Oma elämä

Lyhyempi kesätukka ja ystävän luona kylässä

Posted on

Päätin viime viikon kampaajakäynnillä napsaista reilusti mittaa hiuksista pois ja vitsit mikä ero! Tukka tuntuu ja näyttää sata kertaa paksummalta sekä elinvoimasemmalta. Tyveen laitettiin tuttuun tapaa mahdollisimman luonnollinen ruskeasävy (omien harmaiden kasvatusprojekti tosiaan jäi :D) ja latvoja hieman raidoitettiin. Etuosaan leikattiin myös selkeämmät “sivuverhot” nyt, kun raskauden jäljiltä harventuneet ohimohiukset ovat vihdoin kasvaneet tarpeeksi. Muuten hius on tasamittainen. “Sivuverhot” yhdessä vaaleampien raitojen kanssa tekevät kyllä hiuksista eläväisemmät sekä jotenkin helpommin muotoiltavammat etuosasta. Minulla on luonnostaan taipuisa (jopa hieman kihara) hius ja tämä leikkaus on kyllä siihen se paras mahdollinen.

Nämä kuvat minulle ikuisti ystäväni Hanna, jonka luona heidän uudessa kodissaan pääsin vihdoin koronan hellitettyä käymään. Koti oli kyllä hyvin Hannan näköinen, avara ja kaunis. Yhtä pahana kultaharakkana ihastelin tietysti messinkisi yksityiskohtia, joita riitti vähintään yhtä paljon kuin meillä kotona. Emme olleet Hannan kanssa nähneet puoleen vuoteen, mutta kyläillessäni heillä tuntui kuin olisimme istuneet samassa pöydässä vasta eilen. Juttu lensi vanhaan tuttuun tapaan ja nauru yltyi räkätykseksi saakka.

Kuulumisten vaihtamisen lisäksi käytimme kuvausmahdollisuuden hyödyksi ja nappasimme muutamat kuvat puolin toisin. Edellisistä kuvaustreffeistä oli niin ikään ikuisuus aikaa. Vaikka kotoa käsin, kaukana Helsingistä on ollut ihan kivakin tehdä hommia, niin kyllä tämä visitiitti pk-seudulle taas muistutti, että välillä on ihan hyvä päästä uusiin ympäristöihin sekä kuvailemaan eri tyyppien kanssa. Ne ruokkivat ja elävöittävät luovaa puuhaa taas ihan uudella tavalla.

Nyt viimeistelen vielä viimeiset työhommat ja lähden hakemaan lapsia pyörällä hoidosta. Heilläkin loma häämöttää jo edessä :) Ulkona on jälleen kerran mieletön sää ja hellemekko taitaa olla tänäänkiin se ainut oikea vaatevalinta, joten sillä mennään!

mekko & laukku Lindex / hattu Zara / aurinkolasit RayBan

Meidän juhannus tiivistettynä

Posted on

  • Oli lämmin, suorastaan helteinen sää. Aika poikkeuksellista juhannuksena sanoisin.
  • Kiitos lämpimien kelien uitiin joka päivä sekä meressä että uima-altaassa. Oma ranta on kyllä mieletön juuri nyt.
  • Syötiin valtava määrä uusia perunoita sekä grilliherkkuja.
  • Jäätelöt sulivat ennätysvauhtia ja niitä myös syötiin ennätyspaljon.
  • Käytiin kyläilemässä kavereilla, perheen luona mökillä ja ystävien kanssa puistossa pitsapiknikillä.

Rauhalliseksi meidän juhannusta en kuvailisi. Se oli, kiitos vauhdikkaiden lasten, aika päätöntä menoa aamun herätyksestä illan uinahtamiseen saakka. Tästä syystä en myöskään nähnyt juhannuskokkoa tai ehtinyt juhannussaunaan. Ehkä ensi vuonna sitten :D Muuten takana ihana ja ikimuistoinen juhannusviikonloppu, jonka kruunasi vielä eilinen iltalenkki yksin Suomen kesäyössä. Kaikkialla oli niin kaunista ja vehreää, lämmin ilta-aurinko tuntui ihanalta (ei enää yhtään liian kuumalta!) iholla ja luonnon äänet kantautuivat korviin niin kauniisti, että laskin kuulokkeetkin pois korvista.

En tiedä johtuuko tunteeni koronasta ja epätavallisesta keväästä, mutta jollain tapaa Suomi ja Suomen kesä näyttää sekä tuntuu juuri nyt kauniimmalta ja ihanemmalta kuin koskaan ennen. Ehkä tämä kevät on avannut silmät kaikille niille hienoille mahdollisuuksille, jotka ovat koko ajan olleet nenän edessä, mutta tuntuneet ehkä liian arkisilta ennen tätä. Nyt, jos koskaan on oikea aika nauttia tästä kaikessa täysillä.

Ihanaa kesäviikkoa sinne!

Miten taaperoarki sujuu?

Posted on

En tiedä oliko syynä tämän päiväiset Äititreffien äänitykset vai mikä, mutta tuli olo, että voisin pitkästä aikaa kirjoitella kuulumisia liittyen vauva-, korjaan taaperoarkeen. Edellisellä kerralla, kun vastaavaa postausta kirjoittelin meidän kuopusta pystyi vielä kutsumaan vauvaksi. Vauvavuosi veteli viimeisiään ja elämä oli, pakko myöntää, oikeastaan aika kaaottista. Kerroin uniongelmista sekä allergiaepäilyistä. Itse uin tuon ajanjakson melko syvissä vesissä, sillä olin niin kamalan pettynyt, kun ne puolivuotiaana alkaneet levottomuudet eivät helpottaneetkaan 1-vuotissyntymäpäivään mennessä, kuten olin kuvitellut. Onneksi valoa alkoi näkyä tunnelin päässä jo hyvin pian sen jälkeen.

Alkuvuodesta kävimme ensitöiksemme allergialääkärillä ja allergiatesteissä tytön kanssa. Vaikka testit näyttivät negatiivista lääkäri kertoi meille, että oli hyvin mahdollista, että tyttö kärsi yliherkkyydestä muutamia ruoka-aineita kohtaan. Karsimismenetelmällä saimme lopulta selville, että maito (sen kaikissa muodoissa) ja omena olivat ne kiusankappaleet, jotka laittoivat pienen suoliston sekaisin sekä ihon helakan punaiseksi. Näitä vihulaisia tuntui olevan vähän joka paikassa, myös sellaisissa ruokavalmisteissa, joista ei päällepäin uskoisi. Esimerkiksi useasta leivästä löytyy omenamehua ja monesta tuotteesta maitojauhetta.Tuoteselosteiden lukemisesta tulikin nopeasti arkipäivää, mutta tarkkuus on maksanut itsensä takaisin. Nimittäin maidon ja omenan jäätyä pois ruokavaliosta on kaikki mennyt kohinalla parempaan suuntaan.

Yli puoli vuotta kestäneet rikkinäiset yöt saatiin korjattua suhteellisen nopeasti siihen pisteeseen, että tyttö nukahti itse omaan sänkyynsä ja nukkui siellä kiltisti vähintään puolet yöstä. Viereen päästyään hän jatkoi tyytyväisesti unia aamuun saakka. Kävelemisen opettelu aiheutti välillä pientä levottomuutta ja aamut aikaistuivat samalla kello viiden herätyksiksi, mutta yöt pysyivät muuten rauhallisena. Ennen tätä ne olivat olleet vuoroin suoraa huutamista ja vuoroin riehumista. Luultavasti noista yliherkkyyksistä johtuen.

Maaliskuussa meidän nuorempi neiti oppi sitten vihdoin kävelemään ja kasa uusia taitoja tuli siihen päälle. Puhe alkoi kehittyä ja nyt sanoja tulee jo useampia. Tuntuu, että joka päivä vähintään yksi uusi sana lisää. Hän myös syö reippaasti itse, jos sille päälle sattuu. Isosiskon tapaan hän ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut ruoasta ja sen myötä täällä saadaan välillä edelleen taistella ruokailujen loppuun saattamisen kanssa. Onneksi se tuntuu pieneltä murheelta niiden isojen vastoinkäymisten jälkeen.

