Oma elämä

Elämäni vuosikymmen

Mitä kaikkea elämäni mullistaneeseen vuosikymmeneen mahtuikaan?

ainakin 5 kotia, valmistuminen, kihlat, häät, kaksi lasta, useampi työpaikka, oma yritys, yhden omakotitalon rakennus.

2010

Vuosikymmenen alussa olin päälle parikymppinen opiskelija. Olin päässyt pari vuotta aiemmin kouluun ja asunut edellisenä vuotena peräti kolmessa eri Pohjoismaassa. Viimeisimpänä Ruotsissa, tarkalleen ottaen Etelä-Ruotsissa Falkenbergissä, joka on myös itse asiassa blogini synnyinlähde. Ruotsalaisissa lehdissä puhuttiin tuohon aikaan jo valtavasti bloggaajista, Elin Kling tuli vastaan lähes jokaisessa nuorille aikuisille suunnatuissa muotilehdessä ja niistä artikkeleistä sain myös lopullisen kipinän oman blogini perustamiseen.

Olin jo jonkin aikaa haaveillut kanavasta, jossa voisin jakaa ajatuksiani ja ideoitani muodista. Valokuvauksesta olin innostunut jo paljon aiemmin, mutta nyt koin, että olisi hauskaa kertoa näistä sanoin ja kuvin muillekin. Opiskelin tuolloin vaatetusalaa ja unelmoin vaatesuunnittelijan urasta. Tein vaatteita harvase viikko kotona ja niiden kuvaaminen sekä julkaiseminen netissä tuntui oikealta vedolta. Blogini aloitti aikoinaan vuonna 2009 eri nimellä, mutta juuri vuosikymmenen taitteessa, tarkalleen ottaen uutena vuotena 2010 Si Moda näki päivänvalon. Muutimme myös takaisin Suomeen ja minä jatkoin koulunkäyntiä taas normaaliin tapaan. Blogi sisältö oli ompelujuttujen lisäksi asukuvia. Missä milloinkin otettuna. Pukukopissa, parvekkeella, ojan pientareella :D

2011

Vuoden päivät ehdin raapustella blogiani huolettomasti ilmaisella alustalla, kunnes sitten tuli yksi puhelin soitto, joka muutti oikeastaan koko loppuelämäni. Se oli ensimmäinen työtarjoukseni koskien tätä harrastuksena alkanutta viatonta pikkupuuhastelua. Muistan ikuisesti hetken, jolloin tämä tuli. Olin silloisen kesätyöpaikkani kellaritilassa kahvitauolla. Epäuskoisena kuuntelin puhelua ja mietin mitä tähän nyt oikein vastaisi. Lopulta pienen harkinnan jälkeen päätin tarttua tarjoukseen. Siitä seurasi elämäni ensimmäinen blogimuutto.

Muutoinkin elämä tuntui olevan nousukiidossa. Olimme Teemun kanssa seurustelleet jo pitkä tovin (yli 6 vuotta!) ja asuttiin tietysti yhdessä pääkaupunkiseudulla. Helmikuussa vastasin Teemun kosintaan myöntävästi ja päätimme aloittaa häiden suunnittelun kesälle 2012. Teemu pelasi tuolloin viimeisen kautensa ja pääsi samana vuonna myös yliopistoon opiskelemaan. Sekin oli iso käänteentekevä hetki meille molemmille! Muutimme myös uuteen ihanaan kotiin, jossa tuli itse asiassa asuttua se pisin pätkä kaikista meidän tähän astisen elämämme kodeista.

Vuoden loppupuolella matkustin koulun kanssa viikoksi Pariisiin ja päädyin kiertelemään kaupunkia pitkälti yksinäni, kun vapaa-aikaa koulutehtävien ohella oli sen verran paljon. Kaupunki oli minulle vieras, mutta rakastin kulkea sen tuntemattomia katuja pitkin uuden karhea järkkäri kaulassani. Tuolloin olin ostanut ensimmäisen “kunnon” kamerani ja alkanut tosissaan opettelmaan valokuvaamista (sieltä tuo ensimmäinen kuva!).  Reissu oli omalta osaltaan iso juttu minulle, sillä en koskaan aikaisemmin ollut reissussa minulle “tuntemattomien” ihmisten kanssa tai viettänyt niin pitkää aikaa itsekseni ulkomailla. Hienon vuoden päätti Energy Fashion Awards -vaatesuunnittelukilpailu, johon otin osaa ja pääsin etenemään finaaliin saakkaa. Finaalinäytöksessä näin ensi kertaa omat luomukseni runwaylla ja se tuntui maagiselta. Tuolloin olin vielä pommin varma siitä, että työurani tulisi kulkemaan kohti omaa vaatealanyritystä, mutta toisin kävi.

2012

Jos vuosi 2011 oli pelkkää ilotulitusta alusta loppuun oli seuraava hieman kaksijakoisempi. Se oli upea vuosi, kiitos meidän ihanien häiden, mutta siihen mahtuin myös todella synkkiä jaksoja. Mutta aloitetaan lyhyt tarina niistä hyvistä. Tein vuoden alkupuolella viimeisen työharjoitteluni koulun osalta ja en ihan missä tahansa, vaan mielettömän ihanan Katri Niskasen assarina. Se oli hieno ja erittäin opettavainen kokemus, josta olen ikuisesti kiitollinen. Mahdollisuuksia olisi ollut myös lähteä ulkomaille harjoitteluun, mutta uskon tämän antaneen minulle paljon enemmän.

Harjoittelun lomassa valmistin itselleni hääpuvun, sekä kolmelle kaasolleni asut. Yksi viikonloppu meni polttareissa ja heinäkuussa koitti sitten se h-hetki. Kaikkien rakkaiden sukulaisten ja ystävien läsnäollessa sanoimme tahdon ja juhlimme pitkälle yöhön. Seuraavana aamuna lentokone vei meidät ensimmäiselle häämatkalle Roomaan. Roomasta palattuamme oli vielä Suomen kesää hyvin jäljellä ja siitä tuli nautittua täysin rinnoin ennen kuin koulu taas syksyllä alkoi. Minun oli tarkoitus aloittaa opparin teko ja valmistua syksyllä, mutta elämä puuttui peliin. Minulle selvisi syksyllä, että sairastin anemiaa, joka oli salakavalasti vallannut kehoni vuosien aikana. Rautavarastot olivat aivan nollissa ja hemoglobiinini järkyttävät 66.

Syitä tähän tutkittiin useita viikkoja ja kauhuskenaarioita yksi toisensa jälkeen suljettiin pois. Lopulta, suureksi helpotuksekseni tulokset näyttivät, että tämän taustalla oli vain todella stressaavat ajanjaksot sekä huonot elämäntavat. Ne menivät remonttiin samantien ja minut passitettiin hevosrautakuurille. Henkisen puolen kanssa taistelu jatkui kuitenkin pidempään ja meni puolisen vuotta, että aloin olemaan jokseenkin “normaali” oma itseni. Tähän väliin mahtui se täällä bloginkin puolella paljon puhuttu hiustenlähtö, joka meinasi viedä viimeisetkin järjen hivenet minulta. Samaan aikaan toki pyrin tekemään oppariani sekä blogihommia, mutta taustalla käytiin kovaa henkistä kamppailua. Menetin loppuvuodesta myös erinomaisen työtarjouksen minusta riippumattomista syistä ja se oli oikeastaan se viimeinen niitti henkiselle hyvinvoinnilleni. Uusi vuosi käynnistyi synkissä tunnelmissa, enkä osannut kuvitellakaan, että se tulisi päättymään satumaisella tavalla.

2013

Alkuvuodesta rämmin tosiaan masennuksen pohjamudissa, kärsin pahoista paniikkikohtauksista ja päivät kuluivat pitkälti niin, että yritin pitää itseni kasassa. Välillä romahdin niin pahasti, että minun oli soitettava Teemu kotiin kesken päivän. Hiustenlähtö paheni myös tässä kohtaa niin hurjaksi, että olin jo valmistautumassa peruukin ostoon. Monet illat itkin vasten Teemun tai äitini olkapäätä, koska pelotti niin vietävästi! Helmikuussa muistan varanneeni ensimmäisen ajan terapeutille ja siitä parantumiseni alkoi pikku hiljaa. Viralliselle häämatkallemme Meksikoon maaliskuussa 2013 lähdin lääkkeiden voimin, enkä oikein muista siitä ihan älyttömästi, sen verran pahassa sumussa alkuvuosi meni. Se harmittaa minua edelleen, mutta toisaalta se matka oli kuitenkin tietynlainen käännekohta tässä elämäni ehkä synkimmässä jaksossa.

Sen jälkeen positiivisia juttui alkoi tapahtumaan peräjälkeen ja oloni parani kohisten. Keväällä sain vihdoin luvan aloittaa taas juoksemisen ja liikunnan anemian jälkeen. Hiustenlähtö loppui ja pientä uutta hiusta alkoi kasvamaan. Leikkasin reippaan polkan ja päätin rokata sen taustoista huolimatta niin hyvin kuin vain ikinä osasin. Sain kuin sainkin opparini ajoissa valmiiksi ja valmistuin toukokuussa. Kuukautena, joka mullisti loppuelämäni. Sain nimittäin tietää olevani raskaana, täysin yllättäen. En osannut kuvitellakaan tätä pitkän sairastelujakson vuoksi, mutta otin asian onnenkyynelien saattelemana vastaan. Yhä edelleen ajattelen, että tämä raskaus oli se, joka pelasti minut siitä syvimmästä suosta ja antoi uuden alun. Pian sen jälkeen sain ensimmäisen virallisen alan työpaikkani valmistumisen jälkeen. Kesällä blogini muutti toista kertaa ja asiat yksi toisensa jälkeen tuntuivat asettuvan taas uomiinsa. Päivätöistä jäin äitiysloman alkaessa pois, mutta blogihommat jatkuivat entisellään.

