Tulevan ekaluokkalaisen äidin fiilikset

Posted on

Kaksi yötä esikoisen koulun alkuun ja äitiä vähän jännittää.

Jollain tapaa vähemmän kuin ennen ja jollain tapaa taas paljon enemmän kuin koskaan.

Mihin katosi se äitin pieni nyytti, taapero ja tarhalainen?

Juuri nyt tuntuu siltä, että pikkulapsivuodet jäivät taakse silmän räpäyksessä. Esikoulukin vain humahti ohi sellaisella vauhdilla, että hyvä, jos huomasin sen edes kunnolla alkaneen. Korona veroitti toki kevään eskaripäiviä merkittäväksi ja ehkä siitä syystä pieni paniikki esikoisen koulun alusta nosti päätään jo pari kuukautta sitten. Olenko minä muka jo koululaisen äiti?! En ole valmis, enkä tiedä onko tuo pieni hentoinen olentokaan…

Paniikkiani ei helpottanut se tosiasia, että emme koskaan saaneet eskarin (ja päiväkodin) osalta jättää niitä hellyyttäviä sekä kyynelkanavat niin tehokkaasti aukaisevia jäähyväisiä perinteisten kevätjuhlien muodossa, kun kokoontumisrajoitukset olivat yhä voimassa. Pienehkön päiväkodin ansiosta saimme onneksi eskarivanhempien kanssa yhdessä junailtua minimaalisen kiitos- ja muistelohetken tarhan pihalle. Se toimi vähintään laastarina tälle äidille, joka oli niin kovasti odottanut tätä merkkipaalua esikoisen elämässä. Olin jo varautunut itkemään hullun lailla ja tuntemaan ylitsevuotavaa ylpeyttä meidän tulevasta koululaisen alusta.

Mutta vaikka eskari ei päättynyt meidän esikoisen kohdalla perinteisin juhlamenoin, lähti äiti siitä huolimatta kyynel silmässä päiväkodin pihasta viimeisen kerran. En odottanut siinä kohtaa moista tunneryöppyä itseltäni, mutta katsellessani esikoisen pakkaavan viimeistä kertaa tavaroitaan siellä niin tutussa pienessä ja sympaattisessa eteisessä tunsin itkun nousevan kurkkuuni. Tyttö huuteli iloisena ja reippaana heipat rakkaille hoitajille sekä eskariopelle, mutta äiti ei enää kyennyt pidättelemään kyyneliä. Itkuisella äänellä yritin piipittää kyynelten lomassa, miten kiitollisia olemmekaan hyvästä, lämpöisestä ja kaikin puolin taidokkaasta hoidosta sekä opetuksesta. Minua lohduteltiin sanomalla, että onneksi pikkusisko todennäköisesti seuraa siskon jalanjäljissä ja pääsemme vielä palaamaan tuohon maailmaan lämminhenkisimpään ympäristöön hänen kanssaan. Ja ehkä kuopuksen kohdalla saamme myös todistaa perinteisiä eskarimenoja juhlineen ja todistuksen jakoineen.

Mutta ennen kuin nyt menemme liikaa asioiden edelle, niin palataan hetkeksi itse aiheeseen, eli äidin fiiliksiin tulevasta koulun alusta. Vaikka minulle on kasvanut viimeisinä kuukausina sellainen varma ja luottavainen tunne siitä, että kaikki tulee menemään hienosti ja esikoinen on toden totta täysin valmis hyppäämään uusiin seikkailuihin, kalvaa jokin pieni asia mieltäni. En oikein osaa pukea sitä kunnolla sanoiksi, mutta kaipa se on se irtipäästämisen tunne, joka tämän vatsassa vellovan ja iltaisin hieman valvottavan tunteen saa aikaiseksi. Kokonaanhan tässä, eikä ehkä missään vaiheessa elämää, tarvitse onneksi omasta pienestä irti laskea, mutta niitä naruja on osattava höllentää sekä osasta niistä on, halusi tai ei, päästettävä täysin irti.