Pari viikkoa sitten kuopus yllätti meidät kaikki nukkumalla aamuun saakka omassa sängyssään ja kyllä siinä meinasi itku päästä. Nyt hän on myös väläytellyt toivoa pidemmistä yöunista ja nukkunut useampana aamuna lähemmäs kello kahdeksaa sen 5-6 sijasta. En osaa edes sanoin kuvailla, miten onnellinen olen tästä ollut. Väsymys on kyllä pahimmillaan todellinen kidutuskeino ja vasta nyt kuopuksen myötä olen oikeasti ymmärtänyt, mitä on elää huonosti nukkuvan vauvan kanssa. Mieheni varoitteli minulle noin vuosi sitten, että unikaaosta voisi kestää pitkään (kuten heidän perheessään kaikkien lapsien kohdalla on kestänyt), mutta itse en sitä suostunut uskomaan. Olin varma, että saan uniongelmat korjattua nopeasti ja kuopus alkaa nukkumaan yhtä sikeästi kuin isosiskonsa. Valitettavasti olin tässä pahemman kerran väärässä, sillä kerta toisensa jälkeen jouduin pettymään, kun mikään keino ei toiminutkaan. Viikon huono jakso venyi kuukaudeksi ja kuukauden jakso puoleksi vuodeksi. Jos olisin asennoitunut tähän pidempänä projektina, olisin ehkä selviytynyt henkisesti paremmin, mutta kuka sitä nyt haluaisi maalata piruja seinille ja aavistella heti alkuun vaikean vaiheen kestävän kauan? Ei kukaan.

Nyt uskon ja toivon, että meidän uniongelmat, kuten myös ruoka-allergiamysteerit ovat taakse jäänyttä elämää. Toki vielä on matkaa niihin leppoisiin täysin keskeytyksettömiin yöuniin, mutta korkealle ollaan jo sieltä kuilun pohjalta kivuttu. Yliherkkyyksistäkin pääsemme toivon mukaan jossain kohtaa varovasti totuttelemalla eroon, mutta niiden suhteen ei ole vielä kiire. Juuri nyt nautin tästä jokseenkin seesteisestä vaiheesta, vaikka tyttö onkin siinä ihanan päättömässä puolentoistavuoden iässä, jossa sattuu ja tapahtuu. Kuten isosiskonsakin (ja äitinsä) on kuopus todella kova kiipeilemään ja karkailemaan, eikä malta pysytellä yhtään sekuntia paikoillaan. Tämä aiheuttaa välillä sydämentykytyksiä, kuten esimerkiksi toissapäivänä, kun hän kirmasi vauhdilla mereen uimaan vaatteet päällä ja eilen, kun hän karkasi päivähoidon pihasta, pensasaidan välistä autotielle. Niille, jotka sanovat tyttöjen olevan rauhallisempia ja “helpompia” nauran kyllä ääneen. Te ette ole tavanneet meidän kaksikkoa :D

Ja niille, jotka kärsivät siellä uni- tai vaikkapa allergiaongelmista lapsenne kanssa haluan sanoa, että tsemppiä! Te ette ole yksin! Jossain on joku toinen vanhempi, joka yhtä lailla murehtii ja valvoo sekä on aivan yhtä väsynyt. Välillä tuntuu epäreilulta, kun naapurin vauva nukkuu yönsä läpi kitisemättä 3 kk iästä alkaen, mutta siitä ei kannata masentua sen enempää. Lapset ovat erilaisia eikä niitä tai niiden toimia voi keskenään verrata. Itse uskon siihen, että useimmissa tapauksissa puntit tasataan jossain muussa asiassa,  vaikka eihän sitä kenellekään vastoinkäymisiä toivoisia. Jokaisen lapsen kanssa on kuitenkin omat haasteensa, toisilla toki valitettavasti suuremmat kuin toisilla. Me vanhemmat emme siinä kohtaa voi tehdä kuin parhaamme.

Juuri nyt olen erityisen ylpeä itsestäni ja miehestäni, että selvisimme vauvavuoden haasteista jokseenkin järjissämme ja satuttamatta toisiamme sen pahemmin. Väsymys ajaa meidät helposti riitaisiin tilanteisiin, mutta siinä kohtaa täytyy vain yrittää muistaa, että ilman väsymystä sitä tuskin päästäisi suustaan sellaisia sammakoita. Näistä vastoinkäymisistä opitaan ja voisin vaikka vannoa, että olemme jälleen kerran tämän kokemuksen jälkeen entistä parempi tiimi mieheni kanssa. Toki niiden, ilmeisesti pysyviksi jääneiden silmäpussien kera.

Ps. Pian saadaan siis uusia Äititreffit-jaksoa teille kuunneltavaksi! Niissä lisää vauva- (ja taaperohöpinää), jos tämä aihealue kolahtaa :)

7 viikon lomalla lasten kanssa

Posted on

Kohta on kulunut miltei 7 viikkoa (SEITSEMÄN!!) siitä, kun päätimme miehen kanssa ottaa tytöt ennaltaehkäisevänä toimena pois päivähoidosta. Viralliset ohjeet tulivat voimaan viikko tämän jälkeen, mutta täällä ollaan käytännössä “lomailtu” lasten kanssa jo 7 viikkoa yhtä soittoa. Lomailu on sanavalintana hieman harhaanjohtava, sillä tottakai mekin olemme tässä yrittäneet tehdä töitä samalla. Pitäydyn kuitenkin loma-sanassa, sillä sellaiselta tämä on tuntunut. Lomalta LASTEN kanssa.

Te muut vanhemmat voitte varmasti yhtyä ajatukseen, että loma lasten kanssa on ihan normaalitilanteessakin sellaista “lomaa”, jonka jälkeen on enemmän tai vähemmän todellisen loman tarpeessa :D Tuntuu kuin arki päiväkotipäivineen olisi lasten leikkiä tämän rinnalla. Älkää käsittäkö väärin, on tuntunut etuoikeutetulta saada olla “lomalla” lasten kanssa näinä aikoina ja joskus vuosien päästä olen varmasti ikuisesti kiitollinen tästä ajasta. Ajasta, jolloin maltoimme molemmat mieheni kanssa oikeasti pysähtyä. Ja niin ovat varmasti lapsetkin.

Mutta näin seitsemän viikon jälkeen alkaa jo hieman kisaväsymys painamaan. Näin totesi myös samassa tilanteessa oleva ystäväni, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia pari päivää sitten. Kumpikin mietimme, että ei tässä tilanteessa (terveenä, kotona, omakotitalossa asuessa, yhdessä perheen kanssa ollessa) ole kyllä mitään valittamisen aihetta, mutta kuten lomallakin, jossain kohtaa iskee se kaipuu takaisin arkeen ja rutiineihin.

Vaikka meilläkin on yritetty pitää tietyistä rutiineista kiinni, niin ei tätä silti voi normaaliin arkeen verrata. Tosin emmehän me vielä tiedä, mikä tulevaisuudessa normaali arki on. Onko se tätä? Tai jotain entisen ja tämän väliltä? Emme myöskään voi tietää mitä tulevat viikot tuovat tullessaan. Miten käy koulujen ja päivähoidon? Jännityksellä sitä odotan, vaikkakin hieman sekaisin fiiliksin. Tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan pandemia-aikana ja tämänkin kysymyksen kohdalla olen toisena hetkenä toista mieltä ja toisena toista siitä, mitä sitä oikein pitäisi tehdä. Jatkaa samaan malliin vai avata ovet? Onneksi meillä täällä Suomessa on minun sijasta muita, tässä kohtaa itseäni fiksumpia ihmisiä päättämässä asioista.

Koronakuulumiseni alkavat toistavat toistaa jo itseään, joten ajattelin tähän loppuun kertoa parhaita juttuja viime viikoilta;

Kuopus on oppinut paljon uusia sanoja, tärkeitä sellaisia. Tämän viikon parhaat: “kakka, kakku ja mekko”. 

Paras ystäväni lähetti meidän ovelle tuoretta pullaa ja leipää. Hän tuntee minut niin hyvin!! :D

Pesin ja pakkasin tällä viikolla toppakamat pois silmistä. Liian optimistinen tekoko? Toivottavasti ei.

Eilen takapihan terassilla oli niin lämmin, että pärjäsin paljain varpain ja t-paidassa. Kesä ootko se sinä?

Isompi tyttö sai eskarin ompelutyön valmiiksi. Voi sitä iloa, kun itse ommeltu pehmopupu sai vihdoin pumpuli täytteet sisäänsä ja sitä pystyi esittelemään kaikille sukulaisille puhelimen välityksellä.

Kuopus kantaa joka paikkaan mukanaan vanhaa posliininukkeani. Itseäni tuo nukke vähän hirvittää, mutta hänestä ilmeisesti paras juttu vähään aikaan :D

Isompi tyttö on innostunut laittamaan äidille teen ja välipalan valmiiksi. Nautin täysillä tästä, veikkaan aika ainutlaatuisesta ajasta ennen kuin into hiipuu.

 

Miten siellä jaksetaan? ♥ Alkaako teillä muilla kotona olevilla kisaväsymys painamaan?