Jouluyönä sitten tapahtui se vuoden odotetuin juttu, kun meidän esikoinen päätti tulla maailmaan. Ajoimme kiireen vilkkaan Kotkasta, jossa olimme joulua viettämässä, takaisin Helsinkiin ja melkein suoraan Kätilöopistolle. Joulupäivän iltana istuimme jo kolmihenkisenä perheenä sairaalan perhehuoneen sängyllä ihmettelemässä, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Pieni mustahiuksinen tonttutyttö tuijotteli minua ja minä häntä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

2014

Vuosi 2014 oli siis minin vauvavuosi ja sen vuoksi toki haasteita täynnä. Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki vaiheet ja jutut tulivat tietysti puskista ja sitä sai koko ajan yrittää pysyä mukana mitä oikein tapahtuu. Rutiinit vaihtuivat jatkuvasti ja juuri, kun sitä luuli oppineensa jotain, kaikki heittivät taas kuperkeikkaa. Mini oli kuitenkin terve ja reipas lapsi, joten sen suhteen kaikki oli hienosti. Hänen aktiivinen luonne piti minut kiireisenä ja välillä se tuntui rankalta tukiverkon ollessa kaukana, mutta siitäkin selvittiin. Kuten myös muutosta ensimmäiseen yhteiseen omistusasuntoomme sekä sen remppaamisesta. Tähän päälle vielä elämäni kolmas blogimuutto ja hyppäys yrittäjän elämään. Muistan pelänneeni sitä kovasti, mutta ihan turhaan. Tämä, jos joku, todella oli minua varten.

2015

Seuraava vuosi jakautui oikeastaan kahteen hyvin erilaiseen elämänvaiheeseen, toiseen pääkaupunkiseudulla ja toiseen sitten täällä Kotkassa. Alkuvuosi kului pitkälti kotona lapsen kanssa ja siinä samalla blogihommia tehden. Tähän aikaa pressitilaisuudet ym. olivat jo ihan normaali juttu, joten erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia riitti vaikka viikon jokaiselle päivälle. Toisaalta se oli ihanaa, että minulla oli mahdollisuus ottaa aina lapsi mukaan töihin ja päivisin riitti ohjelmaa, mutta välillä ikävöin todella tukiverkkoani, joka oli pitkälti Kotkassa.

Kesäkuussa avunhuutoihini vastattiin, kun päätimme mieheni kanssa ostaa Kotkasta merenrantatontin ja myydä silloisen kotimme. Muutto Kotkaan tapahtui vielä loppukesästä. Vaikka olin odottanut sitä kovasti, oli muutto lopulta iso shokki itselleni ja sopeutuminen vaati aikaa. Nyt vuosien saatossa olen todennut, että sydämeni tulee aina olemaan molemmissa paikoissa, eikä sitä yhtä ainoaa kotikaupunkia minulla ole. Ehkä vielä joskus meillä on konkreettinen koti Kotkan lisäksi myös Helsingissä!

2016

Sopeutumisvaikeudet helpottivat seuraavan vuoden puolella, kun päätin ottaa uuden suunnan urallani. Uralla, joka ei oikeastaan ollut menossa minnekään, ja jonka voisi kuopata sellaisenaan aika nopeasti. Ymmärsin, ettei pelkkä bloggaaminen veisi minua yhtään mihinkään, vaan muutoksia olisi tapahduttava. Päätin keskittyä valokuvaamiseen ihan uudella tapaa. Tehdä portfolion ja aloittaa bloggaamisen ohella myös valokuvaajan työt. Muutamia yksityisasiakkaita minulla olikin, mutta aika pian tajusin, ettei se ollut oma juttuni. Siirryin vähän puolivahingossa yrityskuvaamiseen ja siitä lähti uusi alku urallani. Mini aloitti myös päiväkodin, jonka ansiosta, minulle vapautui kunnon työaika. Ompelin pitkästä aikaa ja valmistin mm. itselle asut vuoden Elle-gaalaan, jossa olin ehdolla vuoden muotiblogiksi. Aloitimme myös talonsuunnittelun, vain todetaksemme seuraavan vuoden alussa, että suunnitelmat menevät uusiksi.

2017

Tammikuussa 2017 kerroin teille vaikeasta purkupäätöksestä. Ostamallamme merenrantatontilla seisonut vanha hirsitalo ei tulisikaan olemaan remppakohteemme, vaan se purettaisiin ja siirrettäisiin muualle. Hetkeä myöhemmin esittelin jo uuden talomme piirustukset ja talonblogi Hirsitalo 2.0 näki päivänvalon. Seuraavat kuukaudet kuluivat pitkälti talon piirustusten parissa, rakennuslupaa hakiessa ja muutenkin taloon liittyvissä jutuissa. Tässä ohella tein toki muita töitä normaalisti ja elämä tuntui sujuvan kaikella tapaa hyvin, vaikka kiirettä pitikin. Alkusyksystä pääsimme vihdoin ja viimein pystyttämään taloa ja saimme isoja iloisia uutisia.

Nimittäin raskaustesti näytti plussaa, meille oli tulossa toinen vauva! Panikoin tätä asiaa jonkin verran, sillä talonrakennus oli pahasti kesken ja työkuvioni rullasivat vihdoin toivotulla tavalla, mutta sisarus oli kuitenkin enemmän kuin toivottu, joten päätin nauttia raskaudesta täysillä. Se kaikki ilo romuttui kuitenkin lokakuun lopulla, kun sain tietää keskenmenosta. Se oli kova isku vasten kasvoja, vaikka yritinkin peittää suruni jatkamalla töitä jo heti seuraavan päivänä normaaliin tapaan. Tuo suru jäi siinä hetkessä käsittelemättä itseltäni ja sen ymmärsin vasta seuraavan vuoden puolella.

2018

Vuosi 2018 alkoi ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin juuri tehnyt elämäni yhden hienoimmista työprojekteista ja toisaalta ravannut lääkäreissä kroppani ollessa yhä sekaisin keskenmenosta. Koko kehoni tuntui tarvitsevan sekä henkisesti että fyysisesti pienen irtioton ja buukkasimmekin pitkästä aikaa ihan rehellisen löhöloman koko perheelle. Puolitoistaviikkoa auringon alla teki kai taas jälleen kerran ihmeitä, sillä sieltä palattuani asiat alkoivat taas napsahtelemaan kohdilleen. Taloprojektin kanssa oli myös ollut haasteita, mutta nekin alkoivat vihdoin rullaamaan. Huhtikuussa sain tietää olevani uudelleen raskaana ja olin siitä tietysti onneni kukkoilla. Siinä kohtaa minulla oli myös aavistus, että tästä saattaisi tulla elämäni paras työvuosi.

Loppuvuosi 2018 oli sitten yhtä ilotulitusta. Ensin sain elämääni yhden hienon roolin lisää, kun minusta tuli täti maailman mahtavimmalle pienelle pojalle. Sitä seurasi se mieletön hetki, kun kaikkien vaikeidenkin vaiheiden jälkeen saimme talomme vihdoin valmiiksi ja kannettua muuttokuorman sisään. Loppuvuoteen mennessä yritykseni oli tahkonut tiliä tuplasti paremmin kuin edellisinä vuosina ja muutoinkin tämä oli ollut elämäni hienoin työvuosi kokemuksien valossa. Satumainen loppu tälle kaikelle oli tietysti se, kun vain pari päivää ennen joulua meidän perhe täydentyi toisella pienellä mustahiuksisella tonttutytöllä. Siinä sitä taas istuttiin sairaalasängyllä joululauluja kuunnellen ja toista yhtä suurisilmäistä vauvaa tuijotellen. En vieläkään tiedä miten sain itsestäni irti kaiken sen energian rakentaa talon, tehdä elämäni parhaan työvuoden sekä käydä läpi 9kuukauden raskauden sekä synnytyksen yhden vuoden sisään. Kuten olen täällä kirjoittanutkin, tämä vuosi oli elämäni hienoin ja haastavin.

 

2019

Jos vuosi 2018 oli elämäni siihen asti hienoin ja haastavin, oli myös viime vuodessa paljon sulateltavaa niin hyvässä kuin pahassa. Vauvavuosi oli upea, mutta ajoittain se otti niin koville, että usko meinasi loppua. Haaveeni tehdä koko ajan töitä romuttui heti alkumetreillä, kun kuopuksen hengitys rohisi oudosti ja asiaa tutkittiin useamman kuukauden ajan. Muitakin haasteita matkalle mahtui ja toki ihan jo pelkästään se muutos yhden lapsen perheestä kahden lapsen perheeseen muutti arkea oleelllisesti. Kun hengitysoireet helpottivat ja uskoin parempien aikojen olevan edessä alkoivat allergiaepäilyt ja alati huononevat yöt.

Jossain kohtaa minun oli luovuttava kunnianhimoisista työtavoitteistani ja keskityttävä vain täysillä selviämään vauvavuoden eteen tuomista haasteista yksi kerrallaan. Mutta vaikka niitä haasteita riitti ihan loppuun saakka, en vaihtaisi vuodesta mitään. En edes niitä unettomia öitä, koska niistäkin on omalla tavalla opittu. Opittu arvostamaan sitä, kun pää pelaa normaalisti 8 tunnin yöunien jälkeen :D Viime vuosi oli kerrassaan hieno kahden lapsen äitinä. Sisarussuhteen kasvu nollasta tähän pisteeseen on näin äidin silmissä ollut tapahtuma vailla vertaa. Tänäkin aamuna katselin heidän leikkejään miettien, että vaikka ikäeroa löytyy, on tuo side siltä niin uskomattoman vahva ja ainutlaatuinen. Kaiken väsymyksen ja haasteiden arvoinen.

