Tiedättekö, miten hyvältä tuntui loppukesästä vihdoin kertoa ja kirjoittaa uupumuksesta? Niin hyvältä, etten oikein osaa sitä sanoin kuvailla. Erityisen vapauttavalta ja puhdistavalta, jos sitä nyt jotenkin kuvailisi. Tällaiset “isot salaisuudet” ovat tämän työn (yksi) haaste. Kun elämä pyörii yhden asian ympärillä, mutta et siitä julkisesti puhu, on jotenkin todella vaikeaa puhua yhtään mistään muustakaan. Vähän samaan tapaan kuin alkuvaiheen raskautta piilotellessa. Silloinkin oma mieleni harhaili niin pahasti ja oli toisaalta niin vahvasti keskittynyt vain siihen yhteen asiaan, että kirjoittaminen muista aiheista oli tosi väkinäistä. Kun sitten raskauksista lopulta kerroin, vapautui mielikin. Ihan niin kuin nyt. Toki tällä kertaa taustalla oli paljon synkempi syy ja ehkä siksi se vaati ihan rehellistä taukoa blogista/somesta.
Taukoa se vaati myös koko työelämästä. Se oli minulle uutta ja hyvin vierasta, sillä en ole koskaan ollut hyvä “vain olemaan”. Tänä vuonna olen kuitenkin joutunut sen jalon taidon opettelemaan. Alkuun tuntui täysin väärältä vain olla tai käydä kävelyllä, kun lapset olivat poissa kotoa. Olinhan nämä viime vuodet käyttänyt jokaisen tarjotun minuutin johonkin “hyödylliseen”. Kirjan lukeminen, lepääminen, kävelylenkit ja leffat eivät esimerkiksi kuuluneet tähän harvinaisen kieroon “hyödyllisten asioiden” -listaani. Todellisuudessa juuri näistä asioista minulle olisi ollut hyötyä. Olisin todennäköisesti tehnyt aivan yhtä paljon töitä ja suoriutunut niistä vähintään yhtä hyvin, ellen paremmin.
On tutkittu, että monet urheilijat, jotka ovat vuosia treenanneet suuria määriä, ovat lopulta yltäneet parempiin tuloksiin vähentämällä treenien lukumäärää ja lisäämällä lepoaikaa. Uskon, että tämä pätee myös urheilun ulkopuolella. Voit saada itsestäsi jopa enemmän irti, jos tarjoat kehollesi ja mielellesi riittävästi aikaa palautua. Jos taas paahdat tukka putkella, on vaikutus päinvastainen. Ainakin pitkässä juoksussa, vaikka sinusta tuntuisikin, että olet ollut erittäin ahkera ja aikaansaava. Pikku hiljaa kuitenkin väsyt jatkuvaan suorittamiseen ja “tuloksesi” heikkenevät. Se ei näy päivässä tai kahdessa, mutta kuukausien ja vuosien kuluttua ehkä huomaat, että vaikka kuinka yrität puristaa itsestäsi kaikki mehut irti, ei tulos ole kummoinen.
Tuntuu hieman väärältä puhua “tuloksista”, koska se on ehkä juuri se ajatus, josta olen viimeisen vuoden aikana pyrkinyt eroon. Ei ne tulokset, ei ne päämäärät, vaan ne yritykset, erehdykset ja itse matka. Taloprojektimme on hyvä ja erittäin konkreettinen esimerkki tästä. Sen hidas edistyminen on ollut minulle ajoittain todella tuskaista, mutta pikku hiljaa olen oppinut näkemään asiat toiselta kantilta. Mitä kaikkea onkaan jo valmiina ja miten paljon niistä on jo iloa. Sen lisäksi olen tosiaan oppinut vihdoin nauttimaan myös itse matkasta. Olen myös oppinut vain olemaan, ainakin jollain asteella. En esimerkiksi enää tunne niin suurta vääryyttä “vain olla” keskellä päivää lasten ollessa poissa. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta aina, kun käteni ovat vapautuneet lapsilta, olen maanisesta alkanut etsiä seuraavaa kohdetta, etten vain pysähtyisi olemaan. Siitä on vuosien aikana tullut niin paha kierre, että paikallaan pysyminen vaikkapa aurinkotuolissa tai yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan on tuntunut mahdottomalta. Havahduin tähän siinä kohtaa, kun mieheni kysyi minulta miksen koskaan lue kirjoja. Tajusin, että en pystynyt keskittymään vain kirjan lukemiseen, vaan valitsin mielummin äänikirjan, jota kuunnellessa pystyi vaikka siivoamaan.
