Törmäsin pitkästä aikaa yhteen minulle uuteen blogihaasteeseen ja se kolahti jotenkin erityisen vahvasti juuri nyt. Kyseessä on siis “Näin valehtelen netissä” -haaste, jossa vastataan niihin kliseisiin ja arveluttaviin väittämiin koskien bloggaajaa ja hänen toimintatapojaan. Paljon on viime aikoina ollut puhetta siitä, mikä bloggaajien elämässä on kulissia ja mikä ei? Onko ok lavastaa kuvia? Missä menee se mauttomuuden raja? Mm. näitä asioita sivuan seuraavissa vastauksissani…
“Menen niihin hotelleihin, ravintoihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.”
Pääasiassa en, mutta joskus kyllä. En ole esimerkiksi kertaakaan perustanut hotellivalintaani sille, että majapaikastani saa kauniita kuvia. Mutta jos miettii tätä vähän avarakatseisemmin, niin useinhan ne esteettisesti upeat, kuvaukselliset hotellit saattaavat myös tarkoittaa viihtyisämpää majoitusvaihtoehtoa. Ja näitä win-win-tilanteita on kyllä sattunut. On valittu miellyttävä majoitus ja samalla on saatu otettu helposti muutamat kivat kuvat.
Mitä tapahtumiin tulee, niin ne valitsen kyllä täysin sen mukaan kiinnostaako tapahtuman järjestävä brändi ja sen tuotteet minua. Eli tässäkään tapauksessa ei kivat kuvat ole se lähtökohta, vaikka toki upeasti järjestetyt tilaisuudet monesti poikivat kaunista kuvamateriaalia.
Viimeisenä otan kantaa ravintoloihin ja myönnän, että valitsen usein uuden ravintolan esimerkiksi kauniiden instakuvien perusteella. En kuitenkaan lähtökohtaisesti mene ravintolaan upeiden otosten toivossa, vaan kyllä sieltä aina lähdetään sitä ruokaelämystä hakemaan. Jos ruoka ensimmäisellä käynnillä tökkii pahasti, niin en palaa ravintolaan uudelleen, vaikka paikka olisi miten nätti. Mutta jos ruoka sekä miljöö miellyttävät, saatan joskus valita paikan myös kuvausmielessä.
“Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.”
Tähänkin on vastattava sekä kyllä että ei. Kattauksia teen suhteellisen paljon kuvien vuoksi jo ihan siitä syystä, että teen kuukausittain erilaisia ruokakampanjoita ja tuotan sisältöä isolle suomalaiselle elintarvikebrändille. Harvemmin kuitenkaan kattaukset menevät “hukkaan”, sillä yritän aina päästä myös nauttimaan niistä itse tai kutsua ystäviä kylään.
Asukuvani ovat tänä päivänä juurikin niitä asuja, joita käytän muutenkin. Mutta täytyy myöntää, että jossain vaiheessa trendinä oli kuvata niitä vähän epäkäytännöllisempiä asuja ja myös itse harrastin avokkailla kipittelyä -10°C pakkasessa, vaikka kaikki tiesivät varmasti hyvin, ettei kukaan hullu oikeasti valinnut talvikelillä sellaisia kenkiä jalkaansa. Onneksi tämä trendi tuntuu olevan menneen talven lumia ja näistä “valheista” on päästy eroon.
“En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.”
Voi kyllä otan, olen kuvannut useammat storyt ilman meikkiä ja julkaissut myös meikittömiä kuvia.
“Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.”
Hmm. tätä piti miettiä oikein pitkään. Toki olen tehnyt paljonkin asioita, jotka tukevat yritykseni toimintaa ja brändiäni, mutta en koe tätä millään tavalla valehteluksi. Olen esimerkiksi hyvin tietoisesti viime vuodet panostanut valokuviin ja pitänyt niiden laadusta kiinni, koska olen halunnut sen olevan erittäin iso ja tärkeä osa brändiäni. Se on kannattanut, sillä hyvät kuvat ovat poikineet minulle lisää upeita työtilaisuuksia, joten en oikein näe miten tämä olisi paha asia?
Yhteistöiden osalta pidän myös tiukkaa brändini mukaista linjaa ja kriteerinä yhteistyölle on aina se, että pystyn seisomaan yrityksen palveluiden tai tuotteiden takana. Minulla pitää mielellään olla niistä jo etukäteen kokemusta tai sitten haluan toteuttaa testijakson ennen yhteistyön alkua. Mitään showta täällä ei siis pidetä pystyssä, vaan tuodaa esille asioita, joihin itse uskon ja jotka vastaavat arvojani.
“Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.”