2020

Mitä tuokaan vuosi 2020? Toivottavasti tasapainoisen arjen. Siihen kylkeen ihania lomahetkiä perheen kanssa. Toivon voivani palata pikku hiljaa paremmin töiden pariin, mutta nauttia myös pikkulapsiajasta. Minin kohdalla sen jo huomaa, että ne lapset eivät tosiaan ole pieniä kauaa. Ensi syksynä alkaa nimittäin esikoisella koulutie! Talon kanssa meillä riittää vielä puuhaa ja tänä vuonna jatketaan sen loppuun työstämistä. Toivottavasti saadaan viimeisten sisähommien lisäksi myös ulkopuolta ja pihaa kuntoon. Jos edelliset vuodet ovat blogissa olleet rakennuspainotteisia, niin tämä ei tule olemaan poikkeus. Nyt puhutaan ehkä vain enemmän piharakennuksista ja itse pihasta! Muutenkin oma arki ja elämä tulee tänäkin vuonna pyörimään pitkälti täällä kotona, joten haluan myös sen tuoda esiin täällä blogissa.

Loppuun haluan vielä kiittää teitä kaikkia vanhoja ja uusia seuraajia

Ilman teitä tämä kulunut vuosikymmen olisi ollut hyvin erilainen. Kiitos kommenteista, keskusteluista, tuesta, kannustuksesta ja kauniista sanoista. Kiitos ihan kaikesta!

2019 – Ensimmäinen vuosi kahden lapsen äitinä

Posted on

Heippa sinne ja hyvää alkanutta uutta vuotta sekä vuosikymmentä!

En ajatellut tällä kertaa tehdä tässä vuoden vaihteessa mitään sen kummempaa koostetta viime vuodesta, vaikka ne aina hauskoja onkin. Viime vuosi oli, kuten edeltäjänsäkin haasteellinen ja ehkä vähän rankka, mutta myös niin hemmetin hieno. Syitä tähän on taas monia, mutta tiivistettynä yhteen lauseeseen viime vuodessa parasta oli ehdottomasti äitinä oleminen yhden tytön sijaan kahdelle.

Vuosi 2019 tulee aina olemaan se ensimmäinen vuosi, jolloin sain kokea ja ymmärtää, että sitä suunnatonta rakkautta todellakin riittää jaettavaksi toisellekin lapselle ja nähdä miten sisarussuhde syntyy sekä kehittyy ensimmäisestä kosketuksesta lähtien. Vuosi oli täynnä niin ikimuistoisia hetkiä, että puhelimen rullan selailu saa silmäkulmat kostumaan alta aika yksikön. Tytöistä on kehkeytynyt jo vuoden aikana mieletön parivaljakko ja on ollut niin hauska seurata heidän kasvua sekä nähdä mitä yhteisiä piirteitä ja mitä eroavaisuuksia heissä onkaan.

Valitsin tähän vuodenvaihteentervehdykseen kuvitukseksi nämä siskon häissä otetut kuvat, sillä ne kertovat erittäin osuvasti juurikin näistä eroavaisuuksista tyttöjen välillä. Kuopus on hyvin dynaaminen, voimakastahtoinen ja tiukkakatseinen tyyppi, kun taas isosisko on selkeästi enemmän herkkä haaveilijaluonne. Ihan mahtavat otokset molemmista, niin aidot ja paljon puhuvat!

Huomenna meidän ainutlaatuisen pitkä joululoma tulee päätökseen ja se tarkoittaa arkeen paluuta koko perheelle. Kuukausi on ollut mahtava ja hurahtanut ohi nopeasti, vaikka välillä onkin ollut fiilis, että aika matelee ja seinät kaatuvat tällä riehakkaalla porukalla päälle :D

Joulukuun alussa meistä tuntui siltä, että tämä yrittäjäperhe oli kovasti yhteisen ajan tarpeessa ja siitä syystä päätimme pitää harvinaisen pitkän joululoman, ensin ulkomailla ja sitten täällä kotona. Ja onneksi pidimme! Olemme nimittäin luultavasti tehneet viimeisen 30 päivän aikana enemmän asioita yhdessä perheenä kuin koko viime vuonna yhteensä. Pidennetty joululoma oli ehdottomasti vuoden 2019 paras tekemäni päätös.

kuvat: Terhi Töyry

Joulun 10 parasta

1. Kuopuksen 1-vuotissyntymäpäivä vuoden pimeimpänä päivänä jäi tietysti ensimmäisenä joulusta mieleen. Aamulla laulettiin onnittelut laulut ja annettiin pieni lahja. Kakkukahvit juodaan ensi vuoden puolella, mutta halusimme muistaa häntä sekä myös isosisko pari päivää myöhemmin ihan oikeana syntymäpäivänä. Kuopus on aina ollut hyvin pienistä jutuista onnellinen ja niin oli nytkin. Silmät loistivat ilosta jo pelkästä onnittelulaulusta, kortista nyt puhumattakaan.

2. Joululahjoihin, syötäviin sellaisiin, sain tänä vuonna rutkasti apua miniltä, joka on kyllä tässä kuopuksen vauvavuoden aikana kasvanut ihan silmissä. Hän auttoi valmistamaan ja paketoimaan lahjat sekä viemään ne tutuille. Hän koristeli kanssani kuusen, auttoi siivoamaan ja kaitsemaan pikkusiskoa. Taitaa tyttö olla ihan valmis kouluun ensi syksynä!

3. Paras päätökseni joulun osalta oli viettää aatto kokonaan kotona. Ei tarvinnut kiirehtiä minnekään, murehtia nuoremman päiväunista tai ylipäätänsä mistään muustakaan, roudata tavaroita tai matkustaa. Taidan pitää tästä kiinni ensi vuonnakin!

4. Toinen hyvä päätös oli kutsua joulupukki kylään jo päivällä. Mini kävi tulisilla hiilillä jo aamusta alkaen, enkä tiedä kuinka monta sataa kertaa olisin hänelle joutunut pukin aikatauluista vastaamaan, jos hän olisi kolkutellut ovelle vasta aattoiltana. Nyt pukki kävi päiväkahveilla isovanhempien kanssa samaan aikaan ja se laukaisi kyllä kivasti minin jännityksen. Kuopukselta pukki meni aivan tyystin ohitse, sillä hän veti tyytyväisenä sikeitä etuovella, eikä hievahtanutkaan vaikka pukki kilisteli vierestä sisään :D

5. Joululahjattomuus. Emme ole vielä yhtenäkään jouluna itse ostaneet tytöille joululahjoja ja hyvä näin. Isovanhemmat pitivät taas lahjoista huolen, eikä yhtään enempää pakettia olisi tarvittua. Mini oli superiloinen saamastaan merenneidon pyrstöstä sekä kosketinsoittimesta. Kuopus (hitsi kun tekisi vielä mieli sanoa vauva :D) sen sijaan hullaantui uusista kirjoista sekä yhteisiksi saaduista nukenvaunuista. Yhden lahjan meidän perheeseen itse asiassa ostin ja se oli kirja miehelleni. Teimme sopimuksen, että hankkisimme tästä edes toisillemme aina jouluna kirjan, jonka kokisimme juuri siinä hetkessä toiselle sopivaksi. Jännityksellä odotan vielä omaani, sillä (mies)flunssan vuoksi sen tulo on hieman viivästynyt.

6. Jouluaaton yöpala. Jouluruokailu oli meillä aikamoista sirkusta, kun yksi vee viskoi ruokia minne sattuu ja kuusi vee puolestaan yritti irroittaa kovasti heilunutta hammasta. Lopulta hammas kipeytyi niin, että koko perheen ruokailu seisahtui lohduttomaan itkuun. Loppu hyvin kaikki hyvin hammas irtosi illan päätteeksi ja kun lopun viimein olimme saaneet molemmat lapset unille oli aika nauttia jouluherkuista. Siinä kohtaa kalat ja muut eivät tosin enää innostaneet, joten valmistin vain klassiset kinkkuleivät, kaadoin kuppiin kuumaa glögiä ja nappasin kainaloon vielä levyn lempparisuklaatani. Aaton ja ehkä koko joulun rauhallisin hetki oli tämä.

7. Joulupäivänä laulettiin taas syntymäpäivälauluja, kun mini täytti mahtavat kuusi vuotta. Hänet yllätettiin niin ikään pienellä lahjalla sekä syntymäpäiväkakulla, joka tuntui olevan jopa lahjaakin tärkeämpi. Onneksi olin varautunut tähän. Syntymäpäivien kunniaksi lähdimme äitini ja siskoni kera päiväleffaan katsomaan Frozen 2 ensi-iltaa. Leffa liikutti allekirjoittanutta niin kovasti, että rehellisesti sanoen itkin teatterin penkissä kahdesti :’D

8. Joulupäivä päätettiin kyläilyihin isovanhempien luona. Omien vanhempieni luokse oli löytänyt tiensä myös molemmat siskoni sekä siskon poika. Meno yltyi aika riehakkaaksi loppua kohden eikä haaveilemani joululeffailta tullut kysymykseenkään. Ehkä ensi vuonna tai sitten sitä seuraavana vuonna malttavat suvun nuorimmatkin jo kerääntyä telkkarin ääreen rauhoittuman sen sijaan että kiipeilisivät jatkuvasti seinille.

