Vuosi sitten

Sain lääkäriltä puhtaat paperit. Vaikka tiesin tasan tarkkaan mitä lääkäri tällä tarkoitti ja kaikki oli sujunut kuten pitikin, ääni sisälläni huusi, että eihän ollut.

Keskenmeno oli sujunut kuten pitikin, suorastaan “oppikirjamaisesti”, mutta paljon toivottu raskaus ei. Siinä kohtaa, kun kaikki raskausmateriaali oli poistunut kehostani oikeaoppisella tavalla oli sinne kuitenkin jäänyt musta aukko, tyhjiö. Sitä lääkäri ei nähnyt eikä tuntenut, mutta minä tunsin sen. En alkuun osannut pukea sitä sanoiksi, enkä sen vuoksi puhua siitä täälläkään. Alun tyhjiön jälkeen tuli suru, josta en sitten enää halunnut puhua. Lopulta tuli se oudoin tunne, etten enää kehdannut. Yhden keskenmenon kokenut ei ollut se oikea ihminen puhumaan aiheesta, ajattelin.

Viime sunnuntaina ystäväni linkkasi minulle Lauran tekstin aiheesta ja avasin sen kesken siskoni vauvajuhlavalmistelujen. En malttanut olla lukematta sitä, joten annoin sanojen viedä. Siinä hetkessä taas tajusin, ettei suruja voi mitata tai verrata keskenään. Olen joskus aikaisemminkin täällä hiustenlähtöepisodini yhteydessä todennut, että kaikilla meillä on aina omat murheemme, toisessa hetkessä pienemmät ja toisessa suuremmat. Murehdimme myös niitä pieniä ja “vähäpätöisempiä” asioita, vaikka tiedämme, että suurempiakin ongelmia ja suruja maailmasta löytyy. Mutta se on ihan ok, sillä kaikilla meillä on oikeus olla surullinen.

Minin kohdalla pelkäsin keskenmenoa aivan vietävästi. Jännitin ensimmäistä kolmannesta niin paljon, että vatsani oli enemmän kipeä jännityksestä kuin pahoinvoinnista. Kaikki meni kuitenkin paremmin kuin hyvin. Viime syksynä olin toista kertaa elämässäni raskaana. Se alkoi hyvin eri tavalla kuin minin raskaus ja suurimmat huolenaiheeni olivat mm. se kuinka jaksaisin vetää läpi juuri alkaneen taloprojektin ja miten järjestelisin yrittäjän työkuviot, jotka rullasivat sillä hetkellä paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Edes sekunnin murto-osan ajaksi en pysähtynyt miettimään, että mitä jos tätä raskautta ei olisikaan tarkoitettu sujumaan onnellisesti loppuun asti.

Alkuviikot vierähtivät nopeasti, positiivinen jännitys kasvoi viikko viikolta ja suunnittelin kertovani raskaudesta parhaalle ystävälleni ja perheelleni. Mietin sitä hetkeä, kun saisin kertoa minille ihanat uutiset. Hän oli toivonut pikkusisarta jo niin pitkään. Monta kertaa olimme istuneet iltaisin sängyssä ja jutelleet aiheesta. Hän oli kertonut minulle, että haluaisi pikkusiskon tai -veljen, ihan niin kuin hänen parhaalla ystävällään ja useammalla tarhakaverillakin oli. Minut teki äärimmäisen onnelliseksi se ajatus, että voisin pian antaa hänelle sen yhden hienoimman lahjan, mitä elämässä voi antaa.

Se lahja kuitenkin mureni syliini aika tarkalleen vuosi sitten. Sitä ei koskaan kerrottu tai annettu. Ja juurikin tämä osa keskenmenossa sattui ehkä kaikista pahiten. Tiedostin kyllä miten yleisiä ensimmäisen kolmanneksen keskenmenot ovat, mutta ei se yleisyys siinä kohtaa lohduttanut. Enkä voinut käsittää, että niin moni yritti sillä keinoin lohduttaa. Toki vaikeassa tilanteessa on helpompi ehkä katsoa tilastoja ja perustella niillä ikäviä tapahtumia, mutta tässä kohtaa tilastojen merkitys oli olematon. Varmasti jokainen keskenmenon kokenut tietää miten yleisiä ne varsinkin alkuraskaudessa ovat, mutta silti jokainen epäonnistunut ja menetetty raskaus tuntuu kuin norsu olisi istunut päällesi.

Joillekin se suuri suru iskee heti, joillekin ehkä myöhemmin. Minulla on tapana suhtautua tällaisissa tilanteissa aika kylmän viileästi. Käyn läpi faktat, suoritan tarvittavat asiat parhaani mukaan ja annan tunteiden nousta pintaan vasta sitten. Näin kävi nytkin.

