Hirsitalo 2.0 – Ihana kamala rakennusprojekti

Tiedättekö kuinka kauan tämän niminen postaus on ollut luonnoksissani? Yli vuoden…

Entä arvaatteko kuinka vanha yllä oleva kuva on? Kesältä 2015. Taloblogin ensimmäinen kuva!

On ollut jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa aloittaa kirjoittamaan rakennusprojektista. Projektista, joka venyi kolmen vuoden mittaiseksi. Projektista, joka söi energiaa ja euroja enemmän kuin mikään muu elämässämme aiemmin. Kaiken kukkuraksi tämä projekti sai meidät riitelemään mieheni kanssa aivan uudessa mittakaavassa, mutta samaan aikaan se sitoi meidät entistä tiukemmin yhteen. Rakennusprojekti oli monella tapaa haastava, mutta myös opettavainen ja ikimuistoinen. Jos minun pitäisi yhdellä sanalla sanoen kuvailla rakennusurakkaa olisi se tunteikas.

Tunteikkaita ollaan myös me rakennuttajat. Olemme molemmat mieheni kanssa aikamoisia heittäytyjiä, riskienottajia, suurenhulluja, tulisieluja ja enemmän tai vähemmän päästämme sekaisin 😀 Kuulostaa melko vaaralliselta yhdistelmältä haastavan taloprojektin kanssa, mutta tämä oli jotain sellaista, mitä me molemmat palasimme halusta kokeilla. Se olimmeko siihen ihan valmiit vuonna 2015 on hyvä kysymys, mutta kuten elämässä yleensä, meillä on tapana heittäytyä hetken vietäväksi ja luottaa siihen, että asiat napsahtelevat kohdalleen. Niin kuin ne ovat tähän asti aina tehneet mutkien kautta tai ilman.

Tässä postauksessa ajatteli kertoa teille tarinan muodossa, miten rakennusprojekti eteni ja lopulta meni. Tämän lisäksi haluan tehdä pian toisen postauksen, johon kokoan kohta kohdalta kaikki ns. virheet ja pieleen menneet asiat, jotka nyt pyrkisimme tietysti välttämään ja tekemään toisin. Niistä ovat monet kyselleet, joten haluan pyhittää niinkin hauskan kuuloiselle aiheelle oman postauksen 😀 (Kyllä, huumori auttaa minua hankalissa tilanteissa). 

Mutta aloitetaan tarina vuodesta 2015. Kesäkuussa teimme ison (ja melko nopean, elämämme mullistavan) päätöksen. Bongasimme Kotkasta harvinaisen etelän suuntaan avautuvan ison merenrantatontin ja se kiikarissamme laitoimme alle vuosi sitten ostetun rivitaloasuntomme pääkaupunkiseudulla myyntiin. Muutamassa päivässä olimme jo alustavasti sopineet merenrantatontin kaupasta ja heti, kun saisimme rivarikolmion myytyä pois alta, olisi tontti meidän. Siinä kului tarkalleen kuusi päivää, kun kaupat kaupat sinetöitiin ja minä seisoin hölmönä ihmettelemässä, että tässäkö sitä nyt ollaan tekemässä muuttoa takaisin synnyinseudulleni. Sitä ei todellakaan oltu suunniteltu (ainakaan vielä tässä vaiheessa) ja kaikki tapahtui jotenkin niin nopeasti, että pää ei meinannut pysyä perässä. Vauhtia projektille antoi tietysti tontin ainutlaatuisuus ja se, että olimme jo aiemmin “hävinneet” tarjouskilvan viereisestä tontista. Tämä oli alueen viimeinen ja vastaavia ei ollut Kotkaan lähivuosina tulossa. Ota tai jätä-tilanne sai meidät toimimaan. Kesällä 2015 ostimme siis tontin, jossa meidän hirsitalo nyt miltei 4 vuotta myöhemmin seisoo. Tontti ei kuitenkaan alkujaan ollut yhtä tyhjä kuin tässä kuvassa, vaan sillä seisoi 1900-luvun alussa rakennettu vanha hirsitalo.