Olisiko hieman outoa sanoa, että ei, käsittelen kuvani niin, että näytän rumemmalta? Jep, tuskin kukaan niin tekee, mutta kaunistelevatko bloggaajat sitten omia kuviaan? Jos kyllä, niin kuinka paljon? Missä menee taas se mauttomuuden raja? Itse pyrin aina käsittelemään kuvani niin, että näytän mahdollisimman paljon itseltäni. Tottakai valitsen otettujen kuvien joukosta aina ne, joissa omasta mielestäni näytän parhaimmalta. Luultavasti ihan kaikki, oli sitten bloggaaja tai ei, tekevät näin. Kuvankäsittelyssäkin kaikilla niin ammattilaisilla kuin amatööreilläkin on varmasti tavoitteena korostaa niitä omia parhaita puoliaan. Se missä menee raja siinä korostetaanko omia parhaita puolia vai kaunistellaanko totuutta on hyvä kysymys. Itse näen, että mikäli henkilökuvissa ei lähdetä muuttamaan kasvojen piirteitä tai muita ns. pysyviä ominaisuuksia kehossa liikutaan turvallisilla vesillä. Sama pätee myös maisemakuviin eli kunhan ei poisteta olemassa olevia rakennuksia tai siirrellä luonnon elementtejä mielivaltaisesti. Eri asia on sitten mahdollisten häiritsevien finnien, mustelmien tai vaikkapa maassa olevien roskien editointi, joka on minusta ihan ok. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että kaunistelen kuviani? Sen saa jokainen itse päättää.
“Silottelen elämääni somessa.”
Tietyllä tapaa kyllä. En ole koskaan halunnut blogini olevan se päiväkirjamainen paikka, jonne purkaan kaikki ilot ja surut, näytän koko elämäni ja paljastan pienimmätkin yksityiskohdat. Tietyt henkilökohtaisuudet olen halunnut ja haluan edelleen pitää omana tietonani, enkä tuoda niitä täällä julki. Jos minulla on ollut kurja päivä, niin harvemmin siitä täällä kerron. Tämä on minulle paikka, jossa puhutaan enemmän niistä iloisista, esteettisistä ja inspiroivista jutuista. Joskus toki avaudun syvemmin ja puhun suuni puhtaaksi, mutta silloinkin kerron asioista, jotka koskettavat vain itseäni, eivätkä esimerkiksi ketään kolmatta osapuolta. Jos olen allapäin tai juttu ei muuten vaan luista, niin jätän monesti blogipostaukset tekemättä. Joskus kuitenkin sellaiselle huonommalle päivälle on sattunut vaikkapa yhteistyöpostaus ja se on ollut pakko hoitaa. Siinä kohtaa ei mielestäni ole ollut millään tapaa soveliasta avautua murheista, joten homma on sen osalta saattanut mennä silotteluksi. Tämä tosin on verrattavissa mihin tahansa työhön. Ei sitä voi muuallakaan alkaa työnantajalle kesken tärkeän palaverin marmattamaan ikävistä asioista kotona, vaan on pidettävä kiinni ammattimaisuudesta ja hoidettava työt kunnialla.
“Bloggaajien elämä on glamourista.”
En tiedä miksi, mutta naurahdin tämän kohdalla 😀 Ajatteleeko joku tosiaan, että bloggaajien elämä on glamourista. Mitä se glamour ylipäätänsä on? Hienoja tilaisuuksia, skumppalaseja, pressimatkoja ja -lahjojako? Ehkä joskus muinoin bloggaamisen alkuaikoina nämä tilasuudet tuntuivat luksukselta, mutta hyvin nopeasti niistä tuli arkirutiinia, osa työtä. Nykyisin niihin mennään asenteella, että tässä on nyt mahdollisuus tutustua mielenkiintoiseen brändiin ja sen edustajiin, jotka mahdollisesti voisivat jonain päivänä olla yhteistyökumppaneitani. Mitä skumppaa tulee, niin sitä en ole koskaan juonut ja pressimatkoista olen oppinut sen verran, että ne ovat tiukkaan aikataulutettuja kiireisiä TYÖreissuja, joissa glamouria enemmän on läsnä paine tuottaa sisältöä eli suomeksi sanottuna tehdä töitä. Tämän pohjalta sanoisin, että ainakaan se glamour ei tule niistä kliseisistä asioista, joita blogeihin ja bloggaajiin monesti liitetään. Minulle tämän työn glamouria ovat vapaus ja luovuus.
ps. Näissä kuvissa näkyy aito tilanne Pariisin kadulta, aito auringonlasku ja aito päivän asu. Kaikki ei todellakaan ole lavastettua, siloiteltua ja epäaitoa valehtelua, vaikka kuvat olisivat kauniita ja harkittuja.
What do you think?
You must be logged in to post a comment.