Pehmeä lasku töiden pariin

Tiedättekö, miten hyvältä tuntui loppukesästä vihdoin kertoa ja kirjoittaa uupumuksesta? Niin hyvältä, etten oikein osaa sitä sanoin kuvailla. Erityisen vapauttavalta ja puhdistavalta, jos sitä nyt jotenkin kuvailisi. Tällaiset “isot salaisuudet” ovat tämän työn (yksi) haaste. Kun elämä pyörii yhden asian ympärillä, mutta et siitä julkisesti puhu, on jotenkin todella vaikeaa puhua yhtään mistään muustakaan. Vähän samaan tapaan kuin alkuvaiheen raskautta piilotellessa. Silloinkin oma mieleni harhaili niin pahasti ja oli toisaalta niin vahvasti keskittynyt vain siihen yhteen asiaan, että kirjoittaminen muista aiheista oli tosi väkinäistä. Kun sitten raskauksista lopulta kerroin, vapautui mielikin. Ihan niin kuin nyt. Toki tällä kertaa taustalla oli paljon synkempi syy ja ehkä siksi se vaati ihan rehellistä taukoa blogista/somesta.

Taukoa se vaati myös koko työelämästä. Se oli minulle uutta ja hyvin vierasta, sillä en ole koskaan ollut hyvä “vain olemaan”. Tänä vuonna olen kuitenkin joutunut sen jalon taidon opettelemaan. Alkuun tuntui täysin väärältä vain olla tai käydä kävelyllä, kun lapset olivat poissa kotoa. Olinhan nämä viime vuodet käyttänyt jokaisen tarjotun minuutin johonkin “hyödylliseen”. Kirjan lukeminen, lepääminen, kävelylenkit ja leffat eivät esimerkiksi kuuluneet tähän harvinaisen kieroon “hyödyllisten asioiden” -listaani. Todellisuudessa juuri näistä asioista minulle olisi ollut hyötyä. Olisin todennäköisesti tehnyt aivan yhtä paljon töitä ja suoriutunut niistä vähintään yhtä hyvin, ellen paremmin.

On tutkittu, että monet urheilijat, jotka ovat vuosia treenanneet suuria määriä, ovat lopulta yltäneet parempiin tuloksiin vähentämällä treenien lukumäärää ja lisäämällä lepoaikaa. Uskon, että tämä pätee myös urheilun ulkopuolella. Voit saada itsestäsi jopa enemmän irti, jos tarjoat kehollesi ja mielellesi riittävästi aikaa palautua. Jos taas paahdat tukka putkella, on vaikutus päinvastainen. Ainakin pitkässä juoksussa, vaikka sinusta tuntuisikin, että olet ollut erittäin ahkera ja aikaansaava. Pikku hiljaa kuitenkin väsyt jatkuvaan suorittamiseen ja “tuloksesi” heikkenevät. Se ei näy päivässä tai kahdessa, mutta kuukausien ja vuosien kuluttua ehkä huomaat, että vaikka kuinka yrität puristaa itsestäsi kaikki mehut irti, ei tulos ole kummoinen.

Tuntuu hieman väärältä puhua “tuloksista”, koska se on ehkä juuri se ajatus, josta olen viimeisen vuoden aikana pyrkinyt eroon. Ei ne tulokset, ei ne päämäärät, vaan ne yritykset, erehdykset ja itse matka. Taloprojektimme on hyvä ja erittäin konkreettinen esimerkki tästä. Sen hidas edistyminen on ollut minulle ajoittain todella tuskaista, mutta pikku hiljaa olen oppinut näkemään asiat toiselta kantilta. Mitä kaikkea onkaan jo valmiina ja miten paljon niistä on jo iloa. Sen lisäksi olen tosiaan oppinut vihdoin nauttimaan myös itse matkasta. Olen myös oppinut vain olemaan, ainakin jollain asteella. En esimerkiksi enää tunne niin suurta vääryyttä “vain olla” keskellä päivää lasten ollessa poissa. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta aina, kun käteni ovat vapautuneet lapsilta, olen maanisesta alkanut etsiä seuraavaa kohdetta, etten vain pysähtyisi olemaan. Siitä on vuosien aikana tullut niin paha kierre, että paikallaan pysyminen vaikkapa aurinkotuolissa tai yhteen asiaan keskittyminen kerrallaan on tuntunut mahdottomalta. Havahduin tähän siinä kohtaa, kun mieheni kysyi minulta miksen koskaan lue kirjoja. Tajusin, että en pystynyt keskittymään vain kirjan lukemiseen, vaan valitsin mielummin äänikirjan, jota kuunnellessa pystyi vaikka siivoamaan.

