Kuten usein postausta kirjoittaessa, mieleni harhailee ja saatan välissä avata muutaman uuden välilehden. Pari minuuttia sosiaalisessa mediassa, pari minuutti nettikaupassa. Sitten palaan taas kirjoittamaan. Tällä kertaa bongaan Facebookista linkin tekstiin, jonka näen jo otsikon perusteella olevan sellainen, ettei minun tulisi avata sitä. Siitä seuraisi vain lohdutonta nyyhkytystä, koska tiedän olevani kykenemätön estämään kyynelkanavieni avautumista.
Uteliaisuus kuitenkin voittaa ja klikkaan auki tekstin, joka kertoo äidin surusta hänen poikansa kuoltua leukemiaan. Uskon tekstin itkettäneen muitakin kuin meitä todellisia herkkiksiä. Tulee menemään pitkä tovi, kunnes saan kasattua ajatukseni ja avattua taas artikkelin luonnoksen.
Vaikka tiedostin “vaaran” jo ennen klikkaamista, koin tarpeelliseksi lukea tämän. Tarpeelliseksi unohtaa sen kaiken hölönpölön, jota olin ajatellut tähän postaukseen teille kirjoittaa. Puheet maagisesta syysauringosta yrttipuutarhassa ja lempitakistani. Selitykset ja pahoittelut siitä, että kuvasin teille tällä kertaa sata kuvaa erilaisista kasveista. Ne tuntuvat oikeastaan aika osuvilta, toisin kuin kunnon poseerauskuvat.
Toivon, että tekstin äidillä voisi olla edes hetken aikaa yhtä levollinen olo kuin näissä kuvissa. Pieni hento valo tunnelin päässä, kaino hymyn alku huulilla. En osaa millään samaistua niihin tunteisiin, joita hän on käynyt läpi viimeisten vuosien aikana, mutta uskon jokaisen äidin tuntevan tekstiä lukiessaan sydämen liikahtavan hetkeksi paikoiltaan. Tuntevan kaikkien muiden vähemmän tärkeiden asioiden väistyvän mielestä edes hetkeksi. Ehkä siitä syystä halusin loppujen lopuksi lukea tekstin. Jotta mielessäni olisi hetken aikaa vain ne kaikista merkityksellisimmät asiat.
Luettuani jään tuijottamaan tyhjyyten ja mielessä vilisee kaikki tärkeimmät yhteiset hetken oman lapseni kanssa. En halua tuntea surua tai pelätä mitä tulevaisuus tuo meillä eteen, vaan mietin kuinka onnellinen olenkaan, kun olen saanut elää mini vierelläni jo pian kaksi vuotta. Hänestä on kasvanut aivan äärimmäisen valoisa ja energinen persoona, joka on todella puhjennut kukkaan viimeisten kuukausien aikana.
Hämmästelen joka päivä hänen uskomatonta kykyä oppia uutta.
Nauran hänen naurulleen, koska se kuulostaa aivan piirroshahmo Myyrän naurulta.
Maistan aamuisin hänen keittämää puuroaan, joka on kuulemma jäähtynyt jo sopivaksi.
Istahdan hänen käskystä lasten tuolille juttelemaan, koska hänellä on paljon asiaa.
Hymyilen keskellä yötä, vaikka väsyttää, kun lastenhuoneesta alkaa yhtäkkiä kuulua hennon äänen laulamana “ei Muumitaloa lukita yöksi, hei Muumit”.
coat ZARA dress CUBUS shoes OFFICE photos: me & my sister / edited by me
Lilyyy
October 21, 2015Luin sen saman tekstin eilisiltana, eikä kyyneliltä voinut välttyä. Takana oli vuosisadan paskin päivä, lapset kiukutteli, kahvit kaatui, tavaroita meni rikki, mies oli myöhään töissä…. Mutta tämän tarinan luettuani oli pakko mennä antamaan pusut omille nukkuville lapsilleni, kuinka kauniilta ja viattomilta he näyttivätkään. Olo oli samalla kiitollinen,mutta haikea. Ja olisi tehnyt mieli halata sitä äitiä, joka tarinan oli meille jakanut <3