Jo pelkkä sana kaamos

…saa minut alakuloiseksi ja väsyneeksi. 

Kaamos on minulle yhtä kuin syväväsymys, kylmyys, pimeys, masentava fiilis ja saamaton olo. Ei siis mikään inspiroivin sana todellakaan. Siitä syystä olen päättänyt olla puhumatta siitä, mutta myös unohtaa “äärimmäiset taistelut kaamosta vastaan”, koska koen sen jollain tapaa epänormaaliksi ja turhaksi. Minusta tähän taisteluun pätee sama kuin liian ankariin dieetteihin; jos kiellät itseltäsi kaikki päikkärit, ylimääräiset lepohetket, treenien väliin jättämisen tai suklaan mussuttamisen, niin sinun tekee niitä mieli kahta kauheammin.

Olen asennoitunut siihen, että nyt saattaa väsyttää normaalia enemmän ja siksi satunnaiset päikkärit ovat erittäin ok.

Olen asennoitunut siihen, että välillä sohvan nurkka houkuttelee enemmän kuin lenkki pimeässä tihkusateessa, joten olen antanut itseni kerätä rauhassa voimia seuraavan päivän treeniä varten.

Olen asennoitunut myös siihen, että keho huutaa nyt normaalia enemmän hiilareita&makeaa ja tehnyt useamman kerran viikossa lohturuoaksi pastaa sekä sallinut itselleni jälkiruoan, jos siltä on tuntunut.

Lähes poikkeuksetta syksyn tullen hiipivää väsymystilaa pidetään negatiivisena asiana, mutta minusta on oikeastaan ihanaa, että keholla on erilaisia kausia kuten vuodenajoillakin. En ehkä osaisi kuvitella itseäni elämään ympärivuotista kesää, koska silloin kokisin pakottavaa tarvetta hymyillä koko ajan, herätä aikaisin, ulkoilla paljon ja syödä kepeää kesäruokaa. Minusta on ihanaa, että syksyllä saa olla vähän puolisalaa masentunut ja käpertyä koloonsa. Tuntuu, että todella kaipaan sitä eloisan kesän jälkeen.

Ja mitä tuohon lumeen tulee, niin vaikka en mikään talvi-ihminen todellakaan ole, olen päättänyt asennoitua sen suhteen aivan uudelleen. Toissapäiväinen lumipyry tuntui ikävältä kasvoja vasten ja oli jo parin tunnin jälkeen aiheuttanut täällä Kotkankin suunnalla hämmennystä sekä ongelmia liikenteessä. Keskelle reittiäni jumiin jäänyt rekka sai minut pudistelemaan päätään ja kiroamaan koko talven, mutta kun pääsin päiväkodin pihalle, kumosin kaikki sanomiseni.

Se vilpitön ilo ja onnen kiljahdukset lapsien suusta antoivat minulle uutta ajateltavaa. Miksi vaakatasossa pyryttävä lumi sai useimmat meistä aikuisista vain nyrpistämään nenäänsä? Miksei sitä voisi laittaa vain silmiä kiinni ja antaa lumihiutaleiden tuiskuta silmiin? Siinä samalla voisi kirkua aivan liian korkeilla taajuuksilla ja vaikka pyörähdellä ympäri. Sen jälkeen voisi heittäytyä maahan tekemään pari lumienkeliä ja pyöräyttää lumipallon. Kaikki tämä jättimäisen suuri hymy huulilla. Väliäkö sillä olisivatko ripsivärit poskilla ja aamulla föönattu tukka pilalla. Minusta olisi mahtavaa, jos talvi olisi meistä aikuisista yhtä ihmeellinen kuin lapsista. Tänä vuonna lupaan yrittää nauttia lumesta edes puoliksi yhtä paljon kuin mini.

kuvat: Sara Vanninen/editointi minä

lifestyle