvin ääreen. Ystäväni kertoikin juuri, miten hänen esimiestuttunsa oli oikein hihkunut onnesta, että syksyn poissaolot tulevat todennäköisesti pienentymään oleellisesti tämän hellekesän ansiosta. Mieletöntä sekin!

Ja huomaahan tuon motivaatio- ja energiatason eron ihan itsessäänkin. Raskaudesta huolimatta intoa riittää, vaikka fyysinen jaksaminen ei olekaan ihan samalla tasolla kuin normaalisti. Mieli tuntuu kuitenkin virkeämmältä kuin pitkään aikaan ja se kantaa jo pitkälle. Joten kiitos kesä kun olit niin kaunis, lämmin ja pitkä. Toivottavasti tulet tällaisena takaisin myös ensi vuonna.

ps. Myös taloblogi heräilee vihdoin henkiin hiljaisen kesän jälkeen ja sieltä löytyy nyt uusi tilannekatsaus. Paljon on tapahtunut parissa viikossa, joten suosittelen kurkkaamaan TÄNNE!

photos: Sara Vanninen, edit: me

Raskauden ensimmäisen puolikkaan fiiliksiä

Mikä olisikaan sopivampi ajankohta tehdä pientä yhteenvetoa siitä, miten tämä raskaus on sujunut, miten olen voinut ja miten tämä on eronnut siitä ensimmäisestä raskaudesta, kuin raskauden puoliväli, joka häämöttää jo edessä.

Tästä tulikin mieleen heti ensimmäinen huomio ja eroavaisuus: aika menee todella paljon nopeammin.

Toinen raskaus on kyllä poikennut muutenkin ensimmäisestä, mutta toisaalta läsnä ovat olleet myös samat tutut oireet, joita osasin jo ennalta odottaa. Alla “pieni” yhteenveto näistä;

Tällä kertaa en välttynyt pahoinvoinnilta kuten ensimmäisessä raskaudessa. Onneksi tuo “kestokrapula” kesti vain muutamia viikkoja ja se pahin olo ehkä niistä kaksi. Oksennusrefleksi ei minulla ole kovinkaan herkässä, joten tälläkään kertaa en joutunut ns. pönttöä halailemaan. Koen siis olleeni onnekas tässä suhteessa, vaikka toki kaikkien huonovointisuus on aina suhteellista eikä sitä välttämättä voi mitata oksennuskertojen määrässä (olipas omituinen lause). Omaa pahoinvointiani siivitti todella voimakas närästys, joka on minulle hyvinkin tuttu vaiva myös muulloinkin kuin raskaana. Alkuraskaudessa se kuitenkin riistäytyi ihan käsistä, mutta on onneksi rauhoittunut nyt keskiraskaudessa (vain todennäköisesti tullakseen uudelleen kahta kauheampana takaisin :D).

Katoamistempun on myös tehnyt se jäätävä väsymys, joka iski heti alkumetreillä ja jatkui koko ensimmäisen kolmanneksen. Tällä kertaa koin kuitenkin olevani ehkä vähän pirteämpi kuin viime kerralla, jolloin pelkäsin totisesti nukahtavani rattiin. Voi toki myös olla, että äitiyden myötä olen oppinut pärjäämään vähemmillä unilla ja selviytymään arkiaskareista, vaikka energiatasot olisivat ihan nollassa. Jos viimeksi nukuin JOKA päivä päiväunet, niin nyt niitä on tullut nukuttua maksimissaan kolmet.

Kesäkuun Sveitsin reissu oli fyysisesti ehkä se kaikista rankin kokemus alkuraskaudessa (ensimmäisen ja toisen kolmanneksen taitteessa), sillä siellä unet jäivät öisin lyhyiksi ja päivien tahti oli myös aivan eri mihin olin kotona tottunut. Kerroinkin juuri Instakuvan yhteydessä miten paljon reissulle lähtöä jännitin. Viimeiseen asti pallottelin päätöksen kanssa, kunnes lopulta uskaltauduin mukaan. Jännitin mm. sitä paljastuisiko raskaus heti, sillä alkuraskauden turvotus oli tällä kertaa aivan erilaista kuin viimeksi. Tosin toukokuun helteillä oli varmasti osansa asiassa.

Niskapoimu-ultraan sain ajan vasta reissun jälkeiselle viikolle, joten en halunnut asiaa vielä kaikille kertoa. Muutama matkakumppani ja matkanjärjestäjä toki tiesi asiasta ja se teki kyllä reissusta sekä raskauden salailusta huomattavasti helpompaa. Välillä tosin jouduin turvautumaan mitä omituisimpiin tekosyihin, miksi en osallistunut raskausaikana kiellettyihin aktiviteetteihin ja olin varma, että osa porukasta piti minua siinä kohtaa todella nynnynä :D haha. Lisäksi kannoin epäilyttävän suurta eväskassia mukanani jatkuvasti ja söin JOKA välissä jotain. Pahoivointi kun tuppasi iskeä, jos oli vähäänkään nälkä.