Pääsiäisen parhaat

Posted on

Niin hurahti ohi ensimmäinen pandemian sävyttämä juhlapyhä. Vaikka se meni meillä ihan mukavasti, toivon hartaasti, että tämä jäisi ainakin nyt hetkiksi ainutkertaiseksi. Miltei kuusi viikkoa ollaan oltu kotona omalla porukalla ja vaikka lasin läpi ollaan mm. isovanhempia nähty alkaa kyllä olla jo kova ikävä sukulaisia ja ystäviä. Ja varmasti siellä on monella muullakin, mutta vielä pitää jaksaa. Täytyy yrittää iloita täysillä siitä, että on mahdollisuus olla oman perheen kesken. Sekään ei ole itsestäänselvyys tässä kohtaa.

Mutta hypätään vielä hetkeksi kuluneen juhlapyhän eli pääsiäisen tunnelmiin. Se meni hyvin pitkälti niin, kuin olimme suunnitelleet. Otettiin aika rennosti perheen kesken, tehtiin porukalla hyvää ruokaa ja leivottiin pääsiäisherkkuja. Kerroinkin teille jo aiemmin, että olen aika perso pääsiäisruuille ja -herkuille, joten ei ollut mikään yllätys, että pyhät olivat yhtä syömistä. Isäni toi vielä oven taakse itse savustamansa suuren lohen, jota riitti meille useammaksi päiväksi. Savulohi (se iskän savustama nimenomaan) maistuu niin kesälle! Varsinkin tuoreen parsan kera tarjoiltuna.

Sunnuntaina teimme vielä ison pääsiäisbrunssin, jonka onnistuimme (ihme ja kumma) syömään koko porukalla ilman sen kummempaa sirkusta. Brunssia varten kokeilin Jonnan ohjeella herkullista Chia-kookos-vanukasta ja paistoin amerikkalaisia pannukakkuja. Sunnuntai-iltana pidimme leffaillan, joka oli hyvä tekosyy syödä brunssilta yli jääneet herkut loppuun.

Syömisen lisäksi ollaan askarreltu, pelattu korttipelejä ja leikitty sisällä. Ollaan myös oltu paljon ulkona, pyöräilty ja tehty pihahommia. 1-vuotiaan kanssa se on vielä vähän hasardia hommaa varsinkin, kun mereen on suora pudotus pihalta, mutta kyllä hänenkin kanssaan saa jo hetken aikaa jotain puuhasteltua. Tällä kertaa siivosimme rantaa kaisloista ja poltimme kuivat kaislat tulevalla grillipaikallamme. Kannoimme myös ison kasan kiviä rantaviivaa koristamaan. Se meni jo melkein treenistä, joten voi hyvällä omalla tunnolla sanoa vähän huhkineensa kaiken sen syömisen vastapainoksi :D

Kuopuksen päiväuniajat tein joko töitä tai lepäilin isomman tytön kanssa. Muutamana päivänä innostiun myös siivoamaan kaappeja isommalla kädellä ja myymään tarpeettomia nettikirppiksellä. Hyvin onnistui muuten myynti ilman turhia kontakteja. Myymättä jääneet kävin tänään viemässä kierrätyskeskuksen keräysastiaan. Jos jotain hyvää tästä kriisitilanteesta pitää löytää, niin kotia ja siihen liittyviä asioita on kyllä tullut edistettyä normaalia ripeämmin. Tilanne pysynee tällaisena varmasti vielä tovin, joten hyvin on vielä aikaa saada ne muutamat, ikuisuuden to do-listalla roikkuneet asiat tehtyä.

Toivottavasti pyhät sujuivat siellä mukavasti! Täällä satelee juuri lunta, joka hieman latistaa tunnelmaa, mutta toivotaan, että tämä takatalvi on kevään viimeinen. Nyt lähden vielä hoitamaan yhden työjutun ja sitten iltapuuhiin lasten kanssa.

Pandemia: Miten meillä toimitaan?

Posted on

Lupasin palata aiheeseen nimeltä pandemia.

Se vaikuttaa meihin kaikkiin. Kaikkien tekemisiin, suurimman osan talouteen sekä henkiseen ja fyysiseen jaksamiseen.

Se on asia, jota ei sovi vähätellä, mutta myös asia, jonka suhteen ei kannata lietsoa älytöntä paniikkia (tai ostaa 200 rullaa vessapaperia). Hamstraus ja muut ylilyönnit tekevät tässä kohtaa vain hallaa, mutta sen sijaan järkevä tilanteen vaativa toiminta (turhien tapaamisten ym. välttäminen) on suotavaa. On huomattava, että tilanne eri puolilla Suomea saattaa olla erilainen eri ajankohtina ja muutenkin elää. Siitä syystä on tärkeä seurata päivittäin viranomaisten informaatiota tilanteen kehityksestä sekä noudattaa tätä tulevia ohjeistuksia.

Suositusten kohdalla jokainen tietysti puntaroi itse miten toimii, mutta tässä kohtaa sanoisin, että enemmän on enemmän. Jos pystyt välttelemään turhia ihmiskontakteja ja vaikka tehdä töitä etänä, se kannattaa. Juuri sinä saatat nimittäin olla se merkittävä, sivuun astunut tulitikku, joka pysäyttää alati leviävän palon. Kaikilla tähän ei ole mahdollisuutta esimerkiksi työn luonteen vuoksi, mutta niillä joilla on, kannattaa tilannetta ennakoida, vaikka se tuntuisikin typerältä tai tarpeettomalta. Nyt, jos koskaan on aika ajatella muita ja toki myös itseään. Itsekäs ei kuitenkaan kannata, olla, sillä ne itsekkäät teot voivat tässä kohtaa kostautua moninkertaisesti.

Miten meillä toimitaan tässä poikkeusellisessa tilanteessa?

Sen lisäksi, että noudatamme tietysti edellä mainittuja suosituksia sekä rajoituksia ja pesemme ahkerasti käsiä, päätimme toimia tavalla, jonka töidemme luonne mahdollistaa.

Viime viikonlopulla minä ja mieheni teimme päätöksen etätöihin siirtymisestä. Siinä samassa päätimme myös, että lapset jäävät kotiin, kun siihen kerran mahdollisuus on. Meidän työt (kaksi yrittäjää) tämän sallivat, joten koimme sen järkevimmäksi toimintatavaksi. Turhia ihmiskontakteja kartetaan, kuten myös riskiryhmiin kuuluvien sukulaisten tapaamista. Kaupassa toki käydään yhä sekä hoitamassa välttämättömiä asioita, mutta muuten oleskellaan pitkälti kotona. Seuraavalla kauppareissulla ajattelin tosin jättää lapset kotiin, sillä heidän toimintaansa (lue kärryjen kielellä lipomista ja tahatonta pärskimistä) on välillä mahdotonta rajoittaa.

Lapsia ei kuitenkaan ole teljetty sisällä, vaan heidän kanssaan tehdään asioita kodin lisäksi pihalla ja lähiympäristössä. Puistoissakin ollaan käyty, mutta isompia ruuhkia ollaan niissäkin pyritty välttämään. Muutamia sukulaisia olemme tänä aikana tavanneet ja tänään olisi tarkoitus nähdä yhtä ystävää kotioloissa. Nämä tapaamiset koen ihan turvallisiksi ja fiksuiksi, kun kummallakaan (eikä kummankaan perheessä) ole mitään oireita tai kontakteja ulkomailta tulleisiin. Eikä meistä kukaan varsinaisesti kuulu riskiryhmään. Turhia joukkokokoontumisia tai tarpeettomia asiointeja julkisilla paikoilla olemme kuitenkin mieheni kanssa päättäneet suosiolla ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä välttää ja tämä on tarkoittanut esimerkiksi siirtymistä omatoimiseen treenaamiseen ulkona salien sijaan. Lasten harrastustoiminnat keskeytyivät jo viime viikolla, joten niihin menemistä ei ole tällä viikolla tarvinnut pohtia.

Näiden lisäksi emme ole tehneet sen kummempia järjestelyjä tai valmisteluja. Henkisesti olemme yrittäneet varautua siihen, että tässä tullaan olemaan useamman viikon “karanteenissa” kotona, mutta koska tilanne kuitenkin elää koko ajan, koen järkevimmäksi toimia tilanteen mukaan. Tästä syystä en ole esimerkiksi kokenut tarpeelliseksi hamstrata tarvikkeita ja ruokaa kotiin, vaan tullut siihen tulokseen, että tässä hetkessä pärjäämme tarpeen tullen sillä kotivaralla, joka meiltä muutoinkin kaapista löytyy.

Nähtäväksi jää mitä uusia rajoituksia/suosituksia tämä päivä, saati viikko tuo tullessaan.Moni asia on peruutettu, mutta on myös lukemattomia asioita, jotka ovat ennallaan ja joihin kannattaa nyt tarttua. Oli se sitten perheen yhteinen aika, hyvä kirja, kävelylenkki metsässä tai kaapin siivous. Tästäkin tilanteesta saa omilla valinnoillaan ja hyvällä asenteella tehtyä jollain tasolla mielekkään, vaikka itse pandemia on kaukana positiivisesta.