Luin vastikään jutun siitä, miten pieni vastasyntynyt vauva kamppailee ensimmäisenä ja vähän sitä seuraavinakin vuosina sen samaisen irtipäästämisen tunteen kanssa. He ovat olleet kiinteä osa äitiä ja nyt olisi aika pikku hiljaa irtautua. Samaan tahtiin kun irtautuminen lapselle helpottuu vaikeutuu se puolestaan monille äidille. Jo nyt huomaan välillä, että pitäisi antaa lapsen vieläkin vapaammin mennä ja tehdä, vaikka sydän sanoo toista. Toivon, että ajan kuluessa löydän sen hyvän kultaisen keskitien, jossa molemmat lapseni kokevat minun pysyttelevän eri elämän vaiheissa sopivan lähellä tukena ja turvana, kuitenkaan liikaa kahlitsematta.

Tulevan koulujen alun osalta olen pyrkinyt luomaan esikoisella mukavan ja innostavan ilmapiirin sekä antanut hänelle tilaa. Jostain luin vinkkinä, että kannattaa kysyä rohkeasti lapselta mietityttääkö häntä jokin koulun alkamisessa ja tarpeen mukaan puhua asiat halki. Viime viikkoina me olemmekin jutelleet monenlaisista asioista ja tänään kysyessäni tytön fiiliksiä hän kertoi olevansa vain innoissaan. Se vastaus sai minullekin mielenrauhan, vaikka yhä edelleen minusta tuntuu, että olen esimerkiksi unohtanut jotain todella oleellista.

Reppu on kuitenkin hankittu ja sen sisällekin on tavarat valmiina. Käyttännönjärjestelyt ovat pitkälti myös selvillä ja ne loputkin selviävät varmasti sitten keskiviikkona. Ensimmäisen päivän vaatteet on jo valittu valmiiksi, joten ehkä sitä pitäisi itsekin vain alkaa nauttia ajatuksesta, että hitsi vie aivan pian meidän kodissa tallustelee pesunkestävä koululainen!

Onko siellä muuten muita samassa tilanteessa olevia äitejä?

Tai aloittaako teidän lapsi/lapset jonkin muun merkittävän uuden taipaleen tässä kohtaa?

Entä onko jollain heittää viime hetken vinkkejä/rohkaisun sanoja äidille (tai lapselle) tässä vaiheessa? :)

kuvat: Hanna Väyrynen

Hei Arki, minä täällä Lomalainen

Posted on

Minä heinäkuun ensimmäisellä viikolla:

“Taidan ottaa heinäkuun hieman rennommin ja lomailla, jos siltä tuntuu sekä olla mahdollisimman paljon lasten kanssa.”

Minä elokuun ensimmäisellä viikolla:

‘”Jaahas heinäkuu oli ja meni :D Näköjään lomailin sen kokonaan, tekipä hyvää.”

Takana on pisin lomaputkeni (blogista) koskaan. Oikeastaan pisin kesälomaputkeni sitten varhaisteinivuosien, jolloin en vielä ollut päässyt kesätöiden makuun, vaan kesät meni kavereiden kanssa ja harrastuksissa. Valehtilisin, jos sanoisin, etten lomalla ole miettinyt blogia ollenkaan, sillä minun teki ajoittain todella kovasti mieli palata tänne ja kirjoittaa kuulumisia. Mutta tiesin, että ne olisivat olleet yhdet satunnaiset kuulumiset ehkä viikon tai kahden sisään ja sitten olisin taas haahuillut menemään Suomen kesässä ja miltei unohtanut WordPressin salasanani.

