Hyvinvointi & terveys

Lapsiperheen uniasiaa

Instagramin puolella kävin pientä keskustelua meidän perheen nukkumisesta ja erityisesti lasten nukkumisesta. Se kirvoitti sen verran monta hyvää keskustelua, että päätin jatkaa aihetta täällä.

Tosiaan nyt on aika tarkalleen saatu vuoden verran nauttia yöunista meidän perheessä. En puhu edes hyvistä yöunista, vaan yöunista ylipäätänsä, sillä kuopuksen vauvavuosi ja vähän päälle (1v2kk asti) oli valvomista. Jatkuvaa, uuvuttavaa, hermoja kiristävää ja “kohta menetän uskoni” -tyyppistä valvomista. Öihin ei tuntunut auttavan mikään keino (voin vannoa, että KAIKKI kokeiltiin). Lopulta ymmärrettiin ottaa allergiaepäilyt tosissaan ja saatiin karsimalla selville, että maito ja omena on parempi pitää poissa kuopuksen ruokavaliosta. Sen jälkeen meni alle viikko ja hän nukkui koko yön ilman itkuja. Siinä kohtaa oltiin niin loppu molemmat vanhemmat, että päätettiin antaa kuopukselle juuri ne asiat mitä hän yöllä vaati nukkuakseen ilman itkuja. Hän halusi viereen, joten otin hänet kainaloon. Hän halusi tutin, mieluiten kaksi (toisen suuhun ja toisen käteen “unileluksi”), sehän sopi meille. Minun puolestani hän olisi vaikka saanut nukkua päälläni koko yön, jos vain nukkui.

Kuopuksen nukkuminen parani paranemistaan ja lopulta hänestä tuli yhtä kelpo nukkuja (ei niinkään nukahtaja) kuin isosiskonsa. Maassa rauha ja myös vanhempien pääkopassa. Ajattelin, että tästä sitten jossain kohtaa siirrymme vaiheeseen, jossa hän nukkuu koko yön omassa huoneessaan. Tähän välin kerrottakoon, että esikoinen on nukkunut omassa huoneessaan (yöhiippailuja lukuunottamatta) n. 8kk ikäisestä lähtien, joten tottakai alkuun oletin, että kuopuksen kanssa voitasiin mennä jotakuinkin samaa rataa. Tai itse asiassa kuvittelin ennen hänen syntymäänsä, että voisimme tehdä siirron jo paljon aikaisemmin, koska esikoisen kohdalla sitä mahdollisuutta kaksiossa asuessamme ei edes ollut. Mutta kuten todettua, kuopus näytti vauvavuotenaan lähinnä “keskisormea” meille vanhemmille, kun yritimme unijärjestelyitä parannella eikä omassa sängyssä nukkuminen maistunut senkään jälkeen, vaikka onneksi yöitkuista päästiin eroon. Äidin kainalossa oli yhä se paras paikka.

Ajatukseni ja mielipiteeni siitä, että vauvojen olisi hyvä siirtyä jo aikaisessa vaiheessa omaan huoneeseen nukkumaan ovat tätä myötä heittäneet kuperkeikkaa. Se mikä toimi esikoisen kohdalla, ei toiminutkaan kuopuksella. Yllätys, yllätys. Lapset ovat erilaisia, tässäkin kohtaa. Kaikilla ei toimi samat jutut, eikä tarvitsekaan toimia. Ei ole oikeaa ja väärää. Eikä varsinkaan tapaa, jolla jotenkin “pilaisit” lapsesi edes hetkellisesti. Minusta tuntuu, että Suomessa on jotenkin todella mustavalkoinen kulttuuri vauvanhoitoon liittyvissä asioissa. Nähdään vain yksi vaihtoehto ja kuljetaan sitä kohti sokeana. Ja annetaan myös kovaan ääneen kuulua, jos joku yrittää toimia toisin. Itselläni ei olisi pokkaa lähteä neuvomaan toista äitiä, että ei muuten kannata tehdä näin tai sitten käy niin ja niin. Mikä minä olen hänelle sanomaan, kun en tunne hänen vauvaansa kuten hän tuntee tai tiedä heidän tilanteestaan.

Tämä ehdottomuus, parhaiden tapojen ylikorostaminen ja neuvominen voi olla todella ahdistavaa varsinkin uusille tuoreille äideille. Ensinnäkin on jo tarpeeksi hankalaa rämpiä siinä uudessa elämäntilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin helppo, vaikka lapsi olisikin perustyytyväinen ja nukkuisi öisin. Vauva on kuitenkin yksilö siinä missä me aikuisetkin, eikä mekään kaikki tykätä samoista asioista. Toisen vauva tykkää nukkua kainalossa ja toinen viihtyy hyvin omassa pinniksessä. Jos lapsesi nukkuu vain ja ainoastaan vieressäsi, niin punnitse olisiko itsesi ja hänen kannalta parempi ottaa kainaloon, vaikka sitten seuraavaksi viideksi vuodeksi. En nimittäin usko, että voisit tällä päätöksellä “pilata” yhtään mitään, enkä myöskään usko, että kukaan vanhempi koskaan katuu tällaista päätöstä jälkikäteen.

Se päivä nimittäin koittaa vielä, jolloin äitin viereen ei enää halutakaan tulla. Toisilla se tulee aiemmin kuin toisilla, mutta se tulee. Se pieni ihminen, joka oli sinusta joskus niin riippuvainen eikä saanut unenpäästä kiinni kuin olemalla ihan liki onkin yhtäkkiä iso, täysin omillaan pärjäävä. Nyt, jos ajattelin tuota joskus meidänkin kohdalla koittavaa hetkeä, niin koen lähinnä kiitollisuutta itselleni, että olen antanut kuopuksen nukkua meidän välissä ja annan vastedeskin. Isompikin tyttö saa tulla meidän makkariin tarpeen tullen nukkumaan patjalle. Tällä hetkellä minulle riittää se, että he osaavat molemmat nukahtaa nätisti omiin sänkyihinsä. Se mistä he aamulla heräävät, on joka aamuinen mysteeri. Lähes poikkeuksetta kuopus siirtyy jossain kohtaa meidän väliin ja porskuttaa siinä aamuun asti. Neljää ihmistä meidän sänkyyn ei oikein mahdu, mutta on myös ollut niitä aamuja, jolloin heräämme kaikki sikinsokin parisängystä. Siinä kohtaa ollaan lähinnä vitsailtu, että isompi sänkyhän tässä tarvitaan.

Vaikka tässä talossa on yön pimeinä tunteina koettu viime vuosien aikana todella epätoivoisia hetkiä, niin nykyisin, jos satun kesken yötä heräämään ja huomaan ensin kuopuksen kylkeäni vasten ja sitten esikoisen tulleen sänkyni viereen lattialle, en voi kuin hymyillä. Saatan siinä kohtaa silittää heitä nopeasti ja miettiä, että hitsi vie, siinä ne tytöt on, turvassa mun vieressä ♥

Miltä paniikkikohtaus tuntuu?

 

Tämän kappaleen avaamista teille elämästäni en todellakaan odottanut, saati varsinkaan toivonut. Ajattelin pitkään, että ne joskus kauan sitten koetut paniikkikohtaukset olivat vain menneisyyden haamuja, joista minulla ei olisi eikä tulisi koskaan olemaan mitään sanottavaa. Ei ennen viime marraskuuta. Silloin elämä heitti kuperkeikkaa ja paniikkikohtaukset palasivat elämääni. Ensin kohtauksia tuli yksi, heti perään toinen ja kolmas. Lopulta ne vakiintuivat ja niitä alkoi tulla joka viikko.

Nyt olen ymmärtänyt, että menneisyyden haamujen sijaan kärsin diagnosoimattomasta paniikkihäiriöstä ja nämä kohtaukset ovat tosiasiassa jotain, jotka tulevat kulkemaan rinnallani aina. Vaikka en niitä viikkoihin, kuukausiin tai jopa vuosiin kokisi, alttius niille on ja pysyy. Paniikkikohtaukset valtaavat kehon silloin, kun mikään muu aikaisempi varoitussingaali ei ole ollut riittävän tehokas. Ne pysäyttävät pakosta, tainuttavat voimalla ja toistavat itseään, kunnes uskomme, että asioiden on ihan oikeasti muututtava. Muututtava siksi, että jokin asia meissä on ihan oikeasti epätasapainossa, vaikka emme sitä itse huomaisi tai yrittäisimme sen kieltää.

Kuten moni muu ennen minua, myös minä etsin alkuun fyysisiä syitä kohtauksilleni. Se on luonnollista, mutta usein pelkkää harhaa. Paniikkikohtauksen lukemattomat oireet saattavat saada sinut uskomaan, että olisit fyysisesti sairas, vaikka oikeasti vika on useimmissa tapauksissa henkistä, ainakin pohjimmiltaan. Fysiologiset oireet heittävät kuitenkin vettä myllyyn sellaisella voimalla, että 99% ajasta olet täysin varma siitä, että jotain sellaista vikaa sinussa on oltava, johon apu löytyisi sairaalasta. Siksi aivan kuten minäkin, moni saattaa alkuun harhautua kulkemaan spesialistilta toiselle vastausten toivossa. Turhaksi en tätä missää nimessä kutsuisi, sillä ainakin itseäni auttoi ns. vaihtoehtojen poissulkemis -taktiikka. Sen avulla tunsin saavani edes pienen otteen tilanteesta, joka ei muuten tuntunut olevan hallinnassani laisinkaan.

Minkälaisista oireista sitten kärsin? Minulta on kysytty useaan otteeseen viimeisen parin kuukauden aikana, että miltä se paniikkikohtaus oikein tuntuu? Olen ymmärtänyt, että tämä on hyvin yksilöllistä, vaikka pääpiirteet kohtauksissa ovatkin monilla samat. Siksi haluan korostaa, että seuraavat tuntemukset ovat minun henkilökohtaisia tuntemuksia, mutta jaan ne tässä kohtaa, jos niistä on vaikka apua teille jollekin.

Ennen itse kohtausta koen yleensä esioireita, joista varhaisimpien olemassaolon olen ymmärtänyt vasta nyt. Jopa viikkoja ja kuukausia ennen itse kohtausta näen toistuvia painajaisia, nukun huonosti ja herään aamulla väsyneenä. Koen myös päivisin erilaisia pelkotiloja, jotka tuntuvat hyvin todellisilta, vaikka ääneen kerrottuna ne olisivatkin aivan naurettavia. Puren hampaitani yhteen ja kärsin lihasjumeista.