8x positiivista juttua viime viikoilta

Posted on

Joka tuutista tulee nyt käytännössä huonoja uutisia, joten päätin ottaa tähän sunnuntaihin pienen yhteenvedon niistä positiivisista asioista, joita ympärilläni on viikon aikana tapahtunut. Ennen kuin mennään niihin, niin pikaisesti pari sanaa itse pandemiasta. En ole sitä halunnut mitenkään lakaista maton alle täällä blogissa, mutta myönnän, että alkuviikon kepeän inspiraatiopostauksen jälkeen tuntui hieman vaikealta kirjoittaa uutta postausta ja siitä syystä seuraava julkaisu venyi nyt tähän päivään. Vieläkään en ottanut varsinaisesti härkää sarvista ja painavaa aihetta, joka varmasti meidän kaikkien huulilla nyt on, käsittelyyn, mutta sen aion kyllä tehdä. Omalla tyylilläni ja luultavasti heti huomenna.

Mutta tänään keskitytään vielä muihin, etäisesti pandemiaan liittyviin, positiivisiin juttuihin. Tämä kevyempi postaus toimikoon pienenä muistutuksena uutisähkystä kärsivälle itselleni ja ehkä teille muillekin, jotka mahdollisesti koette pientä ahdistusta siitä negatiivissävytteisestä ilmapiiristä, jonka virus langetti parissa kuukaudessa koko maapallon päälle. Maailmanloppu ei ole käsillä ja näissä poikkeuksellisissa hetkissäkin on paljon hyvää!

Kuten se, että ollaan ulkoiltua tulee ihan ennätys paljon! Ollaan oltu koko porukalla niin pihalla, puistoissa kuin luontopoluillakin. Monet muutkin ovat tähän touhuun intoutuneet ja onneksi kelit ovat suosineet. Metsäretki kuulostaa tällaisina aikoina todella hyvältä idealta ja voin taata, että on myös lasten mieleen.

Ja niin kuulostaa myös grillailu omalla pihalla tai nuotiopaikalla. Grillikauden korkkaamista ei tarvinnut odottaa kesään asti, vaan me päätettiin kokeilla jo nyt, miten rantaan kaavailemamme nuotiopaikka toimii. Ja hyvinhän se pelitti. Kaivuri nosti viime syksynä vanhan kaivonrenkaan osoittamalleni paikalle ja muutenkin myllersi rantaviivaa meidän mieleiseksi. Nyt tuo ympäristö pitäisi vielä siistiä, levittää pohjahiekka ja sen jälkeen miettiä mahdollista kivetystä ja soraa. Kaivonrenkaan tulen maalaamaan mustaksi ja rantaan istutan ehkä hieman lisää siihen sopivia kaisla- ja heinäkasveja reunustamaan. Loppusilauksena meri-ilman kestävät tuolit nuotiopaikan ympärille.

Nuotiopaikan lisäksi olen muutenkin innostunut tässä kotipäivinä suunnittelemaan taloasioita taas eteenpäin. Eilen tilasin pari kangasnäytettä niitä nojatuoleja varten, joista tuli vahingossa kunnon ikuisuusprojekti. Jos näytteistä löytyy sopiva kangas, niin laitan sen tilaukseen ja saan vihdoin ja viimein kaavailemani loungetuolit valmiiksi! Muutama muukin keskeneräinen projekti on tarkoitus saattaa tässä kotipäivien aikana loppuun. Ihanaa kun pystyy ruksimaan asioita to do-listalta pois.

Tuunausten lisäksi olen kunnostautunut kaappien siivoamisessa. Eilen siivosin isomman tytön kaappeja ja sitä edellisenä kuopuksen. Tänään on käyty läpi pakkanen ja kohta ajattelin siivota meikit&kosmetiikat. Kunnon kevätsiivousta siis pukkaa ja hyvä niin. Jos keskeneräisten projektien loppuunsaattamisesta tulee hyvä fiilis, niin tulee myös kunnon siivouksesta! Ihanaa, kun kaikki kaapit on järjestyksessä ja ylimääräinen tavara laitettu kiertoon.

Mutta jos nyt siirrytään siivouksesta ja järjestelystä muihin positiivisiin asioihin, joihin virus on häilyvästi taustavaikuttanut, niin pakko mainita, että kyllä sitä on tullut oltua aivan eri tavalla läsnä lasten kanssa. Erityisesti ehkä kuopuksen, joka on tässä viime viikkoina ja päivinä kehittynyt monessakin jutussa todella paljon. En tiedä johtuuko se siitä, että nyt on taas jokin superkehitysvaihe menossa vai siitä, että ollaan oltu ennätyspaljon kotona ja sitä kautta paremmin läsnä, vaikka toki siihen aina pyritään, kuten myös opettamaan sekä kannustamaan häntä eri virstanpylväiden kohdalla. Oli miten oli, nyt olemme saaneet todistaa päivittäin hänen kehittymistään. Pottahommat rullaavat jo ihan kivasti (pelkästään isän kanssa tosin :D) ja niin tekee myös kävely. Hän on oppinut syömään itse lusikalla ja haarulla paremmin sekä olemaan muutenkin omatoimisempi ruokailun suhteen. Sanoja tulee koko ajan lisää ja hän myös yrittää toistella kaikkea mitä me sanomme. “Hauva” tulee kun apteekin hyllyltä, jos koirasta näkyy kuva tai vilaus ulkona. Yksi hellyyttävä virstanpylväs tähän täytyy vielä lisätä ja se on oman navan löytäminen :D Aina kun kysyn missä napa, niin hän innoissaan etsii sitä pienten “vatsamakkaroidensa” alta ja on joka kerta niin onnellinen sen löytymisestä. Ehkä suloisin näky IKINÄ!

Esikoisen kanssa on puolestaan käyty syvällisiä (mutta myös aika hulvattomia) keskusteluja. Hän on kovin innoissaan syksyllä alkavasta koulusta ja imee tietoa kuin sieni. Eilen hän kertoi tohkeissaan siitä, miten puhelinverkot toimivat ja samaan syssyyn ilmoitti, että lasten tiedeohjelmat on parasta mitä hän tietää! Ihan kuin minä pienenä :D Hänen kanssaan on tässä kotipäivinä leivottu, katsottu leffoja, piirretty ja pelattu. Pyörikausikin korkattiin kunnolla, kun itsekin hyppäsin pitkästä aikaa satulaan.

Jos läheiseni ovat saaneet minut hymyilemään, niin ovat myös tuntemattomat ihmiset, jotka pyrkivät omalla toiminnallaan tuomaan ihmisille hyvän mielen. Parvekkeiltaan ryhmälaulua harrastavat italilaiset ovat tästä yksi hyvä esimerkki. Kuten myös ne monet täällä kotimaassa oma-aloitteisesti apuaan tarjonneet, jotka ovat mm. naapurin vanhukselle viestittäneet, että kauppareissut hoituvat heidän toimesta, jos tarvetta on. Moni kollegani on myös kunnostautunut tässä kehittelemään ajanvietettä kotipäiville ja kokoamaan yhteen ideoita, joilla voi jokainen omalla toiminnaallaan ehkäistä viruksen jälkimaininkien talousongelmia. Näistä ja monista muista on tullut hyvä fiilis ja luotto siihen, että loppujen lopuksi ihminen on laumaeläin, joka hädän hetkellä turvautuu toisiinsa ja auttaa heikompiaan.

Loppuun vielä pakko todeta, että vaikka tämä pandemia on kaikkea muuta kuin naurunasia, niin omaa mieltäni on kyllä ajoittain kohentanut ne lukuisat memet mm. vessapaperin hamstraamisesta, koska mikä muukaan meidät pitäisi järjissään haastavina aikoina kuin huumori? Toki on ihmisiä, joita nämä ei naurata tippaakaan, mutta jos omaa oloasi nämä halvan huumorin memet helpottavat niin naura pois. Ainakin itselleni tulee edes hetkeksi kevyempi olo. Tästä alla olevasta aution näköisestä nuotiopaikasta yhdellä nakilla höystettynä saisi myös hyvän pandemiamemen kehiteltyä. Saa käyttää, jos tahtoo :D

Elämäni vuosikymmen

Mitä kaikkea elämäni mullistaneeseen vuosikymmeneen mahtuikaan?

ainakin 5 kotia, valmistuminen, kihlat, häät, kaksi lasta, useampi työpaikka, oma yritys, yhden omakotitalon rakennus.