Olin hyvin käytännöllinen. Noudatin lääkärin ohjeita kuuntelemalla omaa oloani, mutta jo seuraavana päivänä ikävien uutisten saamisesta jatkoin töitäni normaaliin tapaan. Kuvasin kampanjakuvat, vastasin meileihin ja kirjoitin blogiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toki kerroin ikävät uutiset läheisilleni, mutta vielä en osannut surra. Se tuli vasta myöhemmin. Monesti avasin blogissani uuden luonnoksen kirjoittaakseni todellisesta olostani, siinä kuitenkin onnistumatta. Tuntui pahalta, etten pystynyt kertomaan täällä tunteistani, vaan blogiminä jatkoi elämää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Onneksi tänään vihdoin pystyn ja haluan tämän teidän kanssanne jakaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana en ole ehtinyt surra ja pohtia viime syksyä enää samalla tapaa kuin ennen, kiitos uuden ihanan mahdollisuuden ja kiireisen elämänvaiheen. Viime viikolla jokin kuitenkin pysäytti minut. Ihmettelin miksi olin niin alakuloinen, vaikka kaikki oli paremmin kuin hyvin. Syytin hormoneja ja pimeneviä kelejä, kunnes kalenteria vilkaisemalla tajusin, että keskenmenosta oli kulunut tasan vuosi. En tiedä onko tässä mitään perää, mutta tuli olo, että jokin sisällä suri ehkä vielä sen viimeisen kerran. Kirjoitin alkuvuodesta menneisyyden haamuista, ikävistä asioista, jotka tulevat mieleen jonkin tietyn paikan, laulun tai vaikkapa päivämäärän kohdalla. Mitä luultavammin keskenmenosta syntynyt haamu oli luonani viime viikon.

Sen ymmärrettyäni ja tuon minulle linkatun tekstin luettuani mieleni valtasi jotenkin rauhallisempi olo. Annoin itselleni aikaa ja tilaa olla hetken alakuloinen. Annoin myös sanojen tulla täällä blogissa ja aloin kirjoittamaan tätä postausta. Koin vihdoin olevani valmis kertomaan, kuinka viime syksy oli kaikista positiivisista jutuista huolimatta yksi elämäni hirvein.

Mutta kuten te kaikki jo hyvin tiedätte, me olemme olleet onnekkaita. Onnekkaita, että saimme vielä uuden mahdollisuuden ja kaikki on mennyt tähän asti hyvin. Nyt raskausviikolla 32 sitä miettii jo hieman jännityksellä synnytystä ja vauvan kohtaamista. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki menee hyvin loppuun asti. Näin olen sanonut koko raskauden ja välillä olen saanut siihen hieman outoja vastauksia. Jos minulta on esimerkiksi tiedusteltu onko minulla aavistusta vauvan sukupuolesta olen vastannut, että eipä sillä väliä onko tyttö vai poika, kunhan kaikki menee hyvin. Siinä kohtaa olen saanut kuulla, että sehän on ihan selvää. Siis, että toivoo kaiken menevän hyvin. Mutta onko se?

Minusta lasten saamisessa mikään ei ole selvää. Ei ole selvää, että haluaa tai ei halua lapsia. Ei ole selvää, että tulee raskaaksi. Ei ole selvää, että raskaus alkaa ja jatkuu loppuun asti normaalisti. Ei ole selvää, että lapsen ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet sujuvat hyvin. Lapsen saaminen on kaikkea muuta kuin selvää. Toki sitä jokainen lähtökohtaisesti haluaa ajatella, että kaikki sujuu hyvin, mutta selvää se ei ole.

Viime syksy muutti monia asioita, myös omaa suhtautumista lasten saamiseen. Toki olen aina pitänyt sitä isona lahjana, enkä mitenkään itsestäänselvänä asiana, mutta keskenmenon jälkeen asian herkkyys ja ainutlaatuisuus korostuivat entisestään. Koen olevani todella onnekas, että olen ylipäätänsä saanut mahdollisuuden, oikeastaan kolme, olla raskaana. Olen äärimmäisen onnekas, että minulla on yksi terve, ihana tyttö ja toinen pian tulossa. Tällä kertaa en ole murehtinut taloasioita tai työjuttuja, vaan keskittynyt olennaiseen.

Valitettavasti tätä nykyistä raskautta on ymmärrettävästikin varjostanut kova pelko ja huoli, mutta toisaalta myös tietynlainen ymmärrys ja kunnioitus. Meitä kaikkia äitejä ja äidiksi haluavia koetellaan monilla eri tavoin. Toisia kovemmin, toisia hellemmin. On monia asioita, joihin emme pysty itse vaikuttamaan millään tapaa ja siksi onkin tärkeää, että ne asiat joihin voimme, hoidamme niin hienotunteisesti ja ajatuksella kuin vain pystymme. Olemme toisiamme ja itseämme kohtaan ymmärtäväisempiä ja kunnioitamme sekä omia että toisten valintoja. En ole koskaan käsittänyt äitien keskinäistä kilpailua tai arvostelua enkä myöskään niitä ulkopuolisten kohtuuttomia uteluita.

Raskaus ja lasten saaminen on herkkä, yksi herkimmistä aiheista mitä naisen ja äidin/äidiksi haluavan elämään mahtuu. Annetakaamme siis sille tarvitsemaansa tilaa ja kunnioitetaan sekä tuetaan sitä. Niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

lifestylesi mama