Juuri ennen kohtauksen tuloa (n. 1-2h) kroppani kärsii todella voimakkaista fyysisistä reaktioista. Pelkotila pahenee ja vatsani menee sekaisin. Heikottaa ja tekee pahaa. Kun itse kohtaus ottaa vallan, luulen sekoavani. En pysy enää pystyssä, vaan minun on vähintään kyykistyttävä. Useimmiten pelkkä selällään makuu kovalla lattialla onnistuu. Silloinkin tunnen putoavani pohjattomaan syvään aukkoon. Pelkotilat muuttuvat sata kertaa pahemmiksi ja olen lähes tulkoon varma edessä häämöttävästä kuolemasta. Kuolemanpelko näillä hetkillä on ollut itselleni se pahin ja raastavin. Se tuntuu niin todelliselta, että alan vapista ja itkeä hysteerisesti. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Luulen saavani sydänkohtauksen. Päässä pyörii niin, että sydänkohtauksen lisäksi luulen sekoavani, lopullisesti.

Tämä mieltä ylentävä tila kestää yleensä parista minuutista jopa puoleen tuntiin. Sen jälkeen en enää tärise tai tunne putoavani. Sydämeni on rauhoittunut tästä taistele ja pakene -tilasta, mutta rintaa puristaa edelleen. Pahoinvointi on tallella ja sen kaveriksi olen saanut päänsäryn. Ne sinnittelevät luonani ainakin seuraavaan päivään. Hetken päästä minuun iskee todella kova väsymys, josta on aivan turha yrittää päästä ylitse vain hyvillä yöunilla. Tämän kauhujen talon maratonin jälkeen keho vaatii lepoa. Totaalista lepoa. Olen huomannut, että minua auttaa oleskelu ärsykkeettömässä tilassa. Se on usein haastavaa pikkulapsiarjessa, mutta esimerkiksi kävely yksin metsässä saattaa jo auttaa merkittävästi. Ensimmäisten kohtausten jälkeen en tosin uskaltanut ottaa askeltakaan sohvalta. Makasin siinä seuraavat seitsemän tuntia putkeen. Seuraavana päivänä jaksoin laahustaa takapihalle seisomaan. Kun parin päivän päästä jaksoin kävellä ensimmäisen kerran korttelin ympäri itkin vuolaasti. Se tuntui uskomattomalta.

Itselläni tämä ensimmäinen kohtaus ja sitä melko nopeasti seuranneet pari muuta olivat ne kaikista pahimmat. Niistä yli pääsemiseen meni aikaa, enkä osannut kontrolloida kohtauksia laisinkaan. Ne vain pyyhkäisivät ylitseni kuin tsunami. Olin niiden jälkeen niin hajalla, kuin ihminen olla ja voi. Olin epätoivoinen ja niin ahdistunut, etten uskonut enää koskaan pystyväni normaaliin elämään. Ahdistuneisuus onkin se pahin asia, jonka paniikkikohtaus jättää jälkeensä. Ahdistavasta olosta ei tunnu pääsevän millään, vaikka kohtauksesta olisi jo päiviä tai viikkoja. Samaan aikaan sitä pelkää uuden kohtauksen tuloa ja kierre on valmis.

Pikku hiljaa aloin kuitenkin löytää keinoja myötäillä kohtauksia. Tsunamin sijaan ne tuntuivat enää pieniltä hyökyaalloilta. Tärkein oppi oli ymmärtää olla taistelematta niitä vastaan raivokkaasti. Sanoa peilin edessä, että hei anna tulla vaan minä olen valmis. Kuulostaa järkyttävän typerältä, mutta toimii. Ainakin omalla kohdallani. Aloin psyykkaamaan itseäni kohtauksien varalle. Samaan tapaan kuin ennen urheilusuoritusta kävin pääni sisällä läpi vaihe vaiheelta mitä tulisi tapahtumaan ja tsemppasin itseäni. Sinä selviät, sinä pystyt tähän. Yhtäkkiä huomasin, että kohtausten tullessa minun ei enää tarvinnut maata lattialla. Pystyin hengittelemään niiden läpi kyykyssä. Kohtauksen päätyttyä olin jo tunnin sisällä ulkona kävelemässä. Melkoinen muutos ensimmäiseen kohtaukseen.

Sitten kului viikko, ettei kohtauksia tullut ja sitten kaksi. Välillä tuli takapakkia, josta ahdistuin alkuun, mutta sitten huomasin, että kokonainen kuukausi oli mennyt ilman ainuttakaan kohtausta. Juuri nyt tätä kirjoittaessa tarkalleen kuukausi ja yksi viikko. Yhä edelleen takaraivossani jyskyttää pelko siitä, että kohtaukset palaavat. Tosiasissa ne voivat hyvin sen tehdäkin, sillä kuten alussa sanoin taipumus ja alttius niille eivät tule koskaan katoamaan. Tämän olen jo jollain asteella hyväksynyt, mutta pelko on yhä läsnä. Sen työstäminen tulee viemään vielä aikaa, mutta ehkä jonain päivänä pääsen siitäkin eroon. Olen asian suhteen luottavainen, sillä olen jo todistanut itselleni omat kykyni. Kykyni nousta sieltä syvästä kuopasta pikku hiljaa askel askeleelta. Löytää omat keinoni ja toimintatapana paniikkikohtausten varalle.

Kuluneen kuukauden aikana olen muutamaan otteeseen kokenut lievää ahdistusta, mutta päässyt siitä eroon omin neuvoin. Hengitysharjoitukset, kehonhuolto ja liikunta ovat olleet avainsanoja. Säännölliset käynnit hierojalla ja muutenkin itsestäni huolehtiminen ovat auttaneet pitämään tilanteen vakaana. Tärkeintä on ollut ottaa aikaa itselle. Aivan eri tavalla kuin olen esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana ottanut. Olen ollut itsekkäämpi kuin moniin vuosiin.

Olen sanonut ääneen läheisille, että hei nyt en jaksa, vaikka entinen minä olisi väsymyksestä huolimatta paahtanut menemään. Olen sanonut kaipaavani omaa aikaa ja saanut sitä. Olen vahvistunut fyysisesti, kiitos liikunnan, josta olen oppinut taas nauttimaan ja se on nostanut viereystilaani selkeästi. Olen huomannut ahdistuneisuuden olevan osittain kytköksissä kuukautiskiertoon ja ollut itselleni vielä armollisempi tiettyinä päivinä. Olen tehnyt lukemattomia pieniä muutoksia arjessani, mutta en ole pakottanut itseäni mihinkään. En liikkumaan tai vaikka syömään terveellisesti. Olen tehnyt niin kuin hyvältä tuntuu. Olen kuunnellut, mitä minä ihan oikeasti tarvitsen.

Vaikka sitä ehkä luulisi, että kaiken kokemani ja alituisen pelon vuoksi vihaisin yli kaiken paniikkikohtauksia, niin todellisuudessa olen niille kiitoksen velkaa. Velkaa keholleni, joka osasi lähettää hätäsignaalin huolestuttavasta tilasta, jota en itse nähnyt tai halunnut nähdä. Kaikkien kehot eivät näin reagoi ja sen myötä osa ajautuu paljon syvempiin vesiin kuin minä. Jos siellä on siis joku toinen, joka kärsii paniikkikohtauksista ja tunnet vain silkkaa vihaa niitä kohtaan, niin yritä ajatella, että nämä ovat ehkä ne, jotka pelastavat sinut ennen kuin ehdit hukkua, vaikka ne h-hetkellä tuntuisivatkin hukuttavan sinut.

Purentalihashieronta kokemuksia

Tänään kirjoittelen teille kokemuksistani purentalihashieronnasta. Tätä on toivottu moneen otteeseen ja palan itsekin halusta kirjoittaa tästä. Sen verran erityinen kokemus tai kokemukset ovat nämä käynnit purentalihashieronnassa olleet.

Alkuun minulla ei oikeastaan ollut mitään ennakko-odotuksia hieronnan suhteen, mutta pelkäsin sen sattuvan kovasti. Tämä tuntui myös olevan yleinen pelko teidän seuraajien keskuudessa. Muutamia villejä tarinoita olin minäkin etukäteen kuullut ja ne omalta osaltaan varmasti lisäsivät pelkoa. Käsi sydämellä voin kuitenkin kertoa, että minuun ei ole sattunut yhdelläkään hierontakerralla ja hieronta on aina edennyt omien toiveideni & kivunsietorajojeni mukaan. Omalla kohdallani alkutilanne oli sen verran huono, että lähdimme liikkeelle ekstravarovaisesti, mutta uskoisin, että osaavan hierojan käsissä sinuun ei satu sen enempää kuin muussa hieronnassakaan. Ja ainakin itselleni on aina sanottu, useampaankin otteeseen hieronnan aikana, että pitää sanoa, jos tuntuu liikaa :)

Tässä kohtaa on ehkä hyvä todeta, että purentalihashierontakokemukset vaihtelevat varmasti hyvinkin paljon riippuen tekijästä ja hierottavasta. Kaikki hierottavan lähtötilanteesta alkaen vaikuttavat siihen, miten ensimmäinen ja sitä seuraavat mahdolliset kerrat etenevät. Haluankin siis nyt korostaa, että puhun tässä vain omasta kokemuksestani ja nimenomaan käynneistäni hierojani Nea Mantilan luona, jolta sain myös suostumuksen esiintyä nimellä tässä julkaisussa.

Mutta aloitetaan tarina lähtötilanteestani, joka oli yhtään kaunistelematta karmea. Joulukuun puolessa välissäni selkäni, hartiani, kaulalihakseni, sekä itse purentalihakset olivat menneet niin pahaan jumiin, että pelkkä oleminen tuntui epämukavalta. Jumin lisäksi kärsin päänsäryistä, silmäkivusta, pistävästä kurkkukivusta ja yleisestä huonosta olosta sekä huimauksesta. Näiden päälle tai näiden vuoksi kärsin myös niistä paniikkikohtauksista, joten aikamoinen oire-coctail otsassa marssin ensimmäiselle käynnilleni Nean luo. Näin jälkeenpäin olen purkanut tätä vyyhtiä pikku hiljaa ja todennut, että mitä todennäköisemmin stressistä pahentunut bruksismi on ollut tässä se isoin tekijä. Paljon muitakin ongelmia ja epäkohtia arjessani on tässä matkan varrella “paljastunut”, mutta palataan niihin vähän myöhemmin.

