Oma elämä

Kotka Staycation

Instaseuraajani ovat varmasti jo hyvin perillä siitä, että tämä viikonloppu on hieman poikennut normaalista, sillä se on kulunut pitkälti poissa kotoa perheen luota, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana. Nimittäin tämän viikonlopun teema on ollut Kotka staycation eli hotelliloma omassa kotikaupungissani. Itse en ollut tätä viikonloppua oman pääni menoksi suunnitellut, vaan staycationien ammattilainen Sara oli juoninut ja kutsunut minut tähän mukaan jo useampi kuukausi sitten. Kun eilen lauantaina kotona heräsin, niin puhelimen kalenteri piippasi muistuksen merkiksi. Siinä luki “Sara & Kotkan Seurahuone” ja sinne suunta sitten kävi heti lounasaikaan.

Lounaan jälkeen minua ja muuta porukkaa hemmoteltiin saunalla sekä jalkakylvyllä, joka tuli kyllä niin tarpeeseen. Juuri edellisenä iltana mietin, että pakko kyllä ennen lämpöisten kelien paluuta tehdä jaloille jotain, koska eihän sitä muuten kehtaa avonaisia kenkiä jalkaansa laittaa. No nyt on jalat pehmoisemmassa kunnossa ja valmiita astumaan avokkaisiin ja sandaaleihin.

Kotkan Seurahuone on muuten näin kotkalaiselle (täällä kasvaneena ja asuneena) erittäin tuttu hotelli- ja ravintolakompleksi, joka tässä viimeisen vuoden aikana on kokenut melkoisen rempan sekä muutoksen. Iso osa hotellia sekä huoneita on rempattu täysin ja myös ravintolamaailma on laitettu uusiksi. Lounaalla olen täällä kolmen eri ravintolan yhdistelmässä ehtinyt jo omin päin käymään, mutta nyt pääsin Saran kutsuma testaamaan myös miltä tuntui tuntui istua iltaa täällä ja minkälainen oli Amarillon tarjoama Table-konsepti.

Sen enempää en halua Table-konseptista paljastaa, mutta voin kertoa, että aikamoisia illallisia ja hienoja tapahtumia kokeneena en kyllä olisi uskonut, että kotikaupungistani löytyy tällainen nerokas, hauska ja ikimuistoinen kokemus, jonka voi ystävien tai myös täysin tuntemattomien ihmisten kanssa jakaa.

Kaikista hämmentävintä tässä oli ehkä se, että kokemuksen meille tarjosi paikka, johon liittyy lähinnä kaukaisia (noloja) muistoja ajoilta, jolloin olimme juuri täyttäneet 18-vuotta ja baarissa tuli käytyä useammin. Tuolloin Table-konseptista ei ollut tietokaan ja paikka oli muutenkin hyvin erinäköinen. Nyt minttushotit sekä epämääräiset nachot olivat tipotiessään ja tilalle oli tullut näyttävät, freshit ja maukkaat annokset yhdistettynä tosiaan tähän hillittömään konseptiin, jota voin kyllä lämmöllä suositella esimerkiksi työ- tai polttariporukalle.

Liian usein mollaan Kotkaa kehnosta ravintolatarjonnasta, mutta nyt täytyy kyllä vetää sanoja takaisin. Tämä Seurahuoneen uudistus on ollut erittäin onnistunut ja erittäin toivottu. Täällä minä suunnittelen jo kahdenkeskistä dinneriä mieheni kanssa Kotkan Seurahuoneelle. Aikaisemmin olemme yleensä lähteneet niin sanotusti kauemmas kalaan ja päätyneet illalliselle Helsinkiin tai esimerkiksi Porvooseen, mutta nyt pitää kyllä antaa Kotkallekin mahdollisuus.

Kiitos vielä Saralle aivan ihanasta irtiottoviikonlopusta! Se tuli kyllä tälle äidille, joka liian usein laittaa kaikkien muiden menot ja halut etusijalle, tarpeeseen. Vaikka ilta venyi yli puolenyön, oli oma oloni aamulla todella virkeä, sillä sain nukkua aivan rauhassa ilman turhia herätyksiä lähes 8 tuntia ja se jos joku kruunasi kaiken. Nyt odottelen kotona, että muu perhe saapuisi omalta yökyläreissultaan tänne ja voisin viettää loput aurinkoisesta sunnuntaipäivästä heidän seurassaan.

Vauvakupla – anna sen poksahtaa

Tasan kuukausi takana vauvakuplailua kotona.

Jouluaattona pääsimme tosiaan kuopuksen kanssa sairaalasta kotiin ja nyt on vierähtänyt jo kokonainen kuukausi. Aika menee vauhdilla, mutta kiitos joulun ja pyhien osasimme kyllä pysähtyä myös nauttimaan tästä ainutlaatuisesta ajasta. Näihin viikkoihin on mahtunut monta ensimmäistä asiaa. Vauvan ensimmäinen kylpy, ensimmäinen kauppareissu, ensimmäiset juhlat, ensimmäinen pidempi reissu Helsinkiin jne. Vauvalle kaikki on ollut uutta ja mullistavaa, mutta itse olen kokenut suurimman osan ajasta vauvan hoidon sujuvan nyt toisen kohdalla jo rutiinilla. Mutta siis vain suurimman osan ajasta. Mukaan on mahtunut myös niitä hetkiä, jolloin minusta on tuntunut, että sitä ollaan ensimmäistä kertaa näiden asioiden äärellä. En osaa mitään, olo on epävarma ja se näkyy myös päällepäin melkoisena sähläämisenä.

Viimeksi tälläinen olo oli tiistaina, kun kävimme vauvan kanssa ensimmäistä kertaa Helsingissä. En ensinnäkään osannut yhtään arvioida kauan meillä menisi aamupuuhiin ja ajoittaa vauvan syömisiä oikein. Olin tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä jo heti kättelyssä. Miten sitä voikaan unohtaa kaiken vauvojen aikatauluista ihan tyystin viidessä vuodessa?! “Pienestä” viivästyksestä huolimatta selvisimme Helsinkiin asti. Sitä ennen olin toki jo panikoinut, että mitähän tässä pukisi vauvalle päälle, kun ulkona on -20°C ja autossa kuuma. Tämä pukemisasiakin tuntuu haihtuneen mielestäni vuosien varrella, kun ei ole tarvinnut enää pitkiin aikoihin miettiä lasten pukemista samalla tavalla minin osaessa nykyisin jo sanoa, jos on liian kylmä tai kuuma.

Helsinkiin päästyäni suuntasin heti vauvan kanssa päivän ainoaan palaveriin, joka sujui itse asiassa todella näppärästi, kun apukäsiä oli vaikka muille jakaa. Sen jälkeen istuin lounaalla toista tuntia niin, että pöytäseurani vaan vaihtui :D Totesin, että helpoimmalla pääsen, kun treffaan kaikki tutut samassa paikassa, ettei tarvitse vauvaa pukea ja riisua montaa kertaa. Fiksu veto kaikin puolin, mutta siltikin tuntui, että olin välillä todella ulapalla vauvan hoidosta kodin ulkopuolella. Missä vaihtaa vaippa? Missä lämmittää maito? Onko hänellä liian kuuma? Entä kylmä? Kauankohan hän mahtaa nyt nukkua? Tämän ensimmäisen kuukauden aikana emme ole vielä onnistuneet luomaan mitään järkevää rytmiä päiviimme, joten minulla ei oikeastaan ole mitään hajua, koska vauva nukkuu tai syö. Arpapelillä, lapsentahtisesti siis mennään ja niin mentiin Helsingissäkin. Kerran pysähdyin syöttämään mm. Stockan hissien viereen. Onneksi tämä kaikki tuntuu ensi kerralla varmasti jo paljon helpommalta ja puolen vuoden päästä, kun vauvallakin alkaa olemaan jo selkeämmät rytmit, nauran omalle sähläämiselleni.

Mutta vaikka koin oloni koko tiistaipäivän aikalailla epävarmaksi äidiksi, sain yllätyksekseni kuulla paljon positiivisia kommentteja siitä, miten ihailtavan reippaasti lähden pienen vauvan kanssa liikkeelle, toiseen kaupunkiin, työpalavereihin ja ravintoloihin. En oikeastaan ollut tullut ajatelleeksi sitä ollenkaan, että jo se, kun pääsee lähtemään neljän seinän sisältä paukkupakkasilla vastasyntyneen kanssa asioille on melkoinen saavutus. Olisi paljon helpompi ollut jäädä kotiin lämpöiseen ja tuttuun ympäristöön. Näin useampina päivinä teenkin, mutta joskus on kivaa ja ihan tarpeellistakin lähteä oman kodin ulkopuolelle. Katselemaan ja kokemaan sitä muutakin elämää, joka ei todellakaan pysähtynyt siinä hetkessä, kun vauva maailmaan tuli. Asiat vierävät eteenpäin, vaikka itse elelet vauvakuplassa kotona.