Uupumisen jälkeen olen oikeastaan vasta nähnyt kunnolla itseni ja sen, miten sekopäistä touhottamiseni olikaan. Alkuun en ymmärtänyt tai edes uskonut, että minä voisin olla uupunut. Mistä muka? Pelkästä touhottamisesta en välttämättä uupunutkaan, vaan siihen vaikutti moni asia. Vuoden verran kestäneet rikkonaiset yöt kuopuksen kanssa (todennäköisesti allergioista johtuen) kerryttivät massiiviset univelat. Sellaiset, joiden jälkeen et oikeastaan enää tunne olevasi enää väsynyt, vaan lähinnä turta. Et enää tunne perinteistä väsymystä, vaan se voi johtaa esimerkiksi päinvastoin ylivireystilaan, kuten omalla kohdallani. Minun uupumus ja loppuun palaminen ilmenivät, hassua ja ironista kyllä, ylivireystilana (kerroin siitä jo täällä aiemmin).

Fyysisen kuorman lisäksi uupumispisteeseen minut ajoi myös henkinen painolasti. Moni ulkoinen tekijä vaikutti siihen, että pikku hiljaa murenin. Tekijät eivät välttämättä olleet sen kummoisia, mutta kun niitä tasaiseen tahtiin kertyi, alkoi se pikku hiljaa kuormittaa mieltä. Ja kun vielä luonteelleni oli todella vaikeaa hyväksyä, etten voinut kaikkeen vaikuttaa ja pitää joka ikistä pientää lankaa omissa käsissäni, oli väistämätön kaaos edessä.

Mutta faktahan on se, että ihan jokaisen elämässä tulee eteen asioita, joille et voi yhtään mitään. Kuten vaikkapa koronapandemia, joka toi varmasti oman lukunsa vielä tähän soppaan. Siihen, jos johonkin en minä eikä kukaan teistäkään ole voinut suuresti vaikuttaa, eikä edes ennustaa, miten asiat tulisivat etenemään. Koronaan liittyvä epätietoisuus sekä jatkuva stressi löivät lisää vettä jo valmiiksi vinhasti pyörivään myllyyn ja oli vain ajan kysymys, koska se mylly romahtaisi.

Kelatessani taaksepäin viime vuosia olen vihdoin ymmärtänyt miksi minä oikein uuvuin. En uupunut yhdestä tai kahdesta syystä enkä todellakaan yhdessä tai kahdessa kuukaudessa. Kuvailisin uupumustani erittäin hitaasti nousevaksi myrskyksi. Ensin alkaa tuulla ja sitten tuuli voimistuu. Kertyy sadepilviä ja ne alkavat pikku hiljaa ripottamaan vettä. Sade yltyy ja tuuli vihmoo jo ikkunoita. Sitten jyrähtää ensimmäisen kerran ja toisen. Salama iskee johonkin aivan lähelle. Myrskyn silmässä ei näe edes eteensä. Se tuntuu pyörittävän sinua hullun lailla, melu korvissa on huumaava. Kunnes se alkaa vaimeta. Pikku hiljaa sade heikkenee ja tuuli vaimenee. Kaikkialla on vielä ihan märkää, mutta kun tulee se hetki, jolloin pilvet väistyvät ensimmäisen kerran auringon tieltä, tunnet kuinka keho täyttyy uudella energialla. Pitkästä, pitkästä aikaa. Se tuntuu vapauttavalta.

Arvaatte jo ehkä missä olen juuri nyt. Ympärillä on vielä aika märkää, mutta itse myrsky on väistynyt ja keho on pikku hiljaa alkanut täyttynyt uudella energialla. Pohjalle romahtaminen, tai oikeastaan pohjan läpi vieläkin alemmas romahtaminen oli rehellisesti sanoen paskinta mitä tiedän. Tai ainakin siltä se tuntui tuossa myrskyn silmässä. Nyt, kun aurinko pilkottaa jo pilvien takaa ja uusi alku on tässä ja nyt, ei tunnu enää niin paskalta. Ehkä tästä opittiin taas. Ainakin “vain olemaan” on opittu, enkä siitä syystä ole tuntenut pätkääkään huonoa omaa tuntoa siitä, että olen aloittanut syksyn pehmeällä laskulla töiden pariin. Huolia tulee ja menee edelleen, mutta ne eivät tunnu enää niin musertavilta. Omat hartiat jaksavat taas kantaa, mutta taakkaa on kevennetty ja reilusti.

Makuuhuoneen muutosprojekti

Minulta kysytään usein, että mitä asioita tekisin toisin talossa? Olenko kaikkeen tyytyväinen? Tuliko virheitä? Huteja?

Tulihan niitä. Ei onneksi katastrofaalisia, mutta sellaisia kyllä, jotka korjaisin seuraavassa hypoteettisessa talossa. Sitähän aina sanotaan, että kolmannesta talosta tulisi täydellinen. Mutta ehei, en ole rakentamassa kolmea. Korkeintaan tulevan rantasaunan teen ja fiksaan tässä nykyisessä ne vriheet, jotka järkevästi ajatellen voin.