Uupumisen jälkeen olen oikeastaan vasta nähnyt kunnolla itseni ja sen, miten sekopäistä touhottamiseni olikaan. Alkuun en ymmärtänyt tai edes uskonut, että minä voisin olla uupunut. Mistä muka? Pelkästä touhottamisesta en välttämättä uupunutkaan, vaan siihen vaikutti moni asia. Vuoden verran kestäneet rikkonaiset yöt kuopuksen kanssa (todennäköisesti allergioista johtuen) kerryttivät massiiviset univelat. Sellaiset, joiden jälkeen et oikeastaan enää tunne olevasi enää väsynyt, vaan lähinnä turta. Et enää tunne perinteistä väsymystä, vaan se voi johtaa esimerkiksi päinvastoin ylivireystilaan, kuten omalla kohdallani. Minun uupumus ja loppuun palaminen ilmenivät, hassua ja ironista kyllä, ylivireystilana (kerroin siitä jo täällä aiemmin).
Fyysisen kuorman lisäksi uupumispisteeseen minut ajoi myös henkinen painolasti. Moni ulkoinen tekijä vaikutti siihen, että pikku hiljaa murenin. Tekijät eivät välttämättä olleet sen kummoisia, mutta kun niitä tasaiseen tahtiin kertyi, alkoi se pikku hiljaa kuormittaa mieltä. Ja kun vielä luonteelleni oli todella vaikeaa hyväksyä, etten voinut kaikkeen vaikuttaa ja pitää joka ikistä pientää lankaa omissa käsissäni, oli väistämätön kaaos edessä.
Mutta faktahan on se, että ihan jokaisen elämässä tulee eteen asioita, joille et voi yhtään mitään. Kuten vaikkapa koronapandemia, joka toi varmasti oman lukunsa vielä tähän soppaan. Siihen, jos johonkin en minä eikä kukaan teistäkään ole voinut suuresti vaikuttaa, eikä edes ennustaa, miten asiat tulisivat etenemään. Koronaan liittyvä epätietoisuus sekä jatkuva stressi löivät lisää vettä jo valmiiksi vinhasti pyörivään myllyyn ja oli vain ajan kysymys, koska se mylly romahtaisi.
Kelatessani taaksepäin viime vuosia olen vihdoin ymmärtänyt miksi minä oikein uuvuin. En uupunut yhdestä tai kahdesta syystä enkä todellakaan yhdessä tai kahdessa kuukaudessa. Kuvailisin uupumustani erittäin hitaasti nousevaksi myrskyksi. Ensin alkaa tuulla ja sitten tuuli voimistuu. Kertyy sadepilviä ja ne alkavat pikku hiljaa ripottamaan vettä. Sade yltyy ja tuuli vihmoo jo ikkunoita. Sitten jyrähtää ensimmäisen kerran ja toisen. Salama iskee johonkin aivan lähelle. Myrskyn silmässä ei näe edes eteensä. Se tuntuu pyörittävän sinua hullun lailla, melu korvissa on huumaava. Kunnes se alkaa vaimeta. Pikku hiljaa sade heikkenee ja tuuli vaimenee. Kaikkialla on vielä ihan märkää, mutta kun tulee se hetki, jolloin pilvet väistyvät ensimmäisen kerran auringon tieltä, tunnet kuinka keho täyttyy uudella energialla. Pitkästä, pitkästä aikaa. Se tuntuu vapauttavalta.
Arvaatte jo ehkä missä olen juuri nyt. Ympärillä on vielä aika märkää, mutta itse myrsky on väistynyt ja keho on pikku hiljaa alkanut täyttynyt uudella energialla. Pohjalle romahtaminen, tai oikeastaan pohjan läpi vieläkin alemmas romahtaminen oli rehellisesti sanoen paskinta mitä tiedän. Tai ainakin siltä se tuntui tuossa myrskyn silmässä. Nyt, kun aurinko pilkottaa jo pilvien takaa ja uusi alku on tässä ja nyt, ei tunnu enää niin paskalta. Ehkä tästä opittiin taas. Ainakin “vain olemaan” on opittu, enkä siitä syystä ole tuntenut pätkääkään huonoa omaa tuntoa siitä, että olen aloittanut syksyn pehmeällä laskulla töiden pariin. Huolia tulee ja menee edelleen, mutta ne eivät tunnu enää niin musertavilta. Omat hartiat jaksavat taas kantaa, mutta taakkaa on kevennetty ja reilusti.
What do you think?
You must be logged in to post a comment.