Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›
  • Juhannusinspiraatiota Geneven viinitiloilta

    Toiseksi viimeinen ilta Sveitsissä näytti jokseenkin tältä. Pyöräiltiin sähköpyörillä viinitilalle, jossa meille tarjoiltiin mieletön vegepiknik. Kattaus ja alkupala olivat niin silmää hiveleviä, ettei niihin olisi malttanut koskea kiljuvasta nälästä huolimatta. Onneksi tämä kauneus ikuistettiin 16 bloggaajan ansiosta kymmeniin ellei satoihin kuviin, joten tätä näkymää pääsee ihailemaan koska tahansa uudelleen.

    Itse taltioin kattauksen ja annokset kuviin myös inspiraatio mielessä. Kuten tiedätte rakastan kutsujen järjestämistä, harkittuja juhlateemoja sekä kauniita kattauksia, kauniista annoksista nyt puhumattakaan. Vegepiknikistä inspiroituneena aion kyllä varmasti koota johonkin sopivaan tilaisuuteen vastaavanlaisen näyttävän alkupalalankun. Juhannukseksi en sellaista ehdi tällä kertaa loihtia, mutta en epäile yhtään etteikö lankku toimisi hienosti myös juhannuspöydässä. Sopivaa alustaa ei todennäköisesti ole vaikea löytää ja näiden paikallisten sveitsiläisten herkkujen tilalle voisi hyvin asetella niitä perinteisiä suomalaisia juhannusherkkuja.

    Jostain syystä mietin tuon illan aikana useampaan otteeseen juurikin juhannusta Suomessa. Ehkä se oli tuo pitkä pirttipöytä ja penkit sekä iloinen puheensorina hyvän ruoan äärellä, jotka toivat mieleeni juhannuksen. Sellaista fiilistä odotan tältäkin illalta, kun kokoonnumme ystäviemme kanssa samaan pöytään juhlistamaan juhannusaattoa.

    Ihanaa juhannusta sinne kaikille!

    (*Pressimatkan sponsoroi Sveitsin Matkailu ja Peak Performance)

    0 comments
    12 likes
  • Pelkojen voittamisesta

    Seisoessani tässä reunalla, hiukset sateen runtelemana ja jalat hapoilla aikaisemmasta vaellusta en miettinyt mitään muuta, kuin sitä etten koskaan uskaltaisi seisoa tai edes istua vastaavassa paikassa ilman suojakaiteita. Alle avautuva näkymä sai kurkkuni kuristumaan tiukalle ja samassa jalkoja heikotti entistä enemmän. Salamannopeasti mielessäni kävi myös tuo minulle niin tuttu ja aina yhtä inhottava mielikuvituksellinen tapahtumasarja, jonka seurauksena mätkähdän maahan monta (sataa) metriä alempana. Korkeanpaikankammo on ollut läsnä elämässäni jo kauan.

    Menomatkalla Sveitsiin puhuimme matkaseurueemme kesken paljon peloista. Yllättävän moni pelkäsi korkeita paikkoja, mutta hieman eri tavoin. Huomasin siinä kohtaa, että itselleni pelottavimpia paikkoja olivat ne, joista laidat puuttuivat tai ne estivät vain osittain putoamisen. Täysin umpinaiset paikat korkealla (kuten vaikkapa kondolihissi) eivät saaneet sydäntäni tykyttämään. Minulle pahimpia arkisia paikkoja, joissa korkeanpaikankammo iskee joka kerta ovat mm. Kampin ylimpään kerrokseen johtavat liukuportaat ja meidän uuden talon yläkerta, josta puuttuu vielä kaide. Sen sijaan läpinäkyvät lattiat ym. eivät paniikkia lietso, jos ja kun ympärillä on tukevia seiniä.

    Sveitsissä jouduin jo heti ensimmäisenä iltana vastakkain pahimman pelkoni kanssa. Päivä oli ollut siihen saakka pilvinen, eikä korkeuseroja ollut juuri vuorelle noustessa huomannut, mutta illalla pilvien rakoillessa todellinen korkeus pysäytti. Olin toki ollut vuorella kerran aikaisemminkin, mutta jotenkin se tuntui olevan näin kesällä, ilman lumipeitettä, vielä miljoona kertaa korkeammalla.

    Suurin osa porukasta innostui tässä kohtaa kuvailemaan upeita kuvia ja itsekin pyysin Jannia ikuistamaan tuon ensimmäisen kuvan. Muiden kiivetessä yhä korkeammalle tasanteelle totesin samantien, että minusta ei tuohon olisi. Siinä kohtaa, kun he alittivat turvaköydet ja siirtyivät kielekkeelle kuvailemaan olin kauhusta jäykkänä.

    Uteliaisuus kuitenkin voitti tällä kertaa ja sain kuin sainkin kavuttua seuraavalle tasanteelle. Siinä pelosta täristessä huomasin, ettei kielekkeellä kuvaaminen näyttänyt ihan niin pahalta, kuin olin päässäni kuvitellut. Kaikkien odotusten vastaisesti (omieni ja muiden) myös minä uskaltuin sinne. Muut liikkuivat kielekkeellä normaaliin tapaan, mutta oma liikkumiseni muistutti lähinnä vanhan ravun taivallusta. Hitaasti, mutta varmasti siirryin istumaan vielä melko leveälle maakaistaleelle. Pidemmälle en olisi kyennyt pyörtymättä mennä, eikä seisominen tässä kohtaa tullut kuuloonkaan. Ensimmäisistä kuvista huomasi hyvin, miten jännitys oli vallannut koko kroppani, mutta lopulta annoin hartioiden rentoutua.

    Minä tein sen, ajattelin.

    Voitin reissussa pahimman pelkoni ja jo ensimmäisenä päivänä. Kirjoitin eilen instakuvaan, että matkan aikana tuli koettua paljon erilaisia tunteita ja uusia kokemuksia. Kirjoitin myös oppineeni itsestäni paljon sekä olevani ylpeä monestakin eri syystä. Tämä pahimman kammoni voittaminen oli yksi niistä syistä.

    Vaikka hyvin todennäköisesti joudun tulevaisuudessakin Kampin vitoskerrokseen noustessa nieleskelemään pelkoani, voin silti aina ylpeänä sanoa, että elämässäni on myös ollut niitä hetkiä, jolloin olen uskaltanut kirjaimellisesti kivuta mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tämän ensimmäisen illan jälkeen nämä oikeasti korkeat paikat eivät edes tuntuneet enää niin korkeilta, vaan pystyin hallitsemaan pelkoani paremmin. Se oli ihmeellinen tunne.

    Minkälaisia pelkoja teillä on? Löytyykö niiden suhteen jotain hienoja voittamiskokemuksia?

    (*Pressimatkan sponsoroi Sveitsin Matkailu ja Peak Performance)

    photos of me: Janni Ehari, edit: me

    4 comments
    33 likes