Varatessani aikaa ensimmäiseen purentalihashierontaan kerroin jo puhelimessa Nealle surkeanpuoleisesta tilanteestani, jotta hänellä olisi jo aavistus siitä, minkälainen ihmisraunio hänen luokseen on tallustelemassa. Ensimmäiselle käynnille tallustelin muuten tunnin etuajassa, kun kävin niin ylikierroksilla. Lopulta oikean ajan koittaessa minua vastassa oli super mukavanoloinen ja reipas tyyppi. Reipas on sanana vähän kökkö, mutta en keksi siihen mitään muutakaan fiksua suomenkielistä sanaa. Itse tykkään kovasti reippaista tyypeistä, tiedättekö sellaisesti oma-aloitteisista, toimeentarttuvista ja rohkeista, melko ennakkoluulottomista. Tällainen tyyppi minulla oli myös viimeksi kätilönä synnytyssalissa ja se oli ihan parasta! Kun olen itse hajalla, kivuissa ja vähän eksyksissä, niin tuntuu, että tarvitsen tällaisen tyypin, joka on toki myös empaattinen ja mukava, mutta ennen kaikkea reipas! Minua saa ja pitääkin potkia vähän eteenpäin, koska sillä tavalla saan itseeni taas uutta puhtia ja selviän isommistakin haasteista.

Tämä joulukuinen olotila oli omanlaisensa haaste ja ennen tätä hierontaa olin käynyt jo mm. yleislääkärillä, kurkkulääkärillä ja akupunktiossa. Vaikka minulla ei ollut sen kummempia ennakko-odotuksia hierontaa kohtaan, niin jokin pieni ääni sanoi sisällä, että hei tästä voisi olla sinulle apua. Ensimmäisellä kerralla kävimme kattavasti läpi tilannettani. Arjen kompastuskiviä oli vähän joka osa-alueella aina huonosta työergonomiasta päivityksen tarpeessa olevaan sänkyyn sekä nukkumisasentoon. Taisin siinä hermostuneesti naurahtaa, kun tajusin miten pielessä niin moni pikkuasia oli elämässäni. En ole oikein koskaan kohdannut sellaista “nyt tarvitaan totaalinen elämäntapamuutos” – fiilistä ennen kuin nyt. Asioiden oli muututtuva, jos en haluaisi aloittaa ja jatkaa vuotta 2021 totaalisena ihmisrauniona.

Ensimmäisellä hierontakerralla Nea keskittyi tunnustelemaan tilannettani ja hieromaan ympäröiviä lihaksia. Se oli hyvä päätös ja lempeä lasku tähän hoitomuotoon. Perinteisestihän purentalihaksia hierotaan suun sisäpuolelta (joka tuli muuten pienenä yllätyksenä itselleni) ja toki myös ulkopuolelta, mutta niihin kajottiin vasta toisella hoitokerralla. Ennen kotiinlähtöä sain muutamia kotijumppaohjeita, joita aloitin varovasti tekemään heti seuraavana päivänä.

Kotijumpat koin alusta alkaen tosi hyviksi ja tehokkaiksi. Olin itse todella motivoitunut tekemään lähes mitä vaan oloni parantamiseksi, joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä tekisikö sitä annettuja kotijumppia vai ei. Toki paloin halusta päästä jatkamaan Nean kanssa ja joulun jälkeisinä välipäivinä koitti vihdoin seuraava hoitokerta. Sitä odotin hieman jännityksellä, koska tiesin, että silloin päästäisiin kokeilemaan myös sitä varsinaista purentalihastenhierontaa.

Yllätyksekseni se olikin paljon helpompi homma kuin olin odottanut. Toki se tuntui, mutta ei ollut mitenkään kamalaa. Lähinnä outoa ja hieman huvittavaa, kuten kuvista voi päätellä :D Nea kävi läpi neljä eri kohtaa molemmin puolin suussani tai itse asiassa vain kolme, koska viimeiseen paikkaan ei ensimmäisellä kerralla päästy. Se vaatii itseltäni pari harjoituskertaa, että pystyin hengittelemään ja rentoutumaan niin, ettei oksennusrefleksi yllätä. Alkuun ajattelin, ettei siitä tule yhtään mitään, mutta jo seuraavalla hoitokerralla saimme viimeiseenkin paikkaan pintakosketuksen. Nyt sitä pystyy jo kevyesti hieromaankin.

Edistystä on siis tapahtunut ja nyt viimeisimmällä eli neljännellä hoitokerralla totesimme, että purentalihakset alkavat olla jo aika vetreät. Tunne on täysin erilainen kuin silloin joulukuun puolessa välissä. Oikeastaan ensimmäinen sellainen ahaa-elämys tuli jo toisen hoitokerran jälkeen, jolloin olimme ensimmäistä kertaa hieroneet suun sisäpuolelta. Hieronnasta seuraavana päivänä koko kehoni valtasi todella euforinen olo. Tuntui, että pystyin pitkästä aikaa hengittämään vapaasti ja mitään paikkaa ei erityisemmin puristanut tai ahistanut. Se oli aivan paras tunne ja se on vain vahvistunut tätä seuranneiden hierontakertojen jälkeen sekä jäänyt yhä pysyvämmäksi.

Itse purentalihashieronnasta haluan vielä sanoa sen verran, että ainakin minun kohdallani se on ollut myös paljon muuta kuin tuota hassun näköistä sormien suuhun työntämistä. Lihaksia aina suun sisäpuolelta, niskaan ja kaulaan saakka on hieronnan lisäksi myös jumppautettu. Sanoinkin Nealle eilen, että minusta tämä tuntuu enemmän kuntouttavalta fysioterapialta kuin ehkä hieronnalta. Toki omat kokemukseni hieronnasta ylipäätänsä ovat aika vähäisiä, mutta jos mielikuva purentalihashieronnasta on se, että joku painelee ja hieroo vain sinua, niin omalla kohdallani tämä ei ainakaan pidä paikkaansa.

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa Nea huomasin, että minulla on selvästi lihasheikkoutta vasemmalla puolella suuta (joka saattaa johtua mm. viime keväisestä pienestä leikkauksesta). Tätä lihasepätasapainoa ja nimenomaan vasenta puolta onkin pitänyt työstää ja jumppauttaa selkeästi oikeaa enemmän, mutta eteenpäin ollaan siinäkin menty. Myös alati lonksuvien leukojeni varalle on kehitelty erilaisia jumppia, joita teemme yhdessä hieronnan aikana sekä minä sitten yksin myös kotona peilin edessä. Sen lisäksi, että leukani lonksuvat, rahisevat ja aukeavat kuin vanha kirstu tapahtuu niissä myös toispuoleista liikettä avatessa. Kaikkia näitä yritämme nyt vielä jumppauttaa, sen mitä pystymme. En tiedä tulenko koskaan pääsemään kaikista leukavaivoista eroon, mutta tähän saakka tehdyt huimat harppaukset antavat kyllä uskoa siihen, että vielä on jotain saavutettavissa.

Alkuun Nea suositteli, että kävisin hänen luonaan ainakin sellaiset viisi kertaa viikon välein ja ensi kerralla olisi luvassa nyt se viides kerta. Omasta mielestäni olemme jo ylittäneet odotukset, mitä näiden hoitokertojen aikana voimme saada aikaan, koska en rehellisesti edes tiennyt, mitä tältä odottaisin. Olen kuin uudesti syntynyt ihminen ja päätös varata se ensimmäinen hieronta-aika oli heittämällä viime vuoden paras. Toki olen tässä ohella tehnyt paljon muitakin elämäntapamuutoksia kotona ja ne ovat varmasti edesauttaneet olon paranemista. Hyvä olo ja hyvinvointi ovat niin kokonaisvaltaisia asioita, että on hullua ajatella, että vain yksi asia korjaisi minun tapauksessani kaiken. Jo tässä parissa viikossa on taas huomannut, miten moni asia vaikuttaakaan toiseen. Mutta onneksi samalla tapaa kuin se lumipallo lähtee vyörymään niiden negatiivisten asioiden kanssa, lähtee ne positiivisetkin asiat kerryttämään lisää positiivisia asioita. Esimerkiksi se, että sain hieronnan avulla pois sen pahimman ahdistuksen tunteen auttoi minua pääsemään taas kiinni liikunnan pariin, joka puolestaan tukee nyt sitä, että tulokset näistä hieronnasta on pysyvämpiä. Aion vielä jatkaa Nean kanssa ainakin muutamat hoitokerrat ja katso miten siitä sitten eteenpäin. Nyt tärkeintä on se, että avaimet parempaan oloon ovat omissani käsissäni ja tiedän miten toimia, jos takapakkia vaikka tulisi.

Tästä postauksesta piti tulla pieni esittely siitä mitä purentalihashieronta pitää sisällään, mutta se rönsyilikin melkoiseksi tarinaksi. Jos jokin oleellinen fakta jäi itse hieronnasta puuttumaan tai joku asia muuten vain tähän liittyen mietityttää, niin laittakaahan rohkeasti kysymyksiä. Vastailen niihin itse parhaani mukaan tai konsultoin Nealta :)

Uutta sänkyä etsimässä

Viimeisen parin viikon aikana on tosiaan tullut etsittyä sitä täydellistä uutta sänkyä meille. Ja makoiltua useammassakin sänkyliikkeessä, tunnusteltua ja pohdiskeltua. Lähtiessämme tähän projektiin kuvittelin, että tämä olisi helppo homma, mutta aika nopeasti ymmärsinkin, että meillä on mieheni kanssa sen verran erilaiset toiveet uuden sängyn suhteen ja mieltymykset mm. sängyn kovuuden osalta, että projekti vaatisi aikaa ja myös euroja. Oli ehdottomasti lähdettävä hakemaan sänkyä, jonka saisi kustomoitua molempien toiveiden mukaan.

