Mitä kaikkea elämäni mullistaneeseen vuosikymmeneen mahtuikaan?
ainakin 5 kotia, valmistuminen, kihlat, häät, kaksi lasta, useampi työpaikka, oma yritys, yhden omakotitalon rakennus.
2010
Vuosikymmenen alussa olin päälle parikymppinen opiskelija. Olin päässyt pari vuotta aiemmin kouluun ja asunut edellisenä vuotena peräti kolmessa eri Pohjoismaassa. Viimeisimpänä Ruotsissa, tarkalleen ottaen Etelä-Ruotsissa Falkenbergissä, joka on myös itse asiassa blogini synnyinlähde. Ruotsalaisissa lehdissä puhuttiin tuohon aikaan jo valtavasti bloggaajista, Elin Kling tuli vastaan lähes jokaisessa nuorille aikuisille suunnatuissa muotilehdessä ja niistä artikkeleistä sain myös lopullisen kipinän oman blogini perustamiseen.
Olin jo jonkin aikaa haaveillut kanavasta, jossa voisin jakaa ajatuksiani ja ideoitani muodista. Valokuvauksesta olin innostunut jo paljon aiemmin, mutta nyt koin, että olisi hauskaa kertoa näistä sanoin ja kuvin muillekin. Opiskelin tuolloin vaatetusalaa ja unelmoin vaatesuunnittelijan urasta. Tein vaatteita harvase viikko kotona ja niiden kuvaaminen sekä julkaiseminen netissä tuntui oikealta vedolta. Blogini aloitti aikoinaan vuonna 2009 eri nimellä, mutta juuri vuosikymmenen taitteessa, tarkalleen ottaen uutena vuotena 2010 Si Moda näki päivänvalon. Muutimme myös takaisin Suomeen ja minä jatkoin koulunkäyntiä taas normaaliin tapaan. Blogi sisältö oli ompelujuttujen lisäksi asukuvia. Missä milloinkin otettuna. Pukukopissa, parvekkeella, ojan pientareella :D
2011
Vuoden päivät ehdin raapustella blogiani huolettomasti ilmaisella alustalla, kunnes sitten tuli yksi puhelin soitto, joka muutti oikeastaan koko loppuelämäni. Se oli ensimmäinen työtarjoukseni koskien tätä harrastuksena alkanutta viatonta pikkupuuhastelua. Muistan ikuisesti hetken, jolloin tämä tuli. Olin silloisen kesätyöpaikkani kellaritilassa kahvitauolla. Epäuskoisena kuuntelin puhelua ja mietin mitä tähän nyt oikein vastaisi. Lopulta pienen harkinnan jälkeen päätin tarttua tarjoukseen. Siitä seurasi elämäni ensimmäinen blogimuutto.
Muutoinkin elämä tuntui olevan nousukiidossa. Olimme Teemun kanssa seurustelleet jo pitkä tovin (yli 6 vuotta!) ja asuttiin tietysti yhdessä pääkaupunkiseudulla. Helmikuussa vastasin Teemun kosintaan myöntävästi ja päätimme aloittaa häiden suunnittelun kesälle 2012. Teemu pelasi tuolloin viimeisen kautensa ja pääsi samana vuonna myös yliopistoon opiskelemaan. Sekin oli iso käänteentekevä hetki meille molemmille! Muutimme myös uuteen ihanaan kotiin, jossa tuli itse asiassa asuttua se pisin pätkä kaikista meidän tähän astisen elämämme kodeista.
Vuoden loppupuolella matkustin koulun kanssa viikoksi Pariisiin ja päädyin kiertelemään kaupunkia pitkälti yksinäni, kun vapaa-aikaa koulutehtävien ohella oli sen verran paljon. Kaupunki oli minulle vieras, mutta rakastin kulkea sen tuntemattomia katuja pitkin uuden karhea järkkäri kaulassani. Tuolloin olin ostanut ensimmäisen “kunnon” kamerani ja alkanut tosissaan opettelmaan valokuvaamista (sieltä tuo ensimmäinen kuva!). Reissu oli omalta osaltaan iso juttu minulle, sillä en koskaan aikaisemmin ollut reissussa minulle “tuntemattomien” ihmisten kanssa tai viettänyt niin pitkää aikaa itsekseni ulkomailla. Hienon vuoden päätti Energy Fashion Awards -vaatesuunnittelukilpailu, johon otin osaa ja pääsin etenemään finaaliin saakkaa. Finaalinäytöksessä näin ensi kertaa omat luomukseni runwaylla ja se tuntui maagiselta. Tuolloin olin vielä pommin varma siitä, että työurani tulisi kulkemaan kohti omaa vaatealanyritystä, mutta toisin kävi.
