Epäonnistunut imetys x 2

Posted on

Äitiyden mittari ei ole imettäminen. Vaikka se on äärimmäisen tärkeä asia, ei se kerro siitä kuinka hyvä äiti sinä olet lapsellesi. Näitä asioita olen toistellut itselleni moneen otteeseen, niin tänä vuonna kuin myös viisi vuotta sitten. Takana on nyt kaksi imetysyritystä ja kaksi epäonnistumista. Miksi nämä imetykset ovat epäonnistuneet, siitä kerron teille nyt.

Haluan kirjoittaa tämän kaikille niille äideille, jotka pelkäävät olevansa epäonnistunut luopio, kun rintamaidon sijaan ruokkivat lapsensa korvikkeella. Niille, joita imetys pelottaa, huolestuttaa ja jännittää ennen kuin lapsi on edes syntynyt. Niille, jotka halusivat imettää, mutta eivät siihen syystä tai toisesta pystyneet tai saaneet mahdollisuutta. Niille, joilla on se autuas käsitys, että kyllä imetys kaikilta onnistuu, jos vain tarpeeksi yrittää. Toivon, että luette koko tekstin läpi ajatuksella ja sydämellä, erityisesti te, jotka niin henkeen ja vereen imetyksen puolesta puhutte. Myös minä olen teidän tapaan (täys)imetyksen kannalla, mutta niin vain epäonnistui ja jäi kesken molempien tyttöjen rintaruokinta. Omasta tahdostaniko? Ei, ei tämä ei ollut tahtokysymys.

Viime vuosina on puhuttu erityisen paljon imetyksen hyvistä, ainutlaatuisista puolista ja siitä miten imettämiselle on annettava mahdollisuus aikaa tai paikkaa katsomatta. Monet ovat antaneet kasvonsa imetykselle, halunneet korostaa sen luonnollisuutta, ja sitä, että imetys on jokaisen äidin oikeus. Imetyksen ja erityisesti julkisen imetyksen puolesta puhutaan somessa joka päivä. Mutta kuka puhuu imetyksen epäonnistumisesta ja antaa sille kasvot? Aika harva. Entä kuka tukee niitä äitejä, joiden imetys ei onnistunut? Kuka kertoo ja osoittaa ymmärrystä, kun rintamaito vaihtuu korvikkeeseen heti tai hyvin varhaisessa vaiheessa? Aika harva, valitettavasti.

Uskallan väittää, että imetyksen epäonnistumista rankempaa on se ulkopuolelta tuleva paine, johon moni minun kanssani samassa tilanteessa oleva äiti on varmasti törmännyt. Sen kanssa joutuu painimaan jatkuvasti ja se on yleisempää kuin ehkä kukaan osaisi arvata. Niin monta kertaa olen kuullut kysymyksen imetänkö ollenkaan ja jatkokysymyksen miksi ihmeessä en? Olen kuullut lähipiirin vanhusten kuiskivan, että vauvan pitäisi saada kunnon maitoa. Olen nähnyt tutuilta ja tuntemattomilta sen kohteliaan ivallisen ilmeen, kun he miettivät mikä onkaan se todellinen syy epäonnistumiseen. Vaikka he eivät sitä ääneen sano, näen heidän ilmeestään, että he pohtivat olinko vain niin laska yrittämään? Tai pelkäsinkö ulkonäköni puolesta? Vai enkö nauttinut imetyksestä ja jätin siitä syystä leikin kesken? Olen tuntenut ammatti-ihmisten puolesta hiljaista painostusta siitä, että imetyksen on pakko onnistua. Olen kuullut muiden äitien tarinoita siitä miten heilläkin oli vaikeaa, mutta he olivat niin pirun sinnikkäitä, että lopulta imetys lähti rullaamaan.