Minä haaveilin pehmeästä, kimmoisasta “hotellisängystä”, kun taas mieheni halusi suhteellisen kovan ja jämäkän sängyn. Edellisestä sängynostokerrasta oli kulunut yli vuosikymmen, joten meillä kummallakaan ei oikein ollut hajua tarjolla olevista vaihtoehdoista. Onneksi teillä oli ja sainkin Instagramin puolella koottua listan suosituimmista sänkybrändeistä ja -malleista. Päätimme käydä kaikki listalla olevat läpi (jos mahdollista) ja tehdä päätöksen vasta sen jälkeen. Kotkasta ei ihan jokaista löytynyt, joten teimme loppiaisena vielä yhden sängynostoreissun Kouvolaan. Ja tiedättekö mitä, se kannatti!

Kotka-Hamina akselilla saimme testattua Jensenin Majestic-malliston sängyt, Svanen sängyt sekä Askon omat mallit. Testasimme myös monien kehuman Tempurin sekä pari muuta vastaavaa älyvaahtosänkyä, mutta ihan rehellisesti ne eivät olleet yhtään meitä varten. Uskon, että näille löytyy oma kannattajakuntansa, mutta näiden parin kokeilukerran perusteella voin sanoa, ettemme me mieheni kanssa kuulu siihen. Onneksi olimme tästä samoilla linjoilla, sillä olisi ollut melkoinen pähkinä purtavaksi, jos toinen olisi halunnut esim. Tempurin ja toinen vastustanut sitä kiivaasti :D

Mutta palataampa vielä niihin kokeilemiimme sänkyihin. Kouvolaan ajoimme testaamaan Hästensin sängyt, jotka niin ikään olivat korkealla suosittelulistalla. Mieheni piti niistä kovasti, mutta itselleni ne eivät tuntuneet yhtään omilta. Tähän mennessä ainoastaan tuo Svane, jonka patjat perustuvat älygeeliin, oli miellyttänyt meitä molempia. Epäröimme kuitenkin sen hankkimista ja pohdimme, miten geeli muuttuisi mahdollisesti vuosien varrella. Svanesta olin kuullut teiltä paljon hyvää, mutta myös negatiivisia kokemuksia mahtui joukkoon, joten ihan suoralta käsin emme olleet valmiita Svanea hankkimaan.

Kouvolassa kävimme myös kokeilemassa kolmanneksi eniten ääniä saaneen Iskun Carpe Diem-malliston, kuitenkaan siihen tykästymättä. Lopulta parhaat vaihtoehdot löytyivät Vepsäläisen myymälästä, Jensenin toisesta mallistosta nimeltä Supreme. Tästä mieheni ihastui ekstrajämäkkään patjaan ja minä pehmoiseen mediumiin. Petareistakin löytyi nopeasti se suosikki. Jenseniltä olimme tosiaan aiemmin kokeilleet jo Majestic-mallin sänkyjä, mutta niistä mieheni ei niin pitänyt. Ne tosin olivat kaikki ns. jenkkisänkyjä ja se saattoi vaikuttaa asiaan. Nyt kokeilimme sekä jenkkimallista sänkyä että runkopatjoja, jotka on verhoilun avulla “nivottu” yhteen. Näistä jälkimmäinen vaihtoehto sopi molemmille, joten sellaiseen ratkaisuun nyt todennäköisesti päädymme. Verhoilun väristäkin päästiin sopuun ja jalkavaihtoehdot on tsekattu valmiiksi.

Vielä pitäisi päättää mahdollinen sängynpääty. Sen voi tokia hankkia jälkikäteenkin, mutta helpointa se olisi toki ostaa nyt samalla, jos mieluinen löytyy. Itse pidän sängystä myös ilman päätyä, mutta toki se tuo tietynlaista ryhtiä ja viimeistellympää ilmettä. Tällä hetkellä tuollainen sivuille levittyvä melko matala sängynpääty miellyttää eniten silmääni, vaikka kuvittelin aluksi, että pääty olisi ehdottomasti ennemmin korkea kuin leveä. Lopputuloksesta haluamme molemmat aika minimalistisen ja siistin, jota ei välttämättä tarvitse verhota helmalakanoihin, vaikka niistä henkilökohtaisesti pidänkin.

Myös yöpöytiä olen jo ehtinyt miettimään ja todennut, että ei ainakaan mitään kiinteitä pöytiä ole meille näillä näkymin tulossa. Minusta yöpöytiä voi myös olla kahden sijaan vain yksi toisella puolella, eli lopputuloksen ei tarvitse välttämättä olla niin symmetrinen. Vaaleaa kangasta vasten erilaiset puu- ja kivipöydät näyttävät erityisen hyvältä. Ennen pöydän/pöytien hankkimista täytyy kuitenkin tilata se itse sänky ja odotella, että sen saapumista kotiin. Tärkeintä on, että löydettiin hyvä ja molempia miellyttävä sänky, joka toivottavasti parantaa uniemme laatuja selvästi!

Kiitos vielä teille kaikille sänkyvinkeistä! Jos minä voin nyt puolestani auttaa jotakuta uuden sängyn hankinnassa, niin kysykää ihmeessä :)

Lempeä vuoden aloitus

Posted on

Vuosikatsauksen jälkeen vuorossa olisi se uuden vuoden virallinen ensimmäinen postaus. Tässä kohtaa pitäisi ehkä puhua myös uuden vuoden lupauksista, sillä tällä kertaa tein sellaisen ihan tosissani. Lupasin, että vuonna 2021 tai oikeastaan tästä eteenpäin, hamaan loppuun saakka, olen lempeämpi itselleni. Ihan kaiken suhteen. Lempeämpi ja armollisempi. Tätä taitoa on opeteltu jo vuosia, mutta nyt lupauksen myötä näin on myös toimittava. Muuten tämä tällä hetkellä aika mahtavasti alaspäin viettävä tie ei koskaan pysty muuttamaan suuntaan ja kohota taas ylöspäin. Tuleva kuukausi tulee koostumaan töihin paluusta, itsensä uudelleen kokoamisesta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. On aika rakentaa taas tukeva perusta arjella, jotta sitä jaksaa kaiken sen, mitä tuleva vuosi tuleekaan pitämään sisällään.

Siitä syystä ajattelin, että voisin tammikuun aikana puhua täällä blogissakin monipuolisesti hyvinvoinnista, niin henkisestä kuin fyysisestäkin. Paniikkikohtauksista ja -häiriöstä ovat monet toivoneet minun kertovan lisää, kuten myös purentalihastenhieronnasta. Ylipäätänsä on toivottu jatkokertomusta siihen, kuinka tällä hetkellä bruksismin kanssa pärjäilen. Ajattelin myös pitkästä aikaa kirjoittaa treenamisesta, jos se vaikka innostaisi jonkun toisenkin polulta eksyneen taas liikunnan pariin. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä aiheena listallani on tällä hetkellä uni.

Unenlaatuni on ollut viime kuukaudet poikkeuksellisen heikkoa, kiitos varmasti kirjavien ongelmien, mutta yksi syy on myös ollut meidän 13 vuotta vanha sänky. Sen uusiminen piti olla ajankohtaista jo muuton yhteydessä, mutta päätimme käyttää sänkybudjetin tuolloin muihin tarpeisiin. Nyt sitä ei kuitenkaan sovi enää pitkitellä, joten uusi sänky on nostettu prioriteettilistalla ykköseksi. Instagramin puolella sainkin jo teiltä paljon hyviä vinkkejä sängyn ostoon ja nyt olemme mieheni kanssa käyneet makoilemassa kaikki paikallisten liikkeiden potentiaaliset pedit läpi. Vielä olisi tarkoitus käydä ennen ostopäätöksen tekoa testaamassa pari isompaa sänkymerkkiä naapurikaupungissa. Sen jälkeen meillä on varmasti kattava kuva tarjolla olevista sängyistä ja voimme tehdä hyvillä mielin, toivottavasti taas pitkäaikaisen hankinnan.

ps. Nämä kuvat napattiin tänään niin ikään sänkyshoppailujen lomassa Haminassa. Puistosta oli yhdessä yössä tullut kunnon talven ihmemaa!

Kaiken takana Bruksismi?

Nyt on vähän sellainen fiilis, että joka toinen postaukseni on tällä hetkellä pelkkää valitusvirttä ja pahoittelua hiljaiselosta, mutta turha sitä on kieltää, etteikö asiat ja olo olisi olleet vähän huonommalla tolalla viime aikoina. Alamäkeä on menty, mutta tällä viikolla aurinko paistoi kuitenkin vihdoin risukasaan (kuten aina lopulta) ja se fiilis oli jotain niin mieletöntä. Kerrotaan siis pitkästä aikaa hyviä uutisia :)

Mutta ennen niitä hyviä, palataan hetkeksi viime viikkoon, joka eskaloitui lopulta lääkärireissuun. Koko marraskuun ajan ja tämän joulukuun alun kärsin tosiaan enemmän tai vähemmän ahdistavasta olosta. Oli sekä fyysisiä että henkisiä oireita ja yksi paniikkokohtauskin koettiin. Olo aaltoili, kuten monesti tällaisissa elämäntilanteissa, mutta koin kivun ja olon olevan kuitenkin hallinnassa, jopa paranemaan päin. Kokeilin akupunktiota ja ekalla kerralla koinkin saavani siitä apua ja piristyin. Toisella kertaa kävi hieman toisin, mutta hyvä, että kävi. Onnistuin nimittäin sen myötä todennäköisesti löytämään syyn kaikkien vaivojeni takana.

Toisesta akupunktiokerrasta leukaperäni ärtyivät niin, että loppuviikosta koko vasen puoleni kasvoista oireili rajusti. Silmän takana tykytti, kaulaa koski ja kuristi, korvaa vihloi ja mikä pahinta, suun sisällä kurkkuun pisti. Ensin vain ajoittain, lopulta jatkuvasti ja se, jos joku pelästytti. Oli lähellä, ettei paniikkikohtauskin uusiutunut sen myötä.

Tottakai tämä kaikki kävi pyhäviikonloppuna, mutta heti maanantaiaamuna hakeuduin sitten lääkäriin. Lääkäri huomasi minun olevan paniikissa ja pyysi rauhoittumaan. En osannut selittää hänelle mihin kohtaan kurkkua minua varsinaisesti koski/painoi/pisti, koska kipu tuntui sinkoilevan vähän sinne sekä tänne ja oli muutenkin todella eriskummallista. Lääkäri tutki kaiken perusteellisesti ja osui lopulta suutani tutkiessa siihen pahimpaan kipupisteeseen. Se sai minut huutamaan ja melkein puremaan lääkäriä sormeen (:D). Diagnoosina erittäin pahasti ärtynyt kieliluun pää ja joku toinen kohta, jota en nyt tähän hätään muista. Kipu tuossa kieliluun päässä oli maanantaina jotain aivan infernaalista ja säteili juurikin ympäri vasentapuolta kasvoistani. Se selitti kaikki silmä-, kurkku-, korva- ja kaula-oireet. Mutta mikä selitti tulehduksen? Niinkin viattomalta kuulostava juttu kuin hampaiden narskuttelu/voimakas yhteenpureminen.