Blogi on kulkenut matkassani niin kauan, että tuntuu vaikealta olla siitä erossa, mutta samaan aikaan hetkellinen ero tuntuu hyvältä ja on erittäin tarpeellista. Maailma on muuttunut viimeisien vuosien aikana blogienkin osalta ja nyt tuntuu hullulta, että joskus alkuvuosina päivitin tätä useamman kerran päivässä. Ajan kuluessa blogin päivittämisestä on tullut verkkaampaa ja harkitumpaa, joka on täysin ymmärrettävää, kun rinnalle on tullut muita kanavia, jotka vievät oman aikansa ja ovat omalta osaltaan syrjäyttäneet tietyt palaset pois blogeista.

Minusta tämä muutos on ollut ihana. Olen aina tykännyt panostaa blogipostauksiin ja jossain kohtaa koin kovasti painetta siitä, etten pystynyt tuottamaan haluamaani sisältöä tarpeeksi tiuhaan tahtiin. Nyt koen, että verkkaammalla postaustahdilla pystyn ja jaksan panostaa blogijulkaisuihin juuri sen verran kuin haluan. IG:n puolella olen puolestaan aktiivisemmin läsnä (loma-aikoinakin) ja sinne sisällöt syntyvät enemmän lennosta, vähemmällä harkinnalla. Näiden kahden alustan lisäksi myös Podcast-maailma on avautunut minulle tänä vuonna, sekä tuonut uuden ulottuvuuden tehdä töitä alalla. Olen miettinyt kovasti tulevaa syksyä ja sitä mitä haluaisin tehdä ja erityisesti miten haluaisin tehdä. Tuntuu, että IG:n rooli on selvä ajankohtaisten asioiden, lyhyempien kuulumisten ja vaikka asukuvien kanavana. Myös podcast on ottanut oman paikkansa syvällisempien pohdintojen pyhättönä, tosin siellä aiheet rajautuvat äitiyteen ja lapsiarkeen. Mutta entäpä blogi? Millaisen sisällön paikka tämä on?

Tänään mietin parhaan ystäväni kanssa juurikin tätä kysymystä. Minkälaista blogien ja erityisesti omani sisältö nyt on tai voisi tästä edespäin olla? Kymmenen vuotta sitten muotipainotteisena tyyliblogini alkanut Si Moda (johon nimikin viittaa) on tänä päivänä paljon muutakin kuin muotia. Oikeastaan olen miettinyt onko tämä tyylipäivitysten paikka enää laisinkaan vai kuuluvatko “asukuvat” Instagramin puolelle? Olisiko täällä hyvä keskittyä kotiin, talonrakennukseen, sisustamiseen, tuunaukseen, ruokajuttuihin ja sitten niihin syvällisempiin pohdintoihin, jotka eivät podin puolella pääse ääneen?

Valta blogin sisällöstä on aina ollut ja on yhä minulla, mutta arvostan niin kovasti teidän mielipidettänne, että olisi ihana kuulla, mitä TE haluatte täällä nähdä ja lukea? Minkälaiset postaukset ja aiheet saavat teidät palaamaan tänne yhä uudelleen? Entä mitkä sisällöt toivotte mielummin näkevän esimerkiksi Instagramin puolella?

Palaan tässä pikku hiljaa kohti (uutta) normaalia arkea ja odotan kovasti, että se lähtee rullaamaan myös meidän tulevan ekaluokkalaisen koulunkäynnin sekä kuopuksen päivähoidon osalta seuraavan parin viikon sisällä. Heinäkuu oli tarpeellinen tauko täältä, mutta ette tiedäkään miten ihanalta tuntuu kirjoittaa tätä postausta juuri nyt. Vaikka välillä sitä miettii, että onkohan blogien ja erityisesti oman blogini aika jo ohi, niin ainakin vielä palan halusta kirjoittaa ja kuvata tänne asioita, jotka minua koskettaa ja inspiroi juuri nyt.

neule Zara / toppi ja housut Gina Tricot / kengät Vagabond / laukku Elleme / aurinkolasit Gucci

kuvat: Hanna Väyrynen