Näin jälkeenpäin nämä asiat lähinnä naurattavat, sillä kyllähän siellä muutkin eväitä söivät ja oli ihan normaalia kieltäytyä aktiviteeteista, jos omisti esimerkiksi korkeanpaikan kammon. Ainoastaan aamulenkeistä yms. kieltäytyminen kovan huimauksen vuoksi sai minut ehkä näyttään hieman laiskalta tyypiltä, mutta todellisuudessa en voinut kuvitellakaan juoksevani alhaisten aamupaineiden takia. Viime raskaudessakin paineet olivat tosi alhaalla, mutta nyt ne ovat olleet jo pidemmän aikaa siinä 85/55 kieppeillä. Voitte varmasti kuvitella miten huteralta olo niillä lukemilla tuntuu :D Aamuisin mennään yhä seiniä pitkin ja välillä käydään lattialle makoilemaan kesken aamutoimien. Onneksi olo helpottaa yleensä puoleen päivään mennessä.

Erotuksena ensimmäiseen raskauteen olen myös huomannut erilaisten kolotusten ja särkyjen alkaneen huomattavasti aikaisemmin. Mitään sietämätöntä kipua ei onneksi ole ollut, mutta semmoista pientä ärsyttävää jomottelua yms. Huomaa kyllä eron siinä, kun on raskaana 25-vuotiaana ja nyt 30-vuotiaana. Ikä vaikuttaa, mutta varmasti myös se, että en ole kyllä koskaan päässyn minin raskauden jälkeen sellaiseen kuntoon, kuin olin ennen sitä. Tosin treenimäärät olivatkin silloin aikoinaan aika hurjia, eikä minulla ei nyt ollut edes halua treenata semmoisella tahdilla.

Liikkumisesta tulikin mieleen lisää eroavaisuuksia. Minin raskaudessa juoksin/hölkkäilin viimeisen lenkin jouluaattona eli päivää ennen minin syntymää ja myös salilla pystyin treenaamaan loppuun asti. Nyt juoksemiselle on tullut stoppi jo viikolla 15, kiitos kipujen ja vatsan kovettumisen. Voihan olla, että jossain vaiheessa pystyn vielä juoksemaan, mutta näillä näkymin juoksukengät saavat levätä ensi vuoden puolelle saakka. Tämä tuntuu hieman ahdistavalta, sillä juokseminen on itselleni se rakkain harrastus, stressin lievittäjä ja pakokeino kaikesta. Onneksi muitakin liikuntamuotoja löytyy ja nyt olenkin tyytynyt kävelylenkkeihin ja salitreeniin. Vesijuoksuakin kävin kokeilemassa, mutta vesi ei ole koskaan ollut mikään suosikkielementtini.

Liikunnasta päästäänkin sopivasti aiheeseen nimeltä ruoka. Se on nimittäin taas maistunut, välillä paremmin ja välillä huonommin. Outoja ruokahimoja on ollut vähemmän, mutta nyt kesällä kaikki kylmä ja raikas on yllättäen maistunut parhaiten. Yhdessä vaiheessa olisi tehnyt mieli elää pelkillä smoothiella. Monet ruokahimoista ovatkin olleet enemmän “juomahimoja”, sillä jääteetä ja kokista tekisi myös harvase päivä mieli. Muuten syön makeaa ehkä normaalia vähemmän, eikä suklaa oikein maistu samalla tavalla. Neuvolasta olen saanut poikkeuksellisesti ohjeeksi syödä enemmän suolaa alhaisen verenpaineen vuoksi ja siksi olenkin ensimmäistä kertaa elämässäni ostanut sipsejä kotiin :D.

Liittyen varmasti osittain näihin sipseihin ja suolan lisäämiseen, minulla on myös jatkuva jano. Toki viikkoja jatkuneet helteet taisivat janottaa ihan jokaista meistä. Hellekesä oli/on ollut ihana, mutta täytyy kyllä myöntää, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin oloni kuumalla kelillä hieman tukalaksi aika ajoin. Normaalisti nautin niistä kaikista helteisimmistäkin keleistä, mutta ilmeisesti raskaus verottaa sen verran, ettei lämpöä kestä samalla tavoin.