Tämä pirullinen vaiva tunnetaan myös nimellä bruksismi ja sen diagnoosin olen saanut jo lapsena. Ennen tätä päivää en kuitenkaan ole kokenut, että se pahemmin haittaisi elämääni. Lapsuudessani kaverit vain satunnaisesti valittelivat yökylässä, että narskuttelin hampaitani kuin pieni hiiri ja pilasin muiden yöunet. Omia uniani tai mitään muutakaan bruksismi ei koskaan ole pilannut, ei ennen tätä. Nyt kun järjellä ajattelee, niin tyypillisiä bruksismiin liittyviä oireita on minulla ollut jo kauan. Todennäköisesti epäsäännöllisen säännölliset päänsäryt, kaulan ja niskan alueen kivut sekä aamuväsymys ovat juurikin aiheutuneet tästä. Veikkaan, että kivut ovat hiipuneet elämääni pikkuhiljaa, niin vaivihkaa, etten ole sitä edes ymmärtänyt. Ainakaan sen syytä.

Tämän kuluneen ja muutaman edellisen vuoden stressi on varmasti lyönyt vettä myllyyn vielä siinä määrin, että lopulta tilanne sitten eskaloitui näin. Bruksismihan tyypillisesti pahenee stressitilassa. Silloin stressaantunut ihminen puree hampaita öisin yhteen entistä herkemmin ja kovemmin. Siitä seuraa tietysti entistä pahemmat kivut. Tällaiset kaulan ja kurkun alueen kivut saattaavat pahentaa ahdistusta ja laukaista myös paniikkikohtauksen. Jollaisen yllätys yllätys sain itsekin marraskuussa.

Juuri nyt tuntuu siltä, että jokin valtava vyyhti alkaa pikku hiljaa purkautumaan. Lukiessani tietoa bruksismista ja sen oireista olen nyökytellyt lähes jokaisen kohdalla. Miettinyt, että hitto vie, miten isoja ongelma yksi hampaiden narskutellu voikaan saada aikaan. Tänään on jo paljon parempi päivä kuin maanantaina, kiitos lääkekuurin todennäköisesti. Se on vienyt ne pahimmat kivut ja oireet, mutta itse ongelmaa ne eivät vie pois. Minulle on joskus yli 10 vuotta sitten tehty purentakiskot, joita en silloin pystynyt pitämään kovasta yrityksestä huolimatta. Nyt kuitenkin lääkäri oli sitä mieltä, että uuden purentakiskon hankkiminen ja kokeileminen uudelleen olisi ehdottomasti kannattavaa. Niistä voisin saada oikeasti pitkäaikaisen avun ja päästä kokonaan ongelmistani.

Tiedän, että bruksismi ei ole mikään harvinainen juttu, mutta tarinoita siitä tuntuu olevan vähän. Minkälaisia oireita se kelläkin aiheuttaa ja mistä löytää apua? Olisin ikuisesti kiitollinen, jos joku kohtalontoveri siellä haluaisi kertoa omista kokemuksistaan ja vaikka jakaa ne parhaimmat vinkit :) Kaikki leuan rentoutusharjoituksista purentakiskokemuksiin ovat lämpimästi tervetulleita!

Hei paniikkikohtaus – ei ollut ikävä

Kuten olette ehkä huomanneet, olen elellyt melkoista hiljaiseloa täällä blogissa. Siihen on ollut ihan painava syy ja tuntuu, etten voi oikein kirjoittaa mitään fiksua, ennen kuin olen avannut suuni tästä kaikesta. Parempi siis sylkeä sanottavani ulos ja jatkaa sitten vasta muihin aiheisiin.

Paniikkikohtauskylmähiki, huimaus, putoamisen tunne, päänsärky, vapina, puristava tunne rinnassa, kuolema korjaa -fiilis. Siinä oman paniikkikohtaukseni pääpiirteet. Sain sellaisen ensimmäisen kerran vuonna 2013 ja pelästyin suunniltani. Luulin rehellisesti sanoen kuolevani siihen paikkaan. Tai vähintäänkin saavani sydänkohtauksen, joten mieheni kiikutti minut päivystykseen. Päivystyksessä he totesivat kuitenkin melko pian, että ei hätää sinulla on vain paniikkikohtaus. Aika klassinen tilanne ymmärtääkseni.

Paniikkikohtaus kaikessa voimakkuudessaan on ensimmäisellä(kin) kerralla todella pelottava kokemus. Se ottaa täysin vallan kehostasi, jota äsken vielä hallitsit hienosti. Hermostosi tuntuu olevan riekaleina ja vaikka kuinka yrität toitottaa itsellesi, että ei tässä mitään hätää, tuntuu siltä kuin putoaisit mustaan aukkoon. Kohtauksen jälkeen olo on ainakin itselläni, kuin rekan alle jäänyt sekä henkisesti että fyysesti. Palautuminen kestää pitkään ja huonoimmassa tapauksessa kohtauksia tulee seuraavina päivinä tai viikkoina lisää. Vuonna 2013 sain muistaakseni 3-4 kohtausta peräjälkeen, mutta sen jälkeen ne saatiin kuriin tai minä sain psykologin avulla. Siitä lähtien olenkin ollut yli seitsemän vuoden ajan niistä vapaa, kunnes nyt.

Viime viikolla sain paniikkikohtauksen, joka vei jalat alta sekä uskon kaikesta.

Ja mikä pahinta, se tapahtui lasten silmien edessä. Aikaisempia kohtauksiani on todistanut vain mieheni, mutta nyt kaksi pientä uteliasta silmäparia ihmetteli, että mikähän äitille oikein tuli. Kuopus ei onneksi ollut moksiskaan, mutta esikoisen silmistä näkyi sellainen huoli, jota et oman lapsesi silmissä halua nähdä. Minun, jonka piti olla se järkkymätön vuori, tuki ja turva, romahdin keskelle keittiön lattiaa lounasta valmistaessa. Tärisin, vapisin ja itkin lohduttomasti. Kiitän onneani, että mieheni oli myös paikalla ja otti tilanteen haltuun tyynen rauhallisesti.

Myöhemmin samana päivänä toettuani jo kohtauksesta mietin, että mitähän hittoa. Ilman mitään selkeitä ennakkovaroituksia paniikkikohtaus oli ottanut minusta vallan. Eihän minulla ollut edes stressiä enää?! Moni asia oli syksyn edetessä kääntynyt paremmaksi ja olimme juuri edellisellä viikolla viettäneet syyslomaa. Siinäpä se, klassinen tilanne tämäkin. Juuri silloin, kun annat itsellesi luvan hengähtää, eikä ole enää pakottavaa tarvetta jatkuvaan tsemppaukseen saattaa kehosi reagoida näin. Flunssa puskee päälle heti loman alkumetreillä tai minun kohdallani paniikkikohtaus ottaa vallan.

Itse kohtaus on kyllä tehnyt tuloaan jo kauan, mutta olen tsempannut niin saamarin kovasti, että se pirulainen ei ole päässyt päälleni. Ennen kuin nyt, kun sitä vähiten odotin. En lähde tähän avaamaan sen kummemmin syitä omaan romahtamiseeni, sillä parantuminen on yhä kesken ja minun on tärkeää päästä itse jäsentelemään ajatuksia. Miettimään mikä meni vikaan vai oliko se vain elämäntilanne, joka ajoi minut tähän. Liki vuoden unettomuusjaksolla on varmasti ollut osasyy tähän ja siitä haluan teille vielä jossain kohtaa kirjoittaa. Nyt kuitenkin keskityn palautumiseen, joka onneksi on alkupäivien jälkeen lähtenyt mukavasti liikkeelle. Mutta vaikka keho tuntuisi taas omalta ja jokseenkin terveeltä niin tiedän, ettei mieltä korjata noin vain viikossa. Nämä kohtaukset ovat monesti herätyskelloja meille, että kaikki eivät ole ihan kunnossa. Nyt vaaditaan aikaa ja tietynlaista työtä tilanteen korjaamiseksi. Onneksi tässä kohtaa minulla on jo niitä työkaluja ja tiedän, että kohtauksista sekä ahdistuneisuudesta on mahdollista päästä eroon. Kokonaan tai ainakin useiksi vuosiksi.

Kirjoitin tämän tekstin oman mielenrauhani vuoksi, mutta myös siksi, että vuosi 2020 on ollut henkisesti raastava niin monille. Poikkeuksellinen tilanne on vienyt monet meistä ahdinkoon tai jopa hulluuden partaalle, vaikka periaatteessa kaikki olisi ihan ok. Jatkuva epätietoisuudessa ja tietynlaisen paineen alla eläminen on kuitenkin raastavaa, jopa uuvuttavaa. Salakavalasti voimme uupua jopa siihen pisteeseen saakka, että oma kontrolli pettää. Ennakkomerkkejä ei välttämättä aina huomaa, kuten en itsekään huomannut. Ne voivat olla pieniä, melko tavanomaisia oireita, jotka sitten johtavat suurempaan katastrofiin. Tarkkailkaa siis itseänne, mutta ei liikaa. Jos koette olevanne poikkeuksellisen väsyneitä useamman viikon ajan tai oireilevan muuten, koettakaa selvittää mistä väsymys kumpuaa. Onko se oire jostain muusta? Ja vielä viimeiseksi; puhukaa! Perheenjäsenelle tai ammattilaiselle. Tärkeintä on olla jäämättä yksin niiden olojen kanssa.

Tämä julkaisu ei nyt valitettavasti ollut mikään leppoisin toivotus tai lähtö viikonlopun viettoon, mutta kuten paniikkikohtauskin ei tämä postauskaan valinnut sitä optimaalisinta ajankohtaa. Se tuli vähän yllättäen ja juuri silloin, kun sitä vähiten odotti.