Siinä kohtaa on tehnyt mieli huutaa, että helvetti niin olin minäkin. Sinnikäs, sanan kaikessa merkityksessään. Jos minua yhtään tuntee paremmin, niin tietää kyllä, että olen perusluonteeltani erittäin sinnikäs sissi. Menen vaikka harmaan kiven ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. En suostu luovuttamaan. Näin ovat minua kuvailleet niin valmentajani kuin opettajanikin. Olen ollut sinnikäs urheilija ja opiskelija. Mutta myös sinnikäs ja periksiantamaton äiti. Olen halunnut imettää molempia tyttöjäni, mutta en ole siinä onnistunut. Se on ollut minulle kova paikka, mutta olen ymmärtänyt jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että joskus näihin asioihin ei voi itse vaikuttaa. Ja joskus pulloruokinta on vain vauvankin kannalta parempi vaihtoehto. Mikään korvike maailmassa ei tietenkään mene rintamaidon edelle, mutta on tilanteita, joissa on parempi antaa korviketta kuin yrittää epätoivoisesti ruokkia lasta rinnasta. Esimerkiksi silloin, kun lapsen kasvu on kriittisessä vaiheessa ja vaarassa pysähtyä tai jopa taantua. Ja varsinkin, jos lapsen terveydentila on tästä syystä vaarassa, kuten meillä oli minin kanssa.

Mini tosiaan syntyi täysin normaalipainoisena ja sai sairaalassa vain rintamaitoa. Ensimmäiset päivät osastolla sujuivat ihan mukavasti, mutta kotona pääsi helvetti irti. Hän huusi käytännössä ensimmäiset vuorokaudet putkeen ja rauhottui vasta, kun annoimme kätilöopistolta saamiemme ohjeiden mukaan korviketta pullosta. Sinnikkäästi pyrin kuitenkin jatkamaan imetystä, mutta tilanne paheni päivä päivältä. Minin paino ei noussut toivotulla tavalla ja hänen ihonsa alkoi kellertää. Palasimme sairaalaan ja siellä huomattiin, että bilirubiiniarvot olivat pielessä ja nousseet ensimmäisinä elinpäivinä liian nopeasti. Kuten yleensä keltainen vauva on usein hieman vaisumpi ja ajautuu tästä syystä herkästi vajaasyöttöön. Näin kävi myös minille. Kuivuma pahentaa keltaisuutta, joten kotihoito-ohjeeksi meille annettiin lisämaidon antaminen.

Lisämaidon ansiosta saimme keltaisuuden kuriin, eikä mini joutunut sinivalohoitoon. Painon kanssa takkuiltiin kuitenkin yhä ja imetys oli todella kivualiasta. Siitä syystä saimme lähetteen imetysneuvotaan Kätilöopistolle. Siellä meille selvisi, että pienen esikoisemme imuote oli pahasti pielessä ja niin heikko, ettei imetys oikein onnistunut. Tätä yritettiin korjata useamman viikon ajan, mutta mitä pidemmälle aika kului, sitä huolestuttavampaa vauvan kasvu oli. Aina kun yritimme vähentää korvikemääriä tilanne paheni. Hänen oli saatava lisämaitoa kasvaakseen. Yritin parhaani mukaan pitää imetyksen käynnissä, mutta loppujen lopuksi päivien kuluessa maidon tulo tyrehtyi, koska vauvan imuotetta ei saatu imetystuesta huolimatta kohentumaan, enkä herunut pullolle käytännössä ollenkaan.

Taistelu vauvan painon kanssa jatkui pitkälle taaperoikään saakka ja vasta kolmen ikävuoden kieppeillä saimme neuvolasta luvan lopettaa tihennetyt painokontrollit. Uutena äitinä tämä kaikki oli todella pelottavaa ja rankkaa. Huoli lapsen painosta ja kehityksestä oli niin suuri, etten osannut murehtia imetyksen epäonnistumista. Jälkeenpäin olen miettinyt osasinko silloin pyytää tarpeeksi apua? Saimmeko asianmukaista ja tehokasta imetysneuvontaa? Teinkö ihan kaikkeni? Näihin kysymyksiin en osaa ehkä tänäpäivänäkään vastata, mutta äidinvaisto sisälläni sanoo, että tein oikean ratkaisun keskittyessäni siihen, että lapsi sai tarpeeksi ruokaa. Minin vauvavuosi olisi voinut olla hyvin erilainen, jos prioriteettini olisi ollut saada imetys toimimaan sen kustannuksella, että lapsen painonkehitys olisi kärsinyt vielä pahemmin.