9. Edellisten päivien uuvuttamana heräsin Tapaninpäivänä vasta kello 10.30 ja loikoilin vielä sängyssä 11 saakka. Kuopuksen mennessä päiväunille tuntui siltä, että voisin nukkua vielä aavistuksen lisää ja niinhän siinä kävi, että ensimmäistä kertaa hänen syntymän jälkeen nukuin ihan rehelliset sohvapäikkärit itsekin. Neljän aikaan iltapäivällä havahduin sitten pimeytymeen ja tajusin, että olin ollut päivästä hereillä ruhtinaalliseti 2,5 tuntia. Kaikki kyseiselle päivälle tehdyt suunnittelmat menivät nukkuessa ohitse, mutta se ei paljon mieltä painanut. Minusta tuntui ekaa kertaa yli vuoteen ihan oikeasti levänneeltä.

10. Kyläilyä puolin ja toisin. Joulussa parasta on mielestäni aina se yhteinen aika perheen, läheisten ja ystävien kanssa. Kliseistä ehkä, mutta niin se vaan on. Kaikilla meillä on aina omat arkikiireemme, mutta monesti juhlapyhät, erityisesti joulu on sitä aikaa, kun ehditään näkemään ja juttelemaan pidemmän kaavan mukaan. Mekin ehdimme jouluna ja välipäivinä nähdä oma lähipiirin lisäksi useampia ystäviämme. Osa kävi meillä kylässä ja osan luokse me puolestaan teimme visiitin. Kyläilyn merkeissä jatketaan vielä tällä viikolla, kun luvassa on useammat syntymäpäiväjuhlat!

Kolme yötä jouluun – yksi syntymäpäiviin

Ajellaan tässä juuri viimeisiltä jouluasioilta kohti kotia. Jouluradio soi, pienempi tyttö vetää sikeitä ja isompi katsoo elokuvaa. Mietin äsken, että tämä olisi aika ihanaa joulunpyhinä. Muutama rauhallisempi hetki, ehkä joku jouluinen elokuva ja vähän jouluherkkuja. Saas nähdä suodaanko sellainen minulle :D

Joululahjat on nyt pitkälti kunnossa, samoin tyttöjen syntymäpäivälahjat, joista toinen avataan jo heti huomen aamulla, kun kuopus täyttää vuoden. Niin vain se vauvavuosi meni. Yllättävän nopeasti. Mitään suurempia syntymäpäiväjuhlia emme tässä joulutohinassa järjestä, vaan synttärikahvit juodaan sitten ensi vuoden puolella. Esikoinen sai jo omat kaverisynttärinsä, joten hän malttaa odottaa sukujuhlia ensi vuoteen. Nuorempi ei sen sijaan vielä ymmärrä juhlien päälle paljoakaan. Perheen kesken haluan kuitenkin tyttöjä syntymäpäiväaamuina muistaa ja siksi olen heille pienet harkitut lahjat hankkinut.

Mitä sitten taas jouluvalmisteluihin tulee, ovat ne lahjoja lukuunottamatta vielä aika vaiheessa. Huomenna olisi tarkoitus tehdä isompi ruokakauppareissu ja siivota. Jos ne saan hoidettua, niin sitten aatonaattona voi ottaa jo aika iisisti. Mitään kummoisia jouluruokavalmisteluja en ajatellut tehdä, mutta suolakaramellikastiketta sekä muutamat “jouluomenat” ajattelin vanhojen suosikkireseptieni pohjalta valmistaa. Mitenkäs teidän joulupuuhat? Joko sitä ollaan ihan valmiina vai vielä menossa viime hetken ostoksille?

ps. En osaa yhtään kuvitella, että tämä pieni joulupulla olisi jo 1-vuotias?! Hänhän on viekä niiiiin pieni! Mutta niin kai se menee, että kuopus on aina perheen vauva, olisi sitten minkä ikäinen tahansa.

Joulukuu ja kuusi

Ja niin sitä vaan päästiin taas jouluun. Viime vuonna tähän aikaan kiristeltiin hermoja aika tavalla talohommien puolesta ja jännitettiin kuumeisesti pääsemmekö muuttamaan ennen joulua sekä ennen kuopuksen syntymää. Laskettu aikahan oli vasta tammikuussa, mutta joku ääni sisälläni kertoi tällä toisellakin kertaa, että vauvalla on kiire maailmaan. Halusin asettua taloon edes jollain tapaa ennen vauvan syntymää ja huimat viisi päivää ennen kun hän saapui meitä ihastuttamaan sanoin miehelleni, että nyt me muuten muutetaan, eikä todellakaan odotella joulun välipäiville. Viimeisillään raskaana sitä sitten huhkittiin ja puhkittiin muuttokuorma väliaikaisesta asunnosta tänne uuteen kotiin.

Yksi yö nukuttiin patjoilla lattialla ja tasan kaksi yötä ehdin nukkua rauhallisesti omassa sängyssäni ennen kuin neljäntenä yönä menivät lapsivedet. Siinä kohtaa minulla välähti, että kaikki jouluvalmistelut ovat vielä ihan vaiheessa ja aloin kirjaimellisesti keskellä yötä koristelemaan joulukuusta. Seuraavan 24h aikana kävin piipahtamassa sairaalassa ainoastaan palatakseni takisin joulupuuhiin. Kun kaikki lahjat oli paketoitu ja koti laitettu joulukuntoon palasin sairaalaan synnyttämään :D Tämä tapahtumasarja tulee varmasti pysymään mielessäni kristallin kirkkaana koko lopun elämääni ja palaan näihin muistoihin yhä uudelleen, varsinkin näin joulukuussa, kun koristelen kuusta.

Kuten varmasti jo hyvin tiedätte myös esikoisen syntymään liittyy jouluinen tarina ja siitä syystä tämä kuukausi sekä itse joulu ovat viime vuosina saaneet aivan uuden merkityksen. Olen toki aina pitänyt joulusta ja aloittanut jouluvalmistelut ajoissa, mutta lasten syntymät tekivät lempi vuodenajastani ja pyhästäni entistä rakkaamman. Eilen koristelimme joulukuun alun kunniaksi kuusen loppuun ja kyllä siinä meinasi pieni onnen kyynel poskelle vierähtää, kun katsoin näiden kahden touhuja. Vajaa vuosi sitten tuo vallaton pieni menijä oli vielä visusti masun turvissa, mutta nyt viilettää jo kovaa vauhtia suurimman idolinsa, isosiskon perässä. Minulla on sellainen kutina, että tästäkin joulusta on tulossa ikimuistoinen.

vauvan asu Newbie

minin asu Newbie esiliina & Tommy Hilfiger mekko (Zalando)

Tyttöjen isä

Eilen juhlistettiin isiä ympäri Suomea ja näin myös meillä. Tosin perinteistä isänpäiväaamiaista en eilen loihtinut, koska olin minun vuoroni nukkua aamulla hieman pidempään (ollaan otettu vuorot vauvan huonon nukkumisen vuoksi). Yllätettiin kuitenkin mieheni tyttöjen kanssa nopeasti lahjalla ja korteilla, ennen kuin hipsin takaisin peiton alle muutamaksi tunniksi. Mini oli askarrellut päiväkodissa kortin ja tehnyt kotona isille “lippuja”, joilla mieheni sai lunastaa jonkin pienen palveluksen miniltä tai pääsi hänen kanssaan viettämään aikaa eri aktiviteettien parissa. Aamiaislipulla saa minin tekemän aamiaisen ja leffailta-lippulla tietysti leffaillan! Varsinaiseksi lahjaksi annoimme Monopoli-pelin, jota mieheni on toivonut koko vuoden. Joku ehkä muistaa, että minä en ole yhtään lautapelityyppiä, mutta perheen kesken voin ja tykkään kyllä välillä pelata :) Loppuvuosi taitaakin mennä nyt Monopolin parissa.

Eilen illalla olin aikeissa julkaista miehesti ja tytöistä jonkin kivan isänpäiväkuvan instassa, mutta arkistoja sellaisessa tajusin, ettei sellaista oikein ole. Miehestäni löytyy kyllä kuvia aina yksi tyttö kainalossa, mutta ei oikeastaan ainuttakaan sellaista, jossa olisi molemmat. Tämä tuntui jotenkin niin käsittämättömältä, koska kuvaan kuitenkin JOKA PÄIVÄ jotain. Päätin samantien, että tämä tilanne pitää nyt korjata ja alan tästä eteenpäin ikuistamaan näitä unohtumattomia hetkiä tytöistä isänsä kanssa, niin että heille ja meille jää ihania muistoja, kun isoksi tuosta kasvavat. Tunnetusti en jaksanut odottaa yhtään, vaan kaivoin puhelimeni esiin sillä samalla hetkellä, vaikka kuopus oli jo yöpuvussa valmiina unille. Se ei menoa ja kuvausta onneksi haitannut. Puhelimen rullalle tallentui pari ikimuistoista otosta ensimmäisestä isänpäivästä kahden tytön kanssa. Tytöt nauraa räkättävät, kuten yleensäkin isin kainalossa. Minusta on aina niin ihana kuulla, miten mieheni kokee olevansa nimenomaan “tyttöjen isä”. Se kuulemma sopii hänelle ja näin se on tarkoitettu menevän ♥

Esikoinen ja kuopus – 6 eroa ja 6 yhtäläisyyttä

Kokonainen viikko kotona, lähes tulkoon neljän seinän sisällä perheen kanssa takana. Siinä ajassa alkaa yhdellä sun toisella pipo vähän kiristämään, mutta on tästä yhdessäolosta toisaalta osattu nauttiakin. Mieheni totesi toissapäivänä, että tuntuu ihan joululomalta (jos ei pahaa oloa lasketa), kun päivät ovat yhtä palapelin kokoamista ja viltin alla pötköttelyä. Kieltämättä sitä elettiin aikamoisessa kuplassa ja ehkä se jollain tavalla tuli taas tarpeeseen, vaikka vatsatautia ei kyllä kukaan meistä kaivannut.

