Väsymyksen graalin malja

Se on nyt saavutettu omalta osaltani, luulisin.

Väsymyspiste, jossa mikään ei enää hymyilytä, koko ajan tekisi mieli vain tiuskia ja kaikki tuntuu mitättömältä, täysin yhdentekevältä. Piste, jossa huomaat vihastuvasi viattomalle vauvalle tahtomattasi. Sinun tekisi mieli huutaa ja hermostua kovemmin kuin koskaan ennen. Väsymyksen graalin malja, se tämän on oltava.

Ennen valitusvirttä haluan sanoa, että me ollaan oltu onnekkaita, tosi onnekkaita. Tytöt ovat nukkuneet kumpikin vauvavuonna ihan hyvin, kummallakaan heistä ei ole ollut koliikkia ja meitä on aina ollut kaksi aikuista tässä tukemassa toista. On ollut mahdollisuus jakaa se vastuu ja ottaa vuorot. Kaikesta siitä huolimatta olemme nyt tulleet siihen pisteeseen, jossa väsymys alkaa olla sitä luokkaa, että tulen hulluksi. En uskalla käydä nukkumaan iltaisin, vaan pelkään tulevaa yötä. Olen umpiväsynyt, mutta käyn ylikierroksilla. Huomaan myös heittäväni tässä samalla normaalit suhteellisen hyvät elämäntapani kaivoon ja aloittamalla esimerkiksi aamun ravitsevan aamupalan sijaan suklaalla.

Koska tämä huono jakso sitten alkoi? En edes muista ihan tarkalleen, mutta kyllä tätä on nyt jo muutaman kuukauden ajan riittänyt. Välissä on toki ollut 1-2 hyvää yötä, mutta nyt viimeiset pari viikkoa kaikki yöt ovat olleet yhtä helvettiä. Kaiken kukkuraksi meitä piinasi viime viikon ajan se karmiva norovirus vieden viimeisetkin energian rippeet. En yleensä jaksa tai halua täällä blogissa manata näitä asioita, mutta sen sijaan, että tänään näpyttelisin teille liibalaabaa siitä, miten kiva viikonloppu on tulossa, päätin kertoa totuuden. Olen aivan kuoleman väsynyt.

Kaikki alkoi siitä, kun tässä syksyllä alkoivat tosiaan ne ihan hyvin sujuneet yöunet vauvalla rakoileimaan. Alkuun se tarkoitti muutamia lisäherätyksiä yössä, ei mitään sen pahempaa. Tyttö oli jo ollut hetken ilman yömaitoa, mutta melko nopeasti ajauduimme siihen pisteeseen, että hän söi taas öisin. Se oli lähinnä meidän vanhempien laiskuutta, joten päätimme vierottaa vauvan yömaidosta uudelleen unikoulun avulla ja samalla opettaa häntä nukahtamaan omaan sänkyyn. Unikoulu menikin kivuttomasti ja jo kolmantena yönä vauva nukahti itse omaan sänkyyn ja nukkui siellä koko yön heräämättä.

Sitä iloa jatkui pari yötä, mutta sitten tämä helvetiksikin kutsumani ajanjakso pääsi irti. Parin yöheräilyn sijaan vauva heräsikin 10 kertaa, mutta hänet sai onneksi rauhoteltua tutin avulla ja hän nukahti heti uudelleen. Mutta pian ei enää tuttikaan auttanut, vaan olin taas parin tunnin huudattamisen jälkeen maitopullo kädessä epätoivoisena. Maidon juotuaan vauva rauhoittui sekä nukahti ja ajattelin, että noh juokoot nyt vielä öisin, jos kerran sitä kaipaa. Mutta arvatkaa jäikö tämä tähän?

Ei, ei jäänyt. Myös nukutushommat menivät uusiksi ja nopean nukahtamisen sijaan illalla saattaa nyt odottaa kahden tunnin väsytystaistelu jatkuvan huudon kera. Lukuisista yöheräilyistä ollaan myös siirrytty leppoisasti rehelliseen yövalvomiseen niiden satunnaisen heräilyjen lisäksi. Parin viikon ajan vauva on ollut TÄYSIN HEREILLÄ pari tuntia yöstä. Eikä tosiaankaan siis omassa sängyssä rauhassa itsekseen touhua, vaan vaatii päästä viereen tai muutoin alkaa huutokonsertti, joka herättää siskon ja luultavasti naapuritkin. Vieressä hän ei huuda, mutta kiipeilee päälle, repii hiuksia, möngertää, pöngertää ja hakkaa sängyn päätyä. Eikä nukahda uudelleen millään.

