Kuten olette ehkä huomanneet, olen elellyt melkoista hiljaiseloa täällä blogissa. Siihen on ollut ihan painava syy ja tuntuu, etten voi oikein kirjoittaa mitään fiksua, ennen kuin olen avannut suuni tästä kaikesta. Parempi siis sylkeä sanottavani ulos ja jatkaa sitten vasta muihin aiheisiin.
Paniikkikohtaus – kylmähiki, huimaus, putoamisen tunne, päänsärky, vapina, puristava tunne rinnassa, kuolema korjaa -fiilis. Siinä oman paniikkikohtaukseni pääpiirteet. Sain sellaisen ensimmäisen kerran vuonna 2013 ja pelästyin suunniltani. Luulin rehellisesti sanoen kuolevani siihen paikkaan. Tai vähintäänkin saavani sydänkohtauksen, joten mieheni kiikutti minut päivystykseen. Päivystyksessä he totesivat kuitenkin melko pian, että ei hätää sinulla on vain paniikkikohtaus. Aika klassinen tilanne ymmärtääkseni.
Paniikkikohtaus kaikessa voimakkuudessaan on ensimmäisellä(kin) kerralla todella pelottava kokemus. Se ottaa täysin vallan kehostasi, jota äsken vielä hallitsit hienosti. Hermostosi tuntuu olevan riekaleina ja vaikka kuinka yrität toitottaa itsellesi, että ei tässä mitään hätää, tuntuu siltä kuin putoaisit mustaan aukkoon. Kohtauksen jälkeen olo on ainakin itselläni, kuin rekan alle jäänyt sekä henkisesti että fyysesti. Palautuminen kestää pitkään ja huonoimmassa tapauksessa kohtauksia tulee seuraavina päivinä tai viikkoina lisää. Vuonna 2013 sain muistaakseni 3-4 kohtausta peräjälkeen, mutta sen jälkeen ne saatiin kuriin tai minä sain psykologin avulla. Siitä lähtien olenkin ollut yli seitsemän vuoden ajan niistä vapaa, kunnes nyt.
Viime viikolla sain paniikkikohtauksen, joka vei jalat alta sekä uskon kaikesta.
Ja mikä pahinta, se tapahtui lasten silmien edessä. Aikaisempia kohtauksiani on todistanut vain mieheni, mutta nyt kaksi pientä uteliasta silmäparia ihmetteli, että mikähän äitille oikein tuli. Kuopus ei onneksi ollut moksiskaan, mutta esikoisen silmistä näkyi sellainen huoli, jota et oman lapsesi silmissä halua nähdä. Minun, jonka piti olla se järkkymätön vuori, tuki ja turva, romahdin keskelle keittiön lattiaa lounasta valmistaessa. Tärisin, vapisin ja itkin lohduttomasti. Kiitän onneani, että mieheni oli myös paikalla ja otti tilanteen haltuun tyynen rauhallisesti.
Myöhemmin samana päivänä toettuani jo kohtauksesta mietin, että mitähän hittoa. Ilman mitään selkeitä ennakkovaroituksia paniikkikohtaus oli ottanut minusta vallan. Eihän minulla ollut edes stressiä enää?! Moni asia oli syksyn edetessä kääntynyt paremmaksi ja olimme juuri edellisellä viikolla viettäneet syyslomaa. Siinäpä se, klassinen tilanne tämäkin. Juuri silloin, kun annat itsellesi luvan hengähtää, eikä ole enää pakottavaa tarvetta jatkuvaan tsemppaukseen saattaa kehosi reagoida näin. Flunssa puskee päälle heti loman alkumetreillä tai minun kohdallani paniikkikohtaus ottaa vallan.
Itse kohtaus on kyllä tehnyt tuloaan jo kauan, mutta olen tsempannut niin saamarin kovasti, että se pirulainen ei ole päässyt päälleni. Ennen kuin nyt, kun sitä vähiten odotin. En lähde tähän avaamaan sen kummemmin syitä omaan romahtamiseeni, sillä parantuminen on yhä kesken ja minun on tärkeää päästä itse jäsentelemään ajatuksia. Miettimään mikä meni vikaan vai oliko se vain elämäntilanne, joka ajoi minut tähän. Liki vuoden unettomuusjaksolla on varmasti ollut osasyy tähän ja siitä haluan teille vielä jossain kohtaa kirjoittaa. Nyt kuitenkin keskityn palautumiseen, joka onneksi on alkupäivien jälkeen lähtenyt mukavasti liikkeelle. Mutta vaikka keho tuntuisi taas omalta ja jokseenkin terveeltä niin tiedän, ettei mieltä korjata noin vain viikossa. Nämä kohtaukset ovat monesti herätyskelloja meille, että kaikki eivät ole ihan kunnossa. Nyt vaaditaan aikaa ja tietynlaista työtä tilanteen korjaamiseksi. Onneksi tässä kohtaa minulla on jo niitä työkaluja ja tiedän, että kohtauksista sekä ahdistuneisuudesta on mahdollista päästä eroon. Kokonaan tai ainakin useiksi vuosiksi.
Kirjoitin tämän tekstin oman mielenrauhani vuoksi, mutta myös siksi, että vuosi 2020 on ollut henkisesti raastava niin monille. Poikkeuksellinen tilanne on vienyt monet meistä ahdinkoon tai jopa hulluuden partaalle, vaikka periaatteessa kaikki olisi ihan ok. Jatkuva epätietoisuudessa ja tietynlaisen paineen alla eläminen on kuitenkin raastavaa, jopa uuvuttavaa. Salakavalasti voimme uupua jopa siihen pisteeseen saakka, että oma kontrolli pettää. Ennakkomerkkejä ei välttämättä aina huomaa, kuten en itsekään huomannut. Ne voivat olla pieniä, melko tavanomaisia oireita, jotka sitten johtavat suurempaan katastrofiin. Tarkkailkaa siis itseänne, mutta ei liikaa. Jos koette olevanne poikkeuksellisen väsyneitä useamman viikon ajan tai oireilevan muuten, koettakaa selvittää mistä väsymys kumpuaa. Onko se oire jostain muusta? Ja vielä viimeiseksi; puhukaa! Perheenjäsenelle tai ammattilaiselle. Tärkeintä on olla jäämättä yksin niiden olojen kanssa.
Tämä julkaisu ei nyt valitettavasti ollut mikään leppoisin toivotus tai lähtö viikonlopun viettoon, mutta kuten paniikkikohtauskin ei tämä postauskaan valinnut sitä optimaalisinta ajankohtaa. Se tuli vähän yllättäen ja juuri silloin, kun sitä vähiten odotti.