Tässä kotona lasten kanssa pyöriessä huomasin useassa kohdassa miettiväni, miten samanlaisia, mutta toisaalta taas niin erilaisia meidän tytöt ovatkaan. Sekä luonteeltaan että ulkonäöltään. Ajattelin, että voisi olla hauska koota näitä vähän yhteen, ihan meitä itseäkin varten. Seuraavaksi siis luvassa “mitä eroa?” ja “mitä yhteistä?” esikoisella ja kuopuksella.

Mitä eroa?

Virstanpylväät – Esikoisella oli kiire; kaikki piti oppia heti, vaikka taitoja, saati järkeä ei ollut tarpeeksi. Määrätietoisen luonteen ja jäntevän rakenteensa ansiosta hän osasi 8-9kk kohdalla ja sujuvasti kontata, nousta seisomaan ja kävellä tukea vasten kovaa vauhtia. Hänen ensimmäinen kesä oli yhtä kaaosta, kun hän oppi kaiken niin aikaisessa vaiheessa. Kuopuksen kanssa sen sijaan ensimmäinen kesä oli suhteellisen rauhallinen. Hän ottaa aikansa, harkitsee ja kokeilee maltillisesti. Hän katselee vieressä touhuavaa isosiskoaan ja vaivihkaa sitten yrittää, josko hänkin osaisi. Jos ei onnistu, hän suosiolla jättää taidot hautumaan vielä hetkeksi. Virstanpylväiden kohdalla kuopus tulee siis jäljessä, mutta ei se meitä ole haitannut tai stressannut. Esikoisen kohdalla tuntui, että se pieni sylivauva katosi johonkin todella nopeasti, mutta kuopusta on ollut ihana sylitellä pitkään. Eikä hän mitenkään jäljessä ole. Hienosti istuu, konttaa ja nousee tukea vasten. Vielä ei jalat kanna askeleita, mutta nekin tulevat ajallaan. Tällä kertaa meillä ei ole kiire!

Kasvu – Kasvun suhteen kuopus kiri alkukuukausina aavistuksen isompana syntyneen esikoisen ohi nopeasti. Hän kasvoi hyvällä tasaisella tahdilla ja toisin kuin esikoisen kohdalla tällä nuoremmalla saatiin ihastella pulleita poskia ja syötävän suloista kaksoisleukaa. Esikoinen ei missään vaiheessa ollut ns. vauvan pyöreä ja hänen kanssaan sain juosta jatkuvasti kasvukontrollissa. Hyvin hänkin lopulta kasvoi, ei käyrien mukaan, mutta omaa tasaista tahtiaan. Mitään valtavaa koko eroa tytöillä ei ole tässä iässä, vaan he ovat tismalleen saman pituisia ja kuopus ne muutamat (tärkeät!) sata grammaa painavempi.

Silmät – Esikoisella oli syntymästä lähtien aivan tummanruskeat silmät ja näin on edelleen. Kuopus sen sijaan syntyi myös tummahkojen silmien kera, mutta nyt väri on selkeästi sininen. Miehelläni on ihan kirkkaan siniset silmät ja itselläni vaalean ruskeat. Jännittävä fakta on kuitenkin se, että minulla oli koko ensimmäisen elinvuoden sinertävät silmät, joten saa nähdä mikä on kuopuksen lopullinen silmien väri. Tällä hetkellä näyttää, että ne voisivat jopa alkaa muuttumaan enemmän ruskeiksi kuin sinisiksi. Onko siellä ketään, kenen silmien väri olisi lapsena vaihtunut?

Luonne – Vanhempi tyttö on tulta ja tappuraa, hyvin herkkä ja hyvin dramaattinen, toisaalta myös arka ja tunteikas. Hänestä saattaa tunnin aikana nähdä kirjavan tunteiden skaalan, kun mieli muuttuu hetkessä. Nuorempi sen sijaan rento, suorastaan lungi. Sellainen varma ja vahva tyyppi, joka ei paljon pään kolautteluista tai muista välitä. Hänelle tuntuu sopivan kaikki ja joka päivä hän on yhtä suurta hymyä. Oli esikoinenkin vauvana (ja on edelleen) ehdottomasti iloinen ja naurava, mutta huomattavasti herkkäluontoisempi jo tässä vaiheessa. Löysin äskettäin tyttöjen huoneisiin taulut, jotka kuvastavat niin hienosti heidän luonteitaan. Näytä ne teillekin pian!

Mieltymykset – On ollut hauska huomata miten erilaisista asioista siskokset vauva-aikoina pitivät. Isompi rakasti vauvana banaania ja kuopus syljeskeli banaanin palat lattialle. Nyt banaani maistuu, niin kuin myös puuro, johon esikoisen ei koskenut pitkällä tikullakaan. Esikoisen yksi suosikkilauluista oli Pingviinitanssi, jota lauloin hänelle harvase päivä. Kuopukseen laulu ei uponnut, vaan hän sai siitä pahemman sätkyn ja parkui onnettomasti vartin verran :D Sen sijaan hänen korviinsa “Oli synkeä yö” kuulostaa jumalaiselta, haha. Kuopus on selkeästi tullut biisivalintojen suhteen äitiinsä, kun melankoliset sanoitukset uppoavat paremmin kuin nauravat lastenlaulut. Myös lelujen suhteen olen huomannut eroja. Monet lelut, joihin esikoinen ei aikoinaan koskenut kertaakaan ovat kuopuksen suosikkeja. Esimerkkinä tästä nuket. Kuopus rahaa joka päivä mukanaan lähes hänen kokoista nukkea ja hoivaa sitä parhaansa mukaan. Esikoinen en sen sijaan nukkeleikeistä välittänyt oikeastaan ennen kuin oikea vauva tuli tähän taloon viime jouluna.

Pelot – Tytöt ovat näin vauva-aikana pelänneet todella erilaisia asioita. Esikoiselle erilaisten kodinkoneiden kovat äänet olivat suuri pelon aihe, kuten oli myös suihkussa käynti/silmien kastelu. Kuopus sen sijaan ei ole moksiskaan imurista vaan kipeää hurisevan laitteen päälle ratsastamaan. Kylvyssä hän antaa kaataa vettä suoraan hänen päälleensä ja suihkusta häntä ei saa millään ilveellä huutamatta pois. Alkukuukausina hän tosin pelkäsi kovasti meidän pesuhuonetta, jonka vuoksi kylvetimme häntä kodinhoitohuoneen lavuaarissa. Se pelko on nyt onneksi jo väistynyt ja hän kylpee normaalisti siellä missä muutkin. Yleisesti ottaen kuopus tuntuu säikkyvän huomattavasti vähemmän kuin isosiskonsa, mutta esimerkiksi rappuja alas tullessa huomaan hänen vapisevan sylissäni ja itkuun hän purskahtaa, jos toinen lapsi kiljaisee kovaa hänen vieressään tai minä yskäsen. Vierastanut kuopus ei ole kovinkaan montaa kertaa ja jää yleensä hymyssä suin aina hoitoon. Voi olla, että tämä muuttuu kasvaessa, mutta ainakaan nyt häntä ei äidin ja/tai isän puuttuminen harmita samalla tavalla kuin esikoista harmitti. Tähän tosin on varmasti vaikuttanut se, että asumme Helsingin sijaan nyt Kotkassa tukiverkon ympäröimänä.

Mitä yhteistä?

Hiukset – Molemmat neitokaiset ovat syntyneet muhkea mustan tukan kera ja molemmat ovat “kaljuuntuneet” 6kk ikään mennessä :D Esikoisella hiukset alkoivat tämän jälkeen kasvaa vauhdilla ja jo pari vuotiaana jouduimme luopumaan otsahiuksista, koska niitä piti saksia joka viikko. Nykyisin hänen hiukset ovat pitkänhuiskeat, joten vahvasti uskon, että myös kuopuksen vielä harva kuontalo alkaa tuosta pian kukoistamaan.

Ilmeet ja veikeä luonne –  Minua alkaa aina väkisin naurattaa siinä kohtaa, kun kuopus on menossa tekemään pahojaan johonkin aiemmin kiellettyyn paikkaan ja laittaa samalla kasvoilleen hassuimman virneensä. Samanlainen virne nimittäin löytyi esikoisen kasvoilta ja molemmat tytöt ovat kyllä olleet syntymästä asti yhtä veikeitä ja viekkaita. Kumpikin aina velmuilemassa. Minusta tuntuu, että he oikein nauttivat siitä, kun pääsevät kiellettyyn paikkaan tai tavaraan käsiksi ja katsahtavat minun suuntaan huomaanko mitä he ovat tekemässä. Siinä kohtaa, kun napakasti kiellän ja käsken lopettamaan tulee yleensä makea naurun röhähdys ja alkaa äkkinäinen pakomatka :D

Syöminen –  Se kestää, kestää ja kestää. Toivoin koko kuopuksen raskausajan, että olisipa tämä toinen lapsi olisi edes himpun verran enemmän kiinnostunut syömisestä ja malttaisi syödä ruokansa, mutta ei. Esikoisen kanssa on istuttu ruokapöydässä tuntitolkulla kaikki nämä vuodet ja nähtävästi sama laulu jatkuu tämän toisen kanssa. Kumpikaan ei ole osoittanut sen suurempaa kiinnostusta ruokaa kohtaa, syövät vain kun on pakko. Ja heti kun masu tuntuu edes hieman täydeltä tulee täysi stoppi. Ja yleensä se tulee kahden lusikallisen jälkeen. Tämä koettelee päivittäin sekä minun että mieheni hermoja ja aiheuttaa aikamoisia aikatauluhaasteita, kun syömiseen pitää aina varata tuhottomasti aikaa. Myös muut läheiset ovat huomanneet tämän haasteen ja esimerkiksi oma äitini, joka yleensä on maailman kärsivällisin ihminen totesi yhtenä päivänä, että ei kyllä jaksaisi näitä syöttömaratoneja joka päivä. Kaikkea ollaan omasta mielestämme jo kokeiltu, mutta jos jollakin teistä on tähän ongelmaan ässä hihassa, niin antakaahan kuulua :D

