Vauvan ensimmäinen syksy ja äidin tunteenpurkaus

Niin sitä on menty talvesta kevääseen, keväästä kesään ja kesästä syksyyn. Meidän vauvavuoden viimeinen vuodenaika on täällä. Tässä kohtaa pirpana on siis 9kk vanha ja osaa jo tukevasti istua sekä liikkuu vauhdilla joka suuntaan. Juuri äskettäin on opittu myös vähän seisomaan tukea vasten ja tänään neiti päätti ihastuttaa meitä taputustaidollaan. Myös ruokailun puolella tapahtuu jatkuvasti muutoksia, kun tuttipullot vaihtuvat nokkamukeihin ja sileämmät vauvasoseet karkeampiin annoksiin sekä pikku hiljaa kohti samaa ruokaa kuin muu perhe. Vauvajutut jäävät yksitellen taaksensa ja se on samanaikaisesti niin ihanaa ja niin sydäntä särkevää.

Tämä kyseinen ikä ja vaihe tässä vauvavuodessa on ainakin meillä ollut molempien kohdalla hyvin tapahtumantäyteinen ja sellaista jatkuvaa uuden oppimisen juhlaa päivästä toiseen. Onnistumisen ilo näkyy suurena riemuna sekä jatkuvana hymynä vauvan kasvoilta ja uuteen päivään herätään aina innokkaana. Kaikella tällä positiivisella on myös varjopuolensa, sillä hieman salakavalasti nämä uudet taidot hiipivät myös vauvan uniin ja se tarkoittaa suomeksi erittäin levottomia öitä.

Viimeiset viikot täällä on öisin kieritty pitkin pinnasänkyä, heijattu unissaan konttausasennossa samalla kovasti kirkuen, noustu sängyn laitoja vasten ja heitelty tutteja yli laidan. Vauvan tunteet ailahtelevat öisin naurun räkätyksistä sydämet ja korvat särkevään huutoon (joka ei välillä meinaa loppua millään). Välillä itketään ikävää, välillä vatsanpuruja ja välillä pinnasängyn väliin jäänyttä jalkaa. Mutta useimmiten itkulle ei kuitenkaan ole mitään muuta järkevää selitystä kuin ehkä se, että takana on taas yksi erittäin jännittävä päivä ja ne päivän jännittävät jutut ovat tulleet myös vauvan uniin.

Hieman pelonsekaisin tuntein odotin tätä syksyä, sillä vielä viiden vuoden jälkeenkin muistan tämän vaiheen esikoisen ajoilta selvästi. Silmäpussit olivat tuolloin suurimmillaan ja itku äidilläkin väsymyksen vuoksi herkässä. Toisaalta oli ja on taas ihana nähdä vauvan kasvavan, päivärutiinien vakiintuvan ja elämän tietyllä tapaa helpottavan, vaikka tästä alkaakin taas ehkä se kaikista rankin vaihe pikkulapsiarjessa.

Tämän ikäinen lapsi osaa jo vaatia, mutta ei kuitenkaan hallita tunteitaan. Hän osaa jo liikkua, mutta kolauttelee jatkuvasti itseään ja ajautuu muutenkin koko ajan vaaratilanteisiin laittamalla kaiken mahdollisen suuhunsa (tällä viikolla syöty mm. paperia, havunneulasia, terävää muovinpalaa, kiviä ja pärekorinpalasia...). Hän on yhä edelleen vauva, mutta kasvanut jo tempperamenttiseksi taaperon aluksi, joka pistää hanttiin aina, kun pitäisi pukea päälle, syödä tai käydä nukkumaan. Yöllä vauvaa väsyttää, mutta hän on aivan liian utelias nukkumaan koko sitä aikaa, mikä olisi ehkä hänelle suotavaa. Ja sen vuoksi, tälläkin kertaa minä kasvattelin tänä syksynä erittäin komeita silmäpusseja.

Mutta vaikka välillä väsyttää niin maan pirusti, saa kuitenkin jokainen naurun röhähdys tämän pienen nallekarhun suusta minut hetkeksi unohtamaan uupukseni. Jokainen hassu virne vauvan kasvoilla saa tämän äidin hymyilemään ja jokainen helyyttävä katse ojentamaan kädet ja nostamaan vauvan syliin. Jos vauvan tunteet menevät tällä hetkellä varsinkin öisin vuoristorataa, niin menevät myös äidin. Välillä sitä itketään öisin yhdessä, mutta sillä synkimmälläkin hetkellä jokin pieni ääni sisälläni sanoo, että hei, elät juuri nyt elämäsi tähtihetkiä. Unohtumatonta ja korvaamatonta aikaa, jonka tulet muistamaan vielä kiikkustuolissakin.

Joten kiitos, kun olet siinä pieni ystäväni, herättämässä minut joka päivä eloon ja varmistamassa, että tunnen kaikki tunteet voimakkaammin kuin koskaan ennen. Sinä ja siskosi olette ehdottomasti parasta, mitä elämä on minulle antanut.

lifestylesi mamasi moda mini