Tuo vanha talo oli alueen ensimmäinen rakennus ja rakennettu rantaviivassa korkeimmalle kohdalle. Alunperin emme olleet ajatelleet ostaa tonttia, jolle olisi jo rakennettu jotain, mutta kun tyhjät menivät niin sanotusti alta, jäi meille tämä. Yhtä nopeasti kuin oli syntynyt ajatus ostaa merenrantatontti syntyi myös haave kunnostaa vanha talo. Jo tästä tapahtumaketjusta voi aistia spontaaniuden, joka meidän perheessä on hyvinkin vahva piirre. Miehelläni ehkä vielä tuplasti vahvempi.

Ajatus kunnostaa talo sekä laajentaa siitä meidän tarpeisiin sopivan kokoinen eli noin vuoden päivät ennen kuin se lopulta kuopattiin. Vaikka olimme rynnäänneet projektiin aika vauhdikkaasti, tässä kohtaa maltoimme kuitenkin tehdä tutkimustyötä ja laskea budjettia. Laajennus- ja kunnostusprojekti olisi loppupeleissä tullut aivan liian kalliiksi sekä todennäköisesti muodostunut niin monimutkaiseksi, että päädyimme lopulta vaihtoehtoon B; purkaa vanha hirsitalo ja rakennuttaa täysin uusi tilalle. Tämä valinta mahdollisti sen, että pystyimme rakentamaan unelmiamme vastaava talon ja valita kaikki pienetkin yksityiskohdat alusta lähtien itse. Alueen rakennusehtojen lisäksi vain taivas olisi tässä kohtaa rajana. Voisimme käytännössä rakentaa millaisen talon halusimme, kivestä, puusta tai elementeistä.  Jokin pieni ääni sisällä kehotti meitä kunnioittamaan vanhan talon historiaa ja siitä syystä lähdimme ensimmäisenä tutkimaan hirsitalovalmistajia. Mitä enemmän asiaa tutkimme, sitä vakuuttuneita olimme. Hirsi terveellisenä, ympäristöystävällisenä ja kestävänä rakennusmateriaalina oli hurmannut meidät, ennen lähinnä kivitalosta haaveilleen pariskunnan.

Kesken talopohdiskelujen meihin otti aivan sattumalta yhteyttä Honkarakenne, joka etsi keväällä 2016 vaikuttajaa rakennuttamaan heidän kanssaan yhteistyössä hirsitalo. Tässä kohtaa meille oli jo muodostunut parempi visio siitä minkälaisen talon tyyliltään halusimme ja mitä toivoimme esimerkiksi pohjaratkaisulta. Honkarakenteelta sattui löytymään näitä visioita vastaava talomalli, Lounatuuli, josta lähdimme sitten neuvottelujen jälkeen luonnostelemaan meille omaa uniikkia muutosmallia. Tammikuussa 2017 meidän talo, Hirsitalo 2.0, oli piirretty puhtaaksi paperille. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty oli (ja on yhä) mottoni ja tässä kohtaa olin hyvin luottavainen, että olimme ottaneet kaiken huomioon ja tehneet niin virheetöntä työtä kuin mahdollista.

Seuraava haaste oli saada rakennuslupa. Paperisodan määrä tällaisessa projektissa oli yksi ehkä eniten yllättäneistä asioista ja varsinkin tässä alkuvaiheessa piti toimittaa ja täyttää vaikka minkälaista lomaketta. Onneksi mieheni on lomakkeiden suhteen huomattavasti näppärämpi kuin minä ja hän hoitikin kaikki nämä käytännönasiat projektin osalta. Itse keskityin yllätys yllätys luovaan puoleen, joka toki oli sekin aivan yhtä tärkeää. Me emme päätyneet ottamaan talopakettia, vaan ainoastaan pelkän “ulkokuoren” Honkarakenteelta. Muut työt tulisimme hoitamaan itse ja palkkaamaan eri ammatti-ihmisiä esimerkiksi sisätöihin. Kaikki, korostan aivan kaikki langat tulisivat olemaan meidän omissa käsissä ja saisimme valita esimerkiksi pintamateriaalit ilman minkäälaisia ulkopuolisia rajoituksia. Tämäkin ajatus tuntui alkuun mielettömän hienolta ja toimivalta, mutta kuten äänestäni (tai kirjoituksestani) jo ehkä arvaa, ei se ihan niin ollut. Taloprojektista muodostui kahden vuoden valtava, pikkutarkka ja hermoja kiristävä palapeli, josta puuttui milloin mikäkin palanen. Ilman luottotyöntekijäämme ja vastaavaa mestaria en tiedä missä olisimme nyt. Heidän ansiostaan me ensikertalaiset pääsimme kuin pääsimmekin rakennusurakan kanssa maaliin kaikkien villien vaiheiden jälkeen.