2010

Vuosikymmenen alussa olin päälle parikymppinen opiskelija. Olin päässyt pari vuotta aiemmin kouluun ja asunut edellisenä vuotena peräti kolmessa eri Pohjoismaassa. Viimeisimpänä Ruotsissa, tarkalleen ottaen Etelä-Ruotsissa Falkenbergissä, joka on myös itse asiassa blogini synnyinlähde. Ruotsalaisissa lehdissä puhuttiin tuohon aikaan jo valtavasti bloggaajista, Elin Kling tuli vastaan lähes jokaisessa nuorille aikuisille suunnatuissa muotilehdessä ja niistä artikkeleistä sain myös lopullisen kipinän oman blogini perustamiseen.

Olin jo jonkin aikaa haaveillut kanavasta, jossa voisin jakaa ajatuksiani ja ideoitani muodista. Valokuvauksesta olin innostunut jo paljon aiemmin, mutta nyt koin, että olisi hauskaa kertoa näistä sanoin ja kuvin muillekin. Opiskelin tuolloin vaatetusalaa ja unelmoin vaatesuunnittelijan urasta. Tein vaatteita harvase viikko kotona ja niiden kuvaaminen sekä julkaiseminen netissä tuntui oikealta vedolta. Blogini aloitti aikoinaan vuonna 2009 eri nimellä, mutta juuri vuosikymmenen taitteessa, tarkalleen ottaen uutena vuotena 2010 Si Moda näki päivänvalon. Muutimme myös takaisin Suomeen ja minä jatkoin koulunkäyntiä taas normaaliin tapaan. Blogi sisältö oli ompelujuttujen lisäksi asukuvia. Missä milloinkin otettuna. Pukukopissa, parvekkeella, ojan pientareella :D

2011

Vuoden päivät ehdin raapustella blogiani huolettomasti ilmaisella alustalla, kunnes sitten tuli yksi puhelin soitto, joka muutti oikeastaan koko loppuelämäni. Se oli ensimmäinen työtarjoukseni koskien tätä harrastuksena alkanutta viatonta pikkupuuhastelua. Muistan ikuisesti hetken, jolloin tämä tuli. Olin silloisen kesätyöpaikkani kellaritilassa kahvitauolla. Epäuskoisena kuuntelin puhelua ja mietin mitä tähän nyt oikein vastaisi. Lopulta pienen harkinnan jälkeen päätin tarttua tarjoukseen. Siitä seurasi elämäni ensimmäinen blogimuutto.

Muutoinkin elämä tuntui olevan nousukiidossa. Olimme Teemun kanssa seurustelleet jo pitkä tovin (yli 6 vuotta!) ja asuttiin tietysti yhdessä pääkaupunkiseudulla. Helmikuussa vastasin Teemun kosintaan myöntävästi ja päätimme aloittaa häiden suunnittelun kesälle 2012. Teemu pelasi tuolloin viimeisen kautensa ja pääsi samana vuonna myös yliopistoon opiskelemaan. Sekin oli iso käänteentekevä hetki meille molemmille! Muutimme myös uuteen ihanaan kotiin, jossa tuli itse asiassa asuttua se pisin pätkä kaikista meidän tähän astisen elämämme kodeista.

Vuoden loppupuolella matkustin koulun kanssa viikoksi Pariisiin ja päädyin kiertelemään kaupunkia pitkälti yksinäni, kun vapaa-aikaa koulutehtävien ohella oli sen verran paljon. Kaupunki oli minulle vieras, mutta rakastin kulkea sen tuntemattomia katuja pitkin uuden karhea järkkäri kaulassani. Tuolloin olin ostanut ensimmäisen “kunnon” kamerani ja alkanut tosissaan opettelmaan valokuvaamista (sieltä tuo ensimmäinen kuva!).  Reissu oli omalta osaltaan iso juttu minulle, sillä en koskaan aikaisemmin ollut reissussa minulle “tuntemattomien” ihmisten kanssa tai viettänyt niin pitkää aikaa itsekseni ulkomailla. Hienon vuoden päätti Energy Fashion Awards -vaatesuunnittelukilpailu, johon otin osaa ja pääsin etenemään finaaliin saakkaa. Finaalinäytöksessä näin ensi kertaa omat luomukseni runwaylla ja se tuntui maagiselta. Tuolloin olin vielä pommin varma siitä, että työurani tulisi kulkemaan kohti omaa vaatealanyritystä, mutta toisin kävi.

2012

Jos vuosi 2011 oli pelkkää ilotulitusta alusta loppuun oli seuraava hieman kaksijakoisempi. Se oli upea vuosi, kiitos meidän ihanien häiden, mutta siihen mahtuin myös todella synkkiä jaksoja. Mutta aloitetaan lyhyt tarina niistä hyvistä. Tein vuoden alkupuolella viimeisen työharjoitteluni koulun osalta ja en ihan missä tahansa, vaan mielettömän ihanan Katri Niskasen assarina. Se oli hieno ja erittäin opettavainen kokemus, josta olen ikuisesti kiitollinen. Mahdollisuuksia olisi ollut myös lähteä ulkomaille harjoitteluun, mutta uskon tämän antaneen minulle paljon enemmän.

Harjoittelun lomassa valmistin itselleni hääpuvun, sekä kolmelle kaasolleni asut. Yksi viikonloppu meni polttareissa ja heinäkuussa koitti sitten se h-hetki. Kaikkien rakkaiden sukulaisten ja ystävien läsnäollessa sanoimme tahdon ja juhlimme pitkälle yöhön. Seuraavana aamuna lentokone vei meidät ensimmäiselle häämatkalle Roomaan. Roomasta palattuamme oli vielä Suomen kesää hyvin jäljellä ja siitä tuli nautittua täysin rinnoin ennen kuin koulu taas syksyllä alkoi. Minun oli tarkoitus aloittaa opparin teko ja valmistua syksyllä, mutta elämä puuttui peliin. Minulle selvisi syksyllä, että sairastin anemiaa, joka oli salakavalasti vallannut kehoni vuosien aikana. Rautavarastot olivat aivan nollissa ja hemoglobiinini järkyttävät 66.

Syitä tähän tutkittiin useita viikkoja ja kauhuskenaarioita yksi toisensa jälkeen suljettiin pois. Lopulta, suureksi helpotuksekseni tulokset näyttivät, että tämän taustalla oli vain todella stressaavat ajanjaksot sekä huonot elämäntavat. Ne menivät remonttiin samantien ja minut passitettiin hevosrautakuurille. Henkisen puolen kanssa taistelu jatkui kuitenkin pidempään ja meni puolisen vuotta, että aloin olemaan jokseenkin “normaali” oma itseni. Tähän väliin mahtui se täällä bloginkin puolella paljon puhuttu hiustenlähtö, joka meinasi viedä viimeisetkin järjen hivenet minulta. Samaan aikaan toki pyrin tekemään oppariani sekä blogihommia, mutta taustalla käytiin kovaa henkistä kamppailua. Menetin loppuvuodesta myös erinomaisen työtarjouksen minusta riippumattomista syistä ja se oli oikeastaan se viimeinen niitti henkiselle hyvinvoinnilleni. Uusi vuosi käynnistyi synkissä tunnelmissa, enkä osannut kuvitellakaan, että se tulisi päättymään satumaisella tavalla.

2013

Alkuvuodesta rämmin tosiaan masennuksen pohjamudissa, kärsin pahoista paniikkikohtauksista ja päivät kuluivat pitkälti niin, että yritin pitää itseni kasassa. Välillä romahdin niin pahasti, että minun oli soitettava Teemu kotiin kesken päivän. Hiustenlähtö paheni myös tässä kohtaa niin hurjaksi, että olin jo valmistautumassa peruukin ostoon. Monet illat itkin vasten Teemun tai äitini olkapäätä, koska pelotti niin vietävästi! Helmikuussa muistan varanneeni ensimmäisen ajan terapeutille ja siitä parantumiseni alkoi pikku hiljaa. Viralliselle häämatkallemme Meksikoon maaliskuussa 2013 lähdin lääkkeiden voimin, enkä oikein muista siitä ihan älyttömästi, sen verran pahassa sumussa alkuvuosi meni. Se harmittaa minua edelleen, mutta toisaalta se matka oli kuitenkin tietynlainen käännekohta tässä elämäni ehkä synkimmässä jaksossa.