Loppuun piti vielä kertoa viimeinen selkeä eroavaisuus ensimmäiseen raskauteen. Minin kohdalla ihoni voi ensimmäisiä viikkoja lukuunottamatta loistavasti. Se oikein hehkui ja tukkakin kasvoi sekä paksuuntui vauhdilla. Tällä kertaa ei ole tämän suhteen mennyt ihan yhtä ruusuisesti. Epäpuhtauksia on riittänyt ja välillä fiilis on ollut kuin teini-ikäisellä. Ihon väri on myös ollut todella epätasainen ja maksaläiskät ovat hyökänneet armeijan lailla kasvoille piirtäen sinne omia karttojaan. Hiuksissa en myöskään ole huomannut ainakaan vielä viitteitä paksuuntumisesta, vaan lähinnä nopeammasta rasvoittumisesta :D Toivotaan, että loppuraskauden osalta nämä muutat hassut kosmeettiset haitat malttaisivat pysyä paremmin kurissa.

Tässä kevyessä listassa taisi olla kaikki tämän raskauden fyysiset tuntemukset ja olotilat lueteltuna. Henkisesti olen voinut ihan hyvin myös ja jännityksellä odotan edessä häämöttävää rakenneultraa. Täytyy kyllä olla todella onnellinen siitä, että kaikki on ainakin vielä mennyt hyvin ja olen myös voinut suhteellisen normaalisti. Vaikka pikkujuttuja riittää, niin isommassa kuvassa tiedän kuitenkin kuuluvani niiden onnekaiden joukkoon, joiden raskaus sujuu mukavissa merkeissä.

ps. Löytyykö sieltä muita tällä hetkellä raskaana olevia? Miten te olette voineet? :)

Heinäkuun suunnitelmat

Tällaisina kuvankauniina iltoina sitä vain huokaisee syvään ja ihmettelee miten kaunis maa Suomi onkaan. Kesäillat täällä ovat kertakaikkiaan satumaisia. Sateistenkin päivien päätteeksi saadaan monesti kaunis ilta ja näin kävi myös viime keskiviikkona. Näitä myöhäisiä lettukestejä edelsi synkät pilvet ja sadekuurot, mutta päivän taittuessa iltaan aurinko kaivautui esiin ja maalasi taivaan kauniiksi. Tuuli lakkasi ja meri tyyntyi. Istuttiin Saran kanssa tuossa laiturilla parin tunnin kuvausurakan jälkeen tyytyväisinä ja mietittiin miten hyvältä elämä (ja tuo lettu) maistui juuri nyt.

Tällaisia hetkiä toivon heinäkuulta lisää. Pysähtymisiä ja ihan vaan hetkessä olemista sekä siitä nauttimista. Viimeinen kiveenhakattu työdeadline heinäkuun osalta oli eilen ja tuntui ihanalta päästää se vihdoin käsistä. Olen tarkoituksella tyhjentänyt kalenterin loppukuun osalta, vaikka siellä lukeekin jossain pienellä piiperryksellä mm. “muista kirjanpito”. Mitään päivän saati tunnin päälle asioita sieltä ei kuitenkaan löydy, joten voin halutessani hieman höllentää otettani ja sen aion myös tehdä.

Täydellistä blogi- ja somelomaa en ole ottamassa, mutta en myöskään stressiä siitä, että sisältöä pitäisi tuottaa jatkuvalla syötöllä. Tosin tiedän jo nyt, että sitä tulee vähän väkisinkin tuotettua jonkin verran mutta pääasia, että hommat hoidetaan tämän kuun ajan rennolla otteella. Loppukuun ohjelmassa on paljon taloon liittyviä asioita ja niistä toki tahdon teillekin päivitellä. Sen lisäksi heinäkuun viimeisenä viikonloppuna Kotkan valtaa vuosittaiset Meripäivät ja sitä edeltävänä viikonloppuna lähdemme mieheni kanssa pienelle kolmen päivän hääpäivä-getawaylle Pariisiin. Paljon siis ihania ja odottamisen arvoisia asioita edessä. Tärkeintä minulle on kuitenkin viettää laatuaikaa minin kanssa, joka lomailee päiväkodista tämän kuukauden.

Loppuun pakko vielä jakaa vinkki liittyen kesäisiin lettukutsuihin. Jos joku miettii mitä niiden muurinpohjalettujen kanssa oikein tarjoisi, niin minun suositukseni menee tälle Saran äitin loihtimalle yksinkertaiselle, mutta pettämättömälle yhdistelmälle. Lettujen päältä löytyi vaniljalla maustettua soijavaahtoa, tuoreita mansikoita ja minttua (!!). Erityisesti tuo minttu kruunasi makuelämyksen. Näitä täytyy kyllä tehdä tänä kesänä vielä uudelleen.

Nyt lähdetään ystävien luokse syömään ja katsomaan illan toista matsia. Rentoja kesäpäiviä sinne!

photos: Sara Vanninen / edit: me