I play with everyone

Tämä viikko on ollut poikkeuksellisen jännitävä ja tunteikas. Olihan tämä minin ensimmäinen viikko päiväkodissa.

Joskus ihmettelin miten puolitutut äidit laittoivat päivänkodin aloituksen jälkeen someen päivityksiä siitä, miten kyyneleiltä ei sittenkään vältytty. Olin vahvasti siinä uskossa, ettei tämä asia minua niin herkäksi laittaisi, vaikka iso muutos se pienen elämässä onkin. Pystyisin poistumaan päiväkodista kyynelittä, vaikka miniä lähtöni hieman harmittaisikin.

Toisin kävi. Vaikka olen tunnetusti melkoinen jäänainen näissä elämän suurissa hetkissä (pienissä todellinen herkkis), enkä itkenyt esimerkiksi omissa häissäni tai minin syntymän jälkeen, niin tällä kertaa en vain pystynyt pidättelemään kyyneleitä. Eikä tässä kaikki. Käytännössä valvoin myös koko tarhan aloitusta edeltävän yön, koska jännitin niin kovasti.

Miksi juuri tämä tilanne sai minut niin kovin tunteelliseksi? Usein herkistyn monista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta isompien asioiden kohdalla ja ns. tosipaikoissa mieleni valtaa vain päättäväinen ja itsevarma tunne. Päiväkodista poistuessa olin kaikkea muuta kuin päättäväinen. Mieleeni tulvi monta muistoa meidän yhteiseltä jo melkein kaksi vuotta kestäneeltä taipaleelta. Siitä pienestä joulunyytistä oli kasvanut jo niin iso tyttö! Osa kyynelistä oli siis silkkaa ylpeyttä, miten isoksi oma vauvani olikaan kasvanut.

Mutta valehtelisin, jos sanoisin niiden olleen vain onnenkyyneliä. Edellisenä yönä olin pohtinut paljon asioita. Sitä kuinka mini viihtyisi päiväkodissa, tuntisiko hän olonsa mukavaksi, löytäisikö hän ystäviä? Yksi pahimmista peloistani on, että hän kokisi olevansa yksin. Nyt tai joskus myöhemmin. Päiväkodissa, koulussa tai vapaa-ajalla. Vaikka ylä-asteen koulukiusaaminen ei ole jättänyt minuun kovinkaan syviä arpia, olen siitä asti ollut hyvin varpaillani kiusaamisen suhteen.

Moni ajattelee, että eivät pienet lapset tahallaan kiusaa, mutta valitettavasti asia ei näin ole. No ehkä yksivuotias on vielä liian pieni tahallaan kiusaamaan ketään, mutta lapsen ei tarvitse kasvaa kuin muutama vuosi ja sitten ymmärretään jo miten joku jätetään leikkien ulkopuolelle. Vaikka tämä on niitä asioita, joihin on vaikea puuttua tai niitä on vaikea estää, uskon silti, että kotikasvatuksella on tässäkin asiassa iso rooli.

Uskon, että kaikenlainen kunnioituksen ja suopeuden opettaminen lapselle on enemmän kuin tarpeellista. Lapsi peilaa vanhempiaan täydellisesti ja sieltä ne asenteet sekä mielipiteet lapsien mieleen yleensä juurtuvat. Itse muistan omien vanhempieni toitottaneen minulle jo pienestä pitäen, että kaikista ihmisistä ei tarvitse erityisesti pitää, mutta KAIKKIEN kanssa on opeteltava tulemaan toimeen.

Uskon, että tämä on vienyt minua elämässä eteenpäin monessa asiassa. Olen esimerkiksi saanut useammassakin työpaikassa erityiskiitokset siitä, miten saumattomasti yhteistyöni sujuu kaikkien kanssa. Ja ei, en ole aina työskennellyt parhaiden ystävieni kanssa, vaan sitä on pitänyt tehdä töitä hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa kuin minä itse.

Jos jotain toivon siis voivani opettaa omalle lapselleni on se kunnioitus muita ihmisiä kohtaan. Opettaa häntä pitämään kaikkia ihmisiä tasavertaisena ikään, sukupuoleen, rotuun yms. katsomatta.

ps. syvällisemmän tekstin kaveriksi oli parempi laittaa hieman humoristisemmat kuvat. Katsokaa nyt tuota tyyppiä! Maailman hauskin tyttö ♥