Pitkät päiväunet vauva-aikana – Näin vauvavuotena molemmat tytöt ovat olleet todella hyviä nukkumaan päiväunia. Parhaimmillaa sitä posotetaan yli 3 tuntia edelleen. Se on näin yrittäjän näkökulmasta ollut erittäin positiivinen juttu, sillä pitkä päiväunipätkä on taannut edes jonkinlainen työrauhan hetkeksi. Sekä esikoinen että kuopus nyt ovat tykänneet nukkua ulkona vaunuissa ja näin omakotitalossahan siihen on oiva mahdollisuus. Kuopus tuntuu kaiken hyvän lisäksi nukahtavankin todella ripeästi ja monesti siihen nukutukseen riittää pelkkä oven suusta vaunun heijaaminen. Esikoisen hyvät päiväunet loppuivat kuin seinään 1.5 vuoden iässä, kun hän päätti ettei tarvitse päiväunia enää ollenkaan. Pahoin pelkään, että tämä toinen tulee olemaan samaa sorttia tässä suhteessa, sillä virtaa tuntuu riittävän…

Sisäkissa-syndrooma – Tää voi olla aivan hyvin opittu tai ehkä ennemminkin vaistottu juttu, mutta kumpikaan meidän tytöistä ei oikein välitä ulkoilusta. Varsinkaan jos on pimeää, kylmää ja märkää. Opituksi jutuksi tätä veikkaan ihan siitä syystä, että minä itse en todellakaan ole mikään ulkoilija ja se on varmasti toiminut mallina molemmille. Toki me käydään puistossa ja ulkoilemassa siinä missä muutkin, mutta erityisesti kurjalla kelillä meillä jää kyllä kuravaatteet naulaan ja leikitään mielummin sisällä. Nimitys sisäkissat tulee siskoltani, joka puolestaan on tosi kova ulkoilemaan. Hän naureskelee aina miten minä ja minun pienet sisäkissani viihdymme sisällä lämpöisessä, kun hän ulkoilee poikansa kanssa kelistä riippumatta :D

Kälätys – Molemmat tytöt ovat varmasti saaneet isän puolelta aimoannoksen savolaisia juuria, sillä suunvuora ei näiltä meinaa saada kummaltakaan, kun vauhtiin pääsevät. Molemmat ovat todella kovia höpöttelijöitä ja varsinkin nuorempi tyttö on todella kovaääninen kälättäjä. Usein kuopus koventaa vielä omaa ääntää muiden ylitse, jos häntä ei tarpeeksi nopeasti huomioida ja silloin desibelit ovat korkealla. Ei siis tarvitse ihmetellä miksi minä välillä jään illalla suihkun jälkeen kylmään saunaan lauteille hetkeksi istumaan. Siellä saa muutaman minuutin ajan istua ihan rauhassa hiljaisuudessa, kun muutoin meillä aika harvoin hiljaista on…

tyttöjen mekot NEWBIE (saatu kampanjan yhteydessä)

Uusi viikko: syyslomaa ja unikoulua

Uusi viikko on täällä ja se tuo mukanaan osittaisen syysloman isommalle tytölle sekä unikoulun meidän juniorille. Koko viikkoa mini ei valitettavasti pysty vanhempien työhommien vuoksi lomailemaan, mutta muutamana päivänä onneksi kyllä. Toivotaan, että kelit tästä hieman kohenisivat, niin voisi keksiä jotain hauskaa tekemistä myös neljän seinän ulkopuolelta. Tosin ei minua haittaisi pitää leffapäiviä keskellä viikkoa, jos vettä tulee taivaan täydeltä. Fiiliksen ja kelin mukaan mennään.

Ainoa minkä suhteen ei mennä fiiliksen mukaan on tämä samperin unikoulua, jonka vihdoin ja viimein sain aikaiseksi sekä “uskalsin” aloittaa. Kuten esikoisellakin, kuopuksen yöunet heittivät kuperkeikkaa juuri tässä 9-10kk iässä. Ennen tätäkin on ollut huonoja jaksoja, mutta ei näin pitkiä. Väsyneenä sitä myös laiskistuu, ainakin minä. Siitä hyvänä esimerkkinä se, että olemme taas palanneet yösyömiseen, vaikka tyttö pärjäsi aivan mainiosti ilman yömaitoa jo puolivuotiaana. Maitopullosta on vaan tullut taas tapa ja helppo sellainen erityisesti meille vanhemmille. Sen avulla öinen kitinä loppuu heti ja kaikki pääsevät jatkamaan uniaan. Helppoa ja kivaa, mutta niin petollista. Vauvakin oppii aika herkästi kaikkeen tällaiseen mukavaan, kuten myös siihen, että äitin syliin on ihana nukahtaa iltaisin. Tavoista on vaikea päästä eroon ja monesti ne poikivat lisäongelmia. Nyt maitopullon lisäksi halutaankin sitten keskellä yötä kailottaa kovalla äänellä, seisoa, istua, imeskellä pinniksen kaiteita ja taputtaa. Vaikka nukumme mieheni kanssa vuoroöin vauvaa vahtien, niin pikkuhiljaa alkaa molempien energiat hiipumaan. Yhteispäätöksellä aloitimme siis eilen unikoulun, josta toivon olevan apua. Ainakin esikoista se auttoi aikoinaan.

Esikoisen yöunia paransi myös sängyn siirto omaan huoneeseen ja se on nyt myös edessä kuopuksella. Sormet ristiin, että lempeä unikoulu tepsii ja omassa huoneessa vauveli nukkuu levollisemmin. Ainakin viime yö, joka oli nyt unikoulun ensimmäinen, meni ilman sen suurempia huutoja, joten lupaavalta näyttää. Minä sain aloittaa unikoulun nukkumalla toisessa huoneessa 8 tuntia unta putkeen, mutta ensi yönä vastuu vauvan kitinästä siirtyy sitten minulle. Tällaisina hetkinä sitä kyllä on niin äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen, että vierellä on joku jakamassa tämän kaiken.

Nämä kuvat eivät nyt varsinaisesti liity tähän postaukseen, muuta kuin ehkä siten, että tässä olisi erittäin potentiaalinen syyspäivän asu, jos päättäisin tänään lähteä kotitoimistolta…

R-Collection neule / NLY housut / Gucci bag / Ecco shoes / Mango sunnies / Kiomi trenssi

kuvat: Hanna Väyrynen / editointi: minä

Vauvan ensimmäinen syksy ja äidin tunteenpurkaus

Posted on

Niin sitä on menty talvesta kevääseen, keväästä kesään ja kesästä syksyyn. Meidän vauvavuoden viimeinen vuodenaika on täällä. Tässä kohtaa pirpana on siis 9kk vanha ja osaa jo tukevasti istua sekä liikkuu vauhdilla joka suuntaan. Juuri äskettäin on opittu myös vähän seisomaan tukea vasten ja tänään neiti päätti ihastuttaa meitä taputustaidollaan. Myös ruokailun puolella tapahtuu jatkuvasti muutoksia, kun tuttipullot vaihtuvat nokkamukeihin ja sileämmät vauvasoseet karkeampiin annoksiin sekä pikku hiljaa kohti samaa ruokaa kuin muu perhe. Vauvajutut jäävät yksitellen taaksensa ja se on samanaikaisesti niin ihanaa ja niin sydäntä särkevää.

Tämä kyseinen ikä ja vaihe tässä vauvavuodessa on ainakin meillä ollut molempien kohdalla hyvin tapahtumantäyteinen ja sellaista jatkuvaa uuden oppimisen juhlaa päivästä toiseen. Onnistumisen ilo näkyy suurena riemuna sekä jatkuvana hymynä vauvan kasvoilta ja uuteen päivään herätään aina innokkaana. Kaikella tällä positiivisella on myös varjopuolensa, sillä hieman salakavalasti nämä uudet taidot hiipivät myös vauvan uniin ja se tarkoittaa suomeksi erittäin levottomia öitä.

Viimeiset viikot täällä on öisin kieritty pitkin pinnasänkyä, heijattu unissaan konttausasennossa samalla kovasti kirkuen, noustu sängyn laitoja vasten ja heitelty tutteja yli laidan. Vauvan tunteet ailahtelevat öisin naurun räkätyksistä sydämet ja korvat särkevään huutoon (joka ei välillä meinaa loppua millään). Välillä itketään ikävää, välillä vatsanpuruja ja välillä pinnasängyn väliin jäänyttä jalkaa. Mutta useimmiten itkulle ei kuitenkaan ole mitään muuta järkevää selitystä kuin ehkä se, että takana on taas yksi erittäin jännittävä päivä ja ne päivän jännittävät jutut ovat tulleet myös vauvan uniin.

Hieman pelonsekaisin tuntein odotin tätä syksyä, sillä vielä viiden vuoden jälkeenkin muistan tämän vaiheen esikoisen ajoilta selvästi. Silmäpussit olivat tuolloin suurimmillaan ja itku äidilläkin väsymyksen vuoksi herkässä. Toisaalta oli ja on taas ihana nähdä vauvan kasvavan, päivärutiinien vakiintuvan ja elämän tietyllä tapaa helpottavan, vaikka tästä alkaakin taas ehkä se kaikista rankin vaihe pikkulapsiarjessa.