Viime yönä tilanne eskaloitui sitten siihen, että lopulta minä nukahdin ennen vauvaa ja havahduin jossain kohtaa yötä siihen, että hän oli konttaillut melkein sängyn jalkopäähän. Onneksi ei sen pidemmälle, mutta nyt täytyy kyllä ensi yöksi mietti toisenlainen ratkaisu varmuuden vuoksi. Vauva osaa jo kiivetä kaikkien asettamieni esteiden ylitse sängyssä ja näköjään oma väsymys alkaa olla sitä luokkaa, että en vain enää yksinkertaisesti pysy hereillä.

Tässä radikaaleimmassa väsymispisteessä sitä miettii kuumeisesti joka sekunti syitä siihen, miksi vauva ei nuku. Vaivaako häntä joku? Vai onko tämä taas yksi kuuluisa vaihe? Tänään huomasin, että neljä hammasta puskee samanaikaisesti läpi pienten ikenien, joten se voi olla yksi ja erittäin järkeenkäypä selitys tähän. Vauvalla on selkeästi myös havaittavissa jonkin sortin eroahdistusta ja varsinkin äitiin kohdistuvaa sellaista, joten ehkä se on myös tässä taustalla. Tai sitten tämä on vain klassista hulinointia uusien taitojen karttuessa ja pienten aivojen kehittyessä. Yksiselitteistä syytä siiihen, miksi vauva on tässä 10-11kk iässä näin radikaalisesti on muuttanut yönukkumistaan ja aiheuttanut järkyttävät univelat meille vanhemmille ei siis ehkä ole, vaan tämä on todennäköisesti monen tekijän summa. Erittäin epämiellyttävä sellainen.

Onneksi vaiheilla sekä niillä vaivoillakin on tapana mennä ohitse itsekseen, mutta toki tässä kohtaa odotus tuntuu tuskaiselta. En myöskään voi käsittää millä pyhällä hengellä vauva tällä hetkellä elää ja jaksaa kontata päivät pitkät ympäri taloa, kun yöunia ei hänellekkään riittävästi kerry. Yövalvomisista huolimatta hän herää aamulla aikaisin ja iltaisin nukkumaan menoa venytetään riehumalla sängyssä jopa kahdella tunnilla. Päivisin hän onneksi nukkuu hyvin, mutta ei mielestäni missään nimessä liikaa. Yhdet tai maksimissaan kahdet päiväunet (yhteensä n.3h) on tämän ikäiselle juuri sopivasti.

Vauvan itsensä kannaltakin olisi varmasti parempi, jos yöt alkaisivat pikku hiljaa rauhoittumaan. Lähes tulkoon kaikkemme olemme kyllä yrittäneet tehdä yöunien parantamiseksi. Yhtä keinoa on tarkoitus vielä ensi viikolla kokeilla, nimittäin vauvan siirtämistä omaan huoneeseen. Jossain sisimmässä minulla on tunne, että tämä on se avain parempiin uniin ja jälkikäteen tulen moittimaan itseäni, etten saanut sitä muutosta aikaiseksi jo kuukausi sitten. Tai sitten ei. Vauvojen nukkuminen on välillä sellainen arvoitusten maailma, ettei kukaan osaa ennalta sanoa, miten ensi yö tulee menemään. Huomenna tämä kaikki saattaa jo olla taakse jäänyttä elämää, mutta sitä ennen ei auta muuta kuin asennoitua uudella tavalla.

Kuuntelin eilen Helsinkiin ajaessa Hei Baby -podcastin uusinta jaksoa neljän kuukauden hulinoista ja totesin, että myös minä tarvitsen nyt tuon Kirsikan ja Vivianin lanseeraman LOL-asenteen. Pakko vetää tämä huumorilla läpi tai muuten tästä ei tule yhtään mitään. Uuden asenteen lisäksi voisin ehkä vihdoin opetella juomaan edes puolikuppia kahvia, niin taskussa olisi yksi pieni oljenkorsi, jonka avulla selviäisin näistä tahmaisista, väsymyksen täyttämistä pimeistä marraskuun päivistä totaalisesti sekoamatta.

ps. Aurinkolasit tätä nykyä välttämättömät kuvissa, koska panda. Tosi paha panda.

kuvat: Hanna Väyrynen

outfitsi mamastyle