Mutta jatketaampa tarinaa. Rakennusluvan kanssa meni meillä huomattavasti odotettua pidempään ja tästä syystä alkukesälle kaavailtu talon pystytys siirtyi syksyyn. Vaikka luvan odotus tuntui ikuisuudelta, ei tämä kuitenkaan latistanut mieltä. Toukokuussa purimme vanhan hirsitalon ja myimme sen moitteettomassa kunnossa olleet hirret eteenpäin. Jäljelle jäi tyhjä maapläntti, johon oli nyt mahdollisuus rakentaa mitä tahansa. Kun rakennuslupa vihdoin irtosi lähtivät pyörät pyörimään. Maatyöt tehtiin kesähelteillä ja elokuussa valettiin perustukset. Ensimmäinen lasti hirsiä saapui tontille syyskuussa. Kaksikerroksinen talo kohosi koko komeuteensa nopeammin kuin olisin osannut kuvitella. Siitä löytyy muuten videopätkää täältä ja täältä.

Tämä yllä oleva kuva on yksi omia rakennusaikaisia lemppareitani. Silloin hahmottui ensimmäistä kertaa se näkymä, joka avautuu meille sisään tullessa ja jota saamme ihastella joka päivä. Se on yhtä maaginen näiden kaikkien vuosienkin jälkeen ja joka päivä sekä kuukausi se muuttaa muotoaan luonnon eläessä. Melko runollinen pätkä tähän väliin, mutta tarpeellinen. Tuo näkymä on ollut yksi niitä kantavimpia voimia, joka on saanut meidät tekemään töitä tämän talon eteen rakennusaikana sekä nyt sen jälkeen.

Mutta palataampa tarinaan. Kun talon runko oli syksyllä 2017 pystytetty uhkuin itsevarmuutta ja olin todella innoissani. Kaikki tulisi menemään hyvin ja suunnitelmien mukaan. Kohtahan tämä olisi jo valmis, ajattelin. Hyvin vähän tuossa kohtaa tiesin tai osasin edes aavistaa. Rakennusprojektin rankkuus ja haastavuus tuli esille vasta seuraavan vuoden aikana.

Alunperin meidän oli tarkoitus muuttaa uuteen kotiin kesäkuussa 2018. Vuoden mittainen rakennusurakka tällaisessa on aika normaali ja yleensä aikataulu pitää suurinpiirtein paikkaansa. Meidän kohdalla se ei pitänyt, sen te jo tiedätte, sillä muutimme sisään vasta joulukuussa 2018. Mitä tässä välissä oikein tapahtui? Siitä pieni selostus seuraavaksi.

Pystytysurakka saatii hyvin aikataulussa pakettiin ja ikkunat paikalleen juuri sopivasti ennen syysmyrskyjä. Kuvittelin, että tästä olisi melko lyhyt matka siihen vaiheeseen, kun pääsisi jo asentamaan niitä pitkään harkittuja ja huolella valittuja pintamateriaaleja. Mutta miten väärässä olinkaan taas kerran. Rakennusurakan alussa kuvittelin ehkä tietäväni rakentamisesta jotain ja olevani valmis projektiin, mutta nyt hieman viisastuneena nauran kyllä näille ajatuksille. En rehellisesti sanoen tiennyt yhtään mitään.

Jos alkusyksystä tontilla oli tapahtunut paljon ja näytettävää oli vaikka millä mitalla, oli loppuvuosi sen vastakohta. Paljon kyllä saatiin aikaiseksi, mutta näkyikö se? Ei näkynyt. Työmiehet tekivät tontilla viikko toisensa jälkeen töitä, mutta joka kerta sinne palatessa minun piti varmistaa, että mitä nyt oikein olikaan saatu valmiiksi. Se näkymätön työ, joka oleellisesti rakennusprojektiin kuuluu, tuli aika yllätyksenä. Kuinka paljon menee aikaa kaikkeen siihen, joka jää silmiltä piiloon. Maan ja pintamateriaalien alle. LVI-työt, eristykset, lämmitykset, sähköt ym. Ne vievät paljon aikaa ja myös euroja.

Olimme budjetoineet näihin omasta mielestämme hyvin rahaa, mutta silti yllätyskuluja tuli reippaasti. Budjetin tekeminen ja siitä kiinni pitäminen on mitä luultavimmin huomattavasti helpompaa talopaketin kohdalla. Meidän palapelin kanssa tilanne oli eri. Sitä piti koko ajan päivittää, muuttaa ja viilata. Mistä karsia? Mihin panostaa? Spotaaniudelle ei tässä kohtaa ollut tilaa, vaikka sitä meiltä verestä löytyy. Oli oltava äärimmäisen järjestelmällinen ja tarkka. Ennakoitava ja mukauduttava. Budjetti paukkui ja virhearviointeja tehtiin. Jos nyt aloittaisimme projektin, tekisimme monen asian kohdalla varmasti toisin, mutta niinhän sitä sanotaan, että tekemällä oppii. Me opimme muuten aivan älyttömästi ja vähän kantapään kautta.

Budjetista takaisin projektin kulkuun. Miten työt sitten etenivät? Marraskuun 2017 kohdalle olen kirjannut mm. sen, että lattialämmitys on valmis asennettavaksi. Putkisto on myös melkein valmis ja sähkötyöt on aloitettu. Sisätyöt etenivät, mutta vielä oltiin melko kaukana siitä, että päästäisiin pintamateriaaleja asentamaan. Muutto kesällä 2018 oli kuitenkin yhä realistinen. Aika kului sisätilojen suunnitteluun, kun viimeistelimme kalustesuunnitelmia sekä tilasimme pintamateriaaleja. Toimitusajat sijoittuivat keväälle, joten ehtisimme hyvin juhannukseksi uuteen kotiin.

Joulukuussa 2017 meillä näytti tältä. Sisätilat alkoivat yläkerran lattian noustua hahmottua entistä paremmin. Alakerran lattia oli jo valettu ja sisäkatto oli villoja vaille valmis. Talossa oli sähköt ja seuravaksi oli tarkoitus lähteä tekemään väliseiniä. Ne nousivat pystyyn jo tammikuuhun mennessä ja niiltä ajoilta löytyy myös videopätkää, jos kiinnostaa kurkistaa.

Alkuvuodesta puhallettiin myös villat välipohjaan ja saatiin taloon lämmöt päälle. Sen myötä päästiin muuraamaan kylpyhuoneiden seinät. Maaliskuussa asennettiin lattialämmitysputket myös yläkertaan ja valettiin yläkerran kylpyhuoneen lattia. Loppukuusta yläkerta oli pintoja ja vesikalusteita vaille valmis. Tässä kohtaa pääsimme vihdoin maalikaupoille etsimään täydellisiä sävyjä seiniin.

Huhtikuussa pääsimme jo aloittamaan maalaushommat ja toukokuuhun mennessä miltei kaikki pinnat oli tasoitettu ja maalattu valmiiksi. Yleisvalaistus oli rakenteilla ja sähkötyöt muutoinkin loppusuoralla. Keittiö ja muut kalusteet oli saatu suunniteltua loppuun ja lähdössä tilauksen. Niiden toimitus tulisi kesäkuun alkupuolelle ja jos hyvin kävisi juhannusmuutto olisi yhä realistinen. Muutoinkin kaikki tarvittavat pintamateriaalit olivat nyt matkalla ja kaikki näytti melko valoisalta projektin loppuunsaattamisen osalta.

Puhuin tuon kevään aikana myös paljon jo tulevista pihatöistä ja se naurattaa kyllä melkoisesti nyt 😀 sarkastisella tavalla. Yhä edelleen piha on yksi kaaos, mutta pikku hiljaa senkin kanssa edetään. Lääniä riittää, joten osissa tämä on tehtävä. Nyt tälle kesälle 2020 suunnitellut projektit saattavat siirtyä taas hamaan tulevaisuuteen, koska koronakriisi koettelee meidänkin yrittäjäperheen taloutta aika rankalla tavalla.

Takaisin vuoteen 2018 ja niihin suurimpiin kompastuskiviin, joihin rakennusaikana törmäsimme. Hyvän alkuvuoden jälkeen toukokuussa alkoi alamäki. Vastoinkäymisiä, suoranaisia iskuja vasten kasvoja tuli joka suunnalta. Tähän saakka olimme onnistuneet palkkaamaan melko hyviä tyyppejä töihin ja tavaratoimitukset olivat menneet suhteellisen nappiin, mutta kuka olisi osannut odottaa mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuisi. En halua mustamaalata tekstissäni ketää yhtä tekijää tai firmaa, vaan todeta yleisesti, että rakennusbisnes on aikamoinen villilänsi verrattuna moneen muuhun toimialaan. Tuntuu, ettei siinä aina päde samat lainalaisuudet eikä ihmisillä ole samanlaista moraalia kuten muilla aloilla. Töihin ei aina ilmestytä, eikä niitä tehdä huolella. Aikataulut venyvät ja tyhjät lupaukset ovat peruskauraa.

Meillä ensimmäinen isku osui lattian asennukseen, jonka oli määrä alkaa toukokuun lopulla. Päivää ennen meille kuitenkin ilmoitettiin, ettei betonivalu ollut tarpeeksi kuiva, vaikka aikaa oli kulunut reilusti yli suositusajan. Meille kerrottiin todisteeksi mittaustuloksia ja uskoimme niihin sokeasti. Jälkeenpäin on herännyt epäilys, että meitä viilattiin tässä kohtaa pahasti linssiin ja asennusfirma ei vain pystynyt hoitamaan keikkaa ja pelasi tällä tavalla aikaa itselleen. Lattian viivästyttyä korttitalo romahti täydellisesti.

Seuraava isku odotti jo kulman takana ja se osui laatoitushommiin. Laatat saapuivat meille ajallaan ja olimme jo valmiita aloittamaan asennustyöt, mutta sitten yks kaks kauan sitten jo palkattu työmies ilmoitti, ettei ollut käytettävissä. Viikon aikataululla oli lähes mahdotonta löytää hyvää laatoittajaa, joka ottaisi näin ison urakan vastuulleen ja osaisi käsitellä suuren suuria laattoja. Siinä sitä oltiin isot kuormat laattoja ja parkettia valmiina odottamassa asennusta, joiden alkamisajankohdasta ei yhtäkkiä ollut tietoakaan. Ilman lattiaa ja laatoituksia emme voineet asentaa kalusteita, emmekä tehdä montaa muutakaan asiaa. Loppujen lopuksi kiinteitä kalusteitamme kuljettanut rekka piti kesäkuussa käännyttää takaisin ja haaveet muuttaa juhannukseksi kotiin kuopata.

Kesäkuu meni kiroillessa ja ottaessa aikalisää taloprojektiin kirjaimellisesti. Piti hyväksyä se, ettei muutto uuteen kotiin tapahtuisi aikataulussa eikä edes vähän myöhässä. Itse olin tuossa kohtaa jo miltei puolessa välissä raskaana kuopuksesta ja voitte vaan kuvitella minkälaisen stressin kourissa kärvistelin samalla yrittäen pitää huolta sisälläni kasvavasta vauvasta. Elin ehdottomasti elämämme yhtä haastavinta aikaa, sillä samalla oli myös paiskittava pitkiä päiviä töissä, jotta saimme kurottua umpeen yli paisunutta rakennusbudjettia.

Heinä-elokuussa alkoivat raksahommat onneksi vihdoin taas rullaamaan. Saimme lattian asennettua ja uuden mielettömän laattamiehen palkattua töihin. Talo sai ulkopuolelta väriä ylleen ja näimme sen ensikertaa valkoiseen huntuun pukeutuneena. Myös kiinteitä kalusteitamme kuljettanut rekka saapui vihdoin tontille ja kalusteita päästiin asentamaan. Kaikki näytti nyt valoisalta syksyn muuttoa varten. Jouluna oltaisiin jo asetuttu hyvin taloksi.

Kesäkuussa päällemme laskeutunut synkkä varjo hiipi kuitenkin taas salakavalasti yllemme syksyllä. Tärkeät tavarantoimitukset menivät ulkopuolisten toimesta pieleen ja osaa pintamateriaaleista tarvittiin ennakoitua enemmän, vaikka menikit oli tarkistettu moneen kertaan ennen tilausta. Loppuvuosi oli kuin ikuisuudelta tuntuva maraton. Joka viikko odotettiin, että joko nyt kaikki viimeisetkin palaset loksahtaisi kohdilleen ja pääsisimme muuttamaan. Yllä oleva kuva on lokakuulta, kun saunaa viimeisteltiin. Se on aika hämärä ja kolkko, kuten oli tilannekin. Pimeä marraskuu tuntui jatkuvan loputtomiin ja samalla olin viimeisilläni raskaana.

