Unohdinko itseni?

Ei toimi vieläkään! Uuden artikkelin kirjoittaminen ja kuvien lataaminen nimittäin. Olen jo siirtynyt kiroamisesta ja tavaroiden paiskomisesta siihen vaiheeseen, jossa yritän löytää tästä jotain positiivista. On tullut vietettyä totaalista blogilomaa ja kone on pysynyt kiinni hämmentävän pitkiä aikoja. Ihan virkistävää vaihtelua siis. Ihmettelette varmaan miten nyt sitten julkaisen postauksen kuvien kera, jos kerran mikään ei toimi. Kerroin jo aikaisemmin, että vanhoja luonnoksia pystyn kyllä muokkaamaan ja tämäkin oli eräs vanha luonnos, jonka olin aloittanut muutamia viikkoja sitten. Siihen olin poikkeuksellisesti ehtinyt jo lisätä kuvatkin (yleensä lisään vasta lopuksi), joten siksi pääsemme näkemään jotain muutakin kuin mustaa tekstia valkoisella taustalla. Aihekin sopii yllättävän hyvin tähän tilanteeseen, sillä tämä tuleva pätkä käsittelee sitä, mitä kiirestä ja stressistä aiheutuvat valinnat voivat saada kropassa aikaan, ja kuinka sen korjaamiseen tarvitaan pysähtymistä, itsensä huomioimista ja totaalista rentoutumista.

Lupasin hiljaa mielessäni, etten unohtaisi itseäni lapsen syntymän jälkeen. Muistaisin pitää huolta myös minusta. Nukkua riittävästi, syödä hyvin, harrastaa liikuntaa ja hemmotella. En tahtoisi tuntea oloni surkeaksi vain siksi, että olisin unohtanut itseni. Syyttää lasta tai kiireitä siitä, etten voisi hyvin. Kesän loppuun asti voinkin mainiosti. Olin ollut energinen univeloista huolimatta. En ollut sairastellut päivääkään. Kerroin tuntevani oloni vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Sitä todella olin. Juoksin lenkit ennätysvauhtia ja jaksoin puurtaa koko päivän, vaikka yöunet olisivat jääneet lyhyiksi.

Syksyn edetessä huomasin olevani aamuisin huomattavasti väsyneempi, päätäni koski ja iho alkoi reagoida. Sen kummemmin miettimättä ajattelin kaiken johtuvan pimenevistä illoista ja siitä kirotusta kiireestä sekä sen aiheuttamasta stressistä. Kiireestähän monet ongelmat alkavat, mutta ei se ole se pohjimmainen syy. Vaikka kiirettä huonosta olosta helposti syytteleekin. Minä olin vain unohtanut itseni.

Kuten varmasti moni muukin perheenäiti (tai kuka vaan kiireisessä elämäntilanteessa oleva) laitoin kaiken muun oman hyvinvointini edelle. Ensisijaisesti huolehdin tytöstämme, joka ikävä kyllä sairasti tässä syksyn aikana kolme melkein kahden viikon pituista flunssaa. Itse sairastin myös jokaisella kerralla, mutta sitä en ehtinyt sen kummemmin miettiä. En voinut jäädä sohvalle villasukat jalassa hörppimään lämmintä juomaa kuten yleensä, vaan piti hoitaa pieni sairastaja ensin. Molempien tervehdyttyä yritin kuroa välistä jääneet hommat kiinni ja samalla hoitaa niitä uusia. Huomasin olevani yhä useampana päivänä todella kiireinen ja stressaantunut. Minulla kiireessä muuttuvat ensimmäisenä ruokarytmi ja ruokavalio. Vaikka en mitään ihmeellisitä ruokavaliota noudatakaan, yritän silti syödä hyvin ja tuoretta, ravinteikasta (koti)ruokaa joka päivä. Haluan myös pitää kiinni “syö 3 tunnin välein”-taktiikasta, joka toimii omalla kohdallani parhaiten. Näiden romuttuminen ei aiheuta muutoksia yhdessä päivässä, eikä kahdessa, mutta kun on parikin viikkoa syönyt ja juonut miten sattuu, niin se alkaa näkyä.