2012
Jos vuosi 2011 oli pelkkää ilotulitusta alusta loppuun oli seuraava hieman kaksijakoisempi. Se oli upea vuosi, kiitos meidän ihanien häiden, mutta siihen mahtuin myös todella synkkiä jaksoja. Mutta aloitetaan lyhyt tarina niistä hyvistä. Tein vuoden alkupuolella viimeisen työharjoitteluni koulun osalta ja en ihan missä tahansa, vaan mielettömän ihanan Katri Niskasen assarina. Se oli hieno ja erittäin opettavainen kokemus, josta olen ikuisesti kiitollinen. Mahdollisuuksia olisi ollut myös lähteä ulkomaille harjoitteluun, mutta uskon tämän antaneen minulle paljon enemmän.
Harjoittelun lomassa valmistin itselleni hääpuvun, sekä kolmelle kaasolleni asut. Yksi viikonloppu meni polttareissa ja heinäkuussa koitti sitten se h-hetki. Kaikkien rakkaiden sukulaisten ja ystävien läsnäollessa sanoimme tahdon ja juhlimme pitkälle yöhön. Seuraavana aamuna lentokone vei meidät ensimmäiselle häämatkalle Roomaan. Roomasta palattuamme oli vielä Suomen kesää hyvin jäljellä ja siitä tuli nautittua täysin rinnoin ennen kuin koulu taas syksyllä alkoi. Minun oli tarkoitus aloittaa opparin teko ja valmistua syksyllä, mutta elämä puuttui peliin. Minulle selvisi syksyllä, että sairastin anemiaa, joka oli salakavalasti vallannut kehoni vuosien aikana. Rautavarastot olivat aivan nollissa ja hemoglobiinini järkyttävät 66.
Syitä tähän tutkittiin useita viikkoja ja kauhuskenaarioita yksi toisensa jälkeen suljettiin pois. Lopulta, suureksi helpotuksekseni tulokset näyttivät, että tämän taustalla oli vain todella stressaavat ajanjaksot sekä huonot elämäntavat. Ne menivät remonttiin samantien ja minut passitettiin hevosrautakuurille. Henkisen puolen kanssa taistelu jatkui kuitenkin pidempään ja meni puolisen vuotta, että aloin olemaan jokseenkin “normaali” oma itseni. Tähän väliin mahtui se täällä bloginkin puolella paljon puhuttu hiustenlähtö, joka meinasi viedä viimeisetkin järjen hivenet minulta. Samaan aikaan toki pyrin tekemään oppariani sekä blogihommia, mutta taustalla käytiin kovaa henkistä kamppailua. Menetin loppuvuodesta myös erinomaisen työtarjouksen minusta riippumattomista syistä ja se oli oikeastaan se viimeinen niitti henkiselle hyvinvoinnilleni. Uusi vuosi käynnistyi synkissä tunnelmissa, enkä osannut kuvitellakaan, että se tulisi päättymään satumaisella tavalla.
2013
Alkuvuodesta rämmin tosiaan masennuksen pohjamudissa, kärsin pahoista paniikkikohtauksista ja päivät kuluivat pitkälti niin, että yritin pitää itseni kasassa. Välillä romahdin niin pahasti, että minun oli soitettava Teemu kotiin kesken päivän. Hiustenlähtö paheni myös tässä kohtaa niin hurjaksi, että olin jo valmistautumassa peruukin ostoon. Monet illat itkin vasten Teemun tai äitini olkapäätä, koska pelotti niin vietävästi! Helmikuussa muistan varanneeni ensimmäisen ajan terapeutille ja siitä parantumiseni alkoi pikku hiljaa. Viralliselle häämatkallemme Meksikoon maaliskuussa 2013 lähdin lääkkeiden voimin, enkä oikein muista siitä ihan älyttömästi, sen verran pahassa sumussa alkuvuosi meni. Se harmittaa minua edelleen, mutta toisaalta se matka oli kuitenkin tietynlainen käännekohta tässä elämäni ehkä synkimmässä jaksossa.