Tukka hulmuten kohti äitienpäivää

Posted on

*Kaupallinen yhteistyö: Helein

 

Tajusin tuossa vähän aikaa sitten, että vaikka minulta on jäänyt jo kaksi kuukausittaista kampaajakäyntiä välistä, on tukkani yllättävän hyvässä kunnossa. Se on myös venähtänyt pituutta, erityisesti etuhiusten osalta, jotka synnytyksen jälkeen harvenivat merkittävästi. Nyt takaisin kasvaneet hiussuortuvat eivät enää törrötä pystysuoraan ylöspäin, vaan ne sulautuvat jo hyvin osaksi muuta hiusta. Pää on täynnä vahvaa uutta tukkaa ja sen oikein tuntee hiuksia pestessä. Syitä hiusten vahvistumiseen minun ei tarvitse kauaa hakea, sillä kuten aina ennenkin, on vuosittain toistamani biotiinikuuri tehnyt taas tehtävänsä.

Nyt on kulunut vähän päälle kahdeksan viikkoa siitä, kun aloitin apteekeista saatavan Helein Strong Biotin biotiinivalmisteen syömisen. Ensimmäiset merkit kuurin tehosta huomasin jälleen kerran kynsissäni, jotka kasvoivat ennätyksellisen nopeasti ja muuttuuvat supervahvoiksi. Näitä ensimmäisiä merkkejä sain kuitenkin odottaa hetken, sillä mikään sisäisesti nautittava kauneusravintolisä ei anna näkyviä muutoksia päivässä tai kahdessa. Muutamassa viikossa, hiusten ja kynsien kasvun myötä niitä alkaa kuitenkin useimmiten näkymään ja näin kahdeksan viikon jälkeen ero on jo selkeä. Nyt kun vielä pääsisi kampaajan käsittelyyn värjäyttämään ja leikkaamaan ihanan (ja tuuheamman!) kesätukan.

Muutenkin sitä on alkanut tosissaan haaveilla äidin omasta pienestä hemmotteluhetkestä. En tiedä onko se tuo edessä häämöttävä äitienpäivä vai mikä, mutta tällä viikolla on ollut olo, että kunnon hemmottelutuokio tekisi nyt erittäin hyvää! Itsensä hemmottelun suhteen olen kyllä ottanut niin uuden linjan lasten syntymän myötä. Ennen lapsia en oikeastaan koskaan käynyt missään kauneushoidoissa tai edes kampaajalla. Nyt kuukausittainen kampaajahetki tai ihana kasvohoito muutaman kerran vuodessa ovat niitä asioita, joihin mieluusti käytän rahaa. En tiedä tarvitsenko niitä yhtään sen kipeämmin kuin silloin aikoinaan, mutta ainakin henkisesti niillä on omaan olooni iso vaikutus. Ne tuovat samalla tavalla hyvän olon kuin vaikka treenaaminen. Hemmottelun merkitys korostuu myös tässä elämäntilanteessa, jossa itsensä ja oman ulkonäkönsä hoitamiseen jää harvoin kovinkaan montaa minuuttia aikaa.

Mutta vaikka oma aika ja aika itsensä ehostamiseen on ollut viimeiset vuodet kortilla, olen lasten myötä oppinut olemaan stressaamatta liikaa omasta ulkonäöstäni. Tästä hyvänä esimerkkinä se, että vaikka koin molempien tyttöjen syntymän jälkeen voimakasta hiustenlähtöä, ei se tuntunut oikein miltään verrattuna siihen ensimmäiseen isoon hiuskatoon ennen esikoista. Sitä panikoin ja stressasin hullun lailla. Osittain se oli toki aiheellista, mutta koen, että nykyisin osaan kyllä ottaa huomattavasti rennommin oman ulkonäköni suhteen. Olen myös oppinut rakastamaan monia “virheitäni” ja pitämään itsestäni juuri sellaisena kuin olen.

En sano, että olisin tätä ennen ollut täysin tyytymätön itseeni, mutta kyllä tähän pisteeseen pääsyyn liittyy tietynlainen kasvutarina. Omalle äidilleni olen ikuisesti siitä kiitollinen, että sain kasvaa ympäristössä, jossa ulkonäköön ei kohdistettu paineita eikä siihen pahemmin puututtu, ellei joku meistä siskoksista halunnut tehdä jotain ihan järjetöntä :D Itse olen elänyt kaiken maailman tyylivaiheet ja äiti on aina antanut minun olla oma itseni. Siitä poikamaisesta tytöstä, joka ala-asteen viidennellä luokalla vannoi pitävänsä Adidaksen nappiverkkareita koko loppuelämänsä ja kieltäytyi laittamasta ripsiväriä kasvoi loppujen lopuksi nainen, joka rakastaa mekkoja ja pientä ehostusta.

Nyt omien tyttöjeni kohdalla olen monesti toivonut voivani antaa heille mahdollisuuden kasvaa ilman ulkonäköpaineita. Antaa heidän kehittyä ja kasvaa omassa tahdissaan, juuri sellaisiksi kuin he itse toivovat. Pyrin kehumaan heitä, mutta en liikaa ja kannustamaan heitä tekemään valintoja, joista heille itselle tulee hyvä olo. En koskaan halua vähätellä omaa ulkonäköäni peilin edessä heidän kuullen, vaan päinvastoin korostaa, jos jokin asia itsessä näyttää juuri silloin erityisen hyvältä. Minä sain kasvaa aikuiseksi ilman somen valtavia paineita, mutta omat tyttöni joutuvat hyvin erilaisiin haasteisiin omalla matkallaan. Jos voin äitinä auttaa niiden yli pääsyssä edes jonkin verran, koen onnistuneeni tässä(kin) tehtävässä.

ps. Helein antoi minulle äitienpäivän hengessä mahdollisuuden muistaa toista lähipiiristäni löytyvää äitiä ja nyt tässä juuri pohdinkin kenen oven taakse sitä ylläripaketin veisi. Antamisen ilo on kyllä se paras ilo! Muistakaa tekin sunnuntaina äitejä ympärillänne parhaalla näkemällänne tavalla ♥

Naisen kruunusta ja naiseudesta

Posted on

Kaupallinen yhteistyö: Helein

Pohdin tässä naistenpäivän kynnyksellä omia mietteitä naiseudesta. Mieleeni tuli ensin monia ulkonäkökeskeisiä asioita, joka oli sinänsä vähän surullista, sillä naistenpäivän todellinen ajatus on jossain paljon syvemmällä. Kyse ei ole ulospäin näkyvästä naisellisuudesta tai siitä tuoko mies sinulle kukkia kotiin. Tämä päivä on hetki pysähtyä miettimään ja tarkastelemaan naisen asemaa, joka ei todellakaan ole sama kaikkialla maailmassa.

Me suomalaiset naiset olemme pienen lottovoiton saaneet syntyessämme maahan, jossa tasa-arvo on nimensä mukaisesti tasaisempi miesten ja naisten välillä kuin monessa muussa maailman kolkassa. Toki täältäkin yhä epäkohtia löytyy liittyen palkkaan, asemaan työelämässä ja vaikkapa seksuaalisen väkivaltaan. Monissa asioissa on kuitenkin menty ja mennään yhä eteenpäin. Lisäksi se, että erityisesti viime aikoina on kasvavissa määrin alettu tuomaan asioita ihmisten tietoisuuteen esimerkiksi Me too-kampanjan muodossa laittaa asioita liikkeelle ja mahdollistaa muutoksen tapahtumisen.

Monesti puhutaan, että hiukset ovat naisen kruunu. Se viimeinen piste i:n päälle, kirsikka kakun päällä, hieno loppusilaus. Tuo lausahdus kuulostaa ainakin omaan korvaani jotenkin todella vanhanaikaiselta ja naisen esineellistämiseltä. Naisen kruunu on mielestäni paljon muutakin kuin ne hiukset, tai oikeastaan kaikkea muuta. Naisen kruunu on ennemminkin se älykkyys niiden hiusten alla. Kaikki ajatukset, tavoitteet, teot ja mielipiteet.

Naiseudesta puhuttaessa ajatellaan helposti heti ensimmäisenä ulkonäköä, mutta mitä todellisuudessa onkaan? Minusta naiseus on parhaimmillaan ja kauneimmillaan ennakkoluulojen voittamista ja myyttien murtamista epätasa-arvoisissa tilanteissa, yhdistymistä ja voimaantumista toisista naisista, suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Naiseus sananakin on mielestäni todella voimaannuttava ja sellainen, jonka haluaa kytkeä paljon syvempiin ajatuksiin kuin pelkkään ulkonäköön.

Mutta jos taas puhutaan naisellisuudesta, on siinä mielestäni keveämpi kaiku. Se voi nimenomaan tarkoittaa punaiseksi lakattuja kynsiä tai punattuja huulia, laineille käännettyjä hiuksia, kauniita naisellisia muotoja, hameen helmoja tai pitsisiä alusvaatteita. Toki joillekin naisista nämäkin ovat täysin vieraita ja jollain tapaa turhia asioita, mutta itse koen, että naisellisuus muodostuu enemmän niistä esteettisistä, ulkonäköön, pukeutumiseen ja ehostamiseen liittyvistä asioita. Itsensä tunteminen naiselliseksi ja naisellisuus on minulle juurikin sitä, että päällä on asu, jossa koen itseni kauniiksi tai olen ehkä käynyt juuri kampaajalla ja pitkästä aikaa laittautunut pidemmän kaavan mukaan. Joskus pelkkä hajuveden suihkaus saa minut tuntemaan oloni naiselliseksi.

Tässä kohtaa puhe naisen “kruunusta”, eli niistä hiuksista tuntuu jo vähän asiallisemmalta, vaikka edelleen vierastan tuota sanaparia. Itse olen elänyt ajanjakson, jolloin jouduin tästä “kruunusta” osittain luopumaan ja se oli, siinä hetkessä, elämäni hirvein asia. Vaikka hiustenlähtö ei sinänsä ole mikään katastrofi tai maailmanloppu, mutta siinä hetkessä, kun katsot hiussuortuvien valuvan sakeana massana viemäristä alas joka ikinen ilta suihkussa käydessä, on olo aika lohduton. Varsinkaan kun sille ei löydy mitään loogista selitystä. Silloin minusta tuntui nimenomaan siltä, että osa naisellisuudestani (se kyseenalainen kruunu) riisuttiin minulta. Siinä hetkessä mitkään sanat eivät oikein lohduttaneet, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tuo koettelemus oli ihan tarpeen. Itsestään, omasta henkisestä sekä fyysisesti olosta huolehtiminen ja tietty armollisuus itseään kohtaan kuulostavat aika itsestään selviltä asioilta, mutta tuntuu, että moni nuori ja myös vähän vanhempi nainen on niiden suhteen vähän hukassa. Minäkin olin. Varsinkin sen armollisuuden kanssa, kun media ja some ryöpyttävät jatkuvasti verkkokalvoillemme vertailukohtia, jotka useimmissa tapauksissa eivät ole millään tavalla relevantteja tai edes todellisia.