Sen jälkeen positiivisia juttui alkoi tapahtumaan peräjälkeen ja oloni parani kohisten. Keväällä sain vihdoin luvan aloittaa taas juoksemisen ja liikunnan anemian jälkeen. Hiustenlähtö loppui ja pientä uutta hiusta alkoi kasvamaan. Leikkasin reippaan polkan ja päätin rokata sen taustoista huolimatta niin hyvin kuin vain ikinä osasin. Sain kuin sainkin opparini ajoissa valmiiksi ja valmistuin toukokuussa. Kuukautena, joka mullisti loppuelämäni. Sain nimittäin tietää olevani raskaana, täysin yllättäen. En osannut kuvitellakaan tätä pitkän sairastelujakson vuoksi, mutta otin asian onnenkyynelien saattelemana vastaan. Yhä edelleen ajattelen, että tämä raskaus oli se, joka pelasti minut siitä syvimmästä suosta ja antoi uuden alun. Pian sen jälkeen sain ensimmäisen virallisen alan työpaikkani valmistumisen jälkeen. Kesällä blogini muutti toista kertaa ja asiat yksi toisensa jälkeen tuntuivat asettuvan taas uomiinsa. Päivätöistä jäin äitiysloman alkaessa pois, mutta blogihommat jatkuivat entisellään.

Jouluyönä sitten tapahtui se vuoden odotetuin juttu, kun meidän esikoinen päätti tulla maailmaan. Ajoimme kiireen vilkkaan Kotkasta, jossa olimme joulua viettämässä, takaisin Helsinkiin ja melkein suoraan Kätilöopistolle. Joulupäivän iltana istuimme jo kolmihenkisenä perheenä sairaalan perhehuoneen sängyllä ihmettelemässä, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Pieni mustahiuksinen tonttutyttö tuijotteli minua ja minä häntä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

2014

Vuosi 2014 oli siis minin vauvavuosi ja sen vuoksi toki haasteita täynnä. Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki vaiheet ja jutut tulivat tietysti puskista ja sitä sai koko ajan yrittää pysyä mukana mitä oikein tapahtuu. Rutiinit vaihtuivat jatkuvasti ja juuri, kun sitä luuli oppineensa jotain, kaikki heittivät taas kuperkeikkaa. Mini oli kuitenkin terve ja reipas lapsi, joten sen suhteen kaikki oli hienosti. Hänen aktiivinen luonne piti minut kiireisenä ja välillä se tuntui rankalta tukiverkon ollessa kaukana, mutta siitäkin selvittiin. Kuten myös muutosta ensimmäiseen yhteiseen omistusasuntoomme sekä sen remppaamisesta. Tähän päälle vielä elämäni kolmas blogimuutto ja hyppäys yrittäjän elämään. Muistan pelänneeni sitä kovasti, mutta ihan turhaan. Tämä, jos joku, todella oli minua varten.

2015

Seuraava vuosi jakautui oikeastaan kahteen hyvin erilaiseen elämänvaiheeseen, toiseen pääkaupunkiseudulla ja toiseen sitten täällä Kotkassa. Alkuvuosi kului pitkälti kotona lapsen kanssa ja siinä samalla blogihommia tehden. Tähän aikaa pressitilaisuudet ym. olivat jo ihan normaali juttu, joten erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia riitti vaikka viikon jokaiselle päivälle. Toisaalta se oli ihanaa, että minulla oli mahdollisuus ottaa aina lapsi mukaan töihin ja päivisin riitti ohjelmaa, mutta välillä ikävöin todella tukiverkkoani, joka oli pitkälti Kotkassa.

Kesäkuussa avunhuutoihini vastattiin, kun päätimme mieheni kanssa ostaa Kotkasta merenrantatontin ja myydä silloisen kotimme. Muutto Kotkaan tapahtui vielä loppukesästä. Vaikka olin odottanut sitä kovasti, oli muutto lopulta iso shokki itselleni ja sopeutuminen vaati aikaa. Nyt vuosien saatossa olen todennut, että sydämeni tulee aina olemaan molemmissa paikoissa, eikä sitä yhtä ainoaa kotikaupunkia minulla ole. Ehkä vielä joskus meillä on konkreettinen koti Kotkan lisäksi myös Helsingissä!

2016

Sopeutumisvaikeudet helpottivat seuraavan vuoden puolella, kun päätin ottaa uuden suunnan urallani. Uralla, joka ei oikeastaan ollut menossa minnekään, ja jonka voisi kuopata sellaisenaan aika nopeasti. Ymmärsin, ettei pelkkä bloggaaminen veisi minua yhtään mihinkään, vaan muutoksia olisi tapahduttava. Päätin keskittyä valokuvaamiseen ihan uudella tapaa. Tehdä portfolion ja aloittaa bloggaamisen ohella myös valokuvaajan työt. Muutamia yksityisasiakkaita minulla olikin, mutta aika pian tajusin, ettei se ollut oma juttuni. Siirryin vähän puolivahingossa yrityskuvaamiseen ja siitä lähti uusi alku urallani. Mini aloitti myös päiväkodin, jonka ansiosta, minulle vapautui kunnon työaika. Ompelin pitkästä aikaa ja valmistin mm. itselle asut vuoden Elle-gaalaan, jossa olin ehdolla vuoden muotiblogiksi. Aloitimme myös talonsuunnittelun, vain todetaksemme seuraavan vuoden alussa, että suunnitelmat menevät uusiksi.

2017

Tammikuussa 2017 kerroin teille vaikeasta purkupäätöksestä. Ostamallamme merenrantatontilla seisonut vanha hirsitalo ei tulisikaan olemaan remppakohteemme, vaan se purettaisiin ja siirrettäisiin muualle. Hetkeä myöhemmin esittelin jo uuden talomme piirustukset ja talonblogi Hirsitalo 2.0 näki päivänvalon. Seuraavat kuukaudet kuluivat pitkälti talon piirustusten parissa, rakennuslupaa hakiessa ja muutenkin taloon liittyvissä jutuissa. Tässä ohella tein toki muita töitä normaalisti ja elämä tuntui sujuvan kaikella tapaa hyvin, vaikka kiirettä pitikin. Alkusyksystä pääsimme vihdoin ja viimein pystyttämään taloa ja saimme isoja iloisia uutisia.

Nimittäin raskaustesti näytti plussaa, meille oli tulossa toinen vauva! Panikoin tätä asiaa jonkin verran, sillä talonrakennus oli pahasti kesken ja työkuvioni rullasivat vihdoin toivotulla tavalla, mutta sisarus oli kuitenkin enemmän kuin toivottu, joten päätin nauttia raskaudesta täysillä. Se kaikki ilo romuttui kuitenkin lokakuun lopulla, kun sain tietää keskenmenosta. Se oli kova isku vasten kasvoja, vaikka yritinkin peittää suruni jatkamalla töitä jo heti seuraavan päivänä normaaliin tapaan. Tuo suru jäi siinä hetkessä käsittelemättä itseltäni ja sen ymmärsin vasta seuraavan vuoden puolella.

2018

Vuosi 2018 alkoi ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin juuri tehnyt elämäni yhden hienoimmista työprojekteista ja toisaalta ravannut lääkäreissä kroppani ollessa yhä sekaisin keskenmenosta. Koko kehoni tuntui tarvitsevan sekä henkisesti että fyysisesti pienen irtioton ja buukkasimmekin pitkästä aikaa ihan rehellisen löhöloman koko perheelle. Puolitoistaviikkoa auringon alla teki kai taas jälleen kerran ihmeitä, sillä sieltä palattuani asiat alkoivat taas napsahtelemaan kohdilleen. Taloprojektin kanssa oli myös ollut haasteita, mutta nekin alkoivat vihdoin rullaamaan. Huhtikuussa sain tietää olevani uudelleen raskaana ja olin siitä tietysti onneni kukkoilla. Siinä kohtaa minulla oli myös aavistus, että tästä saattaisi tulla elämäni paras työvuosi.

Loppuvuosi 2018 oli sitten yhtä ilotulitusta. Ensin sain elämääni yhden hienon roolin lisää, kun minusta tuli täti maailman mahtavimmalle pienelle pojalle. Sitä seurasi se mieletön hetki, kun kaikkien vaikeidenkin vaiheiden jälkeen saimme talomme vihdoin valmiiksi ja kannettua muuttokuorman sisään. Loppuvuoteen mennessä yritykseni oli tahkonut tiliä tuplasti paremmin kuin edellisinä vuosina ja muutoinkin tämä oli ollut elämäni hienoin työvuosi kokemuksien valossa. Satumainen loppu tälle kaikelle oli tietysti se, kun vain pari päivää ennen joulua meidän perhe täydentyi toisella pienellä mustahiuksisella tonttutytöllä. Siinä sitä taas istuttiin sairaalasängyllä joululauluja kuunnellen ja toista yhtä suurisilmäistä vauvaa tuijotellen. En vieläkään tiedä miten sain itsestäni irti kaiken sen energian rakentaa talon, tehdä elämäni parhaan työvuoden sekä käydä läpi 9kuukauden raskauden sekä synnytyksen yhden vuoden sisään. Kuten olen täällä kirjoittanutkin, tämä vuosi oli elämäni hienoin ja haastavin.