Sen jälkeen positiivisia juttui alkoi tapahtumaan peräjälkeen ja oloni parani kohisten. Keväällä sain vihdoin luvan aloittaa taas juoksemisen ja liikunnan anemian jälkeen. Hiustenlähtö loppui ja pientä uutta hiusta alkoi kasvamaan. Leikkasin reippaan polkan ja päätin rokata sen taustoista huolimatta niin hyvin kuin vain ikinä osasin. Sain kuin sainkin opparini ajoissa valmiiksi ja valmistuin toukokuussa. Kuukautena, joka mullisti loppuelämäni. Sain nimittäin tietää olevani raskaana, täysin yllättäen. En osannut kuvitellakaan tätä pitkän sairastelujakson vuoksi, mutta otin asian onnenkyynelien saattelemana vastaan. Yhä edelleen ajattelen, että tämä raskaus oli se, joka pelasti minut siitä syvimmästä suosta ja antoi uuden alun. Pian sen jälkeen sain ensimmäisen virallisen alan työpaikkani valmistumisen jälkeen. Kesällä blogini muutti toista kertaa ja asiat yksi toisensa jälkeen tuntuivat asettuvan taas uomiinsa. Päivätöistä jäin äitiysloman alkaessa pois, mutta blogihommat jatkuivat entisellään.
Jouluyönä sitten tapahtui se vuoden odotetuin juttu, kun meidän esikoinen päätti tulla maailmaan. Ajoimme kiireen vilkkaan Kotkasta, jossa olimme joulua viettämässä, takaisin Helsinkiin ja melkein suoraan Kätilöopistolle. Joulupäivän iltana istuimme jo kolmihenkisenä perheenä sairaalan perhehuoneen sängyllä ihmettelemässä, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Pieni mustahiuksinen tonttutyttö tuijotteli minua ja minä häntä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
2014
Vuosi 2014 oli siis minin vauvavuosi ja sen vuoksi toki haasteita täynnä. Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki vaiheet ja jutut tulivat tietysti puskista ja sitä sai koko ajan yrittää pysyä mukana mitä oikein tapahtuu. Rutiinit vaihtuivat jatkuvasti ja juuri, kun sitä luuli oppineensa jotain, kaikki heittivät taas kuperkeikkaa. Mini oli kuitenkin terve ja reipas lapsi, joten sen suhteen kaikki oli hienosti. Hänen aktiivinen luonne piti minut kiireisenä ja välillä se tuntui rankalta tukiverkon ollessa kaukana, mutta siitäkin selvittiin. Kuten myös muutosta ensimmäiseen yhteiseen omistusasuntoomme sekä sen remppaamisesta. Tähän päälle vielä elämäni kolmas blogimuutto ja hyppäys yrittäjän elämään. Muistan pelänneeni sitä kovasti, mutta ihan turhaan. Tämä, jos joku, todella oli minua varten.
2015
Seuraava vuosi jakautui oikeastaan kahteen hyvin erilaiseen elämänvaiheeseen, toiseen pääkaupunkiseudulla ja toiseen sitten täällä Kotkassa. Alkuvuosi kului pitkälti kotona lapsen kanssa ja siinä samalla blogihommia tehden. Tähän aikaa pressitilaisuudet ym. olivat jo ihan normaali juttu, joten erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia riitti vaikka viikon jokaiselle päivälle. Toisaalta se oli ihanaa, että minulla oli mahdollisuus ottaa aina lapsi mukaan töihin ja päivisin riitti ohjelmaa, mutta välillä ikävöin todella tukiverkkoani, joka oli pitkälti Kotkassa.
Kesäkuussa avunhuutoihini vastattiin, kun päätimme mieheni kanssa ostaa Kotkasta merenrantatontin ja myydä silloisen kotimme. Muutto Kotkaan tapahtui vielä loppukesästä. Vaikka olin odottanut sitä kovasti, oli muutto lopulta iso shokki itselleni ja sopeutuminen vaati aikaa. Nyt vuosien saatossa olen todennut, että sydämeni tulee aina olemaan molemmissa paikoissa, eikä sitä yhtä ainoaa kotikaupunkia minulla ole. Ehkä vielä joskus meillä on konkreettinen koti Kotkan lisäksi myös Helsingissä!
