Suunta ylöspäin

Puoli vuotta sitten se iski pahiten. Ahdistus, turhautuminen ja lievä masennus. Kaikki mitä yritin kaatui niskaan. Ensin hieman suuremmat asiat ja sitten ne kaikki pienimmätkin.

En ollut kuin 15-vuotias, kun tiesin tarkalleen mitä tulisin tekemään isona. Haave urasta vaatteiden ja muodin parissa kasvoi mielessäni jo varhain ja kuljin päättäväisenä sitä kohti läpi lukion. Melko lahjakkaana opiskelija moni oletti minun hakevan ihan muualle, mutta itse pysyin tiukasti päätöksessäni hakea kulttuuripuolelle opiskelemaan vaatetusalaa. Lukion jälkeen vuoden pukuompelijaopinnot vahvistivat tunnettani ja päästyäni sisään ensimmäisellä yrittämällä vestonomi-linjalle olin onneni kukkuloilla.

Kouluaikana haavelin urasta vaatesuunnittelijana, ison brändin sisäänostajana, muotitoimittajana jne. Tiesin olevani oikeassa paikassa ja uskoin vahvasti siihen, että koulusta päästyäni ura lähtisi nousukiitoon ja matkaisin sen viemänä ympäri maailmaa eri muodin mekkoihin. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen suuri käännekohta “urallani” oli viimeinen harjoittelujakso opiskelujen loppupuolella. Ihana Katri Niskanen otti minut assarikseen ja teki minulle suuren palveluksen ollessaan mitä avoimin ja ystävällisin “pomo”, mitä minulla on koskaan ollut. Katrin opissa opin ehkä enemmän kuin koulussa neljän vuoden aikana yhteensä. Enkä nyt tarkoita vain oppia vaatesuunnittelusta tai muusta vastaavasta, vaan elämästä yleensä. Löysin ensimmäistä kertaa itseni pohtimasta, olivatko ne viisitoistavuotiaan tytön unelmat enää todellisia unelmiani? Halusinko todella lähteä työstämään omaa vaatebrändiä?

Valmistumisen kynnyksellä aikaisempi aikomukseni perustaa oma yritys sai hetkeksi väistyä muiden asioiden tieltä. Koin tarvitsevani kokemusta niin työelämästä kuin elämästä yleensäkin. En ollut valmis pyörittämään omaa bisnestä ja näin jälkeen päin ajatellen olen erittäin tyytyväinen, etten siinä kohtaa lähtenyt kokeilemaan siipiäni. Sain onnekseni jo ennen virallista valmistumispäivää työpaikan ostopäällikön assarina eräästä suomalaisesta vaatetusalan yrityksestä ja aloitin siellä samantien.

Työura jäi kuitenkin siltä osin lyhyeksi, kun sain tietää odottavani miniä. Sillä hetkellä muistan ajatelleeni, että tuleva vauva oli parasta mitä elämällä oli minulle sillä hetkellä annettavana (siis tietenkin oli, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan). Se oli tietyllä tapaa oma pieni pelastusrenkaani. Koin nimittäin olevani valmistumisen jälkeen todella hukassa ennen niin selkeiden tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa ja ajattelin, että ehkä tuleva lapsi antaisi minulle aikaa miettiä asioita. Ja ennen kaikkea, ehkä se pieni ihmisenalku auttaisi minua löytämään oman polkuni.

Reilun puolen vuoden jälkeen jäin äitiyslomalle, joten kovin pitkään en ehtinyt varsinaisesti työelämässä olla. Toki tämän kaiken ohella olin blogannut jo pidemmän aikaa ja blogista oli kasvanut vuosien aikana minulle työ. Äitiyslomalle jäin siis luottavaisin mielin ja olin iloinen, että voisin vauvan ohella keskittyä hetken aikaa vain bloggaamiseen. Uskoin vahvasti siihen, että muutamassa vuodessa saisin taas kiinni urasuunnitelmistani ja hommat lähtisivät kunnolla pyörimään.

Vauvavuosi meni pienessä sumussa ja välillä tuntui, että pelkkien blogihommienkin pyörittäminen vei minulta niin paljon energiaa, että en yksinkertaisesti edes kyennyt miettimään tulevaa. Olin itselleni kuitenkin sen verran armollinen, etten siinä kohtaa edes vaatinut muuta. Mutta vaikka elämä äitinä ja bloggaajana sujui aika-ajoin loistavasti ja nautin suunnattomasti siitä mitä minulla oli, tiesin, että tämä ei todellakaan olisi kaikki tässä. Olen aina ollut luonteeltani kunnianhimoinen ja halusin jotain lisää.

Elämä Helsingissä ilman läheisten tukiverkkoa ja kaksi muuttoa vuoden sisään imivät minusta kuitenkin ne viimeisetkin mehut. Viime syksynä olin henkisesti enemmän rikki kuin koskaan aikaisemmin. Muutto Kotkaan oli monella tapaa tunnerikas. Sain vihdoin tuntea paljon kaipaamani läheisten tukiverkon turvan ympärilläni ja palata tuttuihin lapsuuden maisemiin, mutta samanaikaisesti jouduin myös hyvästelemään Helsingin, jota edelleen pidän tietyllä tapaa kotinani. Vaikka monena päivänä koin tehneeni oikein ja olen ollut äärimmäisen onnellinen päätöksestäni, syksyllä tuli kuitenkin niitä iltoja, jolloin raivosin ja itkin miksi koskaan olin päättänyt lähteä.