 

2019

Jos vuosi 2018 oli elämäni siihen asti hienoin ja haastavin, oli myös viime vuodessa paljon sulateltavaa niin hyvässä kuin pahassa. Vauvavuosi oli upea, mutta ajoittain se otti niin koville, että usko meinasi loppua. Haaveeni tehdä koko ajan töitä romuttui heti alkumetreillä, kun kuopuksen hengitys rohisi oudosti ja asiaa tutkittiin useamman kuukauden ajan. Muitakin haasteita matkalle mahtui ja toki ihan jo pelkästään se muutos yhden lapsen perheestä kahden lapsen perheeseen muutti arkea oleelllisesti. Kun hengitysoireet helpottivat ja uskoin parempien aikojen olevan edessä alkoivat allergiaepäilyt ja alati huononevat yöt.

Jossain kohtaa minun oli luovuttava kunnianhimoisista työtavoitteistani ja keskityttävä vain täysillä selviämään vauvavuoden eteen tuomista haasteista yksi kerrallaan. Mutta vaikka niitä haasteita riitti ihan loppuun saakka, en vaihtaisi vuodesta mitään. En edes niitä unettomia öitä, koska niistäkin on omalla tavalla opittu. Opittu arvostamaan sitä, kun pää pelaa normaalisti 8 tunnin yöunien jälkeen :D Viime vuosi oli kerrassaan hieno kahden lapsen äitinä. Sisarussuhteen kasvu nollasta tähän pisteeseen on näin äidin silmissä ollut tapahtuma vailla vertaa. Tänäkin aamuna katselin heidän leikkejään miettien, että vaikka ikäeroa löytyy, on tuo side siltä niin uskomattoman vahva ja ainutlaatuinen. Kaiken väsymyksen ja haasteiden arvoinen.

2020

Mitä tuokaan vuosi 2020? Toivottavasti tasapainoisen arjen. Siihen kylkeen ihania lomahetkiä perheen kanssa. Toivon voivani palata pikku hiljaa paremmin töiden pariin, mutta nauttia myös pikkulapsiajasta. Minin kohdalla sen jo huomaa, että ne lapset eivät tosiaan ole pieniä kauaa. Ensi syksynä alkaa nimittäin esikoisella koulutie! Talon kanssa meillä riittää vielä puuhaa ja tänä vuonna jatketaan sen loppuun työstämistä. Toivottavasti saadaan viimeisten sisähommien lisäksi myös ulkopuolta ja pihaa kuntoon. Jos edelliset vuodet ovat blogissa olleet rakennuspainotteisia, niin tämä ei tule olemaan poikkeus. Nyt puhutaan ehkä vain enemmän piharakennuksista ja itse pihasta! Muutenkin oma arki ja elämä tulee tänäkin vuonna pyörimään pitkälti täällä kotona, joten haluan myös sen tuoda esiin täällä blogissa.

Loppuun haluan vielä kiittää teitä kaikkia vanhoja ja uusia seuraajia

Ilman teitä tämä kulunut vuosikymmen olisi ollut hyvin erilainen. Kiitos kommenteista, keskusteluista, tuesta, kannustuksesta ja kauniista sanoista. Kiitos ihan kaikesta!

2019 – Ensimmäinen vuosi kahden lapsen äitinä

Posted on

Heippa sinne ja hyvää alkanutta uutta vuotta sekä vuosikymmentä!

En ajatellut tällä kertaa tehdä tässä vuoden vaihteessa mitään sen kummempaa koostetta viime vuodesta, vaikka ne aina hauskoja onkin. Viime vuosi oli, kuten edeltäjänsäkin haasteellinen ja ehkä vähän rankka, mutta myös niin hemmetin hieno. Syitä tähän on taas monia, mutta tiivistettynä yhteen lauseeseen viime vuodessa parasta oli ehdottomasti äitinä oleminen yhden tytön sijaan kahdelle.

Vuosi 2019 tulee aina olemaan se ensimmäinen vuosi, jolloin sain kokea ja ymmärtää, että sitä suunnatonta rakkautta todellakin riittää jaettavaksi toisellekin lapselle ja nähdä miten sisarussuhde syntyy sekä kehittyy ensimmäisestä kosketuksesta lähtien. Vuosi oli täynnä niin ikimuistoisia hetkiä, että puhelimen rullan selailu saa silmäkulmat kostumaan alta aika yksikön. Tytöistä on kehkeytynyt jo vuoden aikana mieletön parivaljakko ja on ollut niin hauska seurata heidän kasvua sekä nähdä mitä yhteisiä piirteitä ja mitä eroavaisuuksia heissä onkaan.

Valitsin tähän vuodenvaihteentervehdykseen kuvitukseksi nämä siskon häissä otetut kuvat, sillä ne kertovat erittäin osuvasti juurikin näistä eroavaisuuksista tyttöjen välillä. Kuopus on hyvin dynaaminen, voimakastahtoinen ja tiukkakatseinen tyyppi, kun taas isosisko on selkeästi enemmän herkkä haaveilijaluonne. Ihan mahtavat otokset molemmista, niin aidot ja paljon puhuvat!

Huomenna meidän ainutlaatuisen pitkä joululoma tulee päätökseen ja se tarkoittaa arkeen paluuta koko perheelle. Kuukausi on ollut mahtava ja hurahtanut ohi nopeasti, vaikka välillä onkin ollut fiilis, että aika matelee ja seinät kaatuvat tällä riehakkaalla porukalla päälle :D

Joulukuun alussa meistä tuntui siltä, että tämä yrittäjäperhe oli kovasti yhteisen ajan tarpeessa ja siitä syystä päätimme pitää harvinaisen pitkän joululoman, ensin ulkomailla ja sitten täällä kotona. Ja onneksi pidimme! Olemme nimittäin luultavasti tehneet viimeisen 30 päivän aikana enemmän asioita yhdessä perheenä kuin koko viime vuonna yhteensä. Pidennetty joululoma oli ehdottomasti vuoden 2019 paras tekemäni päätös.

kuvat: Terhi Töyry

Joulun 10 parasta

1. Kuopuksen 1-vuotissyntymäpäivä vuoden pimeimpänä päivänä jäi tietysti ensimmäisenä joulusta mieleen. Aamulla laulettiin onnittelut laulut ja annettiin pieni lahja. Kakkukahvit juodaan ensi vuoden puolella, mutta halusimme muistaa häntä sekä myös isosisko pari päivää myöhemmin ihan oikeana syntymäpäivänä. Kuopus on aina ollut hyvin pienistä jutuista onnellinen ja niin oli nytkin. Silmät loistivat ilosta jo pelkästä onnittelulaulusta, kortista nyt puhumattakaan.

2. Joululahjoihin, syötäviin sellaisiin, sain tänä vuonna rutkasti apua miniltä, joka on kyllä tässä kuopuksen vauvavuoden aikana kasvanut ihan silmissä. Hän auttoi valmistamaan ja paketoimaan lahjat sekä viemään ne tutuille. Hän koristeli kanssani kuusen, auttoi siivoamaan ja kaitsemaan pikkusiskoa. Taitaa tyttö olla ihan valmis kouluun ensi syksynä!

3. Paras päätökseni joulun osalta oli viettää aatto kokonaan kotona. Ei tarvinnut kiirehtiä minnekään, murehtia nuoremman päiväunista tai ylipäätänsä mistään muustakaan, roudata tavaroita tai matkustaa. Taidan pitää tästä kiinni ensi vuonnakin!

4. Toinen hyvä päätös oli kutsua joulupukki kylään jo päivällä. Mini kävi tulisilla hiilillä jo aamusta alkaen, enkä tiedä kuinka monta sataa kertaa olisin hänelle joutunut pukin aikatauluista vastaamaan, jos hän olisi kolkutellut ovelle vasta aattoiltana. Nyt pukki kävi päiväkahveilla isovanhempien kanssa samaan aikaan ja se laukaisi kyllä kivasti minin jännityksen. Kuopukselta pukki meni aivan tyystin ohitse, sillä hän veti tyytyväisenä sikeitä etuovella, eikä hievahtanutkaan vaikka pukki kilisteli vierestä sisään :D

5. Joululahjattomuus. Emme ole vielä yhtenäkään jouluna itse ostaneet tytöille joululahjoja ja hyvä näin. Isovanhemmat pitivät taas lahjoista huolen, eikä yhtään enempää pakettia olisi tarvittua. Mini oli superiloinen saamastaan merenneidon pyrstöstä sekä kosketinsoittimesta. Kuopus (hitsi kun tekisi vielä mieli sanoa vauva :D) sen sijaan hullaantui uusista kirjoista sekä yhteisiksi saaduista nukenvaunuista. Yhden lahjan meidän perheeseen itse asiassa ostin ja se oli kirja miehelleni. Teimme sopimuksen, että hankkisimme tästä edes toisillemme aina jouluna kirjan, jonka kokisimme juuri siinä hetkessä toiselle sopivaksi. Jännityksellä odotan vielä omaani, sillä (mies)flunssan vuoksi sen tulo on hieman viivästynyt.