2016
Sopeutumisvaikeudet helpottivat seuraavan vuoden puolella, kun päätin ottaa uuden suunnan urallani. Uralla, joka ei oikeastaan ollut menossa minnekään, ja jonka voisi kuopata sellaisenaan aika nopeasti. Ymmärsin, ettei pelkkä bloggaaminen veisi minua yhtään mihinkään, vaan muutoksia olisi tapahduttava. Päätin keskittyä valokuvaamiseen ihan uudella tapaa. Tehdä portfolion ja aloittaa bloggaamisen ohella myös valokuvaajan työt. Muutamia yksityisasiakkaita minulla olikin, mutta aika pian tajusin, ettei se ollut oma juttuni. Siirryin vähän puolivahingossa yrityskuvaamiseen ja siitä lähti uusi alku urallani. Mini aloitti myös päiväkodin, jonka ansiosta, minulle vapautui kunnon työaika. Ompelin pitkästä aikaa ja valmistin mm. itselle asut vuoden Elle-gaalaan, jossa olin ehdolla vuoden muotiblogiksi. Aloitimme myös talonsuunnittelun, vain todetaksemme seuraavan vuoden alussa, että suunnitelmat menevät uusiksi.
2017
Tammikuussa 2017 kerroin teille vaikeasta purkupäätöksestä. Ostamallamme merenrantatontilla seisonut vanha hirsitalo ei tulisikaan olemaan remppakohteemme, vaan se purettaisiin ja siirrettäisiin muualle. Hetkeä myöhemmin esittelin jo uuden talomme piirustukset ja talonblogi Hirsitalo 2.0 näki päivänvalon. Seuraavat kuukaudet kuluivat pitkälti talon piirustusten parissa, rakennuslupaa hakiessa ja muutenkin taloon liittyvissä jutuissa. Tässä ohella tein toki muita töitä normaalisti ja elämä tuntui sujuvan kaikella tapaa hyvin, vaikka kiirettä pitikin. Alkusyksystä pääsimme vihdoin ja viimein pystyttämään taloa ja saimme isoja iloisia uutisia.
Nimittäin raskaustesti näytti plussaa, meille oli tulossa toinen vauva! Panikoin tätä asiaa jonkin verran, sillä talonrakennus oli pahasti kesken ja työkuvioni rullasivat vihdoin toivotulla tavalla, mutta sisarus oli kuitenkin enemmän kuin toivottu, joten päätin nauttia raskaudesta täysillä. Se kaikki ilo romuttui kuitenkin lokakuun lopulla, kun sain tietää keskenmenosta. Se oli kova isku vasten kasvoja, vaikka yritinkin peittää suruni jatkamalla töitä jo heti seuraavan päivänä normaaliin tapaan. Tuo suru jäi siinä hetkessä käsittelemättä itseltäni ja sen ymmärsin vasta seuraavan vuoden puolella.
2018
Vuosi 2018 alkoi ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin juuri tehnyt elämäni yhden hienoimmista työprojekteista ja toisaalta ravannut lääkäreissä kroppani ollessa yhä sekaisin keskenmenosta. Koko kehoni tuntui tarvitsevan sekä henkisesti että fyysisesti pienen irtioton ja buukkasimmekin pitkästä aikaa ihan rehellisen löhöloman koko perheelle. Puolitoistaviikkoa auringon alla teki kai taas jälleen kerran ihmeitä, sillä sieltä palattuani asiat alkoivat taas napsahtelemaan kohdilleen. Taloprojektin kanssa oli myös ollut haasteita, mutta nekin alkoivat vihdoin rullaamaan. Huhtikuussa sain tietää olevani uudelleen raskaana ja olin siitä tietysti onneni kukkoilla. Siinä kohtaa minulla oli myös aavistus, että tästä saattaisi tulla elämäni paras työvuosi.