Meni monta viikkoa, kuunnes ymmärsin, miksi olin niin vihainen ja surullinen. Syy ei ollut Kotkassa, eikä siinä, että Helsinkiin oli nyt reilun tunnin matka. Eikä myöskään siinä, että meitä odotti hermoja koetteleva taloprojekti. Syy oli yksinkertaisesti se, että koin olevani täydellisen epäonnistunut omalla urallani. En ollut saavuttanut mitään niistä asioista, joista viisitoistavuotiaana unelmoin. Ennen niin vahva itsetuntoni tuntui murenevan jokaisesta pienestäkin kolhusta, jonka sain. Kaikki asiat, joita halusin tehdä tai yritin menivät pieleen. Epäonnistumisien sarja kasvoi kasvamistaan ja loppujen lopuksi olin niin väsynyt ja surullinen, että halusin jo luovuttaa ja “tyytyä kohtalooni”.

Miksi sitten puhun teille tänään tästä? Kävin ystäväni kanssa muutama päivä sitten keskustelun, jonka olisin toivonut jonkun käyvän minun kanssani puoli vuotta sitten. Ystäväni purkasi minulle ahdistustaan, kuinka koki epäonnistuneensa monessakin asiassa elämässään ja kuinka ympärillä olevat ihmiset eivät tuntuneet tätä ymmärtävän vaan enemminkin vaativat ystävääni ryhdistäytymään. Hän kertoin miten asiat tuntuivat vain olevan hänen saavuttamattomissa ja nekin asiat, jotka hän oli kerran jo saavuttanut olivat menneet pieleen syystä tai toisesta.

Hän ei meinannut heti uskoa, kun kerroin rypeneeni ihan samanlaisessa suossa viime syksynä. Ulkopuolisen silmiin elämäni oli ehkä vaikuttanut olevan kaikin puolin reilassa uusine ihanine taloprojekteineen ja muineen. Juttelimme pitkän aikaa ja viestittelimme vielä perään. Iso kysymys kuului, miten tästä pääsee sitten yli ja eteepäin?

Yhtä ainoaa oikeaa keinoa nousta tällaisesta suosta ei varmasti ole, mutta annoin hänelle parhaat vinkkini. Minut pelasti “future map” eli eräänlainen mind map, aarre-/haavekartta, johon olin koonnut kuvia, jotka kertoivat mitä toivoin tulevaisuudeltani. Katselin tekemääni tulevaisuuskarttaa päivittäin ja mietin keinoja toivomani asioiden saavuttamiseksi. Olin vuosien varrella sulkenut elämässäni tiettyjä ovia tarkoituksella, mutta aloin pikku hiljaa uskoa siihen, että uusia, yhtä hyviä ellei parempia ovia avautuisi pian.

Hoin myös itselleni muutamia kliseisiä lauseita, joiden uskon toimivan sellaisiin ihmisiin, jotka ovat tottuneet olemaan melko ankaria itselleen ja saavan voimaa ns. ota tai jätä-fraaseista. Itse olen kasvanut kilpaurheilun parissa ja olen nimenomaan sellainen henkilö, jonka saa liikkeelle hieman napakammilla sanoilla.

Kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan.

Mitään et voi saada, jos et koskaan yritä.

Jos et sinä sitä tee, niin joku muu tekee kyllä.

Näiden lauseiden voimalla aloin hiljalleen rakentaa palapeliä uudelleen. Aika oli rajallista, joten päätin hetkeksi nipistää aikaa muualta saadakseni aikaa asioiden suunnitteluun ja alkuun saattamiseen. Pikku hiljaa palaset alkoivat hahmoittua ja nyt ne ovat alkaneet loksahdella myös paikoilleen. Vielä ei olla siellä missä haluan olla, mutta suunta on nyt ylöspäin. Uskon vahvasti, että hienoja asioita tulee tapahtumaan muutamien vuosien sisään ja loppupeleissä kaikki on kiinni minusta itsestäni ja halusta yrittää. Tärkeintä on löytää ne omat vahvuudet, uskoa omaan tekemiseen ja olla välittämättä mitä muut ajattelevat.

Monet teistä toivoivat postausta tulevaisuuden suunnitelmistani, joten toivottavasti tämä oli mukava “pieni” alkusoitto sille. Varsinaisia suunnitelmiani en tässä vielä paljastanut, mutta yhdestä aion avautua heti huomenna. Tiivistelmänä tähän loppuun voisin todeta, että olen erittäin tyytyväinen tämän hetken tulevaisuuden suunnitelmiini, jotka eivät kylläkään ole sellaiset kuin 15-vuotiaana oletin, mutta ehkä juuri siksi erityisen mielenkiintoiset.

ps. Nämä kuvat on otettu juurikin siinä käännekohdassa puoli vuotta sitten ja tulevat varmasti aina muistuttamaan minua siitä. Säästin näitä tarkoituksella tätä hetkeä varten, kun voin vihdoin todeta päässeeni askelman tai jopa kaksi ylöspäin.

lifestyle