Sitä en osaa sanoa, onko postauksen villiehdotus sitten järkevää, mutta tahtoisin kovasti yrittää toteuttaa tämän muutoksen. Nimittäin meidän makuuhuoneeseen. Se on alusta asti tuntunut jotenkin epäonnistuneelta, keskeneräiseltä ja puutteelliselta. Seinien väristä lähtien olen kokenut sen menneen vähän “pieleen”. Tila itsessään on mahtava 18 neliön huone ja sen päälle vielä reilu 10 neliön vaatehuone. Tilaa siis on, mutta käytettävyys ja myös esteettisyys on tästä kaukana. Mitään ei ole mietitty loppuun asti ja tästä osasta taloa, jos jostain huomaa, että paukut vähän loppuivat viime metreillä. Myöskään silloinen järjenjuoksuni viimeisillään raskaana ei ollut ihan parhaimmillaan. Olenkin julistanut, että väsyneenä ja raskaana ei saisi koskaan tehdä näin isoja päätöksiä, kuten talon rakentamiseen liittyviä yksityiskohtia.

Noh mikä tässä sitten mättää? On tilaa ja avaruutta, jota toivoimme, mutta onko sitä liikaa? Neliöitä ei mielestäni ole, mutta ne on käytetty surkealla tavalla. Makuuhuoneessa on sängyn lisäksi vain tyhjää. Sinne tuntuu hölmöltä laittaa jotain kaappia tai yksittäistä nojatuolia, johon keräisin vain valtavan vaatevuoren (kokeiltu on). Vaatehuone, korjaan pukeutumishuone sen sijaan on vielä pahempi murheenkryyni. Ajatus jenkkileffojen hulppeasta pukeutumishuoneesta oli hauska, mutta todellisuudessa todella epäkäytännöllinen. Tällä huoneella ei oikein ole mitään virkaa, sen vaatesäilytyksen lisäksi siis ja sinne kertyy vain turhaa tavaraa lojumaan. Jos nyt rakentaisin talon, en harkitsisi sekuntiakaan laittavani sinne pukeutumishuonetta. Tekisin kompaktin vaatehuoneen käytävällä piste.

Tätä asiaa yhtenä päivänä manatessa minulle tuli ajatus. Voisiko meidän makuuhuonetta muuttaa niin, että pukeutumishuoneen tilalle tulisikin kompakti vaatehuone? Saisiko makuuhuone samalla uuden järjestyksen? Voisiko sängyn kääntää niin, että maisema avautuisi meille molemmille suoraan eteen? Tästä lähti villi-idea, jonka olen luonnostellut alle. Tässä ensimmäisessä luonnoksessa käänsin sängyn kohti merta ja sijoitin sängyn taakse “tilanjakajan”. Olisko se seinä? Puolikas seinä? Seinän ja työpöydän yhdistelmä? Sitä en vielä tiedä, mutta ajatus huoneen jakamisesta näin houkuttaa suuresti. Sängyn molemmin puolin jäi hyvin tilaa ja nukkumistilasta tuli nyt ihanan kompakti, mutta silti ilmava.

Seuraava astetta villimpi idea oli tämän lisäksi nykyisen väliseinän purkaminen makuuhuoneen ja pukeutumishuoneen väliltä. Yhtäkkiä olikin 30 neliötä avaraa tilaa. Kiepauttamalla yhden vaatekaapiston keskelle entistä pukeutumishuonetta sain muodostettu L-mallisen vaahuoneen. Vaatekaapin takaosaan voisi rakentaa kevyen seinän tai vaikka kirjahyllyn. Näillä kahdella tilanjakajalla (sängyn “päätyseinä” ja vaatekaappi) sain jaettua ennen niin huonosti käytetyn tilan kolmeen osaan. Ensimmäisenä varsinainen nukkumisosasto, jossa olisi vain sänky, ehkä joku kapea hylly tai vain valaisin. Toisessa tilassa olisi mahdollisesti pieni työtila ja ehkä tv-tila, josta tosin mieheni ei ollut yhtään innostunut. Minusta olisi ihanaa, jos meillä olisi tässä pieni oma olohuone ja sen takana L-mallinen vaatehuone. Ihannetilanteessa tähän voisi rakentaa meidän ihka oman kylppärin, mutta sille ei ole tarvetta, eikä tarvittavia putkivetoja.

Tämä uusi tilanjako toisi näihin neliöihin niin paljon lisää, että tällä hetkellä yritän epätoivoisesti vakuuttaa mieheni tästä hullusta ideasta 😀 Se meneekö tämä läpi, on vielä mysteeri. Itse tykkään kovasti ajatuksesta, että tästä tulisi tällainen hotellimainen minisviitti ja ennen kaikkea tila otettaisiin paremmin haltuun. Olen myös vahvasti sitä mieltä, että on täysi vääryys pitää sänkyä alkuperäisellä paikalla, kun sen voi laittaa suoraan kohti merta. Olen harkinnut makuuhuoneen maalaamista, seinien paneloimista ja vaikka mitä muita muutosvaihtoehtoja jo monta kertaa, mutta mitään en ole saanut saatettua loppuun saakka, sillä mikään ei ole tuntunut oikealta/riittävältä. Ensimmäistä kertaa olen nyt sitä mieltä, että tässä se on. Meidän makuuhuone, sellainen todellinen master bedroom, joka tästä olisi ihan alunperinkin pitänyt tulla.

 Mitä te olette tästä ideasta mieltä? Vinkkejä? Jos joku ammattilainen lukee tätä, niin voi antaa myös rakentavat kommentit onko tämä kannattavaa tai ylipäätänsä mahdollista 😀