Tämän ikäinen lapsi osaa jo vaatia, mutta ei kuitenkaan hallita tunteitaan. Hän osaa jo liikkua, mutta kolauttelee jatkuvasti itseään ja ajautuu muutenkin koko ajan vaaratilanteisiin laittamalla kaiken mahdollisen suuhunsa (tällä viikolla syöty mm. paperia, havunneulasia, terävää muovinpalaa, kiviä ja pärekorinpalasia...). Hän on yhä edelleen vauva, mutta kasvanut jo tempperamenttiseksi taaperon aluksi, joka pistää hanttiin aina, kun pitäisi pukea päälle, syödä tai käydä nukkumaan. Yöllä vauvaa väsyttää, mutta hän on aivan liian utelias nukkumaan koko sitä aikaa, mikä olisi ehkä hänelle suotavaa. Ja sen vuoksi, tälläkin kertaa minä kasvattelin tänä syksynä erittäin komeita silmäpusseja.

Mutta vaikka välillä väsyttää niin maan pirusti, saa kuitenkin jokainen naurun röhähdys tämän pienen nallekarhun suusta minut hetkeksi unohtamaan uupukseni. Jokainen hassu virne vauvan kasvoilla saa tämän äidin hymyilemään ja jokainen helyyttävä katse ojentamaan kädet ja nostamaan vauvan syliin. Jos vauvan tunteet menevät tällä hetkellä varsinkin öisin vuoristorataa, niin menevät myös äidin. Välillä sitä itketään öisin yhdessä, mutta sillä synkimmälläkin hetkellä jokin pieni ääni sisälläni sanoo, että hei, elät juuri nyt elämäsi tähtihetkiä. Unohtumatonta ja korvaamatonta aikaa, jonka tulet muistamaan vielä kiikkustuolissakin.

Joten kiitos, kun olet siinä pieni ystäväni, herättämässä minut joka päivä eloon ja varmistamassa, että tunnen kaikki tunteet voimakkaammin kuin koskaan ennen. Sinä ja siskosi olette ehdottomasti parasta, mitä elämä on minulle antanut.

Äiti, joka ei osannut leikkiä

Hieman haikein mielin ja myös vähän kauhulla katson nuoremman tyttömme kasvua. Kohta hänkin on siinä leikki-iässä. Ei siinä mitään, aivan ihana ikä, unohtumaton ja hauska. Ainut miinuspuoli siinä on vain se, että koen leikki-ikäisten lasten kanssa niin suurta huonoa omaatuntoa, koska itse leikkiminen ei luonnistu minulta yhtään.

Veikkaan, että tämä ongelma kytkeytyy siihen samaan sisälläni olevaan epämiellyttävään tunteeseen, jota koen esimerkiksi lautapelejä ja oikeastaan kaikenlaisia pelejä pelatessa. Ei vain malta enkä oikeastaan edes tykkää pelata. Urheilumielessä joo kyllä, mutta leikkimielisesti jotain lautapeliä tai vaikkapa puhelimessa olevan peliä, niin ei ei ja ei. Olen tullut siihen tulokseen, että minua ei vain ole luotu leikkimään. Kirjoitan tätä tekstiä vakavalla tyylillä, mutta oikeasti naureskelen täällä omille jutuilleni. Kaikkihan osaavat leikkiä!

Niin kai minäkin, mutta koen silti huonoa omaatuntoa aina, kun mini pyytää minua leikkimään. Nukeilla ja pikkuisilla hahmoilla leikkiminen on ehkä pahinta mitä tiedän. En osaa keksiä mielikuvituksellisia seikkailuja tai hyviä vuorosanoja ja saan myös kuulla kunniani siitä. Avuttomuuteni on tässä kohtaa melko ironista, sillä koen olevani aika luova persoona. Mutta ehkä luovuuteni riittää vain valokuvaamiseen, vaatteiden tekemiseen, leipomiseen ja sen sellaiseen.

Onneksi ratkaisu on yksinkertainen; Niitä asioita pyrin minin kanssa tekemään aina, kun meillä on aikaa tehdä yhdessä asioita ja hän haluaa leikkiä. Ehdotan, että leipoisimmeko jotain? Ompelisimmeko nukelle uuden mekon? Maalaisimmeko? Tai tekisimmekö trampoliinilla tanssihyppyesityksen?Ja tiedättekö mitä. Useimmmiten mini innostuu silmin nähden ja se saa minut niin iloiseksi. Nautin tehdä hänen kanssaan luovia asioita, mutta en vain osaa olla luova perinteisissä lastenleikeissä. Olen ajatellut, että ehkä olen se maailman ainut äiti, joka ei osaa leikkiä, mutta sitten todennut, että ehkä leikin vain omalla tavallani. Arkisten asioiden parissa.

Älkää nyt käsittäkö väärin, kyllä minäkin makoilen lastenhuoneen lattialla ja liikuttelen maailman pienimpiä Pet Shop -eläinhahmoja hassusti äännellen tai pelaan minin kanssa muistipeliä, vaikka mieleni harhailee samalla jossain aivan muissa maailmoissa. Onneksi lasten isä on huomattavasti innokkaampi pelaamaan lautapelejä ja se onkin heidän yhteinen juttunsa. Ja veikkaampa, että kun aikaa kuluu pari vuotta, niin pikkusiskosta kehkeytyy huomattavasti luovempi Pet Shop-leikkikaveri kuin äidistä. Minut voi siinä kohtaa sitten hyllyttää näistä hommista kokonaan.

Tänään olen taas luvannut leipoa minin kanssa, kunhan hän jumpalta kotiin saapuu. Siitä puuhasta me molemmat nautitaan aivan äärettömästi ja minä olen läsnä 100%. Loppujen lopuksise läsnäoleminen on varmasti kaikkein tärkeintä, teit lastesi kanssa sitten ihan mitä tahansa.

Syyskuun ensimmäinen asu ja uusi lempparihame

Vielä ei näytä kovin syksyiseltä, mutta eipä haittaa tippaakaan. Tämä on niin parasta aikaa pukeutumiselle, kun voi yhdistellä villaisia yläosia ja avonaisia kenkiä. Eilen päälläni oli tämä sama asu, mutta kashmirneuleen kanssa!

Hameen ostin muutama viikko sitten ja siitä on tullut ihan lemppari. Satiininen valkoinen hame on aika “luksus” arkikäyttöön, mutta kun sen asustaa rennosti, eikä yhdistä kovin kummoisiin kampauksiin tai meikkiin, niin se menee hyvin arkiasussa. Rakastan tällaisia vaatteita, joita voit käyttää aamusta iltaan, palaverista illanviettoon. Tässä kyseisessä hameessa on ihan todella hyvä malli, nimittäin monesti näissä halkiottomissa maxihelmoissa on aika hankala kävellä. Tämä levenee juuri sopivasti polvien alapuolelta, joten liikkuminen (ja kyykkiminenkin) onnistuu helposti.

Syyskuun alusta tuli mieleen, että tuntuuko teistä kenestäkään muusta nyt samalta, kuin yleensä vuodenvaihteessa? Että jokin uusi, jännittävä aikakausi alkaa taas? Minusta syyskuu on jotenkin ihanalla tavalla uuden alku, vähän kuin tammikuu. Kesän jälkeen monet pyörät lähtevät taas pyörimään, tulee uusia projekteja jne. Jotenkin sitä oikein pihisee intoa ja luovuutta. Omaa intoani töiden suhteen rajoittaa hieman kuopuksen kotona oleminen, mutta muutamiin hauskoihin projekteihin olen lähtenyt silläkin uhalla, että silmäpussini kasvavat jäätäviin mittoihin jouluun mennessä :D Vauva-aika on korvaamatonta ja omalla tavallansa ihanaa, mutta hitsi vie nautin kyllä työnteostakin juuri nyt. Onneksi on ihmisiä  ympärillä, joiden ansiosta näiden yhditäminen onnistuu ♥

ps. Olen aika tykästynyt tähän vaaleampaan hiustyyliin. Se niin ikään tuntuu uudelta ja raikkaalta! Mitäs te olette mieltä?

&Other Stories skirt / Mango heels / JC shirt / Gucci bag / Le Specs sunnies

photos: Hanna Väyrynen, edit: me

Puoli vuotta hirsitalossa – miltä nyt tuntuu?

Kaupallinen yhteistyö: Honkarakenne

Muistan sen kuin eilisen, kun todella havahduin uuden kotimme ainutlaatuisen materiaalin hienoudesta. Olimme ensi kertaa useamman yön reissulla ja kotiin palatessa, ovesta sisään astuessa puun tuoksu painautui nenään lämpimänä syleilynä. Molemmat, minä ja mieheni totesimme yhteenääneen, että “täällä tuoksuu ihanan puulta”. Puun tuoksusta on tässä puolen vuoden aikana tullut minulle yhtä tärkeä kuin meren tuoksusta. Se tuoksuu kodilta, rauhalta, rentoutumiselta ja turvalta. Massiivipuurakenteisen rakennuksen eli hirsitalon tuoksu ei katoa, vaan ilman täyttää miellyttävä puun tuoksu vielä vuosienkin päästä. Ja se nimenomainen tuoksu tulee aina olemaan minulle kodin ja nimenomaan meidän ikioman, itse rakennuttaman kodin tuoksu.

Nyt olemme asuneet täällä puoli vuotta. Toissa viikolla esittelin teille taloa Home Tour -kuvien muodossa ja nyt olisi tarkoitus hieman kirjoittaa siitä, minkälaista on ollut asua hirsitalossa nämä kuusi kuukautta. Mitä tunteita hirsitalo on meissä herättänyt? Onko asuminen täällä vastannut odotuksiamme? Ja onko hirsitalossa asuminen mahdollisesti poikennut entisiin koteihimme verrattuna? Olenko huomannut selkeitä eroja?