Jo minin aikana minulle oli tärkeää nimenomaan lähteä sinne kodin ulkopuolelle, pois vauvakuplasta. Yhden lapsen kanssa pk-seudulla asuessa se tuntui olevan tosi helppoa ja kävimmekin ihan pienestä pitäen paljon kaupungilla sekä työni puolesta erilaisissa tapahtumissa. Nautin niistä sosiaalisista kanssakäymisistä muiden aikuisten (ja lasten) kanssa suunnattomasti. Sain niistä paljon voimaa ja siksi kannustan myös muita äitejä rohkeasti lähtemään kodin ulkopuolelle vauvan kanssa, edes hetkeksi! Kaikilla ei toki ole samanlaisia tilaisuuksia, joihin mennä, mutta onneksi Suomessa on tarjolla vaikka minkälaisia kerhoja ja tukiryhmiä ym. äideille. Pienetkin hetket kodin ulkopuolella saattavat olla merkittäviä äidin oman hyvinvoinnin kannalta ja siksi onkin hyvä antaa sen vauvakuplan välillä poksahtaa. Sinne pääsee kyllä takaisin ja onhan se kieltämättä ihana jäädä joinain päivinä ihan vaan kotiin, omiin oloihin.

Nyt kun lapsia on kaksi ja välimatkaa Helsinkiin löytyy, tekisi sitä mieli jäädä kotiin useamminkin. Välillä se ahdistaa ja monimutkaisempi tilanne hirvittää, mutta olen päättänyt, että tämäkin kuvio saadaan toimimaan. Monesti tällaisissa asioissa kysymys on vain omasta halusta. Pidemmätkin reissut onnistuu kyllä, kun malttaa hieman järjestellä. Eikä minun siis aina ole päästävä Helsinkiin asti, vaan toki Kotkassakin on mahdollista käydä kodin ulkopuolella tapaamassa ihmisiä ja meiltä löytyy täältä tukiverkkoa. Suurin osa ystävistäni asuu kuitenkin Helsingissä ja siellä ovat myös ne tapahtumat ja työjutut, joihin mielelläni osallistuisin, joten yritän jatkossakin reissata sinne noin kerran viikossa. Se pitää minut järjissäni ja samalla kasvattaa varmasti kuopuksestakin yhtä sosiaalisen ja reippaan neidin kuin esikoisesta.

Sisarussuhteen ensimetrit

Tällä viikolla olen puhunut moneen otteeseen, usean eri henkilön kanssa sisarussuhteista ja erityisesti mustasukkaisuudesta suhteen alkumetreillä. Siitä mikä on tervettä ja ns. normaalia käytöstä, kun uusi perheenjäsen taloon tulee ja siitä mikä ei sitten ole ok. Asiaa on puitu niin neuvolakäynnillä kuin perheenjäsenten ja tuttujenkin kanssa. Aihe tuntuu herättävän paljon mielipiteitä ja siihen suhtautuminen riippuu todella paljon ihmisestä.

Ennen kuopuksen syntymää en ole joutunut kauheasti miettimään kuinka itse suhtautuisin isomman lapsen mustasukkaisuuskohtauksiin, mutta nyt parin viikon aikana sitä on täytynyt löytää ne omat keinot luovia näiden tilanteiden läpi. Ja nimenomaan ehkä tuo sana luovia kuvastaa parhaiten omaa suhtautumistani. Taidan kuulua niihin, jotka kokevat, että ne mustasukkaisuuden ilmentymät, jotka ovat harmittomia ja lähinnä huvittavia menevät ajan kanssa ohi, eikä niihin kannata kiinnittää liikaa huomiota tai niistä stressata. Jos isompi lapsi tahtoo kokeilla kapaloon kääriytymistä ja testata sitä, miltä tuttipullosta (omasta sellaisesta) juominen tuntuu, niin kokeilkoot. Tässä parissa viikossa on tullut todistettua, että ne hulluimmatkin “taantumat” esikoisella menevät nopeasti ohi, kun hänelle antaa mahdollisuuden kokeilla eikä kiinnitä niihin liikaa huomiota. Ei siis tuomitse tai halveksu häntä niiden vuoksi, mutta ei myöskään kannusta niihin.

Minkälaisia tempauksia mini on sitten harrastanut? Hän on mm. pukeutunut pari päivää ainoastaan uimapukuihin, koska on halunnut käyttää bodya kuin sisko. Kerran hän on nukkunut pinnasängyssä ja pari kertaa kokeillut miltä vaunukopassa makoilu tuntuu (vaunukoppa ollut maassa). Alushousuja kutsutaan nykyään vapoiksi ja puhe puuroutuu ajoittain vauvan jokeltelun tasolle. Tuttipullostakin litkittiin yhtenä päivänä vettä ja tutti on ollut nyt viimeisen vuorokauden ajan uusin mustasukkaisuuden ilmentymä. Saa nähdä unohtuuko se huomiseen päiväkotiaamuun mennessä. Todennäköisesti kyllä.

Sen verran fiksu ja kypsä mini on ollut, että hän on säästellyt nämä kaikki hassutukset oman kodin sisälle ja ulos lähtiessään unohtanut ne tarkoituksella. Päiväkodissa hän on käyttäytynyt kuin ennenkin, eikä todellakaan ole ilmaissut tarvitsevansa vaippoja tai tuttipulloa. Ihan normaalit vaatteetkin hän on sinne päällensä pukenut. Luultavasti mini siis haluaa asettautua vauvan tasolle ainoastaan minun silmieni alla huomion toivossa. Enkä hän siitä moiti, tämä oli täysin odotettavissa.

Viisi vuotta on nimittäin pitkä ajanjakso ja kun sen koko ajan on saanut elää täysin yksin omassa erityislaatuisessa asemassa ainoana lapsena (ja lapsenlapsena) on varmasti melkoinen shokki, kun vierelle tuleekin yhtäkkiä toinen tasavertainen tai alkuun jopa hänen ohitse huomion määrässä kiilaava otus. Kaikki se minkä ennen sai jakamattomana itselleen täytyy nyt jakaa pikkusiskon kanssa. Ei siis ole yhtään ihme, että miniä hieman tämä tilanne välillä potuttaa ja hän ilmaisee sen itselleen parhaaksi näkemällään tavalla eli taantumalla vauvan tasolle itsekin.

Niin kauan, kun mustasukkaisuus pysyy tällä harmittomalla (ja huvittavalla) linjalla annan tilanteen olla ja mennä omalla painollaan ohitse. Mielestäni tämä lasketaan vielä todella tervehenkiseksi mustasukkaisuudeksi, eikä todellakaan sellaiseksi, johon tarvitsisi sen kummempi puuttua tai siitä stressata. Neuvolassakin oltiin samaa mieltä ja naureskeltiin yhdessä neuvolatädin kanssa, että tämä on vielä pientä niiden graavien tarinoiden keskellä, jossa isompi sisar uhkaa leikellä vauvalta sormet ja heittää hänet kaatopaikalle tai oikeasti käyttäytyy väkivaltaisesti. Jos mini joskus alkaisi näyttämään agressiivista puolta pikkusiskoa kohtaan, niin siinä vaiheessa tilanteeseen tulisi kyllä puuttua ja keskustella pelisäännöistä.

Tämän sisarussuhteen ensimetreillä ei kuitenkaan ole tällaiseen ollut tarvetta eikä toivottavasti ole tulevaisuudessakaan. Pienten, edellä mainittujen mustasukkaisuuskohtausten vastapainona mini on näyttänyt kuinka rakastava, auttavainen ja omistautuvainen isosisko hän onkaan. Mini suhtautuu innolla kaikkiin pieniinkin puuhiin vaipanvaihdosta, siskon pukemiseen sekä syöttämiseen ja on aina valmis auttamaan. Hänestä on niin paljon enemmän apua vauvanhoidossa kuin uskalsin ikinä odottaa. Eikä se apu ole todellakaan ainut positiivinen asia. Kaikki ne pienet hetket, eleet ja kosketukset näiden kahden välillä saavat silmäkulmani kostumaan. Välillä huomaan minin hiipineen pikkusiskon viereen ja kuiskivan hänen korvaansa, miten sisko on aina paikalla, jos hän vain tarvitsee. Siinä hetkessä hullunkuriset mustasukkaisuuskiukuttelut unohtuvat samantien.

Olisi hauska kuulla muiden sisarusten välisiä mustasukkaisuustarinoita, jos teiltä sellaisia löytyy? Kauan se vaihe kesti? Miten suhde muuttui ajan myötä?

baby’s body Lindex

mini’s dress Lindex (*gifted)

Synnytyskertomus

En koskaan kuvitellut kirjoittavani tätä postausta, mutta tässä sitä ollaan synnytyskertomusta näpyttelemässä tuhansille silmäpareille. Ehkä jokin minussa on siis muuttunut näiden vuosien aikana. Ehkä joku osa minusta haluaa antaa sekä näyttää itsestään myös niitä hauraita ja henkilökohtaisempia asioita. Ehkä se on tämä muutoksen kourissa oleva blogimaailma (toivotaan/halutaan pyrkiä takaisin vanhaan, aidompaan sisältöön) tai ehkä olen vain itsevarmempi puhumaan näistä ääneen ja antamaan kasvot tällekin asialle, kuten olen antanut hiustenlähdölle ja keskenmenollekin. Mutta siirrytään nyt samantien tähän positiiviseen kokemukseen ja tarinaan, joka tosiaan kertoo kuopuksemme syntymästä.

Aloitetaan siitä, että synnytys meni tällä kertaa paremmin (en tiedä onko tämä oikea sanavalinta, mutta en keksi muutakaan) kuin edellisellä kerralla. Ei ensimmäinenkään huonosti mennyt, mutta oli ehkä haastavampi kuin osasin ikinä odottaa. Yleisesti ottaen molemmat ovat kuitenkin menneet hienosti, sillä lopputulemana on ollut se ihanteellisin tilanne, eli olen itse kyennyt ottamaan vauvan rinnalle ja vauva on siinä voinut olla. En siis sano etteikö synnytykseni olisi menneet hyvin.