Itse opin hiustenlähtö-episodista paljon ja erityisesti sen, että oma hyvänvointi on paljon muutakin kuin se peilikuva. Se kauneus todella kumpuaa sisältä päin, vaikka lausahdus kliseinen onkin. Olen opetellut kuuntelemaan kehoni merkkejä, antamaan itselleni aikaa ja tilaa. Todennut, että joka päivä ei voi esimerkiksi olla hyvä hiuspäivä eikä tarvitsekaan olla. Pitkässä juoksussa olisi kuitenkin suotavaa, että päivistä suurimman osan olo omassa kehossaan olisi hyvä. Pienillä asioilla olen huomannut voivani edistää sitä, että tunnen oloni hyväksi ja myös kauniiksi useampina päivinä. Ne pienet teot voivat olla uusien alusvaatteiden osto säännöllisesti, kuukausittainen kampaajakäynti, pieni hemmotteluhetki kotona tai vaikkapa vitamiinikuuri vuosittain.

Joka vuosi hiustenlähtöni jälkeen olen syönyt biotiinikuurin ja yleensä juuri näin keväisin. En näe omalla kohdallani syytä syödä biotiinia koko ajan, mutta vuosittainen tehokuuri on mielestäni ollut ihan paikallaan. Se tuo aina uutta buustia hiusten kasvuun ja vahvistaa niitä (erityisesti näin talven loppupuolella, kun pipokausi on tulossa päätökseen). Biotiinin vaikutus ei näy yhden tai edes kymmenen tabletin ottamisen jälkeen, vaan vaikutuksen huomaa vasta muutamien viikkojen kuluessa. Itse yleensä huomaan sen ensimmäisenä kynsistäni, joista tulee aina ihan supervahvat! Hiuksista sen on taas yleensä huomannut kampaaja ennen minua. Uutta hiusta pukkaa paljon, pituutta on venähtänyt ja hius on muutenkin vahvistunut. Tällä hetkellä kasvattelen vielä synnytyksen jälkeen harventuneita ohimohiuksiani ja toivon mukaan tämän kuurin myötä ne kasvaisivat tuosta hieman huvittavasta etutukkamitasta ulos ja voisin leikata niistä kivat “sivuverhot” kehystämään kasvojani.

Biotiinivalmisteissa suosin ns. vahvoja biotiineja, joissa biotiinia on yleensä noin 5mg. Tällä kertaa testiin päästi apteekeista saatava Heleinin Strong Biotin+, joka sisältää biotiinin lisäksi c-vitamiinia, sinkkiä ja kysteiiniä. Hiusten ja kynsien lisäksi tämä edistää siis myös ihon ja limakalvojen hyvinvointia. Mielenkiinnolla odotan, minkälaisia tuloksia alkaa viikkojen kuluessa näkymään. Täytyy ainakin tehdä pieni päivitys niiden hassujen etuhiusten osalta ennen ja jälkeen -kuvien kera.

 Hyvää naistenpäivää sinne kaikille upeille naisille!
Muistakaa, että olette paljon enemmän kuin yksikään kruunu, vaikka se olisi koristeltu jalokivin tai vaikka kultahipuin.

Suojaan säteiltä

*Kaupallinen yhteistyö ACO

Ei vitsit minkälainen huhtikuu meillä täällä Suomessa olikaan! Näin aurinkoista ja lämpöistä vuoden neljättä kuukautta en kyllä muista kokeneeni koskaan. Tänään sitä on sitten herätty kunnolla todellisuuteen lumi- ja räntäsateiden tehtyä paluun Suomen kevääseen, mutta ei anneta sen masentaa mieltä. Minulla on vahva luotto siihen, että ensi viikolla saadaan taas nauttia lämpöisistä säteistä.

Säteistä ja lämmöstä puheen ollen tänä vuonna pitikin sitten kaivaa aurinkovoiteet hyvissä ajoin esille. Itse kaipaan erityisesti kasvoille suojaa näin keväisin, sillä haluan minimoida auringon aiheuttamat pigmenttihäiriöt. Lapsen iho puolestaan kaipaa aina auringon paisteella kunnollista suojaa, joten heti ensimmäisten aurinkoisten päivien myötä pakkasin minin päiväkotireppuun aurinkosuojat mukaan.

Kaikista fiksuimmaksi vaihtoehdoksi lapsille olen todennut ACO:n stick-mallisen lasten aurinkovoiteen, jota mini osaa myös itse levittää kriittisimmille paikoille mm. nenän päähän, poskiin ja kämmenselille eli paikkoihin, jotka eivät vaatteilta suojaa saa. Se on kooltaan juuri sopiva lapsen käteen ja mahtuu näppärästi pieneenkin laukkuun. Toki meiltä löytyy myös perinteinen voidemainen aurinkosuojakin, mutta sen levitän minille mielummin itse kotona ennen päiväkotiin lähtöä. Spray-malli on voiteissa ihan ykkönen, sillä se nopeuttaa ja helpottaa hommaa kummasti. Meillä ei onneksi ole koskaan ollut mitään sen kummempia taisteluja aurinkovoiteisiin ja niiden levityksiin liittyen, sillä mini on hyvin tarkka tällaisissa asioissa. Jos häntä kerran varoittaa, että auringossa voi ihonsa polttaa, niin hän on se, joka aina tämän jälkeen muistuttelee, että äiti hei mitenkäs ne aurinkovoiteet?!

ACO:n lasten aurinkosuojissa on suojakerroin 50, joten se suojaa tehokkaasti haitallisilta säteiltä. Mutta vaikka suojakerrointa lasten voiteissa riittääkin, on pienten hyvä pysytellä pääsääntöisesti pois auringosta ja suojata itsensä vielä vaatteilla voiteiden lisäksi. Aurinkosuojat eivät ole vain rantakelejä varten, vaan sitä olisi hyvä levittää esimerkiksi juuri päiväkotiinkin lähtiessä, sillä siellä tulee usein vietettyä ulkona aikaa useampikin tunti. Aurinkovoidetta olisi myös hyvä lisätä säännöllisesti. Etenkin, jos välillä pulahtaa uimaan.

Vielä ei tosin ole ihan uintikelit, mutta eiköhän nekin pian koita. Auringossa ollaan kuitenkin saatu kylpeä jo melkoisesti ja mekin olemme ottaneet siitä ilon irti uudessa kodissa. Tosin terassimme ei ole vielä valmis, joten piknikit on pitänyt järjestää sisällä. Suurien liukuovien ansiosta olohuoneen korkeassa tilassa aurinkoisena päivänä istuessa tuntuu kuitenkin ihan siltä kuin terassilla istuisi. Avonaisesta ovesta tuivertaa raikas merituuli ja lokit kirkuvat. Siihen vain eväät ja jotain kivaa pientä tekemistä kylkeen niin avot.

Myös omaa ihoani olen suojannut sekä tänä keväänä että menneinä kesinä ACO:n tuotteilla. Kärsin vuosittain aurinkoihottumasta ja joissain tapauksissa aurinkovoiteet pahentavat ihottumaa. ACO on kuitenkin tässäkin kohtaa sopinut omalle iholleni eikä aurinkoihottumani ole heidän aurinkosuojistaan ärsyyntynyt. ACO:n valikoimista löytyy aurinkotuotteita moniin eri tilanteisiin; perinteisistä voiteista erittäin kevyisiin aurinkosuihkeisiin. Kasvoille tarkoitetut aurinkotuotteet ovat hajusteettomia, väriaineettomia, alkoholittomia ja erittäin vedenkestäviä. Heidän Anti age SUN FACE CREAM on ihan omiaan minun iholleni, sillä sen lisäksi, että se ehkäisee ennenaikaista vanhemista se ehkäisee myös tummia läikkiä, joihin pigmenttihäiriöherkkä ihoni on siis taipuvainen.

Nyt vain sormet ristiin, että takatalvi oli sitten tässä ja tulevat viikot ja tuleva kesä tulee olemaan pitkälti aurinkoinen sekä lämmin.

ps. Jos teillä on tälle keväälle ja kesälle vielä aurinkosuojat hankimmatta niin nyt toukokuun ajan (1.5.-31.5.) Yliopiston Apteekin sivuilta saa 20% alennuksen kaikista ACO:n aurinkotuotteista!

Kantapään kautta opittua: muista rauta!

Kaupallinen yhteistyö: Sana-sol

Voimakas huimaus. Hiusten oheneminen. Kuiva iho. Jatkuvat päänsäryt.

Huonosti kulkeva juoksu ja voimakas hengästyminen pienenkin rasituksen aikana. Surkea lihasvoima.

Kaikki merkit viittasit vuonna 2012 liian vähäiseen raudan saantiin, mutta itse en sitä osannut yhdistää selkeistä oireista huolimatta. Huimauksesta kärsin aamuisin, joten oletin sen johtuvan verenpaineesta. Päänsäryn aiheuttivat lonksuvat leuat ja likinäkö. Kuivaiho oli perittyä. Hiusten ohenemisen laitoin stressin piikkiin ja huonosti kulkevan juoksun oletin johtuvan vain harjoituksen puutteesta. Olin omien sanojeni mukaan rapakunnossa. Todellisuudessa olin paljon pahemmassa jamassa kuin osasin kuvitella. Palataampa takaisin siihen elokuiseen päivään, jolloin kaikki valkeni minulle. Näin kuvailin sitä blogissa vuonna 2015:

“Olin elokuussa mennyt nenä- ja kurkkulääkärille siinä toivossa, että hän antaisi lääkkeet pahaksi äityneeseen flunssaan. Samassa yhteydessä lääkäri päätti ottaa minulta perusverikokeet. Kun tulokset saapuivat, lääkäri katsoi minun hieman oudosti, jopa aavistuksen pelottavasti. Hän kysyi voisinko flunssaa lukuunottamatta ihan hyvin? Kerroin, että olin kärsinyt ajoittain päänsärystä ja että lenkkeily ei tuntunut sujuvan. Aamuisin oli myös ollu huimausta, mutta oletin sen johtuvan aina niin alhaisesta verenpaineestani. Siinä kohtaa, kun lääkäri lausui minulle sen hetkisen hemoglobiiniarvon, en osannut edes järkyttyä. Jälkeenpäin olen lukenut, että 80 pidetään ns. tiputusrajana. Minun arvoni oli 66.”