6. Jouluaaton yöpala. Jouluruokailu oli meillä aikamoista sirkusta, kun yksi vee viskoi ruokia minne sattuu ja kuusi vee puolestaan yritti irroittaa kovasti heilunutta hammasta. Lopulta hammas kipeytyi niin, että koko perheen ruokailu seisahtui lohduttomaan itkuun. Loppu hyvin kaikki hyvin hammas irtosi illan päätteeksi ja kun lopun viimein olimme saaneet molemmat lapset unille oli aika nauttia jouluherkuista. Siinä kohtaa kalat ja muut eivät tosin enää innostaneet, joten valmistin vain klassiset kinkkuleivät, kaadoin kuppiin kuumaa glögiä ja nappasin kainaloon vielä levyn lempparisuklaatani. Aaton ja ehkä koko joulun rauhallisin hetki oli tämä.

7. Joulupäivänä laulettiin taas syntymäpäivälauluja, kun mini täytti mahtavat kuusi vuotta. Hänet yllätettiin niin ikään pienellä lahjalla sekä syntymäpäiväkakulla, joka tuntui olevan jopa lahjaakin tärkeämpi. Onneksi olin varautunut tähän. Syntymäpäivien kunniaksi lähdimme äitini ja siskoni kera päiväleffaan katsomaan Frozen 2 ensi-iltaa. Leffa liikutti allekirjoittanutta niin kovasti, että rehellisesti sanoen itkin teatterin penkissä kahdesti :’D

8. Joulupäivä päätettiin kyläilyihin isovanhempien luona. Omien vanhempieni luokse oli löytänyt tiensä myös molemmat siskoni sekä siskon poika. Meno yltyi aika riehakkaaksi loppua kohden eikä haaveilemani joululeffailta tullut kysymykseenkään. Ehkä ensi vuonna tai sitten sitä seuraavana vuonna malttavat suvun nuorimmatkin jo kerääntyä telkkarin ääreen rauhoittuman sen sijaan että kiipeilisivät jatkuvasti seinille.

9. Edellisten päivien uuvuttamana heräsin Tapaninpäivänä vasta kello 10.30 ja loikoilin vielä sängyssä 11 saakka. Kuopuksen mennessä päiväunille tuntui siltä, että voisin nukkua vielä aavistuksen lisää ja niinhän siinä kävi, että ensimmäistä kertaa hänen syntymän jälkeen nukuin ihan rehelliset sohvapäikkärit itsekin. Neljän aikaan iltapäivällä havahduin sitten pimeytymeen ja tajusin, että olin ollut päivästä hereillä ruhtinaalliseti 2,5 tuntia. Kaikki kyseiselle päivälle tehdyt suunnittelmat menivät nukkuessa ohitse, mutta se ei paljon mieltä painanut. Minusta tuntui ekaa kertaa yli vuoteen ihan oikeasti levänneeltä.

10. Kyläilyä puolin ja toisin. Joulussa parasta on mielestäni aina se yhteinen aika perheen, läheisten ja ystävien kanssa. Kliseistä ehkä, mutta niin se vaan on. Kaikilla meillä on aina omat arkikiireemme, mutta monesti juhlapyhät, erityisesti joulu on sitä aikaa, kun ehditään näkemään ja juttelemaan pidemmän kaavan mukaan. Mekin ehdimme jouluna ja välipäivinä nähdä oma lähipiirin lisäksi useampia ystäviämme. Osa kävi meillä kylässä ja osan luokse me puolestaan teimme visiitin. Kyläilyn merkeissä jatketaan vielä tällä viikolla, kun luvassa on useammat syntymäpäiväjuhlat!

Kolme yötä jouluun – yksi syntymäpäiviin

Ajellaan tässä juuri viimeisiltä jouluasioilta kohti kotia. Jouluradio soi, pienempi tyttö vetää sikeitä ja isompi katsoo elokuvaa. Mietin äsken, että tämä olisi aika ihanaa joulunpyhinä. Muutama rauhallisempi hetki, ehkä joku jouluinen elokuva ja vähän jouluherkkuja. Saas nähdä suodaanko sellainen minulle :D

Joululahjat on nyt pitkälti kunnossa, samoin tyttöjen syntymäpäivälahjat, joista toinen avataan jo heti huomen aamulla, kun kuopus täyttää vuoden. Niin vain se vauvavuosi meni. Yllättävän nopeasti. Mitään suurempia syntymäpäiväjuhlia emme tässä joulutohinassa järjestä, vaan synttärikahvit juodaan sitten ensi vuoden puolella. Esikoinen sai jo omat kaverisynttärinsä, joten hän malttaa odottaa sukujuhlia ensi vuoteen. Nuorempi ei sen sijaan vielä ymmärrä juhlien päälle paljoakaan. Perheen kesken haluan kuitenkin tyttöjä syntymäpäiväaamuina muistaa ja siksi olen heille pienet harkitut lahjat hankkinut.

Mitä sitten taas jouluvalmisteluihin tulee, ovat ne lahjoja lukuunottamatta vielä aika vaiheessa. Huomenna olisi tarkoitus tehdä isompi ruokakauppareissu ja siivota. Jos ne saan hoidettua, niin sitten aatonaattona voi ottaa jo aika iisisti. Mitään kummoisia jouluruokavalmisteluja en ajatellut tehdä, mutta suolakaramellikastiketta sekä muutamat “jouluomenat” ajattelin vanhojen suosikkireseptieni pohjalta valmistaa. Mitenkäs teidän joulupuuhat? Joko sitä ollaan ihan valmiina vai vielä menossa viime hetken ostoksille?

ps. En osaa yhtään kuvitella, että tämä pieni joulupulla olisi jo 1-vuotias?! Hänhän on viekä niiiiin pieni! Mutta niin kai se menee, että kuopus on aina perheen vauva, olisi sitten minkä ikäinen tahansa.

Joulukuu ja kuusi

Ja niin sitä vaan päästiin taas jouluun. Viime vuonna tähän aikaan kiristeltiin hermoja aika tavalla talohommien puolesta ja jännitettiin kuumeisesti pääsemmekö muuttamaan ennen joulua sekä ennen kuopuksen syntymää. Laskettu aikahan oli vasta tammikuussa, mutta joku ääni sisälläni kertoi tällä toisellakin kertaa, että vauvalla on kiire maailmaan. Halusin asettua taloon edes jollain tapaa ennen vauvan syntymää ja huimat viisi päivää ennen kun hän saapui meitä ihastuttamaan sanoin miehelleni, että nyt me muuten muutetaan, eikä todellakaan odotella joulun välipäiville. Viimeisillään raskaana sitä sitten huhkittiin ja puhkittiin muuttokuorma väliaikaisesta asunnosta tänne uuteen kotiin.

Yksi yö nukuttiin patjoilla lattialla ja tasan kaksi yötä ehdin nukkua rauhallisesti omassa sängyssäni ennen kuin neljäntenä yönä menivät lapsivedet. Siinä kohtaa minulla välähti, että kaikki jouluvalmistelut ovat vielä ihan vaiheessa ja aloin kirjaimellisesti keskellä yötä koristelemaan joulukuusta. Seuraavan 24h aikana kävin piipahtamassa sairaalassa ainoastaan palatakseni takisin joulupuuhiin. Kun kaikki lahjat oli paketoitu ja koti laitettu joulukuntoon palasin sairaalaan synnyttämään :D Tämä tapahtumasarja tulee varmasti pysymään mielessäni kristallin kirkkaana koko lopun elämääni ja palaan näihin muistoihin yhä uudelleen, varsinkin näin joulukuussa, kun koristelen kuusta.

Kuten varmasti jo hyvin tiedätte myös esikoisen syntymään liittyy jouluinen tarina ja siitä syystä tämä kuukausi sekä itse joulu ovat viime vuosina saaneet aivan uuden merkityksen. Olen toki aina pitänyt joulusta ja aloittanut jouluvalmistelut ajoissa, mutta lasten syntymät tekivät lempi vuodenajastani ja pyhästäni entistä rakkaamman. Eilen koristelimme joulukuun alun kunniaksi kuusen loppuun ja kyllä siinä meinasi pieni onnen kyynel poskelle vierähtää, kun katsoin näiden kahden touhuja. Vajaa vuosi sitten tuo vallaton pieni menijä oli vielä visusti masun turvissa, mutta nyt viilettää jo kovaa vauhtia suurimman idolinsa, isosiskon perässä. Minulla on sellainen kutina, että tästäkin joulusta on tulossa ikimuistoinen.

vauvan asu Newbie

minin asu Newbie esiliina & Tommy Hilfiger mekko (Zalando)