Hyvistä kokemuksista huolimatta muutama asia jäi kaihertamaan mieltäni ensimmäisen jälkeen ja siksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa tätä toista onnistunutta raskautta otin asian esille neuvolassa. Ja hyvä, että otin! Se, että sain raskauden aikana puhua useammankin kerran peloistani ja huolistani synnytykseen liittyen auttoi minua valmistautumaan siihen koitokseen uudelleen. Ennen raskautta olin jo valmistautunut hankkiutumaan pelkopolille, mutta tosipaikan tullen siihen ei ollut enää tarvetta. Löysin mielenrauhan raskauden edetessä ja luotin taas siihen, että pystyisin käymään tämän hienon, mutta haastavan tapahtuman läpi toiseenkin kertaan. Ylimääräisten ultrien ansiosta tiesin, että en odottanut mitään jättivauvaa ja näin ollen alatiesynnytys olisi jälleen mahdollinen. Pelkäämäni pitkä ponnistusvaihekin olisi luultavasti toisella kertaa lyhyempi. Mitään erityisiä toiveita en tähän toiseenkaan kertaan halunnut kirjata. Halusin mennä tilanteen mukaan ja päättää siinä hetkessä mitä tekisin, minkälaiset kivunlievitykset valitsisin jne. Koen yhä edelleen, että synnytys on asia, jota ei voi suunnitella ja käsikirjoittaa etukäteen, joten paras tapa valmistautua siihen on ottaa avoin ja rohkea mieli mukaan ja hypätä virtaan. Luonto on todennäköisesti se, joka varmistaa, että nainen kuin nainen siinä kohtaa löytää ne parhaat ratkaisut ja keinot selviytyä.

Mutta niin, minulla ei siis ollut listaa tai toiveita synnytykseen liittyen, mutta kätilö (joka oli muuten mahtava) minulta niitä joka tapauksessa tiedusteli. Kerroin, että toiveenani tai oikeastaan haaveenani oli ainoastaan se, että ponnistusvaihe olisi edes hieman lyhyempi kuin viimeksi ja että muistaisin tapahtumista jotain. Esikoisen synnytys meni totaalisessa sumussa, eikä minulla ole mitään muistikuvia 1h 40 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen siitä, kun esikoinen lopulta syntyi. En muista hänen ensihetkiään, enkä oikein seuraavaa vuorokauttakaan ja se surettaa välillä. Tämä konkretisoitui itse asiassa minulle paremmin vasta nyt kuopuksen synnytyksessä, kun kätilö kyseli kaikenlaista liittyen edelliseen kertaan. En osannut vastata itse lähes tulkoon yhteenkään kysymykseen vaan mieheni vastasi niihin puolestani. Tästä syystä hartain toiveeni oli muistaa jotain tästä toisesta synnytyksestä, edes vähän. Ja tiedättekö mitä? Minä muistan! Jokaisen hetken ja itse kuopuksen syntymän. Ilmoitin tämän myös ensitöikseni kovaan ääneen, kun kuopus oli maailmaan tullut :D

Se miten siihen pisteeseen päädyttiin, onkin vähän pidempi tarina. Esikoisen kanssa synnytys eteni nopeasti vesien menon jälkeen, mutta tällä kertaa kävi toisin. Vaikka alkumetrit vaikuttivatkin ihan idettisiltä (vedet menivät siinä yöllä 3-4 aikaan), niin synnytyksen varsinaista käynnistymistä saatiin odotella kevyet 30 tuntia. Sinä aikana kävin kerran sairaalassa näytillä ja käyrillä istuskelemassa. Olisin saanut jäädä sinne odottelemaan, mutta päätin lähteä kotiin jatkamaan joulupuuhia, jotka olin keskellä yötä vesien menon jälkeen hermostuksissani aloittanut. Se, että tämän 30 tunnin aikana koristelin kuusen ja laitoin talon muutenkin joulukuntoon sekä paketoin kaikki lahjat on jälleen yksi kertomisen arvoinen tarina tulevaisuudessa. Kätilökin hieman naurahti, kun ilmoitin haluavani kotiin viimeistelemään jouluhommat. Veikkaampa, että olin tässä kohtaa jo siinä hieman sekopäisessä mielentilassa, johon moni synnyttäjä hieman tahtomattaan ajautuu. Tiedättehän se sellainen oma kupla, jossa kukin nainen tekee usein aika epäolennaisia asioita, jotka kokee sillä hetkellä tärkeäksi. Ulkopuolinen maailma hämärtyy ja siinä hetkessä vain muutamilla jutuilla (ja myös ihmisillä) on merkitystä. Jossain kohtaa sitä ei enää huvita kuunnella edes omaa miestään :D

Mutta niin takaisin tuohon 30h puristukseen, joka ei kyllä ollut mikään puristus. Nimittäin ne heti alussa hyvin voimistuneet supistuksen lakkasivat lopulta lähes kokonaan (vaikka yritin umpihankijuoksullakin saada niitä palaamaan) ja sain nukkua seuraavan yön suhteellisen rauhassa kotona. Suhteellisen rauhassa siksi, että mieleni oli kyllä aivan valmis lähtöön, vaikka kroppa ja supistuksen muuta sanoivatkin. Kello 06.00 en sitten kestänyt enää ja päätin lähteä sairaalaan, johon meidät oli pyydetty palaamaan joka tapauksessa aamulla. Hyvä veto olisi ollut odotella vielä pari tuntia kotona, mutta minkäs ihminen malttamattomalle luonteelleen voi. Me nimittäin saimme odotella sairaalassa vuoron vaihtoa pari tuntia, eikä siinä odottelussa olisi muuten ollut mitään vikaa, mutta huone, johon pääsimme oli kylmä kuin mikä ja istuimme molemmat talvitakit päällä mieheni kanssa :D

Sanottakoon tähän väliin, että tämä kylmä odotushuone oli ainut negatiivinen asia, johon törmäsin Koksissa koko raskausaikana ja nyt synnytyksessä, joten ei annetta sille kovinkaan paljon painoarvoa. Kaikki muu hoito ja apu oli nimittäin ensiluokkaista. Olen niin äärettömän onnellinen, että ylipäätänsä meillä on täällä Suomessa näin hieno neuvolajärjestelmä ja osaavat ammattilaiset neuvolantädeistä kätilöihin. Ja mitä kätilöihin tulee, niin siinä on kyllä ammattikunta, jonka edessä kummarran. Vaatii melkoista omistautumista ja paloa työtä kohtaan, että jaksaa tsempata jokaisen naisen käymään läpi ehkä sen elämänsä rankimman suorituksen. Ja vielä toipumaankin siitä. Arvostan monia ammatteja, mutta näin äitinä tämä yksi kipuaa kyllä korkealle.

Ja mitä tulee näihin kätilöihin sitten yksilöinä, niin en usko, että huonoja kätilöitä onkaan. Minulla oli kuitenkin toive saada jämäkkä, huumorintajuinen tyyppi auttamaan minua tällä kertaa, sillä koin, että tarvitsin siihen jonkun, joka osasi olla tarpeen tullen tiukka ja neuvoa napakasti mitä tehdä, mutta myös heittää huulta siinä kohtaa, kun kipu yltyisi eikä mikään muu enää naurattaisi tippaakaan. Ensimmäiselläkin kerralla Kätilöopistolla synnyttäessä kohdalleni sattui tämän tyyppinen mieletön kätilö, mutta ehkä hatarien muistikuvieni tai sitten sen faktan, että hoito pk-seudulla oli huomattavasti “liukuhihnamaisempaa” kuin Kotkassa, jäi siiitä hieman erilaiset muistot kuin tästä toisesta. Kuopuksen synnytyksessä avustanut kätilö Hannamari oli niin mieletön, että synnytyksen jälkeen onnesta ja hormoneista sekaisin kiittelin häntä noin miljoona kertaa sekä toistelin miten ihanaa olikaan muistaa tästä mielettömästä tapahtumasta jotain.

Varsinainen synnytys kesti nelisen tuntia ja siihen se vartin ponnistusvaihe päälle. Lukuina kuulostaa omaan korvaani todella inhimillisiltä ja sitä se olikin. Kivuton ei tämäkään kerta tietysti ollut, mutta jo se, että ponnistusvaihe lyheni naurettavaan 15 minuuttiin ja olin täysin kartalla tilanteesta alusta loppuun teki tästä kokemuksesta huomattavasti miellyttävämmän. Kivunlievityksestä sen verran, että päädyin tälläkin kertaa ottamaan epiduraalin, joka tosin jouduttiin laittamaan kahdesti ja se oli se ehkä ikävin asia koko neljän tunnin sessiossa. Ilokaasusta ei oikein ollut apua (ei ollut viimeksikään), mutta TENS-laite, joka oli minulle uusi tuttavuus, oli kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Sähkö kivunlievitykseni kuulosti alkuun hurjalta, mutta se oli yllättävän tehokas ja kätevä. Jos joskus vielä tähän tilanteeseen uudelleen päätyisin, niin harkitsisin kyllä TENS-laitteen käyttöä vakavissani.

Koko synnytyksen ajan olin suhteellisen rauhallinen ja luottavainen (mitä nyt kiroilin ja tirautin pari kivun aiheuttamaa kyyneltä). Ponnistusvaiheessa minuun kuitenkin iski huoli, sillä näin kätilön ilmeestä, että vauva pitäisi pian saada ulos. Samalla tapaa kuin ensimmäisessä synnytyksessä sydänäänet alkoivat heikkenemään ja sen vuoksi episiotomia oli välttämätön. Nyt osasin tätä jo odottaa, joten en mennyt niin paniikiin, kun kätilö sanoi leikkaavansa samasta kohtaa uudelleen. Vasta jälkeenpäin olen hieman murehtinut miten tuo jo kertaalleen arpeutunut kohtaa arpeutuu ja paranee uudelleen, mutta ainakin tähän saakka olen välttynyt pahemmilta jälkikomplikaatioilta.

Kokonaisuudessaan tämä 40 tunnin suoritus (vesien menosta laskettuna) oli vauvalle varmasti rankka koettelemus, joten hyvä, että hänet saatiin pikaisesti pienellä avustuksella tähän maailmaan. Ensimmäinen synnytykseni kirjattiin kestäneen 13 tuntia, mutta silti tämä toinen tuntui paljon lyhyemmältä urakalta. Hienoja, elämää mullistavia kokemuksia ne ovat kuitenkin olleet molemmat. Se mihin oma kroppa raskausaikana, itse synnytyksessä ja sen jälkeen pystyy on uskomatonta, vaikka tällainen lausahdus ehkä kliseinen onkin. Tätä kokemusta en kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vaihtaisi mihinkään, sillä jotenkin sitä kokee vain silkkaa ylpeyttä sekä jonkinlaista kiitollisuutta sitä kohtaan, että on kyennyt ja saanut synnyttää.

Tähän loppuun haluan vielä sanoa erityiskiitokset Koksin synnytysosastolle ja 8. kerroksen lapsivuodeosastolle. Te teitte tästä toisesta synnytyskokemuksestani vieläkin paremman. Kaikki saamani apu sekä tuki tuntui oikeasti henkilökohtaiselta ja aidolta. Se on todella iso asia, ku tiedetään miten ylityöllistettyjä tässäkin ammatissa työskentelevät ihmiset ovat ja silti jostain he kaivavat sen energian ja positiivisuuden kohdata jokaisen potilaan yksilönä. Joten iso kiitos, teette hienoa työtä!

Raha ei kasva puussa

Raha ja rahankäyttö on ollut aihe, josta olen halunnut puhua jo kauan. Minulla on ollut päässä visio siitä, mitä haluaisin sanoa, mutta en ole osanut kirjoittaa sitä järkevällä tavalla ulos. Tänään, hieman ironisesti Black Fridayn kunniaksi, mieleeni tuli tuo otsikossa näkyvä tuttu lause lapsuudesta. Äitini käytti sitä usein, jos vinguimme siskojen kanssa kaupassa jonkin ns. turhuuden perään. Tuo lause kiteyttää oikeastaan ajatusmaailmani nykyisinkin.

Me kaikki tulemme hyvin erilaisista perheistä ja saamme erilaiset lähtökohdat elämäämme. Se on aina hyvä muistaa, kun puhutaan rahasta. Oma lapsuuteni oli onnellinen ja meillä oli kaikki se mitä tarvitsimme, joskus hieman enemmänkin. Mutta kotikasvatus takasi sen, että opin jo nuorena arvostamaan työntekoa ja sen avulla ansaittua rahaa. Raha ei kasvanut puussa, kuten äiti ja isä meille usein muistutti. Vaikka sitä lapsena haaveili aina kaikista hulluimmistakin jutuista kauko-ohjattavista autoista vesiliukumäkiin, ymmärsin pian ettei kaikkea tarvinnut omistaa. Joskus oli toki kiva saada ja hankkia uusia asioita, mutta niitäkään ei välttämättä tarvinnut ostaa uutena. Olen yhä edelleen vahvasti sitä mieltä, että niin vaatteita kuin muutakin materiaa voi tarpeen tullen myös lainata, vuokrata tai ostaa käytettynä kierrätyksestä.

Olen viime aikoina ollut hieman surullinen ja huolissani siitä, miten vääristyneen kuvan some- ja blogimaailma antavat rahanmäärästä ja -kulutuksesta. Instagram-feedit täyttyvät kuvista, joissa pääosassa ovat matkustelu, ravintolaruoat ja uusimpien trendien mukaiset meikit sekä vaatteet ja merkkiasusteet. Otan tästä itse hartioilleni myös osan, sillä onhan blogini paino on aina ollut muodissa ja trendeissä. En ole koskaan halunnut tukea ylenpalttista kulutusta, mutta olen aina ollut kiinnostunut muodista ja sen vuoksi aikoinaan aloitinkin blogin, että sain mahdollisuuden jakaa ajatuksia intohimostani.

Blogin alkuaikoina minulla ei kuitenkaan ollut varaa tai mahdollisuutta hankkia vaatteita sellaiseen tahtiin kuin mitä ehkä nyt olisi. Tämä ei silti estänyt minua olemasta (ainakin omasta mielestäni) trendikäs ja kokeileva muodin suhteen. Hyödynsin paljon kirppareilta löytyneitä vaatteita, tuunasin ja ompelin niitä jopa alusta alkaen itse. Nykyisin rahatilanteeni on toki parantunut siirtyessäni opiskelijaelämästä työelämään ja sitä kautta tuonut ulottuville mahdollisuuden shoppailla ja kuluttaa enemmän. Myös työni on mahdollistanut sen, että voin tarpeen tullen lainata esimerkiksi hetken trendivaatteita kuvauksia tai tilaisuuksia varten. Monesti minulla (ja muilla bloggaajilla/someammattilaisilla) on myös mahdollisuus pitää kaupallisten yhteistöiden yhteydessä nähdyt vaatteet ja tuotteet. Tämä on hyvä muistaa siinä kohtaa, kun lukee blogeja ja seuraa ns. vaikuttajia somessa.

Tiedän olevani tässä tapauksessa etuoikeutetussa asemassa ja koen siitä ajoittain jopa huonoa omaa tuntoa, vaikka sisäistänkin sen, että se on toisaalta myös osa työtäni. Vielä vähän aikaa sitten tämä saattoi aiheuttaa jonkin sortin kateutta, mutta tällä hetkellä se aikaisemmin ehkä ihannoitu bloggaajan työ tuntuu olevan murroksessa ja ne ihailut ovat vaihtuneet ainakin osittain joksikin ihan muuksi. Itsekin on tässä joutunut tasapainoilemaan ja löytämään uusia keinoja toimia. Oma moraali ja periaatteet ovat nyt tarkastelun alla. Tulisiko niitä muovata? Mihin suuntaan haluan itse tätä skeneä ja omaa uraani viedä? Pienistä teosta kaikki lähtee ja olenkin yrittänyt tänä vuonna karsia pr-näytteiden määrää sekä lahjoittaa ne jo tulleet, mutta minulle tarpeettomat sellaisille, joilla oikeasti on tarvetta ks. tuotteille. Uralla etenemisestä ja kaikesta tässä vuosien aikana tapahtuneista asioista huolimatta en ole kuitenkaan unohtanut sitä nuorta luovaa opiskelijatyttöä sisälläni. Hänellä ei ollut varaa shoppailla viikottain, eikä hänelle kukaan lähettänyt kotiovelle yhtään pr-lahjaa. En halua unohtaa tätä, sillä menneisyyteni on paljon lähempänä tämän päivän nuorten aikuisten maailmaa kuin se, jossa bloggaajat ja vaikuttajat elävät.

Harmillisen vähän tästä aiheesta kuitenkaan ääneen puhutaan ja luultavasti sen vuoksi asialle on tultu jopa hieman sokeiksi. Olen kuullut monia tarinoita, joissa teini tai nuori aikuinen on sokaistunut somemaailmasta ja rahanmeno on riistäytynyt käsistä. Vain siksi, koska on haluttu elää kuten “kaikki muutkin”. Suurin osa teineistä asuu vielä kotona ja vaikka sitä koulun ohessa kävisikin töissä, on rahavirta kuitenkin suhteellisen pientä. Monesti rahatilanne on vieläkin tiukempi parikymppisellä, joka on jo muuttanut kotoa pois, asuu omillaan, opiskelee ja siinä ohessa tekee töitä. Tällöin suuri osa rahoista ja opintotuista menee peruskulujen kuten vuokran maksamiseen, eikä ylimääräistä rahaa “hienoon some-elämään” ole. Jostain kumman syystä liian monet kuitenkin ajattelevat, että rahan pitäisi sellaiseen riittää. Riittäväthän ne muillakin.

Somen perusteella ehkä kyllä, mutta uskaltaisin väittää, että hyvin harvassa ovat ne, jotka oikeasti pystyvät elämään sellaista elämää päivästä toiseen. Olen jo pitkään kuuluttanut medialukutaidon perään, jonka pitäisi mielestäni tänäpäivänä kuulua jo lähes osaksi opetussuunnitelmaa. Olisi hyvin tärkeää muistuttaa nuorille (mutta myös meille aikuisille), kuinka someen ja sen sisältöön olisi syytä suhtautua. Tämän päivän nuoret ovat eläneet täysin erilaisen lapsuuden kuin esimerkiksi minä ja kasvaneet ympäristöön, jossa somen voima on uskomaton. Meidän lapsuudessa äiti muistutteli rahankäytöstä ja siitä ettei se tosiaan kasva puussa lähinnä kauppareissujen yhteydessä, mutta nyt houkutuksia tulee lapsille ja nuorille sekä myös meille aikuisille aivan uudenlaisista tuuteista ja aivan erilaisella vyöryllä. Vaikka voisin itse omissa kanavissani varmasti tehdä enemmän läpinäkyväksi, mitä se arki todellisuudessa on ja mihin sitä oikein on itselläkin varaa, en usko, että kenelläkään meistä riittää aika olemaan koko ajan muistuttelemassa rahanarvosta. Kaikki lähtee lopulta kotikasvatuksesta, jota opetussuunnitelma voisi mielestäni tukea juurikin medialukutaidon osalta. Markkinointi ja sen keinot ovat muuttuneet valtavasti viimeisten vuosien aikana ja niihin mainoksiin on osattava suhtautua tarpeeksi kriittisesti, ihan meidän jokaisen.

Tänään Black Friday:na kauppa käy jopa kuusi kertaa kivaammin kuin muina aikoina. Monet yritykset ovat lähteneet tähän Suomessakin isoksi nousseeseen ostojuhlaan mukaan omilla tarjouksillaan ja iso joukko kuluttajia tekee tänään ostoksia juurikin näistä tarjouksista. Poikkeuksiakin tosin löytyy niin yritysten kuin kuluttajienkin puolelta. On yrityksiä, jotka ovat ilmoittaneet, että eivät halua olla mukana Black Friday hulinoissa, sillä he ovat jo asettaneet hintansa sille realistiselle ja parhaalle mahdolliselle tasolle. Niistä ei ole varaa lähteä tinkimään ilman, että tingitää samalla jostain muusta; laadusta, tuotannon ekologisuudesta ja eettisyydestä, työntekijöiden palkoista sekä oloista jne. Näiden yritysten lisäksi myös osa kuluttajista on ilmaissut vastustavansa tätä kulutusjuhlaa viettämällä tänään Älä osta mitään -päivää.

Nämä BF:n vastaiset tempaukset ovat mielestäni positiivinen esimerkki ja viesti siitä, että aina ei tarvitse mennä massan mukana. Tänään ei ole tarvetta hullaantua ja ostella päättömästi alennettuja tuotteita, joista osa ei edes todellisuudessa ole sen kummoisemmassa tarjouksessa, vaan punaiset hinnat ovat vain hämäystä. Näitä Black Friday tarjouksia tulisi lukea vähän samaan tapaan kuin somea. Katsella todella tarkat ja hyvin suodattavat lasit silmillä. Onko minulla oikeasti tarvetta jollekin?

Itse en ole täysin tätä mustan puhuvaa alennuskampanjaa vastaan, mutta aidosti kyllä punnitsen ja mietin onko tuolla tuhansien verkkokauppojan ja liikkeiden joukossa joku, johon minun kannattaisi käyttää hetki aikaa. Alennetut hinnat eivät hurmaa minua, sillä vaikka en ole koskaan ollut mikään todellinen “tarkan markan vartija”, olen silti aina ollut hyvin tietoinen rahanmenostani ja harkitsevainen sen suhteen. Mietin ja prioirisoin ostoksiani hyvinkin tarkkaan. Tässä elämäntilanteessa minulla ei ole enää pakottavaa tarvetta punnita ja valita ostoksia samalla tapaa kuin opiskeluaikoina, mutta yhä edelleen pyrin toimimaan järkevästi.

Esimerkiksi säästösyistä lomamatkat ja monet ns. turhat ostokset ovat vähentyneet viime vuosien aikana. Talo on ollut meidän prioriteettilistalla nyt viimeiset 15 kk ja siihen tulemme varmasti satsaamaan myös tulevina vuosina. Lastenvaatteet ovat olleet lapsen kasvaessa välttämättömiä hankintoja, mutta niistäkin olen osan onnistunut löytämään kierrätettyinä. Jos jotain tänä vuonna Black Fridayn viidakosta lähtisin metsästämään olisi se luultavasti ulkovaatteita lapselle tai sitten viimeisiä talojuttuja. Itse asiassa onnistuin eilen bongaamaan jo aikaisemmin harkinnassa olleet kylpyhuoneen valaisimet todella hyvässä tarjouksessa ja niihin sitten tartuin. Yksi BF ostos on siis tänä vuonna tehty, mutta koen sen olleen harkittu ja järkevä. Toivottavasti se osoittautuu sellaiseksi myös paketin saavuttua.

Minkälaisia tunteita Black Friday teissä herättää? Entä miten koette somen vaikuttaneen rahankäyttöönne?

Kiitos muuten siitä, että olette aktiivisesti viime aikoina ottaneet kantaa näihin pohdiskelevimpiin teksteihin. On tuntunut jotenkin luonnolliselta kirjoittaa niitä tänä syksynä ja ihanaa, että ne ovat saaneet ainakin tykkäysten ja kommenttien perusteella hyvän vastaanoton.

Ikävä paperikuvia ja valokuva-albumeita

Suunnittelen täällä parhaillaan tämän viikon kuvauksia, joissa tulee näkymään vahvasti ajankohtainen syksyteema. Inspiraatiota kuvauksiin haen milloin mistäkin, mutta tänään satuin eksymään vuoden takaisiin kuviin täällä blogissa. Vitsit miten kivoja ja inspiroivia otoksia tuli napattua silloinkin, vaikka nyt itse sanonkin. Välillä sitä unohtaa jatkuvan kuvaamisen ohella ne vanhat otokset, joista aikoinaan oli niin ylpeä ja nautti suuresti. Kuvaustahtini on hurja ja siitä kertoo jotain se, että en muistanut edes näistä viime syys-lokakuussa otetuista kuvia puoliakaan. Miten voisin sitten muistaa kolme tai viisi vuotta sitten otettuja?

Aikoinaan kuvat kuvattiin filmirullalle ja kuvista teetettiin paperiset versiot, jotka sitten mahdollisesti siirrettiin vielä albumien suojaan. Näin kuvat säilyivät vuodesta toiseen ja albumien sivujakin tuli selattua huomattavasti useammin kuin digitaalisia kuvakansioita koneelta. Vaikka valokuvien kehityksessä filmirulla-ajoista digiaikaan on paljon hyvää, niin joku osa minusta silti hakailee menneiden paperikuvien kulta-aikojen perään.

Siitä syystä haluan ehdottomasti käydä vuosien varrella ikuistamiani kuviani läpi muuton jälkeen ja teettää niistä kaikista suurimmista suosikeista muutamat taulut. Kuten varmasti monella muullakin, minulla kuvat jäävät tänä päivänä todella usein vain ulkoisten kovalevyjen arkistoihin “pölyttymään”, eikä niitä välttämättä tule selailtua enää koskaan. Minin vauva-aika oli tässä suhteessa poikkeus, sillä teetin silloin digikuvista poikkeuksellisen ahkerasti paperiversioita. Se innostus kuitenkin hiipui ja nyt kun näin miten innoissaan mini selasi omaa vauva-albumiaan tuli olo, että täytyy kyllä skarpata uudelleen teettämisen suhteen. Kaikista ei tosiaan tarvitse tauluja tehdä ja laittaa seinälle asti, mutta teettämällä edes pienen osan kovalevyn uumenista löytyvistä otoksista tulee kuvat arkistoitua sen lisäksi ihan konkreettisten kansien väliin ja ehkä selattuakin vähän useammin.

Haluan ehdottomasti, että mini saa joskus itselleen valokuva-albumit lapsuusvuosistaan samalla tapaa, kuin minulla on tallessa oman äitini ja mummojeni tekemät albumit itsestäni. Niissä on jotain todella nostalgista ja arvokasta ♥

Onko teillä tapana teettää kuvista paperiversioita vielä tänä päivänä? Vai vain erikoistapauksissa?

Kiitos kesä kun olit

En muista milloin olisin ollut näin onnellinen kuluneesta kesästä ja hyvillä mielin valmis vastaanottamaan syksyn.

Olen aina ollut se kuuluisa kesänlapsi, jonka suusta on päässyt harmistunut huokaus, kun ensimmäiset lehdet ovat alkaneet pudota puista. Mutta en tänä vuonna. Nyt koen vain kiitollisuutta niistä lukuisista kauniista päivistä sekä ihanista hetkistä, joita kesä meille tarjosi. Harvoin me täällä Suomessa olemme nimittäin saaneet nauttia tällä tavalla lämmöstä ja auringosta. Näin hyvän kesän jälkeen sitä tuntuu oikein mukavalta siirtyä uuteen vuodenaikaan ja uskon, että moni teistäkin pystyy samaistumaan tähän fiilikseen.

Sen lisäksi, että kesä tarjosi paljon ihania hetkiä yksityiselämässäni, olen jotenkin todella onnellinen myös kaikkien yrittäjien ja yritysten puolesta, joiden myyntiä hyvä kesä on tukenut ja vauhdittanut. Kesävaatteet sekä -tarvikkeet ovat menneet kaupaksi ja kotimaan matkailua on suosittu. Uskon myös, että tällaisen kesän jälkeen niin koululaisilla, opiskelijoilla kuin työntekijöilläkin on parempi motivaatio palata sorvin ääreen. Ystäväni kertoikin juuri, miten hänen esimiestuttunsa oli oikein hihkunut onnesta, että syksyn poissaolot tulevat todennäköisesti pienentymään oleellisesti tämän hellekesän ansiosta. Mieletöntä sekin!

Ja huomaahan tuon motivaatio- ja energiatason eron ihan itsessäänkin. Raskaudesta huolimatta intoa riittää, vaikka fyysinen jaksaminen ei olekaan ihan samalla tasolla kuin normaalisti. Mieli tuntuu kuitenkin virkeämmältä kuin pitkään aikaan ja se kantaa jo pitkälle. Joten kiitos kesä kun olit niin kaunis, lämmin ja pitkä. Toivottavasti tulet tällaisena takaisin myös ensi vuonna.

ps. Myös taloblogi heräilee vihdoin henkiin hiljaisen kesän jälkeen ja sieltä löytyy nyt uusi tilannekatsaus. Paljon on tapahtunut parissa viikossa, joten suosittelen kurkkaamaan TÄNNE!

photos: Sara Vanninen, edit: me

Raskauden ensimmäisen puolikkaan fiiliksiä

Mikä olisikaan sopivampi ajankohta tehdä pientä yhteenvetoa siitä, miten tämä raskaus on sujunut, miten olen voinut ja miten tämä on eronnut siitä ensimmäisestä raskaudesta, kuin raskauden puoliväli, joka häämöttää jo edessä.

Tästä tulikin mieleen heti ensimmäinen huomio ja eroavaisuus: aika menee todella paljon nopeammin.

Toinen raskaus on kyllä poikennut muutenkin ensimmäisestä, mutta toisaalta läsnä ovat olleet myös samat tutut oireet, joita osasin jo ennalta odottaa. Alla “pieni” yhteenveto näistä;

Tällä kertaa en välttynyt pahoinvoinnilta kuten ensimmäisessä raskaudessa. Onneksi tuo “kestokrapula” kesti vain muutamia viikkoja ja se pahin olo ehkä niistä kaksi. Oksennusrefleksi ei minulla ole kovinkaan herkässä, joten tälläkään kertaa en joutunut ns. pönttöä halailemaan. Koen siis olleeni onnekas tässä suhteessa, vaikka toki kaikkien huonovointisuus on aina suhteellista eikä sitä välttämättä voi mitata oksennuskertojen määrässä (olipas omituinen lause). Omaa pahoinvointiani siivitti todella voimakas närästys, joka on minulle hyvinkin tuttu vaiva myös muulloinkin kuin raskaana. Alkuraskaudessa se kuitenkin riistäytyi ihan käsistä, mutta on onneksi rauhoittunut nyt keskiraskaudessa (vain todennäköisesti tullakseen uudelleen kahta kauheampana takaisin :D).

Katoamistempun on myös tehnyt se jäätävä väsymys, joka iski heti alkumetreillä ja jatkui koko ensimmäisen kolmanneksen. Tällä kertaa koin kuitenkin olevani ehkä vähän pirteämpi kuin viime kerralla, jolloin pelkäsin totisesti nukahtavani rattiin. Voi toki myös olla, että äitiyden myötä olen oppinut pärjäämään vähemmillä unilla ja selviytymään arkiaskareista, vaikka energiatasot olisivat ihan nollassa. Jos viimeksi nukuin JOKA päivä päiväunet, niin nyt niitä on tullut nukuttua maksimissaan kolmet.

Kesäkuun Sveitsin reissu oli fyysisesti ehkä se kaikista rankin kokemus alkuraskaudessa (ensimmäisen ja toisen kolmanneksen taitteessa), sillä siellä unet jäivät öisin lyhyiksi ja päivien tahti oli myös aivan eri mihin olin kotona tottunut. Kerroinkin juuri Instakuvan yhteydessä miten paljon reissulle lähtöä jännitin. Viimeiseen asti pallottelin päätöksen kanssa, kunnes lopulta uskaltauduin mukaan. Jännitin mm. sitä paljastuisiko raskaus heti, sillä alkuraskauden turvotus oli tällä kertaa aivan erilaista kuin viimeksi. Tosin toukokuun helteillä oli varmasti osansa asiassa.

Niskapoimu-ultraan sain ajan vasta reissun jälkeiselle viikolle, joten en halunnut asiaa vielä kaikille kertoa. Muutama matkakumppani ja matkanjärjestäjä toki tiesi asiasta ja se teki kyllä reissusta sekä raskauden salailusta huomattavasti helpompaa. Välillä tosin jouduin turvautumaan mitä omituisimpiin tekosyihin, miksi en osallistunut raskausaikana kiellettyihin aktiviteetteihin ja olin varma, että osa porukasta piti minua siinä kohtaa todella nynnynä :D haha. Lisäksi kannoin epäilyttävän suurta eväskassia mukanani jatkuvasti ja söin JOKA välissä jotain. Pahoivointi kun tuppasi iskeä, jos oli vähäänkään nälkä.

Näin jälkeenpäin nämä asiat lähinnä naurattavat, sillä kyllähän siellä muutkin eväitä söivät ja oli ihan normaalia kieltäytyä aktiviteeteista, jos omisti esimerkiksi korkeanpaikan kammon. Ainoastaan aamulenkeistä yms. kieltäytyminen kovan huimauksen vuoksi sai minut ehkä näyttään hieman laiskalta tyypiltä, mutta todellisuudessa en voinut kuvitellakaan juoksevani alhaisten aamupaineiden takia. Viime raskaudessakin paineet olivat tosi alhaalla, mutta nyt ne ovat olleet jo pidemmän aikaa siinä 85/55 kieppeillä. Voitte varmasti kuvitella miten huteralta olo niillä lukemilla tuntuu :D Aamuisin mennään yhä seiniä pitkin ja välillä käydään lattialle makoilemaan kesken aamutoimien. Onneksi olo helpottaa yleensä puoleen päivään mennessä.

Erotuksena ensimmäiseen raskauteen olen myös huomannut erilaisten kolotusten ja särkyjen alkaneen huomattavasti aikaisemmin. Mitään sietämätöntä kipua ei onneksi ole ollut, mutta semmoista pientä ärsyttävää jomottelua yms. Huomaa kyllä eron siinä, kun on raskaana 25-vuotiaana ja nyt 30-vuotiaana. Ikä vaikuttaa, mutta varmasti myös se, että en ole kyllä koskaan päässyn minin raskauden jälkeen sellaiseen kuntoon, kuin olin ennen sitä. Tosin treenimäärät olivatkin silloin aikoinaan aika hurjia, eikä minulla ei nyt ollut edes halua treenata semmoisella tahdilla.

Liikkumisesta tulikin mieleen lisää eroavaisuuksia. Minin raskaudessa juoksin/hölkkäilin viimeisen lenkin jouluaattona eli päivää ennen minin syntymää ja myös salilla pystyin treenaamaan loppuun asti. Nyt juoksemiselle on tullut stoppi jo viikolla 15, kiitos kipujen ja vatsan kovettumisen. Voihan olla, että jossain vaiheessa pystyn vielä juoksemaan, mutta näillä näkymin juoksukengät saavat levätä ensi vuoden puolelle saakka. Tämä tuntuu hieman ahdistavalta, sillä juokseminen on itselleni se rakkain harrastus, stressin lievittäjä ja pakokeino kaikesta. Onneksi muitakin liikuntamuotoja löytyy ja nyt olenkin tyytynyt kävelylenkkeihin ja salitreeniin. Vesijuoksuakin kävin kokeilemassa, mutta vesi ei ole koskaan ollut mikään suosikkielementtini.

Liikunnasta päästäänkin sopivasti aiheeseen nimeltä ruoka. Se on nimittäin taas maistunut, välillä paremmin ja välillä huonommin. Outoja ruokahimoja on ollut vähemmän, mutta nyt kesällä kaikki kylmä ja raikas on yllättäen maistunut parhaiten. Yhdessä vaiheessa olisi tehnyt mieli elää pelkillä smoothiella. Monet ruokahimoista ovatkin olleet enemmän “juomahimoja”, sillä jääteetä ja kokista tekisi myös harvase päivä mieli. Muuten syön makeaa ehkä normaalia vähemmän, eikä suklaa oikein maistu samalla tavalla. Neuvolasta olen saanut poikkeuksellisesti ohjeeksi syödä enemmän suolaa alhaisen verenpaineen vuoksi ja siksi olenkin ensimmäistä kertaa elämässäni ostanut sipsejä kotiin :D.

Liittyen varmasti osittain näihin sipseihin ja suolan lisäämiseen, minulla on myös jatkuva jano. Toki viikkoja jatkuneet helteet taisivat janottaa ihan jokaista meistä. Hellekesä oli/on ollut ihana, mutta täytyy kyllä myöntää, että ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin oloni kuumalla kelillä hieman tukalaksi aika ajoin. Normaalisti nautin niistä kaikista helteisimmistäkin keleistä, mutta ilmeisesti raskaus verottaa sen verran, ettei lämpöä kestä samalla tavoin.

Loppuun piti vielä kertoa viimeinen selkeä eroavaisuus ensimmäiseen raskauteen. Minin kohdalla ihoni voi ensimmäisiä viikkoja lukuunottamatta loistavasti. Se oikein hehkui ja tukkakin kasvoi sekä paksuuntui vauhdilla. Tällä kertaa ei ole tämän suhteen mennyt ihan yhtä ruusuisesti. Epäpuhtauksia on riittänyt ja välillä fiilis on ollut kuin teini-ikäisellä. Ihon väri on myös ollut todella epätasainen ja maksaläiskät ovat hyökänneet armeijan lailla kasvoille piirtäen sinne omia karttojaan. Hiuksissa en myöskään ole huomannut ainakaan vielä viitteitä paksuuntumisesta, vaan lähinnä nopeammasta rasvoittumisesta :D Toivotaan, että loppuraskauden osalta nämä muutat hassut kosmeettiset haitat malttaisivat pysyä paremmin kurissa.

Tässä kevyessä listassa taisi olla kaikki tämän raskauden fyysiset tuntemukset ja olotilat lueteltuna. Henkisesti olen voinut ihan hyvin myös ja jännityksellä odotan edessä häämöttävää rakenneultraa. Täytyy kyllä olla todella onnellinen siitä, että kaikki on ainakin vielä mennyt hyvin ja olen myös voinut suhteellisen normaalisti. Vaikka pikkujuttuja riittää, niin isommassa kuvassa tiedän kuitenkin kuuluvani niiden onnekaiden joukkoon, joiden raskaus sujuu mukavissa merkeissä.

ps. Löytyykö sieltä muita tällä hetkellä raskaana olevia? Miten te olette voineet? :)

Heinäkuun suunnitelmat

Tällaisina kuvankauniina iltoina sitä vain huokaisee syvään ja ihmettelee miten kaunis maa Suomi onkaan. Kesäillat täällä ovat kertakaikkiaan satumaisia. Sateistenkin päivien päätteeksi saadaan monesti kaunis ilta ja näin kävi myös viime keskiviikkona. Näitä myöhäisiä lettukestejä edelsi synkät pilvet ja sadekuurot, mutta päivän taittuessa iltaan aurinko kaivautui esiin ja maalasi taivaan kauniiksi. Tuuli lakkasi ja meri tyyntyi. Istuttiin Saran kanssa tuossa laiturilla parin tunnin kuvausurakan jälkeen tyytyväisinä ja mietittiin miten hyvältä elämä (ja tuo lettu) maistui juuri nyt.

Tällaisia hetkiä toivon heinäkuulta lisää. Pysähtymisiä ja ihan vaan hetkessä olemista sekä siitä nauttimista. Viimeinen kiveenhakattu työdeadline heinäkuun osalta oli eilen ja tuntui ihanalta päästää se vihdoin käsistä. Olen tarkoituksella tyhjentänyt kalenterin loppukuun osalta, vaikka siellä lukeekin jossain pienellä piiperryksellä mm. “muista kirjanpito”. Mitään päivän saati tunnin päälle asioita sieltä ei kuitenkaan löydy, joten voin halutessani hieman höllentää otettani ja sen aion myös tehdä.

Täydellistä blogi- ja somelomaa en ole ottamassa, mutta en myöskään stressiä siitä, että sisältöä pitäisi tuottaa jatkuvalla syötöllä. Tosin tiedän jo nyt, että sitä tulee vähän väkisinkin tuotettua jonkin verran mutta pääasia, että hommat hoidetaan tämän kuun ajan rennolla otteella. Loppukuun ohjelmassa on paljon taloon liittyviä asioita ja niistä toki tahdon teillekin päivitellä. Sen lisäksi heinäkuun viimeisenä viikonloppuna Kotkan valtaa vuosittaiset Meripäivät ja sitä edeltävänä viikonloppuna lähdemme mieheni kanssa pienelle kolmen päivän hääpäivä-getawaylle Pariisiin. Paljon siis ihania ja odottamisen arvoisia asioita edessä. Tärkeintä minulle on kuitenkin viettää laatuaikaa minin kanssa, joka lomailee päiväkodista tämän kuukauden.

Loppuun pakko vielä jakaa vinkki liittyen kesäisiin lettukutsuihin. Jos joku miettii mitä niiden muurinpohjalettujen kanssa oikein tarjoisi, niin minun suositukseni menee tälle Saran äitin loihtimalle yksinkertaiselle, mutta pettämättömälle yhdistelmälle. Lettujen päältä löytyi vaniljalla maustettua soijavaahtoa, tuoreita mansikoita ja minttua (!!). Erityisesti tuo minttu kruunasi makuelämyksen. Näitä täytyy kyllä tehdä tänä kesänä vielä uudelleen.

Nyt lähdetään ystävien luokse syömään ja katsomaan illan toista matsia. Rentoja kesäpäiviä sinne!

photos: Sara Vanninen / edit: me

Mitä töitä olen elämässäni tehnyt?

Minulla on jo pidemmän aikaa pyörinyt luonnoksissa tämä monissa muissakin blogeissa nähty postaus omasta työhistoriasta. Mielestäni on ollut todella mielenkiintoista lukea muiden urapoluista, siitä miten kaikki alkoi ja miten nuorena. Jokaisen tarina on ollut erilainen ja hyvä osoitus siitä, että ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa polkua tai valintaa. Yllättäviäkin juttuja on tullut tehtyä ja suuntia vaihdettu lennosta, ennen kuin se oma paikka on löytynyt. Mutta nyt pitemmittä puheitta omaan työhistoriaani:

Kesällä 2005 aloitin virallisesti ensimmäistä kertaa töiden tekemisen jäätelökioskin myyjänä. Olen monesti miettinyt, että olin melko “vanha”, kun ensimmäiseen palkkatyöhöni lukion ykkösen jälkeen menin, mutta kuten todettua jokaisella meillä on omat polkumme. Itse harrastin nuorena todella aktiivisesti kilpatasolla koripalloa ja se vei koulun ohella käytännössä kaiken vapaa-aikani. Vanhempieni luona yhä asuessa pystyin keskittymään vain ja ainoastaan niihin lukukauden ajan ja aloittamaan työt vasta kesällä koulujen loman alettua. Tästä iso kiitos heille!

Jäätelökojussa tuli istuttua useampana kesänä peräkkäin, mutta yhtenä kesänä muistan lukiossa olleeni toimistotyöntekijänä paikallisessa tehtaassa. Tämä on jäänyt niin elävästi mieleeni, koska ensimmäisenä päivänä minua kehoitettiin ystävällisesti siirtymään ulkotöihin, jossa kaikki alle 16-vuotiaat olivat töissä. Itse taisin tuolloin olla 18-vuotias, mutta kasvojen perusteella ilmeisesti ikäistäni nuorempi. Harmi ettei tänä päivänä ole enää tätä “ongelmaa” :D.

Lukion jälkeen muutin Turkuun opiskelemaan ja ensimmäisenä kesänä työskentelin puhelinyhtiössä vuokrajohtojen reititysten parissa. Tämä on ollut yksi erikoisisimmista duuneista, joita olen ikinä tehnyt. Nopean koulutuksen jälkeen opin reitittämään johtoja tietokoneohjelmalla ja niissä hommissa vierähti se kesä. Opiskelin Turussa vain vuoden, koska pääsin sen jälkeen Helsinkiin opiskelemaan vaatetusalaa.

Ennen uuden koulun alkua kesällä 2008 olin töissä Kotkassa pankkiapulaisena. Jälleen kerran oli uusi työympäristö ja uusi työkokemus. Kesän jälkeen muutin kuitenkin Helsinkiin ja pankkityöt jäivät taakse.

Näihin aikoihin olimme seurustelleet mieheni kanssa jo melkein neljä vuotta ja asuneet yhdessä pidemmän aikaa. En ehtinyt opiskella Helsingissä kuin vajaa puoli vuotta, kun hän muutti töidensä perässä ulkomaille. Itse tasapainoilin lukukauden loppuun olemalla osan aikaa Suomessa ja osan hänen kanssaan Norjassa. Kesän koittaessa muutin Norjaan pysyvästi ja sain onneksi heti töitä paikallisesta “Stockan herkusta”, vaikka kielitaitoni pohjautuikin lähinnä ruotsinkieleen. Opin kuitenkin norjaa suhteellisen nopeasti ja nimenomaan sitä alueelle tyypillistä sognamålia, joka on aika mongerusta verrattuna esimerkiski siihen norjaan, jota Oslossa puhutaan.

Olisimme varmasti viihtyneet Norjassa pidempäänkin ja itse suunnittelin jo opintojeni lykkäämistä, mutta sitten jalkapalloilijan työ osoitti taas kerran sen haastavimman puolensa, kun mieheni vaihtoi seuraa ja samalla maata jo ennen kuin kesä ehti päättyä. Kauas emme onneksi lähteneet, sillä kotimaaksi vaihtui naapurimaa Ruotsi. Yritin mukautua nopeasti vaihtuviin suunnitelmiin ja löysin kuin löysinkin läheltä asuinkaupunkiamme Falkenbergia vaihtokoulun Boråsista. Borås on tunnettu muodin- ja vaatetusalan kaupunki Ruotsissa ja siellä sijaitsee tänä päivänä ymmärtääkseni mm. Gina Tricotin ja Nellyn pääkonttorit. Monesti olen miettinyt, että olisi ollut mieletöntä opiskella tuolla hetken aikaa ja ehkä sitä kauttaa tehdä uraa naapurimaassa, jossa muotibisnes kukoistaa hieman eri tavalla kuin Suomessa.