Hirsitaloista puhuttaessa sisäilma nousee monesti ensimmäisenä keskustelun kärkeen ja hyvä näin. Sisäilmanlaatu on vakava asia ja erittäin suuri terveysongelma Suomessa. Ympäristöministeriön mukaan useita satoja tuhansia (600-800t.) suomalaisia altisuu päivittäin kosteus- sekä homevaurioiden aiheuttamille epäpuhtauksille ja Hengitysliiton arvion mukaan n. 200 000 suomalaisella on epäpuhtaan sisäilman aiheuttamia sairauksia. Kuntaliitto puolestaan arvioi vuosikymmenen vaihteessa, että Suomessa on tuhat koulua, joissa on ilmanlaatuongelmia*. Nämä määrät ovat todella hälyyttäviä ja tämä on yksi iso syy, miksi haluan puhua hirsitalojen puolesta. Sisäilmaongelmat ovat merkittävin haaste talonrakentamisessa, mutta ratkaisu löytyy hyvinkin läheltä, meidän omista metsistämme.

Hirsi rakennusmateriaalina on tutkitusti terveellinen ja massiivinen hirsirunko on kosteusteknisesti turvallisin rakenne. Kaikki Honka-kodit valmistetaan PEFC-sertifioidusta suomalaisesta männystä, mikä tarkoittaa, että jokaisen kaadetun puun tilalle istutetaan uusi taimi. Pintamateriaalina mäntypuu on luonnollinen, eikä siitä tutkitusti vapaudu huoneilmaan haitallisia pienhiukkasia. Mäntypuun pinta on myös luonnostaan antibakteerinen, joka omalta osaltaan ennaltaehkäisee taudinaiheuttajien leviämistä hirsirakennuksissa. Honka-kotien turvallisuutta ja sisäilman hyvää tasoa tuetaan myös muilla valinnoilla. Hirsiseiniin ei esimerkiksi käytetä rakenteen hengittävyyden estävää höyrysulkumuovia. Myös lamellihirsien valmistuksessa käytettävä liima on M1-luokiteltua eli sellaista, joka säilyttää puun luonnollisen hengittävyyden eikä päästä haitallisia aineita sisäilmaan.

Monesti tässä sisäilmakeskustelussa korostetaan hirren olevan hengittävä seinärakenne. Tämä on kuitenkin hieman harhaanjohtava ilmaus, sillä tässä kohtaa ei tarkoiteta ilman liikkumista sisään ja ulos, vaan huoneilman ihanteellista kosteustasapainoa, jota massiivipuu itse ylläpitää. Hirsi siis tasaa luonnostaan kosteusvaihteluita; talvipakkasilla se luovuttaa sisäilmaan kosteutta ja ilmankosteuden noustessa puolestaan sitoo sitä. Tämän ansiosta sisäilman suhteellinen kosteustaso pysyy aina terveyden kannalta optimaalisella tasolla ja takaa sen, ettei homeille tai mikrobeille synny otollista kasvuympäristöä. Ihanteellisessa kosteustasapainossa on myös viihtyvyysaspekti. Hirsitalo on asukkaalle miellyttävä sen tuntuessa kesähelteillä raikkaan viileältä ja talvipakkasilla kotoisan lämpimältä. Ja toisin kuin kuvitellaan hirsitaloissa ei tänäpäivänä tarvitse kärsiä vedontunteesta, sillä seinärakenteet ovat tiiviit. Honka-kotien hirret tiivistetään valmiiksi tehtaalla, jolloin ilmanvuoto on minimaalinen ja lämmönpitävyys erinomainen.

Paperille (tai näin tietokoneelle) kirjoitettuna hirsitalon edut ja erot muihin ovat mittavat, mutta miten on ihan tavallisessa arkielämässä? Huomaanko minä eron? Ensimmäisinä viikkoina uudessa kodissa nuuskuttelin menemään aktiivisemmin ja oletin tai siis toivoin kokevani sellaisin ahaa-elämyksen hirsitalon poikkeuksellisen laadukkaassa sisäilmassa. Ahaa-elämystä ensi viikkoina ei kuitenkaan tullut ja asia unohtui. Se palasi kuitenkin kiljuen mieleeni, kun tämä paljon odotettu ahaa-elämys sitten tuli hieman myöhemmin. Tarkemmin sanottuna tuona ensimmäisessä kappaleessa kuvailemani hetkellä, kun palasimme reissusta kotiin. Sen lisäksi, että puun tuoksu silloin huumasi meidät, tajusin myös miten turtunut olin siihen raikkaaseen ja puhtaan tuntuiseen ilmaan, joka kotonamme sisällä on. Täällä on hyvä hengittää, ajattelin.

Eron huomaaminen otti aikaa, sillä se vaati sen, että totuin ja turruin tähän kodissa valitsevaan sisäilmaan. Nykyään huomaan herkästituntevani oloni muualla ahtaaksi ja tunkkaiseksi. Yöunet maistuvat täällä paremmin (kuin mökillä konsanaan) ja ihoni sekä hiukseni kunto pysyvät kotioloissa parempana. Jopa pyykeistä huomaa sisäilman olevan poikkeuksellisen raikas. Täällä sisällä kuivuessa niiden tuoksu on sama kuin ne olisivat ulkona narulla saaneet rauhassa kuivahtaa. Näiden kaikkien edellä mainittujen asioiden uskon johtuvan nimenomaan siitä, että kosteustasapaino täällä on ihanteellinen. Täällä ei ole liian kosteaa eikä liian kuivaa. Myös kotimme avaruus, poikkeuksellinen huonekorkeus ja isoista liukuovista puhaltava raikas meri-ilma sekä mieletön maisema vaikuttavat varmasti sisäilman ohella viihtyvyyteen täällä. Vaikka elämme tällä hetkellä ruuhkavuosien huippuja ja kotimme on usein kaaoksen vallassa, voin silti todeta, että täällä sielu ihan oikeasti lepää.

Sitä onko puulla siihen vaikutusta, en osaa varmasti sanoa, mutta ainakin tutkimusten perusteella puumateriaalien käyttö rakenteissa sekä sisämateriaaleissa vähentää stressiä ja puurakenteisissa ympäristöissä tapahtuu mm. verenpaineen laskua, sydämen sykkeen laskua ja rauhoittumista*. Puu koetaan hyvin miellyttävänä materiaalina niin koskea kuin katsoakin. Massiivipuu myös tuoksuu hyvältä ja on akustisesti hyvä valinta. Hirsirakennus voi olla merkittävä tekijä ihmisten unenlaadun, työtehon ja keskittymiskyvyn parantumisessa.

Viime vuosina hirsi ja puu ovat nousseet todellisiksi trendeiksi rakentamisessa sekä sisustuksessa, eikä ihme. Kaikkien yllä mainittujen positiivisten puolien lisäksi monet ihmiset haluavat tänä päivänä vaihtaa luonnonmukaisempiin ja kestävempiin vaihtoehtoihin usealla eri elämän alueella. Tästä syystä useat valitsevat kotinsa rakennusmateriaaliksi luonnonmukaisen massiivipuun, kuten me.

Hirsitalojen kestävyydestä olen puhunut jo aikaisemmin pidemmän kaavan mukaan täällä, mutta todettakoon vielä tähän loppuun hirsitalon olevan kaiken huipuksi ekologisesti kestävä valinta. Honka-kodit rakennetaan Suomessa kotimaisin voimin uusiutuvasta luonnonvarasta. Puun oma hiilijalanjälki on pieni, sillä se sitoo hiilidioksidia koko elinkaarensa ajan, ja kaiken rakentamisen pohjana on kunnioittava suhtautuminen luontoa kohtaan. Huolella rakennetut ja ylläpidetyt hirsitalot kestävät hyvin aikaa. Kuten vaatteiden ja tekstiilien kohdalla, talonrakennuksen kestävyyttä ja ekologisuutta voidaan myös mitata sillä, kuinka pitkäaikaisia ja kestäviä vaihtoehtoja pystytään tarjoamaan. Hyvin pidetty hirsitalo voi hyvin siirtyä sukupolvelta toiselle pitkän matkaa. Kuka tietää asuuko tässä meidän talossa joskus tulevaisuudessa mahdollinen lapsenlapsemme tai jopa hänen lapsensa.

Valmistellessani tätä postausta, luin Honkarakenteen sivuilta seuraavan lauseen; “Aito, tuoksuva puu luo tunnelman, jota on vaikea määritellä, mutta jonka tuntee kyllä astuessaan hirsitaloon.”. Hiljaa mielessäni nyökyttelin, että juuri tätä ensimmäisessä kappaleessa hain takaa. Puun tuoksu on hirsitalossa enemmän kuin tuoksu. Se on tunnelma, fiilis, olotila, jota on vaikea määritellä. Mutta kuten todettua, sen tuntee astuessa hirsitaloon. Päivittäin täällä ollessa tuoksuun hieman turtuu, mutta jo yhden yön reissun jälkeen tuoksun tuntee taas. Sen ainutlaatuisen tunnelman lisäksi puun tuoksu on minulle hiljainen viesti talon turvallisuudesta, terveellisyydestä ja ekologisuudesta. Olen vahvasti sitä mieltä, että hirsitalojen hienous piilee siinä, että tuijotellessa hirsitalon seinää niin sisältä kuin ulkoakin näet vain sen saman mäntypuun, joka aikoinaan kasvoi meidän omissa metsissä. Siinä ei ole mitään ylimääräistä ja turhaa. Hirsitalossa on meidän perheen hyvä olla.

*Lähteet: Terveellinen ja luonnonmukainen koti / Terveellinen hoiva- ja koulurakentaminen (Honkarakenne)