Rauta on ihmiselle välttämätön hivenaine. Sitä tarvitaan hemoglobiinin valmistamiseen sekä hapenkuljetukseen. Raudan liian vähäinen saanti aiheuttaa huimausta, väsymystä, kalpeutta, tavallista helpommin hengästymistä ja sydämen sykkeen nousua. Minun kohdallani myös päänsärkyä, hiusten ohenemista ja ihon kuivumista. Liian vähäinen raudan saanti on melko yleinen vaiva, varsinkin hedelmällisessä iässä olevilla naisilla. Heidän raudan saantisuositus päivässä on 15mg, kun vastaavasti aikuisten miesten saantisuositus on 9mg. Naiset tarvitsevat rautaa enemmän kuin miehet. Siksi meidän naisten olisikin syytä huolehtia paremmin raudan saannista ja tarkistuttaa arvot aina välillä. Varsinkin, jos selkeitä merkkejä raudan liian vähäisesti saannista on.

Ravinnossa rautaa esiintyy hemi- ja ei-hemirautana. Hemirauta, jota saa mm. lihasta ja sisäelimistä imeytyy paremmin, mutta myös ei-hemirautaa sisältävät täysjyvävilja ja vihreät lehtivihannekset ovat oivia raudanlähteitä. Terveellinen ja monipuolinen ruokavalio riittää usein raudanlähteeksi, mutta joissain tapauksissa raudansaannin tarve voi lisääntyä. Useimmiten lisärautaa tarvitsevat hedelmällisessä iässä olevat naiset, joihon minä myös kuulun ja kuuluin silloin, kun anemiasta kärsin. Tarvetta lisäraudalle voi olla myös paljon treenaavilla urheilijoilla, raskaana olevilla naisilla ja vegaaneilla.

Vuonna 2012 olin vielä opiskeleva nuori nainen ja erityisesti koulussa söin lähes poikkeuksetta kasvisruokaa. Kasvisruokavaliota noudattava voi toki saada kaiken tarvitsemansa ruoasta, raudan mukaan lukien, mutta itse en sitä saanut. Ruokavalioni oli muutenkin retuperällä ja sen lisäksi treenasin paljon siihen nähden miten söin (lisää aiheesta tässä vanhassa postauksessa). Elämäntavat olivat omalla kohdallani se suurin syy liian vähäiseen raudan saantiin. Tämä selvisi pitkien ja rankkojen tutkimusten jälkeen, mutta se oli oikeastaan se paras vastaus, jonka lääkäriltä olisin voinut saada. Minulla ei ollut takana vakavaa sairautta tai muuta sairaalahoitoa vaativaa vammaa.

Tämä asia oli minun itse korjattavissa. Se vaati ainoastaan asenteen ja elämäntapojen muutoksen. Aikaa parannusprosessi otti, mutta rautavalmisteiden ja terveellisen sekä monipuolisen ruokavalion ansiosta sain nostettua hemoglobiinini ja rautavarastoni normaalille tasolle reilussa puolessa vuodessa. Henkinen toipuminen tästä kesti huomattavasti pidempään, sillä voimakas hiustenlähtö muistutti tästä vielä pitkän aikaa.

Minä opin siis kantapään kautta kuuntelemaan omaa kroppaani ja ottamaan sen antamat hälytysmerkit ajoissa huomioon. Tämän episodin jälkeen en ole enää koskaan kärsinyt alhaisesta hemoglobiinista, vaikka se meillä sukurasitteena onkin. En edes raskausaikaina, jolloin raudantarve lähes poikkeuksetta kasvaa. Kaikki oireet huimauksesta päänsärkyihin ovat poissa ja hiukset ovat vahvistuneet sekä paksuuntuneet lähes entiselleen. Viime vuosien aikana olen pitänyt kehostani paljon parempaa huolta ja syönyt monipuolisesti. Edelleen syön paljon kasvisruokia, mutta pyrin suosimaan sellaisia vaihtoehtoja, jotka sisältävät ei-hemiraudan lähteitä. Tuen myös yhä raudan riittävää saantia kevyemmillä rautalisillä, vaikka välitöntä tarvetta sille ei enää olekaan. Rautavalmisteista tykkään suosia sellaisia, jotka sisältävät C-vitamiinia, sillä se edistää raudan imeytymistä, esimerkiksi tätä kuvissä näkyvää Sana-solin rautavalmistetta.

Sana-solin muista tuotteista meidän perheen käytössä ovat myös eri d-vitamiinit sekä 50µg purutabletti että vahva 100µg varsinkin näin talvella. Minin lemppareita ovat Vitanallet, joiden ottamisesta hän omatoimisesti aina muistuttaa. Liekö tässä taustalla Vitanallejen nallemainen muoto ja värit. Itse suosin näiden edellä mainittujen lisäksi mm. B12-vitamiinia, joka itse asiassa tukee myös raudan imeytymistä. Mikäli kärsii liian vähäisestä raudan saannista kannattaa myös tarkistuttaa B12-vitamiinin saanti, sillä sitä tarvitaan niin ikään hemoglobiinin muodostumiseen. Tärkeintä on kuitenkin huolehtia monipuolisesta ruokavaliosta ja elämäntavoista, joiden merkitys on toivottavasti monille teistä valjennut ilman ajatusmaailmaa ja kehoa ravistelevaa tapahtumaketjua, jonka itse sain aikoinaan kokea.

photos: Sara Vanninen, edit: me

Kaukokaipuu

*Kaupallinen yhteistyö Orion Fiilus

Tänään maanantaiaamuna ilma oli harmaa ja kolea, kuten meillä marraskuussa yleensä on. Peiton alta ei olisi huvittanut liikkua, mutta onneksi sängyn vieressä odotti pehmoiset tossut ja keittiössä kuppi kuumaa kaakaota. Niiden (ja viikonlopulta ylijääneiden donitsien) avulla fiilis koheni edes hieman, mutta jos rehellisiä ollaan, niin olisin kyllä mieluusti herännyt tänä aamuna huomattavasti etelämpää, auringon alta. Minulle kaukokaipuu iskee aina näin marraskuun koittaessa. Kellojen kääntäminen antaa tähän yleensä sen viimeisen niitin, kun valomäärä tuntuu vähenevän entisestään. Alan haaveilemaan lennoista lämpimään, viikosta auringon alla.

Monesti olemmekin tähän aikaan vuodesta selailleet äkkilähtöjä ja sellaiset myös buukanneet. Nyt rakennusprojektin ollessa täydessä vauhdissa tuntuu ajatus lähteä viikoksi pois hieman ahdistavalta. Tontilla on kuitenkin käytävä viikottain tai useammankin kerran viikossa tarkistamassa, että hommat etenevät kuten pitää ja mieheni on hoitanut lähes päivittäin juoksevia asioita, jotta työmiehien työaika olisi mahdollisimman tehokasta.

Nyt ei siis ehkä ole se otollisin aika lähteä reissuun, vaikka mieli tekisikin. Täytyy vain tyytyä ihastelemaan ja hakemaan aurinkoenergiaa kavereiden reissukuvista, joita pukkaa muuten melkoisella tahdilla tällä hetkellä someen. Minusta tuntuu, että 90% tutuista on tällä hetkellä nauttimassa lämmöstä, kaukana koleasta Suomesta. Toivottavasti ensi vuoden puolelle suunnitelemamme reissu voidaa toteuttaa rakennusprojektista huolimatta. Siihen olen nimittäin enemmän kuin valmis.

Henkisen valmiuden lisäksi sitä ollaan myös fyysisesti valmiita lomalle, nimittäin tänä syksynä on tullut popsittua säännöllisesti maitohappobakteereja. Normaalisti olen syönyt maitohappobakteereja aina reissuun lähdön kynnyksellä ja reissussa, mutta nyt kokeilin ottaa ne osaksi arkea. Kärsin usein vatsavaivoista ja erityisesti närästys tuottaa viikottain ongelmia, mutta tänä syksynä oireet ovat lieventyneet. En tiedä onko maitohappobakteereilla suoranaista vaikutusta närästykseen, mutta ainakin ne ovat tasapainottaneet oloani.

Käytössäni ovat olleet Orion Fiilus-tuotteet, joita löytyy monia erilaisia. Mansikan makuiset Arki-maitohappobakteerit maistuvat myös meidän tytölle ja ne ovatkin tarkoitettu päivittäiseen käyttöön koko perheelle. Pienemmille lapsille tai nielemisvaikeuksista kärsiville suositellaan käteviä Napero tippoja, jotka sisältävät D3-vitamiinia. Edessä (toivottavasti) häämöttävää reissua varten olen ajatellut säästää purkillisen Orion Fiiluksen Vahva-tabletteja, joka sisältävät ekstramäärän maitohappobakteereja. Tämä tuote on tarkoitettu nimenomaan matkalle lähteville tai käytettäväksi lääkekuurin yhteydessä. Jälkimmäiseen tapaukseenkin olen tottunut vahvoja maitohappobakteereja käyttämään, sillä oma vatsani on todella herkkä erilaisille lääkkeille.

Pakko muuten myöntää, että tässä samalla postausta kirjoittaessa olen vilkuillut muille auki oleville välilehdille, joilta löytyy mm. niitä alussa mainittuja äkkilähtöjä. Reissukuume senkun pahenee vaan. Jos teiltä löytyy kivoja reissukohdevinkkejä (lapsiystävällisiä sellaisia), niin mielelläni otan vastaan. Dubai on meille tuttu ja olemme siellä neljä kertaa käyneet, mutta nyt olen viimeisen vuoden aikana kuullut useammaltakin hieman negatiivista palautetta siitä. Meidän viimeisestä Dubai visiitistä on jo 5 vuotta aikaa, joten olisi kiva kuulla uudempia kokemuksia, jos joltain sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy?