Instagramin puolella kävin pientä keskustelua meidän perheen nukkumisesta ja erityisesti lasten nukkumisesta. Se kirvoitti sen verran monta hyvää keskustelua, että päätin jatkaa aihetta täällä.
Tosiaan nyt on aika tarkalleen saatu vuoden verran nauttia yöunista meidän perheessä. En puhu edes hyvistä yöunista, vaan yöunista ylipäätänsä, sillä kuopuksen vauvavuosi ja vähän päälle (1v2kk asti) oli valvomista. Jatkuvaa, uuvuttavaa, hermoja kiristävää ja “kohta menetän uskoni” -tyyppistä valvomista. Öihin ei tuntunut auttavan mikään keino (voin vannoa, että KAIKKI kokeiltiin). Lopulta ymmärrettiin ottaa allergiaepäilyt tosissaan ja saatiin karsimalla selville, että maito ja omena on parempi pitää poissa kuopuksen ruokavaliosta. Sen jälkeen meni alle viikko ja hän nukkui koko yön ilman itkuja. Siinä kohtaa oltiin niin loppu molemmat vanhemmat, että päätettiin antaa kuopukselle juuri ne asiat mitä hän yöllä vaati nukkuakseen ilman itkuja. Hän halusi viereen, joten otin hänet kainaloon. Hän halusi tutin, mieluiten kaksi (toisen suuhun ja toisen käteen “unileluksi”), sehän sopi meille. Minun puolestani hän olisi vaikka saanut nukkua päälläni koko yön, jos vain nukkui.
Kuopuksen nukkuminen parani paranemistaan ja lopulta hänestä tuli yhtä kelpo nukkuja (ei niinkään nukahtaja) kuin isosiskonsa. Maassa rauha ja myös vanhempien pääkopassa. Ajattelin, että tästä sitten jossain kohtaa siirrymme vaiheeseen, jossa hän nukkuu koko yön omassa huoneessaan. Tähän välin kerrottakoon, että esikoinen on nukkunut omassa huoneessaan (yöhiippailuja lukuunottamatta) n. 8kk ikäisestä lähtien, joten tottakai alkuun oletin, että kuopuksen kanssa voitasiin mennä jotakuinkin samaa rataa. Tai itse asiassa kuvittelin ennen hänen syntymäänsä, että voisimme tehdä siirron jo paljon aikaisemmin, koska esikoisen kohdalla sitä mahdollisuutta kaksiossa asuessamme ei edes ollut. Mutta kuten todettua, kuopus näytti vauvavuotenaan lähinnä “keskisormea” meille vanhemmille, kun yritimme unijärjestelyitä parannella eikä omassa sängyssä nukkuminen maistunut senkään jälkeen, vaikka onneksi yöitkuista päästiin eroon. Äidin kainalossa oli yhä se paras paikka.
Ajatukseni ja mielipiteeni siitä, että vauvojen olisi hyvä siirtyä jo aikaisessa vaiheessa omaan huoneeseen nukkumaan ovat tätä myötä heittäneet kuperkeikkaa. Se mikä toimi esikoisen kohdalla, ei toiminutkaan kuopuksella. Yllätys, yllätys. Lapset ovat erilaisia, tässäkin kohtaa. Kaikilla ei toimi samat jutut, eikä tarvitsekaan toimia. Ei ole oikeaa ja väärää. Eikä varsinkaan tapaa, jolla jotenkin “pilaisit” lapsesi edes hetkellisesti. Minusta tuntuu, että Suomessa on jotenkin todella mustavalkoinen kulttuuri vauvanhoitoon liittyvissä asioissa. Nähdään vain yksi vaihtoehto ja kuljetaan sitä kohti sokeana. Ja annetaan myös kovaan ääneen kuulua, jos joku yrittää toimia toisin. Itselläni ei olisi pokkaa lähteä neuvomaan toista äitiä, että ei muuten kannata tehdä näin tai sitten käy niin ja niin. Mikä minä olen hänelle sanomaan, kun en tunne hänen vauvaansa kuten hän tuntee tai tiedä heidän tilanteestaan.
Tämä ehdottomuus, parhaiden tapojen ylikorostaminen ja neuvominen voi olla todella ahdistavaa varsinkin uusille tuoreille äideille. Ensinnäkin on jo tarpeeksi hankalaa rämpiä siinä uudessa elämäntilanteessa, joka on kaikkea muuta kuin helppo, vaikka lapsi olisikin perustyytyväinen ja nukkuisi öisin. Vauva on kuitenkin yksilö siinä missä me aikuisetkin, eikä mekään kaikki tykätä samoista asioista. Toisen vauva tykkää nukkua kainalossa ja toinen viihtyy hyvin omassa pinniksessä. Jos lapsesi nukkuu vain ja ainoastaan vieressäsi, niin punnitse olisiko itsesi ja hänen kannalta parempi ottaa kainaloon, vaikka sitten seuraavaksi viideksi vuodeksi. En nimittäin usko, että voisit tällä päätöksellä “pilata” yhtään mitään, enkä myöskään usko, että kukaan vanhempi koskaan katuu tällaista päätöstä jälkikäteen.
Se päivä nimittäin koittaa vielä, jolloin äitin viereen ei enää halutakaan tulla. Toisilla se tulee aiemmin kuin toisilla, mutta se tulee. Se pieni ihminen, joka oli sinusta joskus niin riippuvainen eikä saanut unenpäästä kiinni kuin olemalla ihan liki onkin yhtäkkiä iso, täysin omillaan pärjäävä. Nyt, jos ajattelin tuota joskus meidänkin kohdalla koittavaa hetkeä, niin koen lähinnä kiitollisuutta itselleni, että olen antanut kuopuksen nukkua meidän välissä ja annan vastedeskin. Isompikin tyttö saa tulla meidän makkariin tarpeen tullen nukkumaan patjalle. Tällä hetkellä minulle riittää se, että he osaavat molemmat nukahtaa nätisti omiin sänkyihinsä. Se mistä he aamulla heräävät, on joka aamuinen mysteeri. Lähes poikkeuksetta kuopus siirtyy jossain kohtaa meidän väliin ja porskuttaa siinä aamuun asti. Neljää ihmistä meidän sänkyyn ei oikein mahdu, mutta on myös ollut niitä aamuja, jolloin heräämme kaikki sikinsokin parisängystä. Siinä kohtaa ollaan lähinnä vitsailtu, että isompi sänkyhän tässä tarvitaan.
Vaikka tässä talossa on yön pimeinä tunteina koettu viime vuosien aikana todella epätoivoisia hetkiä, niin nykyisin, jos satun kesken yötä heräämään ja huomaan ensin kuopuksen kylkeäni vasten ja sitten esikoisen tulleen sänkyni viereen lattialle, en voi kuin hymyillä. Saatan siinä kohtaa silittää heitä nopeasti ja miettiä, että hitsi vie, siinä ne tytöt on, turvassa mun vieressä ♥