Nyt korvikkeella käytännössä kokonaan kasvanut esikoiseni on iloinen ja reipas viisivuotias. Hänellä ei ole allergioita eikä hän ole kärsinyt sen pahemmin infektiotaudeista kuin tutut rintamaidolla kasvaneet kaverinsakaan. Meidän välillä on äärimmäisen voimakas sekä lämmin side ja mini on ehdottomasti se “äitin tyttö”. Muun muassa näistä syistä en ole kokenut päivääkään huolta siitä, että imetyksen epäonnistuminen olisi tehnyt minille hallaa. Enemmän hallaa olisi varmasti tehnyt kasvun totaalinen pysähtyminen tai jopa taantuminen. Mutta koska olen ehdottomasti sitä mieltä, että äidinmaito on vauvalle se ykkösvaihtoehto, päätin jo kauan ennen positiivista raskaustestiä, että mahdollisen toisen vauvan kohdalla valmistautuisin imetykseen paremmin. Ottaisin asioista selvää, olisin vieläkin sinnikkäämpi ja luottavaisempi omaa kroppaani kohtaan.

____________________

Kun sitten sain tietää odottavani kuopustamme, otin imetysasiat esille jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Kävimme läpi edellisen kerran haasteita ja mietimme tulevaa imetystä. Raskauden aikana sain paljon tietoa ja apuja neuvolasta. Koin olevani huomattavasti valmiimpi imetykseen toisen lapsen kohdalla ja uhkuin itsevarmuutta synnytyksen lähestyessä. Ei asenteessani ollut ensimmäisellä kerrallakaan vikaa, mutta uusi mullistava elämäntilanne ja sen haasteet veivät varmasti osan itsevarmuudestani mukanaan. Nyt tiesin suurin piirtein mitä tuleman pitäisi, minkälaisia haasteita mahdollisesti kohtaisin. Tiesin mistä saisin apua ja mitä voisin vastoinkäymisten kohdalla itse tehdä.

Sitten syntyi kuopus, pari viikkoa etuajassa ja alle kolmekiloisena. Se tarkoitti automaattisesti sokeriseurantaa osastolla ja vaikka alkuun kaikki näytti hyvältä; imetys lähti sujumaan ja vauva söi hyvällä napakalla, oikeaoppisella otteella (joka ei muuten sattunut yhtään), niin takapakkia tuli alle vuorokauden kuluttua vauvan syntymästä. Sokerit lähtivät hieman heittelemään ja pienelle päätettiin lääkärien toimesta antaa lisämaitoa imetyksen ohella. En tästä pelästynyt, sillä imetys tuntui sujuvan ja ajattelin lisämaidon tarpeen olevan vain hetkellistä. Kotiinpääsytarkastuksessa saimme kuitenkin ohjeeksi antaa vielä tietyt millimäärät lisämaitoa kotona ja ruokkia siroa vauvaa kolmen tunnin välein. Maitoa hän sai siis tasaiseen tahtiin ja meidän iloksi kasvoi sekä voi sen ansiosta ensimmäisillä viikoilla paljon paremmin kuin siskonsa. Imetys ei sujunut ihan kuin tanssi, mutta ihan mukiinmenevästi kuitenkin. Ongelmat alkoivat vasta hieman myöhemmin.

Ja ne ongelmat olivatkin sitten hyvin erilaisia kuin esikoisella. Kuopus osasi imeä, joten vika ei ollut siinä. Alkuun minulla ei oikeastaan ollut mitään aavistusta siitä, mistä ne ongelmat oikein voisivat johtua. Vauva yritti kyllä syödä rintaa aina tarjottaessa, mutta sai joka kerta valtavia raivokohtauksia, jotka pahenivat päivä päivältä. Imetyskerrat venyivät muutamista kymmenistä minuuteista tuntien taisteluiksi, joiden lopputulemana sekä minä että vauva itkimme hysteerisesti. Koko ajan matkassa mukana kulkenut pulloruokinta ei sekään sujunut enää ongelmitta, sillä vauva kakoi jatkuvasti ja syöminen kesti pullostakin tuhottoman kauan. Sitten alkoi se jo täälläkin blogissakin käsitelty rohina.

Ääni, joka alkuun kuulosti viattomalta kuorsaukselta ja söpöltä pikkupossun ääneltä, mutta paheni lopulta niin, että pelkäsin pienen hengityksessä olevan pahasti vikaa. En alkuun osannut yhdistää, että ääni ja syöminen voisivat olla kytköksissä toisiinsa, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että mitä todennäköisemmin imetys epäonnistui tällä kertaa kehityksestä hieman jälkeen jääneen kurkunpään/henkitorven rakenteen vuoksi. Malasiasta kärsivillä vauvoilla on monesti ongelmia syömisen kanssa ja he ajautuvat helposti pulloruokintaan. Ihan 100% varma en ole siitä, mikä kuopusta vaivasi ensimmäiset elinkuukaudet, mutta se jokin todennäköisesti vaikeutti imetyksen onnistumista ja lopulta aiheutti sen, että toinenkin yritykseni imettää päättyi liian varhain.

Piinaavien rintaraivareiden vuoksi imetys kävi lopulta mahdottomaksi ja siitä sekä todennäköisesti hengitysoireiden aiheuttaman stressin vuoksi maitomääräni alkoivat taas hupenemaan. Kuten esikoisenkin kohdalla pumppaamisesta ei ollut hyötyä, sillä pullolle heruminen oli hyvin minimaalista. Tällä kertaa päätin taistella imetyksen puolesta ensimmäistä kertaa kovemmin ja kävin neuvolassa useita keskusteluja siitä, mitä pitäisi tehdä. Kokeiltiin kotikonstit ja sain kaiken avun mitä pyysinkin. Lopputulema oli kuitenkin sama kuin esikoisen kanssa, vauva siirtyi muutaman viikon ikäisenä kokonaan korvikkeelle.

Ainoa ja iso erotus toisen lapsen kohdalla on ollut se, etten ole miettinyt ja murehtinut yhtään osasinko tällä kertaa pyytää tarpeeksi apua. Tai saimmeko asianmukaista imetysneuvontaa ja teinkö MINÄ ihan kaikkeni. Koska tällä kertaa tiedän, että tein. Olin valmistautunut hyvin, olin motivoitunut ja uhkunut itseluottamusta. Olin toiminut täysin sairaalasta ja neuvolasta saamieni ohjeiden mukaan. Ollut sinnikäs ja toiveikas. Luonto oli kuitenkin taas päättänyt, että tämä menisi näin. Esikoinen ei osannut imeä ja kuopuksen syömistä häiritsivät muut minusta riippumattomat ongelmat, jotka onneksi ovat nyt takanapäin eivätkä ole enää häirinneet muutoin hänen elämäänsä. Pullosta syöminen sujuu taas, eikä meidän enää tarvitse kikkailla ihmeellisten ruokinta-asentojen kanssa.

______________

Esikoisen kohdalla minun oli vaikea puhua imetyksestä ja sen päättymisestä. En suoranaisesti hävennyt, mutta jokin minua siinä vaivasi niin, etten korvikkeeseen siirtymisestä näin aikaisessa vaiheessa halunnut keskustella. Kuuntelin mukisematta hiljaisia huomautuksia siitä, miten äidinmaito oli lapselle parasta. Annoin muiden kertoa rauhassa menestystarinoita imetyksen haasteiden voittamisesta, ottamatta kantaa siihen, että kyllä minäkin olin ollut sinnikäs. Otin kaiken sen paineen ja rumasti sanottuna paskan niskaani, jota en missään nimessä ollut ansainnut. Minun ei olisi ollut tarvetta olla niin ankara itselleni ja jos jotain voisin nyt viiden vuoden takaiselle itselleni sanoa olisivat ne nämä sanat tässä postauksessa. Onneksi toisen lapsen syntyessä olin kasvanut, oppinut ja vahvistunut niin ihmisenä kuin äitinäkin. Tällä kertaa en ole arkaillut ja häpeillyt vastaustani, kun joku on kysynyt imettämisestä. En ole kokenut tarvetta piiloutua kaupassa hyllyjen väliin, kun lappaan kärryihin kymmenittäin korvikepulloja. Enkä ole jäänyt tuppisuuksi imetyskeskusteluissa, varsinkaan niissä, joissa lähtökohtana on ollut se, että kaikki naiset pystyvät halutessaan imettämään lastaan.