Päänsärky. Ensimmäinen huomioni, että nyt ollaan syöksykierteessä. Vaikka saatoimme viettää päivän kotona puuhastellen, unohdin silti juoda riittävästi vettä. Nestehukka aiheuttaa väistämättä päänsärkyä. Seuraavana siitä reagoi iho. Kuiva, epäpuhdas ja samea. Siinä ei kasvonaamiot, seerumit ja voiteet auta, jos ruokavalio mättää. Nestehukan lisäksi aterioiden korvaaminen pienillä välipaloilla, suklaalla, kahvilasta napatulla leivällä näkyy yllättävän pian olotilassa. Olen aina vannonut kotiruokien nimeen ja ihan järkytyin tuossa muutama viikko sitten, kun tajusin, että olin kahden viikon aikana tehnyt vain kolme kertaa ruokaa kotona. Päätin samantien, että tähän oli tultava muutos.  Nyt, kun tyttökin alkaa pikku hiljaa siirtyä soseiden ja maidon maailmasta samoihin ruokiin kuin mekin, pidän ehdottoman tärkeänä valmistaa tuoretta kotiruokaa joka päivä. Tai edes tehdä kerralla isomman satsin, josta riittää useammaksi päiväksi.

Kriittisimmällä hetkellä, jolloin päänsärky tuntui olevan joka päiväistä, iho hyvin huonossa kunnossa ja oloni voimaton, tajusin onneksi ryhtyä muuttamaan asioita. Ruokavalion lisäksi parantamisen varaa oli liikkumisessa ja töiden jäsentelyssä. Tasapainoiluni kotiäidin ja uuden yrittäjän roolini välillä on ollut melkoista hakuammuntaa. Lapsen (päivä)uniaika on edelleen työaikaani, mutta silti minun on varmistettava, että saan myös itse riittävästi unta. Kahdeltatoista on aivan viimeistään päästävä nukkumaan, oli työt kesken tai ei. Liikuntaa on harrastettava tarpeeksi usein. Vaikka vaunulenkit, kotityöt ja muu arkiliikunta pitävät minut varmasti hyvässä kunnossa, tarvitsen ehdottomasti myös niitä todellisia treenejä. Yhtenä päivänä imuroin ja siivosin asunnon lattiasta kattoon minin hyppiessä kantorepussa. Se oli hyötyliikuntaa parhaimmillaan, mutta todellisuudessa olisin kaivannut mieltä puhdistavaa lenkkeilyä meren rannalla tai rajua puristusta salilla, yksin. Siksi päätin puristaa vielä jostain aikaa omille harrastuksilleni. Tässä kohtaa toivoisin sukulaisten asuvan lähellä, jotta hoitoapua saisi tarvittaessa pienelläkin varoitusajalla. Se helpottaisi varmasti arkea, mutta kyllä sitä näinkin pärjätään. On vain osattava priorisoida asiat oikein ja tehtävä vaikeitakin valintoja.

Vaikeita valintoja tai ei, enää en halua valita asioita niin, että ne vaikuttavat omaan fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiini. En halua unohtaa itseäni. Siksi näinä päivinä, jolloin voisin olla suuren ahdistuksen partaalla blogini teknisten vikojen vuoksi, koen oikeastaan helpotusta siitä, että minulla on luvattoman paljon aikaa hoivata perhettäni ja itseäni. Tehdä ruokaa pitkän kaavan mukaan, lenkkeillä, leikkiä tytön kanssa ja nukkua yhteiset päiväunet. Vaikka uusien postauksien julkaisemisessa on todennäköisesti vain jokin tekninen oikosulku, on se minulle ollut merkki siitä, että nyt todella pysähdytään ja käännetään kelkka.

takki&housut/jacket&pants saatu/gifted (ADIDAS)