Rivien välistä kuitenkin varmasti jo luitte, että näin ei kuitenkaan käynyt. Mieheni loukkaantumisen myötä palasimme Suomeen ja minä opiskelemaan Helsinkiin. Ensimmäisen varsinaisesti alaani liittyvän työpaikan sain toisen opiskeluvuoteni loppupuolella, kun aloitin työt vaateliikkeessä. Näihin aikoihin tienasin myös ensimmäiset eurot blogityöstäni. Se oli jännittävää aikaa, vaikka minulla ei ollut mitään aavistusta siitä mihin se tie tulisi johtamaan.

Lopetin työt vaateliikkeessä, kun edessä häämöttivät pakolliset harjoittelujaksot koulun puolesta. Vaatetusalalla nämä harjoittelut ovat lähes poikkeuksetta palkattomia ja siitä hieman inhottavia, koska harvemmin sitä pystyi samaan aikaan muita töitä tekemään. Itse pyrin rahoittamaan opiskelijaelämääni aikasempien kesätöiden palkoilla siinä suhteellisen hyvin onnistuen. En ollut niitä tyyppejä, jotka kävivät ahkerasti ulkona juhlimassa tai syömässä ja vaateostoksetkin tein monesti kirpparilta tai ompelin vaatteeni itse. Välillä sitä oikein miettii näitä aikoja taaksepäin ja ihailee miten luova sitä olikaan, kun rahaa oli käytössä hyvin rajallinen määrä.

Vaikka harjoittelujaksot palkattomia olivatkin, olen kuitenkin aina laskenut harjoittelutkin työkokemukseksi, joten jaetaan nekin nyt tässä samalla. Tein tosiaan kahtena opiskeluvuotena peräkkäin useamman kuukauden pituisen harjoittelujakson, joiden molempien aikana toimin suunnittelijan assistenttina. Ensimmäisen harjoittelun tein isossa suomalaisessa vaatefirmassa ja toisen vielä silloin pienen yrittäjän assistenttina, kun ihana Katri Niskanen otti minut suojiinsa. Työharjoittelu Katrin assarina on ollut yksi opettavaisimmista työkokemuksista ja vaikuttanut ehkä eniten siihen polkuun, jonka lopulta valitsin opintojen jälkeen.

Opiskelujen päätyttyä sain heti töitä siitä isosta suomalaisesta vaatefirmasta, johon olin aikoinaan harjoittelun tehnyt. Toimin siellä ostopäällikön assarina, kunnes tuli se hetki, että jäin äitiyslomalle. Ihan täysin lomaksi en kuitenkaan tätä seuraavaa ajanjaksoa elämässäni ole koskaan kutsunut, sillä näihin aikoihin blogi oli jo noussut selkeästi kakkostyökseni ja puoli vuotta minin syntymän jälkeen perustin oman yritykseni.

Vuodesta 2014 lähtien olen siis toiminut yrittäjänä. “Äitiysloman” ajan vain bloggaajana, mutta sen jälkeen olen hiljalleen pyrkinyt laajentamaan oman yritykseni palveluita myös blogin ulkopuolelle. Tällä hetkellä teen blogin ja omien somekanavieni lisäksi töitä myös valokuvaajana. Pääsääntöisesti kuvaan valokuvia yrityksille, mutta satunnaisesti myös yksityishenkilöille. Jos joku olisi minulta kysynyt muutamia vuosia sitten mitä töitä tulen tekemään vuonna 2018, niin en olisi ikinä osannut aavistaakaan olevani tällaisella polulla.

Se mihin tämä polku tulee johtamaan vuoden, viiden tai kymmenen kuluttua on todellinen arvoitus, mutta jollain tapaa se ajatus kiehtoo minua. Olen tehnyt työurallani monia pienempiä pätkiä palkkatöitä toisten alaisena ja nyt parin neljän yrittäjävuoden jälkeen huomannut, että tämä soveltuu minulle paljon paremmin. Riskejähän tässä on ja ehkä jonain päivänä haikailen takaisin palkkatöiden pariin, mutta ainakin nyt pyyhkii hyvin ja nautin tästä.

Mainitsin tuossa äsken, että olen tehnyt paljon lyhyitä pätkiä töitä ja se on ehkä sellainen asia, jota olen näin vanhempana miettinyt paljon. Olisinko pystynyt jatkamaan jossain työssä pidempää, jos olisin oikeasti halunnut ja kovasti yrittänyt? Ehkäpä. Koen, että olin nuorena vähän mukavuudenhaluinen ja vasta minin syntymän jälkeen minussa syttyi todellinen liekki työntekoon. En sano, että olisin ollut laiska, en missään nimessä, mutta olen itse huomannut selkeän eron siihen minkälainen motivaatio työntekoa kohtaa minulla on tänä päivä, kuin oli esimerkiksi parikymppisenä. Ihailen niitä, jotka ovat aloittaneet työuran nuorena ja porskuttaneet töitä ahkerasti teinivuosista lähtien, mutta en silti kadu omia valintoja. Tämä on ollut minun urapolkuni ja luultavasti tällainenkin kasvu on ihan normaalia sekä inhimillistä :)

ps. TALOBLOGISSA UUSI POSTAUS LIITTYEN KEITTIÖN KALUSTEISIIN!

Last Thursday Night

si-moda-lumene-2016-5
si-moda-lumene-2016-1
si-moda-lumene-2016-3
si-moda-lumene-2016-4
xq3a1426

Viime torstaille olin suunnitellut täyspitkän ylipitkän työpäivän Helsinkiin. Sen oli määrä alkaa aamupalaverilla, sisältää kuvauksia ja päättyä iltatilaisuuteen. Mutta kuten usein lapsiperheiden elämässä, asiat eivät mene kuten olit suunnitellut. Mini tuli yön aikana kipeäksi, eikä ollut aamulla siinä kunnossa, että olisi päiväkotiin voinut lähteä. Harmikseni ja onnekseni aamupalaverikin siirtyi toiseen ajankohtaan. Työkuviot vaihtuivat siis piirrettyihin kotisohvalla. Mietin puoli päivää jaksaisiko sitä lähteä ajamaan Helsinkiin iltatilaisuutta varten. Lopulta Saran kannustuksesta pakkasin tavarat ja starttasin auton.

Perille päästyäni ihmettelin, miksi lähtö tuntui joskus ihan ylitsepääsemättömän vaikealta? Ajomatkaan Kotkasta Helsingin keskustaan kului tasan tunti ja viisi minuuttia. Sen verran sain aikoinaan kulumaan helposti pelkästään pääkaupunkiseudun ruuhkissa. Tiivistettynä; hyvä, että lähdin. Oli mahtava nähdä pitkästä aikaa kaikkia sekä kokea ja tuntea uudistunut upea Lumene.

Tilaisuuden puitteet olivat aivan viimeisen päälle, kuten on myös Lumenen uudistuneen ilmeen ulkoasu. Miten kauniilta ja arvokkaan näköisiltä tuotteet näyttävätkään. Myös pikaisen testin perusteella puteleiden sisukset ovat täyttä kultaa. Upean Lumene-illan lisäksi Sara oli järjestänyt meille hieman spesiaalimmat kuvaukset ennen tilaisuuden alkua, mutta palataan niihin myöhemmin. Ja palataan myös noihin yllä näkyviin Lumene tuotteisiin, kunhan olen ehtinyt testaamaan niitä kunnolla.

photos: Svante Gullichsen

8x totuutta

SI MODA RANDOM AUG 2016 2

  • Olen aivan surkea sylkemään :D ei sillä, että sitä hirveästi harrastaisin, mutta jos esimerkiksi lenkillä pitää sylkäistä niin se on 99% varmuudella vaatteillani.
  • Saan aina kuulla juoksuasennostani, joka on kaikkea muuta kuin ryhdikäs ja hyvä. Joskus yleisurheiluvalmentaja yritti sitä korjata, mutta totesi, että ihan turha vaiva, kun juoksen kovempaa omalla kyttyräselkätyylilläni, jossa jalkoja nostetaan maasta vain ihan minimi.
  • Rion olympilaisista tuli katsottua eniten telinevoimistelua. Se on vaan niin älyttömän hieno laji. Harmittaa, että lopetin sen aikoinaan jo ennen ylä-astetta, kun valmentaja muutti toiselle paikkakunnalle. Onneksi vajaan 10 vuoden uraputkesta on vielä jotain taitoja jäljellä.
  • Mulle valkeni vasta vähän aikaa sitten, että Paperi T ja Tippa-T on eri asia :D

SI MODA RANDOM AUG 2016 1

  • Minua luullaan lähes poikkeuksetta pidemmäksi mitä oikeasti olen. Monet ovat ihan sata varmoja, että mittaa on ainakin 165cm vaikka oikeasti olen juuri ja juuri 160cm pitkä.
  • Edellinen kohta jaksaa aina hämmentää, koska minulla on ehkä maailman huonoin ryhti. Kuinkahan pitkäksi minua luultaisiin, jos kävelisin selkä suorassa?
  • Lapsena lempilastenohjelmani olivat mustavalkoiset Pekka ja Pätkä -elokuvat sekä Jack Cousteaun meriseikkailut. Nauhoitin niitä muumikasettienkin päälle.
  • Tykkään ihan oikeasti siitä protskupatukoille tyypillisestä “proteiinin mausta”, jota moni karsastaa. Sen vuoksi ostan monesti makean nälkään mielummin hyvänmakuisen proteiinipatukan (mun suosikkeja minttu ja kookos) kuin tavallisen suklaapatukan. Siihen varsinaiseen tarkoitukseen en ole protskupatukoita varmaan koskaan syönyt.

photos: Sara Vanninen / edited by me