On niitä, jotka eivät pysty siihen syystä tai toisesta ollenkaan. Minä pystyin ja lyhyestä imetyksestä huolimatta minä kuitenkin imetin, molemmilla kerroilla itse asiassa. Siitä osaan nyt olla ylpeä ja onnellinen. Molemmat tyttöni ovat saaneet alkuun sitä erittäin ravinnerikasta ja vauvoille parasta äidinmaitoa. Ensimmäisinä päivinä (ja toisen kohdalla viikkoina) se on ollut heidän ensisijainen ravintonsa. En siis ehkä voisi puhua tai otsikoida postaustani epäonnistunut imetys x 2, sillä eihän nämä kumpikaan yritykset täysin epäonnistuneet. “Lyhyt imetys x2” ei kuitenkaan kuulostanut tarpeeksi houkuttelevalta otsikolta klikata, joten laitetaan otsikointi huomionhakuisuuteni piikkiin. Halusin, että tämä postaus saavuttaisi mahdollisimman monet. En siitä syystä, että saisin blogiini klikkejä vaan siitä, että tämä nostaisi esiin sen tärkeän asian, että joskus imetys päättyy ennen aikojaan tai ei ehkä onnistu ollenkaan. Ja täysin äidistä riippumattomista syistä. Halusin muistuttaa, että sellaisiakin tarinoita on, joissa äiti tekee kaikkensa, saa kaiken avun ja tuen, mutta imetys ei siitäkään huolimatta lähde käyntiin. Näiden tarinoiden äitejä pitäisi kohdella kuin muitakin, ei syyllistää, ei tuomita, ei edes pienellä katseella. Heitä ja heidän tarinaansa pitäisi kunnioittaa eikä yrittää tsempata kertomalla miten sinnikkäämmällä yrityksellä hekin olisivat voineet onnistua. Heitä pitäisi kannustaa, tukea ja rohkaista ihan toisella tapaa. Kertoa, että he tekevät hienoa ja hyvää työtä äitinä, vaikka eivät imettäisikään. Heidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, häpeää tai vähempi arvoisuutta äitinä tämän vuoksi. He eivät ole rikkoneet tai laiminlyöneet lastaan. He ovat lapsilleen se paras äiti maailmassa, vaikka korvikkeella heidät kasvattaisivat.

Tämä imetys on aiheena ehkä eniten toivottu postaus Instagramin dm-viestien perusteella tänä vuonna ja nyt vihdoin päätin/uskalsin siihen tarttua. Syy siihen miksi en ole julkaissut tätä aikaisemmin on aika yksinkertainen. Tiedän imetyksen olevan hyvin herkkä aihe ja siihen liittyvän paljon tunteita sekä tämän vuoksi myös tunteikkaita mielipiteitä. En halunnut sohaista muurahaispesää ennen kuin olin itse saannut koottua omat ajatukseni synnytyksen ja imetyksen jälkeisen tunnemyrskyn jälkeen. Nyt ajatukseni ovat kuitenkin selkeät ja ne valuivat tähän kirjoituskenttään kuin itsestään. Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti. Se merkitsee minulle paljon.

Satiinin säihkettä tuleviin juhliin

Posted on

Meillä alkaa tulevasta valmistujaisviikonlopusta pieni juhlien putki ja mielessä ovat sen vuoksi pyörineet mitkäs muutkaan kuin juhla-asut. Kävin tänään aamulla vaatekaappia läpi ja sovittelin potentiaalisia mekkoja. Niitähän sieltä löytyy useampikin, mutta jos nyt kaupoille päättäisin tästä lähteä (tai olisi aikaa ommella itse), niin haluaisin ehdottomasti jotain satiinin säihkettä. Satiini tuntuu nimittäin pitkästä aikaa ajankohtaiselta juhlavaatemateriaalilta ja erityisesti minimalistiset sekä hienostuneet mallit siitä näyttävät ekstrahyviltä. Hyvältä näyttää myös ns. yöpaitamuoti, joka tosin jakaa meidät varmasti kahteen eri leiriin. Unelmieni the satiiniasu olisi tuo oikean yläkulman naruolkaiminen, vesiputous-pääntiellä varustettu mekko. Siinä toimii niin malli kuin värikin. Häihin shampanjan sävyinen mekko saattaisi olla hieman liian vaalea, mutta muihin kesän juhliin t-ä-y-d-e-l-l-i-n-e-n.

lace satin dress Zara / lilac dress Ghost / pink dress Topshop / 

taupe long sleeve dress Ghost / satin jumpsuit Zara 

caramel slip dress Topshop