Yhtä päättäväisenä kuin olin projektiin alunperin lähtenyt päätin myös, että muuttaisimme uuteen kotiin ennen joulua ja toisen lapsen syntymää. Me saimme kuin saimmekin muuttolupaan tarvittavat puuttuvat palaset talolle joulukuun alussa ja siltä istumalta kaivoin muuttolaatikot esiin aloittaakseni raivoisan pakkauksen. Ystävät ja sukulaiset tarjosivat meille apuaan tässä (ja monessa muussaki  kohtaa). Äitini ja tätini hinkkasivat suurimman osan talosta puhtaaksi rakennuspölystä ja olen siitä ikuisesti heille kiitollinen. Oma kuntoni ei tuossa raskausviikolla 36 oikein enää antanut myöten siivota hullunlailla ja keikkua korkeilla rakennustelineillä pesemässä meidän yläikkunoita.

Viikkoa myöhemmin, raskausviikolla 37 ja tarkalleen joulukuun 14.päivä tapahtui sitten se kauan odotettu hetki, kun meille lätkäistiin käteen muuttolupa. Viikonlopun aikana kannoimme muuttolaatikot sisään ja nukuimme ensimmäisen yön uudessa kodissa. Moni pieni asia oli yhä viimeistelmättä, mutta me olimme kotona. Vihdoin. Eikä päivääkään liian aikaisin, sillä alle viikko muutosta kuopus ilmoitti halustaan tulla seuraksemme fiilistelmään uutta kotia ja tasan viikko muutosta hän syntyi. Jouluaattona pääsin sairaalasta kotiin ja siellä sitä oltiin. Upouudessa talossa ja upouusi vauva sylissä. Melko nopeatempoista jopa meiltä 😀

Tässä yllä näkyy fiiliksiä viime vuodelta. Ensimmäiseltä kokonaiselta vuodelta, kun olemme talossa asuneet. Se on ollut niin ikään vaiherikas, mutta eri tavalla. Se oli samalla myös kuopuksen vauva-vuosi, joka omalta osaltaan vei energiaa, mutta toi myös niin paljon iloa. Oli ihana aloittaa elämä neljän hengen perheenä tässä kodissa, näiden seinien sisällä. Siksi en kadu tiukkaa loppurutista ja sitä, että moni pikkujuttu jäi siinä muuttohässäkässä tekemättä. Osa näistä on yhä tekemättä, mutta alkuahdistuksen jälkeen en ole enää halunnut ottaa niistä paineita. Ne tehdään kyllä valmiiksi aikanaan. Kuten tehdään piha, autotalli ja rantasaunakin. Niiden suhteen meillä on aika villejä unelmia (yllätys) ja ne vaativat aikaa sekä euroja.

Vitsailimme alkuun, että tästä tulee kymmenen vuoden projekti, mutta se ei tunnu enää yhtään epärealistiselta. Vuonna 2015 aloitettu projekti voi hyvin jatkua vielä vuoteen 2025. Projektin loppuun saattamisen määrittelee moni asia, ennen kaikkea resussit ja meidän työtilanne. Tällaiselle malttamattomalle tyypille on ollut melkoinen kasvunpaikka hyväksyä, että kaikki ei todellakaan tule valmiiksi sormia napsauttamalla, ainakaan jos kyse on rakennusprojektista. Tämä vaatii paljon niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kaikilta projektissa mukana olevilta ja kaikelta siihen liittyvältä. Ehkä juuri sen ja meidän rakennuttajien luonteen vuoksi kuvailisin projektia sanalla tunteikas. Sillä sitä tämä todella oli ja on edelleen. Tunteiden vuoristorataa, jossa toisessa kohdassa haluat heittää hanskat tiskiin ja toisessa elät unelmaasi.

Tämä oli meidän rakennustarina, yhtä vaiherikas ja vivahteikas kuin elämä itse.

homelifestyle