Loppuvuosi 2018 oli sitten yhtä ilotulitusta. Ensin sain elämääni yhden hienon roolin lisää, kun minusta tuli täti maailman mahtavimmalle pienelle pojalle. Sitä seurasi se mieletön hetki, kun kaikkien vaikeidenkin vaiheiden jälkeen saimme talomme vihdoin valmiiksi ja kannettua muuttokuorman sisään. Loppuvuoteen mennessä yritykseni oli tahkonut tiliä tuplasti paremmin kuin edellisinä vuosina ja muutoinkin tämä oli ollut elämäni hienoin työvuosi kokemuksien valossa. Satumainen loppu tälle kaikelle oli tietysti se, kun vain pari päivää ennen joulua meidän perhe täydentyi toisella pienellä mustahiuksisella tonttutytöllä. Siinä sitä taas istuttiin sairaalasängyllä joululauluja kuunnellen ja toista yhtä suurisilmäistä vauvaa tuijotellen. En vieläkään tiedä miten sain itsestäni irti kaiken sen energian rakentaa talon, tehdä elämäni parhaan työvuoden sekä käydä läpi 9kuukauden raskauden sekä synnytyksen yhden vuoden sisään. Kuten olen täällä kirjoittanutkin, tämä vuosi oli elämäni hienoin ja haastavin.
2019
Jos vuosi 2018 oli elämäni siihen asti hienoin ja haastavin, oli myös viime vuodessa paljon sulateltavaa niin hyvässä kuin pahassa. Vauvavuosi oli upea, mutta ajoittain se otti niin koville, että usko meinasi loppua. Haaveeni tehdä koko ajan töitä romuttui heti alkumetreillä, kun kuopuksen hengitys rohisi oudosti ja asiaa tutkittiin useamman kuukauden ajan. Muitakin haasteita matkalle mahtui ja toki ihan jo pelkästään se muutos yhden lapsen perheestä kahden lapsen perheeseen muutti arkea oleelllisesti. Kun hengitysoireet helpottivat ja uskoin parempien aikojen olevan edessä alkoivat allergiaepäilyt ja alati huononevat yöt.
Jossain kohtaa minun oli luovuttava kunnianhimoisista työtavoitteistani ja keskityttävä vain täysillä selviämään vauvavuoden eteen tuomista haasteista yksi kerrallaan. Mutta vaikka niitä haasteita riitti ihan loppuun saakka, en vaihtaisi vuodesta mitään. En edes niitä unettomia öitä, koska niistäkin on omalla tavalla opittu. Opittu arvostamaan sitä, kun pää pelaa normaalisti 8 tunnin yöunien jälkeen :D Viime vuosi oli kerrassaan hieno kahden lapsen äitinä. Sisarussuhteen kasvu nollasta tähän pisteeseen on näin äidin silmissä ollut tapahtuma vailla vertaa. Tänäkin aamuna katselin heidän leikkejään miettien, että vaikka ikäeroa löytyy, on tuo side siltä niin uskomattoman vahva ja ainutlaatuinen. Kaiken väsymyksen ja haasteiden arvoinen.
2020
Mitä tuokaan vuosi 2020? Toivottavasti tasapainoisen arjen. Siihen kylkeen ihania lomahetkiä perheen kanssa. Toivon voivani palata pikku hiljaa paremmin töiden pariin, mutta nauttia myös pikkulapsiajasta. Minin kohdalla sen jo huomaa, että ne lapset eivät tosiaan ole pieniä kauaa. Ensi syksynä alkaa nimittäin esikoisella koulutie! Talon kanssa meillä riittää vielä puuhaa ja tänä vuonna jatketaan sen loppuun työstämistä. Toivottavasti saadaan viimeisten sisähommien lisäksi myös ulkopuolta ja pihaa kuntoon. Jos edelliset vuodet ovat blogissa olleet rakennuspainotteisia, niin tämä ei tule olemaan poikkeus. Nyt puhutaan ehkä vain enemmän piharakennuksista ja itse pihasta! Muutenkin oma arki ja elämä tulee tänäkin vuonna pyörimään pitkälti täällä kotona, joten haluan myös sen tuoda esiin täällä blogissa.
Loppuun haluan vielä kiittää teitä kaikkia vanhoja ja uusia seuraajia ♥
Ilman teitä tämä kulunut vuosikymmen olisi ollut hyvin erilainen. Kiitos kommenteista, keskusteluista, tuesta, kannustuksesta ja kauniista sanoista. Kiitos ihan kaikesta!
